Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Jess Gillam ja Rouvalin johtama Tampere filharmonia tarjosivat hienon seikkailun

Jess Gillam, Tampere Filharmonia ja Santtu-Matias Rouvali Tampere-talossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Jess Gillam, Tampere Filharmonia ja Santtu-Matias Rouvali Tampere-talossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Englantilainen saksofonisti Jess Gillam vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa perjantaina, Santtu-Matias Rouvalin johtaman Tampere filharmonian solistina loppuunmyydyssä Tampere-talossa.

Tuomisinaan Gillamilla oli kaksi mitä oivallisinta konsertoivaa teosta, Heitor Villa-Lobosin harvoin kuultu Fantasia sopraanosaksofonille, kolmelle käyrätorvelle ja orkesterille (1948) sekä yksi John Williamsin kekseliäimmistä sävellyksistä, Escapades alttosaksofonille ja orkesterille Steven Spielbergin elokuvan Catch Me if you Can (2002) musiikkiin pohjautuen.

Villa-Lobosin kymmenminuuttinen Fantasia on kerrassaan mainio pienoiskonsertto, jota soisi kernaasti useamminkin näkevänsä konserttiohjelmissa.

”Se on harmonisesti aika lailla outo kappale, muttei mitenkään epämukavalla tavalla. Sen sointi on varsin eriskummallinen johtuen harmonioista ja orkestraatiosta kolmelle käyrätorvelle, jousille ja sopraanosaksofonille. Epätavallinen yhdistelmä, joka toimii erittäin hyvin. Ensimmäinen osa muodostaa suurieleisen avauksen, joka seuraa lyyrisempi taite osan lopulla. Kauniin hitaan osan alussa kuullaan alttoviulusoolo, kun taas kolmas osa, joka on suosikkini, on eläväisempi ja tanssillinen. Siinä vuorottelevat 3/4 ja 4/4 -tahtilajit, joten siinä on jatkuva levottomuuden tuntu”, Gillam kuvaili teosta Amfionille torstain harjoitusten päätteeksi.

Gillam ja Rouvalin johtama Tampere filharmonia tekivät hienoa työtä Fantasian parissa. Orkesteri oli solistilleen oivallinen partneri, jonka soinnin läpikuultavuus ja värikylläisyys yhdistyneenä rytmiseen tarkkuuteen antoi aihetta iloon. Kiitos Rouvalin tarkan balansoinnin, sointi oli ihastuttavan erotteleva ja solistia esimerkillisesti tukeva.

Jess Gillam soitti soolo osuuden kerrassaan hienosti, antaen Villa-Lobosin harmonioiden ja rytmien piirtyä erinomaisen tarkkoina, värikylläisyyttä hehkuen. Kuinka oiva valinta Fantasia olikaan konsertin avaukseksi!

Riemastuttava teosvalinta oli myös John Williamsin Escapades, illan ehdoton kohokohta.

”Se on niin nerokas kappale, jonka 50-lukulaiset jazz- ja bebop-innoitteet katsovat ehkä enemmän säveltäjänsä varhaisempiin Johnny Williams -aikoihin kuin myöhempiin John Williamsin päiviin. Kappale on todella erinomaisesti orkestroitu. Siinä yhdistellään eeppisen elokuvallisia ison orkesterin sointeja jazz-comboon niin saumattomasti, ettei kumpikaan ulottuvuus kuulosta oudolta, vaan ne sulautuvat aidosti toisiinsa”

Alttosaksofonistin ohella vibrafoni- ja bassosolisteilla on Escapadesissa keskeinen rooli.

”Isoimmat tekniset haasteet tulevat rytmiikasta. Saksofonilla on paljon unisonokulkuja vibrafonin kanssa, ja niiden täytyy osua rytmisesti aivan kohdalleen. Kummankin soittimen äänten tulee sulautua toisiinsa, ikään kuin ne olisivat yksi ja sama instrumentti. Vibrafoni tuo oman kimmeltävän lisänsä saksofonin sointiin, tehden siitä vielä elävämmän. Tämä on aivan nerokkaasti kirjoitettua musiikkia! Orkesterin vibrafonisti ja basisti ovat aivan loistavia, tästä tulee jännittävää!”, Gillam pohti torstaina Tampere-talossa.

Ja jännittävää siitä tulikin. Ensimmäinen osa, Closing In alkoi odotuksentäytteisesti vibrafonin johdannolla, johon orkesteri välitellen liittyi niin soittimin kuin suhahduksin ja sormien napsutuksinkin. Sitten soolosaksofoni tarttuu ensimmäiseen aihelmaan, ja musiikki herää liikkeeseen. Harmoniset jännitteet rakentavat herkullista tunnelmaa, joka pitää tiukasti otteessaan aina päätössointuun saakka.

Keskimmäinen osa, Reflections alkaa saksofonin pohdiskelevalla melodialla, jolle vibrafoni antaa omaleimaisen sointivärinsä basson hienovaraisen säestyksen keinuttaessa musiikkia ajattomuudessa. Orkesteri, erityisesti jouset, ottavat melodian välillä kantaakseen, kunnes saksofoni palaa jälleen soinnin keskiöön. Osa päättyy hienoon kadenssinomaiseen taitteeseen.

Kolmas osa, Joy Ride on nimensä mukaisesti riemukkaasti pulppuava sointiseikkailu, jossa solistin ja orkesterin energia purkautuu vapautuneesti kuljettaen musiikin kirkkaaseen päätökseensä.

Jess Gillamin, Tampere filharmonian ja Rouvalin Escapades oli yksi hienoimpia elämyksiä, mitä olen vuosien varrella Tampere-talossa saanut kokea. Williamsin musiikin energia ja ainutlaatuinen tunnelma täyttivät salin riemuisasti. Orkesterin hiottua sointia ja rytmistä tarkkuutta kuunteli ilolla, ja Gillamin soolo-osuudessa musiikin tyylillinen moniulotteisuus toteutui aivan nappiin. Tässä on solisti, jota toivottavasti saamme kuulla pian uudestaan.

Jess Gillam ja Santtu-Matias Rouvali kättelevät Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Jess Gillam ja Santtu-Matias Rouvali kättelevät Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Väliajan jälkeen ilta jatkui Arnold Schönbergin liki röyhkeän nerokkaalla orkesterisovituksella Johannes Brahmsin ensimmäisestä pianokvartetosta (1856-1861). Otto Klempererin tilauksesta vuonna 1937 valmistunut orkesterisovitus alkaa jokseenkin hyvätapaisena, jos kohta harmonisesti varsin seikkailuhenkisenä, mutta kolmannen osan vaiheilla Schönberg vie instrumentaationsa mitä jännittävimmille urille, antaen esimerkiksi ksylofonin värittää sointia varsin estottomasti. Finaali onkin sitten sointivärien juhlaa, jossa ollaan jo varsin etäällä brahmsilaisesta maailmasta.

Silti kaikessa (tarkoituksellisessa) epäautenttisuudessaan Schönbergin sovitus tarjoaa mitä ilahduttavimman näkökulman progressiiviseen Brahmsiin. Illan omintakeiseen ohjelmaan teosvalinta istui täydellisesti.

Arnold Schönbergin Brahms-sovituksen harjoitukset Tampere-talossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Arnold Schönbergin Brahms-sovituksen harjoitukset Tampere-talossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Orkesteri ja Rouvali olivat hioneet teoksen upeaan kuntoon, tarjoten yleisölleen mitä erinomaisimman tulkinnan, jossa orkesterisoiton kaikkia hyveitä, rytmistä tarkkuutta, soitinryhmien keskinäistä balanssia, kuulasta artikulaatiota ja selkeää kokonaismuotoa vaalittiin esimerkillisesti.

– Jari Kallio

 

Tampere filharmonia

Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari

Jess Gillam, saksofoni

 

Heitor Villa-Lobos: Fantasia sopraanosaksofonille, kolmelle käyrätorvelle ja jousille (1948)

John Williams: Escapades alttosaksofonille ja orkesterille elokuvasta Catch Me if you Can (2002)

Johannes Brahms / Arnold Schönberg: Pianokvartetto nro 1 g-molli, op. 25 (1856-1861), orkesterisovitus (1937)

 

Tampere-talo, Tampere

Pe 15.03.2019, klo 19

Arvio: Saariaho-festivaali huipentui La Passion de Simonen ensiesitykseen Tampere-talossa

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Sunnuntai-iltana Tampere-talon Kylässä Kaija Saariaho -festivaali sai hienon huipennuksen vaikuttavassa päätöskonsertissa, jossa kuultiin La Passion de Simonen (2006/2013) ensemble-version Suomen ensiesitys.

Alun perin soolosopraanolle, kuorolle ja suurelle orkesterille sävelletyn La Passion de Simonen uudessa versiossa solistin osuus on ennallaan, mutta kuoro-osuudet on sovitettu neljälle vokalistille, ja orkesterina toimii yhdeksäntoista soittajan kamariyhtye. Lisäksi puheosuudet, jotka alkuperäisessä versiossa kuultiin ääninauhalta, ovat nyt osa elävää esitystä, näyttelijän lausumina.

Ensimmäinen versio kantaesitettiin Wienissä vuonna 2006, osana Peter Sellarsin New Crowned Hope -festivaalia.  Alkusysäys La Passion de Simonen ensemble-versisolle tuli kapellimestari Clément Mao-Takacsilta ja ohjaaja Aleksi Barrièrelta, pariisilaisen La Chambre aux échos -musiikkiteatteriryhmän taiteellisilta johtajilta. Ajatus oli itänyt kaksikon mielessä Wienin-kantaeityksestä lähtien.

Kehiteltyään konseptia pidemmälle, Mao-Takaks ja Barrière lähestyivät ajatuksineen Saariahoa, joka kiinnostui ideasta suuresti. Säveltäjän mukaan ensemble-version työstäminen osoittautui lopulta yllättävän kivuttomaksi prosessiksi.

”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Ensemble-versio on alkuperäiseen verrattuna jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen”, Saariaho pohti taannoisessa Amfionin haastattelussa.

Muodollisesti La Passion de Simone jakautuu, ristin tien esikuvan mukaisesti viiteentoista osaan tai asemaan, liittyen täten osaksi keskiajan kristillisyydestä juontuvaan musiikilliseen passioperinteeseen, jonka tunnetuimpia ilmentymiä ovat luonnollisesti Bachin passiot.

Bachin teoksia voidaan tarkastella pitkän musiikillisen kehityslinjan päättävinä huipentumina. Sittemmin passitotraditio vähitellen hiipui, mutta 1900-luvun jälkipuolella se alkoi kokea uutta tulemistaan Pendereckin Luukaspassion (1966) ja Pärtin Passion (1982) myötä.

Uusi vuosituhat toi mukanaan kokonaisen passioiden menestyksekkään sarjan, alkaen  Oswaldo Golijovin La Pasión según San Marcosista (2000) ja jatkuen Saariahon La Passion de Simonessa, David Langin The Little Match Girl Passionissa (2007), James MacMillanin Johannespassiossa (2007) ja Luukapassiossa (2015) sekä John Adamsin The Gospel According to the Other Maryssa (2012).

Toisin kuin suurin osa edellä mainittuja teoksia, La Passion de Simone ei pohjaudu perinteiseen evankeliumien passiokertomukseen, vaan se käsittelee filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja uhrikuolemaa.

Passioperinteen mukaisesti Amin Maaloufin libreton keskushenkilönä on kertoja, jonka osuus on kirjoitettu soolosopraanolle. Kertojan kautta teos peilaa Simone Weilin elämää ja ajatuksia, pyrkien ymmärtämään sitä elämänvalintojen ketjua, joka lopulta johti tämän kuolemaan kolmenkymmenenneljän vuoden iässä.

Saariahon seitsemänkymmentäviisiminuuttinen partituuri kasvaa orgaanisesti avaussivuiltaan laajaksi musiikilliseksi matkaksi, jonka ilmiasu vaihtelee liki staattisista meditaatioista voimallisiin purkauksiin, joiden emotionaalinen puhuttelevuus ja suoraviivaisuus on ennenkuulumatonta Saariahon tuotannossa.

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simonen avaavasta musiikillisesta materiaalista kohoaa moni-ilmeinen tekstuurien ja musiikillisten muotojen sarja, joka muodostaa alati muuttuvan kokonaisuuden, peilaten Simone Weilin matkaa kohti uhrikuolemaa ja metafyysistä ylösnousemusta.

Kertojan laaja soolo-osuus, jonka sopraano Sayuri Araida lauloi kertakaikkisen vaikuttavasti, on puettu mitä kauneimpaan ja ilmaisuvoimaisimpaan musiikilliseen asuun, joka karttaa visusti oopperalaulun maneereja.

”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään”, Saariaho kuvasi lähestymistapaansa.

Passioperinteen hengessä kuoron tehtävänä on rakentavaa kommentaaria soolo-osuuden lomaan. Tämän lisäksi lauluääniä käytetään läpi La Passison de Simonen instrumentaalisesti laajentamaan orkesterikudoksen sointivärien kirjoa.

La Chambre aux échos -ryhmän neljä vokalistia, Sandra Darcel, Marianne Seleskovitch, Johan Viau ja Romain Dayez lauloivat moninaiset osuutensa häikäisevän puhtaasti ja värikylläisesti. Näyttämöllisesti vokaalikvartetti oli myös mitä vakuuttavin, tuoden produktioon koskettavaa intiimiyttä.

Simone Weilin näyttämöllinen läsnäolo toteutui oivallisesti näyttelijä Isabelle Seleskovitchin osuudessa, tuoden kokonaisuuteen oman kiehtovan tasonsa. Seleskovitchin hienovaraisen tulkinnan huipentuma koettiin kahdeksannen aseman alun lyhyessä duossa Sayuri Araidan kanssa. Tässä kertojan ja Simone Weilin lyhyessä kohtaamisessa sama tekstikatkelma kuullaan sekä laulettuna että puhuttuna, ohikiitävänä kosketuspintana, jonka näyttämöllisenä vastakohtana nähdään Seleskovitchin ja Araidan lyhyt halaus.

La Passion de Simone Tampere-talossa sunnuntaina. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simone Tampere-talossa sunnuntaina. Kuva: Jari Kallio

Aleksi Barrièren voimallinen näyttämöllepano kohosi vakuuttavasti musiikista ja libretosta, johtaen mitä luontevimman henkilöohjauksen kautta mitä palkitsevimpaan elämykseen. Kolmekymmentä- ja neljäkymmentälukujen arkistomateriaalia ja oman aikamme kuvastoa yhdistävä video-osuus täydensi näyttämöllepanon yhteiskunnallisen kommentaarin ulottuvuutta erinomaisen ajankohtaisesti.

Étienne Exbrayat’n hienon valosuunnittelun täydentämänä La Passion de Simone sai Tampere-talossa upean näyttämötoteutuksen, jonka saumaton yhteys musiikkiin teki syvän vaikutuksen.

Avanti! toteutti Saariahon partituurin rikkumattoman idiomaattisesti. Clément Mao-Takacsin johdolla musiikki heräsi eloon kaikessa moninaisuudessaan ja yksityiskohtien tulvivassa kirkkaudessaan. Tekstuurien läpikuultavuus ja värikylläisyys oli mitä nautittavinta samalla, kun balanssi laulajien ja orkesterin välillä toteutui kerrassaan ihanteellisesti.

Kenties mieleenpainuvimpia musiikillisia hetkiä olivat oboen ja celestan vuorollaan muodostamat duetot sopraanosolistin kanssa. Samoin viidennen aseman tehdasmusiikki kiehtovine rytmeineen, joissa orkesterin ja laulajien osuudet lomittuvat mitä omaperäisimmin, kiinnittyi muistiin välittömän tehokkaasti.

Kaija Saariaho ja La Passion de Simonen esiintyjät Tampere-talon lavalla. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja La Passion de Simonen esiintyjät Tampere-talon lavalla. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simonen kaikin puolin suurenmoinen produktio sai Tampere-talon yleisöltä syvästi vaikuttuneen ja innostuneen vastaanoton, osoittaen, jälleen kerran, aikamme musiikkiteatterin ilmaisuvoiman.

– Jari Kallio

 

Kaija Saariaho: La Passion de Simone (2006/2013)

 

Avanti!

La Chambre aux échos

Clément Mao-Takacs, kapellimestari

 

Sayuri Araida, sopraano

Isabelle Seleskovitch, näyttelijä

Sandra Darcel, sopraano

Marianne Seleskovitch, mezzosopraano

Johan Viau, tenori

Romain Dauez, bassobaritoni

 

Aleksi Barrière, ohjaus

Étienne Exbrayat, valaistus

Pauline Squelbut, lavastus

 

Tampere-talo, Tampere

Sunnuntai 10. maaliskuuta 2019, klo 19

Kaija Saariaho etsii alati uusia haasteita ja puolustaa kulttuurin asemaa koulutuksessa sekä yhteiskunnassa

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaiba. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Kaija Saariaho on viettänyt viime päivät Pariisin-kotinsa sijaan Tampereella, toissa perjantaina käynnistyneen ”Kylässä Kaija Saariaho” -festivaalin merkeissä. Tampere-talon järjestämän tapahtuman puitteissa kuultu, moni-ilmeinen konserttisarja huipentuu tänään La Passion de Simone (2006/2013) -oratorion kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykseen.

Konsertissa kapellimestari Clément Mao-Takacs johtaa kamariorkesteri Avantia ja La Chambre aux échosin laulajia. Sopraanosolistinia kuullaan Sayuri Araidaa ja näyttäohjauksesta vastaa Aleksi Barrière.

Alun perin isolle orkesterille ja kuorolle kirjoitettu La Passion de Simone syntyi Peter Sellarsin tilauksesta Wieniin New Crowned Hope -festivaalille.

”Peter pyysi minulta ensin nimenomaan oopperaa. Olin juuri saanut Adriana Materin valmiiksi kolmen vuoden työn jälkeen, joten ajatus siitä, että ryhtyisin heti seuraavalla viikolla säveltämään uutta oopperaa, oli aivan mahdoton”, Saariaho kertoo.

Oopperan sijaan ajatus oratoriotyyppisestä teoksesta tuntui säveltäjästä kevyemmältä lähestymistavalta.

”En varsinaisesti ajatellut La Passion de Simonea näyttämölle, mutta siinä muodossa sitä kuitenkin useimmiten esitetään.

La Passion de Simone tarkastelee nimihenkilönsä filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja kärsimyskuolemaa. Aihe on kiehtonut säveltäjää jo pitkään.

”Kun aloin lukioiässä lukea Simone Weilia, koin hänellä olleen niin paljon elämänkokemusta, etten kyennyt häntä vielä tuolloin ymmärtämään. Todellisuudessahan hän oli nuori nainen, jolle ei ehtinyt kertyä kuin puolet siitä elämänkokemuksesta, jota mulla on nyt. Silti en häntä vieläkään ymmärrä. Hän on ollut aivan erityinen ihminen, jonka älyn ja herkkyyden yhdistelmä on tuottanut niin kiinnostavia ajatuksia, että niitä kannattaa pohtia yhä tänäänkin.

Simone Weilin elämäntarina on niin monin tavoin ajankohtainen. Taas olemme siinä tilanteessa, jossa sodat eivät ole kaukana, ja heikomman sortaminen on ihan jokapäiväistä. Kaiken lisäksi me kaikki tiedämme nyt koko ajan mitä ympärillämme tapahtuu. Emme voi piiloutua tietämättömyyden taakse. Siksi on kiinnostavaa, mitä meistä kukin voi osaltaan tehdä.”

La Passion de Simonen juuret juontavat myös Saariahon ensimmäisen oopperan, Kaukaisen rakkauden (2000) harjoituksiin Salzburgissa.

”Peter luki tuolloin Simone Weilia, ja hänelle syntyi vaikutelma, että Amin Maaloufin libretto olisi saanut innoitteensa Weilin tuotannosta. Kun sitten tiedustelin tätä Aminilta, hän vastasi kysymällä, kuka on Simone Weil”, Saariaho muistelee.

Kaukaisen rakkauden ja Adriana Materin (2005) hedelmällisen yhteistyön jatkoksi Maaloufista tuli kuitenkin säveltäjän työpari myös La Passion de Simoneen.

”Mulla oli jo aika varhain mielessäni teoksen muotoajatus. Halusin siihen kertojaksi soolosopraanon ja Simonen äänen, joka tulisi nauhalta, sekä kuoron. Adriana Materissa oli ollut vielä aivan liikaa tekstiä, mutta musta oli sitten tullut jo sellainen kovanaama, että uskalsin sanoa, etten halua nyt sellaista. Niinpä sitten todella kovistelin Aminia tuosta tekstin määrästä”, säveltäjä kertoo kiitellen kuitenkin suuresti Maaloufin yhteistyöhalukkuutta.

”Amin on aina asettanut itsensä nöyrästi musiikin palvelukseen. Aina, kun hän on saanut yhden version valmiiksi, hän on jättänyt sen työhuoneeseensa luettavakseni ja pyytänyt laittamaan siihen plussia ja miinuksia, joiden pohjalta hän on jatkanut eteenpäin.”

Aloite La Passion de Simonen sovittamisesta pienemmälle kokoonpanolle tuli alun perin Clément Mao-Takacsilta ja Aleksi Barrierilta, joiden mielissä visio oli alkanut itää jo Wienin ensiesityksestä lähtien.

”Clément ja Aleksi olivat perustamassa La Chambre aux échosia, kun he tulivat luokseni ajatuksineen La Passion de Simonen kamariversiosta. Clément oli jo katsonut kuoron osuudet läpi todeten, että ne ovat sovitettavissa vokaalikvartetille. Aleksilla taas oli tarkka käsitys, että teokseen tulisi näyttelijä ääninauhan sijaan ja vokaalikvartetti olisi mukana tapahtumien kuvittamisessa”, Saariaho muistelee.

”Tottahan on, että isoa versiota ei ole kauheasti esitetty. Se teki silloin aikanaan ison kierroksen, mutta sen jälkeen sitä on kuultu melko harvakseltaan. Sillä kun on aika spesiaalit tarpeensa.”

Saariaho kuvaa uuden version tekemisen olleen lopulta yllättävänkin helppo prosessi:

”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Isossa versiossa kuoro on massa ja orkesteri on massa, kun taas kamariversiossa kuoron neljä laulajaa ovat henkilöinä vahvasti läsnä. Samoin kamariorkesterin yhdeksäntoista muusikkoa ovat ihan eri tavalla vastuullisia osuuksistaan kuin isossa versiossa.

”Isompi versio oli Peterin ohjauksena tietenkin loistava, kuten kaikki hänen työnsä. Se oli tunnelmaltaan aika synkkä ja vääjäämätön. Kamariorkesteriversio on taas jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen.”

La Passion de Simonen musiikillisessa ytimessä on soolosopraanon laaja osuus, jonka Saariaho kirjoitti alun perin Dawn Upshaw’lle, joka oli kuitenkin kantaesityksen aikaan vakavasti sairaana, joten Pia Freund lauloi roolin Susanna Mälkin johtamassa kantaesityksessä.

”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään. Mielessäni olivat voimakkaasti Dawnin hyvin tasainen rekisteri ja kaikki se kokemus, mitä mulla oli Kaukaisen rakkauden jälkeen Dawnista. Kaukaisen rakkauden ensimmäinen versiohan oli liian korkea. Nyt sen sijaan tiesin ihan tarkkaan, miten musiikki voisi istua juuri Dawnin äänelle.”

Esittäjän tuntemus on olennainen osa Saariahon sävellysprosessia.

Karitalle (Mattila) kirjoitettu musiikki on mennyt hänen äänensä mukaisesti, tai niin olen sen kokenut. Vastaavasti Only the Sound Remainsin (2015) kohdalla katsoimme Philippe Jarousskyn kanssa asioita. Hän ehdotti esimerkiksi ensimmäisen osan kirjoittamista matalampiin rekistereihin ja korkeampien äänten säästämistä toiseen osaan.”

Samantyyppiset ilmiöt liittyvät säveltäjän mukaan myös soitinmusiikkiin.

”Konsertot ovat, kun mietin niitä jälkikäteen, aina muotokuvia niistä ihmisistä, joille ne on kirjoitettu. Vaikka sitä ei tietoisesti niin ajattele säveltäessään, niin kyllähän se ihminen ja sen tapa soittaa ja tulkita muutakin musiikkia ovat siinä mielessä. Jos ajatellaan vaikka Kari Kriikulle sävellettyä klarinettikonserttoa (D’om le vrai sens, 2010), ei ole sattumaa, että siinä solisti pomppii ympäri lavaa. Jos olisin kirjoittanut sen jollekin toiselle, niin ehkä tuota elementtiä ei olisi tullut siihen. Mutta Karin tapauksessa se alkoi tuntua tarpeelta, vaikka en periaatteessa ollenkaan tykkää siitä, että solistit kulkevat lavalla ympäriinsä, koska se tuntuu usein itsetarkoitukselliselta.”

Säveltäjät joutuvat kuitenkin tottumaan siihen, että ennemmin tai myöhemmin teokset alkavat elää omaa elämäänsä, kun eri esittäjät ottavat niitä ohjelmistoonsa, kukin aivan omanlaisiaan näkökulmia avaten.

”Nyt olen tähän jo vähän paatunut ja tottunut. Suurin šokki oli aikanaan, kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli toinen produktio. Olin nuori oopperasäveltäjä enkä ollut tajunnut, että kaikki tietysti muuttuu siirryttäessä produktiosta toiseen. Siinä kävi vielä niin, että mulla oli Peterin version viimeinen esitys Châtelet-teatterin matineassa, josta lähdin junalla suoraan Berniin toisen produktion kantaesitykseen. Ohjaaja Olivier Tambosi odotti kärsimättömänä mun palautetta. Kun olimme vasta menossa lavalle kumartamaan, hän kysyi siinä ja heti, mitä tykkäsin. Olin ihan pyörällä päästäni ja vastasin vain, että mitä voin sanoa.  Olivier reagoi siihen sanomalla ’Sä oot pettynyt, mä tiesin tän!’ Hän ei varmaan ole ikinä toipunut siitä”, Saariaho naurahtaa.

Siitä šokista selvittyäni olen ajatellut, että kaikkien näiden produktioiden erilaisuus on oikeastaan kiehtovaa, kunhan ne eivät ole ihan ufoa. Toisaalta, eihän kukaan tule multa kysymään, että voiko tämän tehdä näin.”

Varsinaista sävellystyötään Saariaho tekee lopulta varsin suoraviivaisesti, edeten prosessissaan johdonmukaisesti teoksen alusta loppuun.

”Kerään materiaalista kokemusta sävellyksen aikana. Mulle olisi aika vieras ajatus hypätä siinä johonkin ja sitten täyttää se väli jälkikäteen. Suoraviivainen eteneminen on olennaista materiaalin käsittelyn kannalta, sillä siinä pitää käydä läpi ne tietyt kokemukset, joita sävellysprosessin aikana tulee vastaan. Tietenkään en osaa sanoa ennalta, mitä nuo prosessit tarkalleen ovat. ”

Sillä, onko kyseessä näyttämöteos vai konserttikappale, ei Saariahon mukaan ole määräävää vaikutusta sävellysprosessiin. Jakoa absoluuttiseen musiikkiin ja ohjelmalliseen musiikkiin säveltäjä pitää yleisesti problemaattisena.

”En mä tiedä, onko sitä jakoa oikeasti olemassa. Mulla voi olla jokin ulkomusiikillinen lähtökohta, mutta kaikesta tulee aina lopulta puhtaasti sävellystyötä. Ja miten muutenkaan se voisi olla! On kiinnitettävä huomio musiikillisiin parametreihin ja siihen, mitä niille tapahtuu. Totta kai siinä on eroja, kirjoittaako oopperaa, jossa on paljon faktista asiaa, teksti ja kaikkea muuta, vai sooloviulukappaletta. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa, ainakin mun kohdalla, jotkut metaforat siellä taustalla usein vaikuttavat.

Se on oikeastaan kumma, että jossain vaiheessa historiaa näitä juttuja on arvotettu niin paljon. Kysymys on kuitenkin aste-eroista. Lisäksi jokaisella teoksella on omat lähtökohtansa. Totta kai iso teos vaatii enemmän aikaa ja suunnittelua, muotorakennetta pitää miettiä enemmän, joten ehkä se tekee siitä sitten painavampaa, mutta en mä lähtisi näitä niin arvottamaan. ”

Vaikka itse sävellystyö muuttuu kokemuksen karttuessa, siitä ei Saariahon mukaan välttämättä tule kuitenkaan helpompaa.

”Koska sävellystyö on niin kompleksinen aktiviteetti, siinä on aluksi paljon opettelemista tiedon, sävellysteknisten asioiden, oman tahdon ja mielikuvituksen suhteista sekä siitä, paljonko antaa intuitiivisen materiaalin vaikuttaa.  Nuorten säveltäjien teokset voivat olla monesti hyvin tiukkoja, kun tuolloin ei vielä tiedä niin paljon eikä uskalla antaa intuition vaikuttaa. Intuitio ei kuitenkaan ole lopulta mikään musta laatikko, vaan se rakentuu kokemuksesta. Sinnehän menee kaikki mitä säveltäjä tekee. Kun intuitio nojaa kokemukseen, siitä tulee ajan oloon vankempi.

Toisaalta sitä haluaa aina antaa itselleen uusia haasteita eikä halua toistaa itseään. Vaikka palaisinkin johonkin muotorakennetyyppiin tai tiettyyn tapaan kehitellä materiaalia, kyllä siihen täytyy olla aina perusteltu tarve. Ei sellainen cut and paste -tyyli kauhean pitkälle kanna. Kun on tehnyt jo paljon, niin kyllähän siinä täytyy aika paljon päätään vaivata sillä, mikä voisi olla minulle tänään uudenlaista, raikasta ja tarpeeksi haasteellista. Haluaisin aina, että sävellystyössä on paljon haasteita. Joten siinä mielessä työskentely ei tule juuri helpommaksi. Eihän elämäkään helpommaksi tule, ainoastaan erilaiseksi.”

Työssään jokainen säveltäjä joutuu Saariahon mukaan kohtaamaan ulkoista painetta toistaa itseään.

”Kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli hitti, koin tosi voimakkaasti, että minulta odotettiin lisää samanlaista, mutta vielä vähän parempaa. Se on tietenkin ihan normaalia ja ymmärrettävää. Joku kuulee, että tuossapa on kiinnostava säveltäjä, siltä haluasi kuulla lisää samantyylistä. Mutta tämä on osa sitä sävellystyön arkipäivää.”

Saariahon uusin ooppera valmistui viime vuoden lopulla. Se kuullaan kesällä 2020 Eix-en-Provencessa. Sitä odotellessa säveltäjän mieli on kuitenkin hakeutunut jo uuteen projektiin.

”Oopperan parissa meni monta vuotta. Olen tuuletellut tässä vähän aivojani ja aloittelen orkesterikappaletta, joka tulee Susannan (Mälkki) orkesterille ja muille tilaajille ympäri maailman. Se on tämän vuoden projekti. Yhtään nuottia en ole vielä kirjoittanut, työskentely pyörii nyt muodon kanssa. Kun olen kirjoittanut niin pitkään oopperaa, jossa on pitänyt varoa dynamiikkoja, on hirveän kiva kirjoittaa puhdas orkesterikappale. Mä luulen, että siinä aukeaa vähän erilaisia juttuja.”

Sävellystyönsä ohella Saariaho tarkkailee aktiivisesti ympäröivää yhteiskuntaa ja kantaa huolta sen ilmiöistä.

”Vaikka kulttuurileikkauksia tehdään ympäri maailmaa, olen silti pettynyt nimenomaan siitä, että niitä tapahtuu meillä Suomessa. Maailmalla meidät tunnetaan nimenomaan kulttuurimaana, sen suhteen meillä on ihan legendaarinen maine. On todella sääli, jos se romutetaan. Musta tuntuu, että nykypäättäjät eivät ymmärrä, kuinka kaikki tämä nojaa aina viime kädessä koulutukseen.

Taidehan on omien tunteiden käsittelyn ja tunneälyn omaksumiseen ja kasvattamiseen aivan uskomaton keino. Taideterapiassa käytetään näitä keinoja, koska niillä on parantava vaikutus ihmiseen. Jos lapsilla ei ole enää jatkossa pääsyä näihin, niin onhan se hurjaa. Ajatellaan nyt vaikka näitä syrjäytyneitä poikia. Poikien pitää pelata jääkiekkoa ja mikäs siinä, sehän on hyvä, mutta kyllä siinäkin se pärjäämisen malli on aika aggressiivinen. Empatiakyvyn ja toisten hyväksymisen kasvattamien tulevat taiteen kautta niin luonnostaan.

Sitten tätä kulttuurileikkausten taustaa vasten voi miettiä, miten päättäjät kohtelevat omia lapsiaan. Kyllä mä luulisin, että niiden lapset käyvät edelleen soittotunneilla.

Minkä tahansa soittimen hallitseminen on melkeinpä kompleksisista, mitä ihminen voi tehdä. Siinä pitää olla fyysisesti kontrollissa, hallita lihaksistoa aivojen kautta, poimia nuottien viesti, ajatella miten haluaa sen soittaa ja mitä siitä tuntee. Ei siitä luulisi olevan kenellekään haittaa. Kysymys on vain siitä, miten lapset saavutetaan ja miten kaikilla olisi mahdollisuus sitä tehdä”, Saariaho summaa.

Säveltäjä ei liioin lämpene ajalle ominaisen konsulttipuheen koukeroille ja sen ontoille käsitteille.

”Mua on häirinnyt tämä puhe Suomi-brändistä, joka on tosin jo tainnut väistyä vähän taka-alalle. Yhtenä huipentumana tästä ajattelusta voisi mainita sen, kun Hämeenlinnassa kaupunginjohtajan vaihduttua lopetettiin Sibelius-sävellyskilpailu, koska sitä pidettiin liian elitistisenä. Siellä haluttiin mieluummin keskittyä brändäämään Hämeenlinnaa Sibeliuksen syntymäkaupunkina laittamalla myyntiin Sibelius-sukkia, Sibelius-sikareita ynnä muita säveltäjään liitettäviä kulttiesineitä. Kuitenkin tuohon ensimmäiseen Sibelius-kilpailuun tuli kuusisataa partituuria, ja juuri kilpailun ansioistahan kaupunki tunnettiin tuolloin ympäri maailmaa nimenomaan Sibeliuksen syntymäkaupunkina.

Brändihän tulee sisällöstä. Eikö Suomen-brändi voisi olla luontoaan aktiivisesti suojeleva maa, jolla on hieno koulusysteemi ja kulttuurielämä; musiikkikoulutus, joka tuottaa yhä edelleen, ainakin toistaiseksi, tähtiluokan muusikkoja.”

– Jari Kallio

Arvio: Intensiivinen avauskonsertti käynnisti Tampere-talon kiehtovan Saariaho-festivaalin

Kaija Saariaho, Pia Freund, Minna Pensola ja Minna Tervamäki Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho, Pia Freund, Minna Pensola ja Minna Tervamäki Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Tampere-talon kymmenen päivän mittainen Kylässä Kaija Saariaho -festivaali käynnistyi perjantaina intensiivisellä poikkitaiteellisella avauskonsertilla, joka rakentui kahden Saariahon vokaaliteoksen, From the Grammar of Dreams (1988) ja Lonh (1996) ympärille.

Konsertin kokonaisuuden olivat suunnitelleet yhteistyössä sopraano Pia Freund, viulisti Minna Pensola ja tanssija-koreografi Minna Tervamäki. Musiikkia, tilaa, liikettä, valoja ja videomateriaalia yhteen sulauttavassa kokonaisuudessa saatiin kuulla kahden Saariahon teoksen lomassa monipuolinen ja hämmästyttävän toimiva kokonaisuus Bachia, Honeggeria, Pärtiä ja Shchedriniä. Mahtuipa joukkoon vielä Pensolan ja Tervamäen yhteinen improvisaatiokin.

Illan avasi From the Grammar of Dreams, Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963) sekä vuonna 1965 postuumisti julkaistusta kokolemasta Ariel poimitun Paralytic-runon katkelmiin pohjautuva, äärettömän ilmaisuvoimainen vokaaliteos, jossa elämän ja kuoleman teemat kietoutuvat mielenterveysongelmien parissa kamppailleen kirjailijan ravisteleviin kokemuksiin.
Pia Freund toteutti tämän alun perin kahdelle sopraanolle kirjoitetun teoksen molemmat vokaaliosuudet Tampere-talossa elektoniikan avustamana, laulaen toisen stemman livenä aiemmin nauhoittamansa osuuden parina. Lavalla Freundia säesti Minna Tervamäen tanssima koreografia, ratkaisu, joka sulautui teoksen henkeen varsin hyvin.

Kaikkiaan noin kymmenminuuttinen From the Grammar of Dreams muodostaa verraten lyhyestä kestostaan huolimatta laajan draamallisen kokonaisuuden, jonka kaksi ääntä ilmentävät monia todellisuuksia ja näkökulmia, välillä toisensa kohdaten, milloin myötäillen, milloin törmäten, välillä toisistaan pois matkaten. Kiihkeät purkaukset ja staattiset tuokiokuvat tuovat tekstuuriin ja tunnelmaan voimakkaita kontrasteja.

From the Grammar of Dreams. Minna Tervamäki ja Pia Freund. Kuva: Jari Kallio

From the Grammar of Dreams. Minna Tervamäki ja Pia Freund. Kuva: Jari Kallio

Freundin tulkinnassa huokaukset, kuiskaukset, melismat, intensiiviset huipennukset ja vaikuttavat hiljentymät kohoavat Plathin teksteistä alati ilmaisuvoimaisina vangiten kuulijansa huomion ja pitäen tiukasti otteessaan alkutahdeista päätökseen saakka.
Konsertissa From the Grammar of Dreamsia kehystivät niin ikään Sylvia Plathin elämään ja tuotantoon pohjannut Freundin ja Tervamäen dramatisoitu johdanto sekä illan ensimmäisen osan päättäneet videokuvan säestämät Plathin sanat. Vaikka jälkimmäisen osuuden kesto oli kenties hieman pitkänpuoleinen suhteessa kokonaisuuteen, rakentui näistä elementeistä kuitenkin varsin puhutteleva kokonaisuus.

Konsertin jälkimmäinen puolikas käynnistyi puolestaan oivallisesti Bachin E-duuri-sooloviulupartitan preludilla, jonka Minna Pensola soitti laskeutuessaan verkkaisesti portaita katsomosta lavalle.

Arthur Honeggerin sooloviulusonaatin allegretto grazioso -osan johdattelemana seurasi yksi illan kohokohdista, Arvo Pärtin Es sang vor langen Jahren (1984), Clemens Bretanon kaipuuntäytteiseen tekstiin pohjautuva vähäeleisen hienovarainen sävellys lauluäänelle, viululle ja alttoviululle.

Es sang vor langen Jahren. Pia Freund ja Minna Pensola. Kuva: Jari Kallio

Es sang vor langen Jahren. Pia Freund ja Minna Pensola. Kuva: Jari Kallio

Es sang vor langen Jahren kuultiin Tampere-talossa Pensolan sovituksena, jossa alttoviulun osuus oli integroitu sulavasti sooloviulun stemmaan. Pia Freund eli Pärtin pelkistetynkauniin vokaalilinjan kerrassaan vaikuttavasti, hengittäen saumattomasti yhdessä Pensolan hienon säestyksen kanssa.

Näistä koskettavista vaikutelmista siirryttiin Shchedrinin Balalaikan (1997) pariin. Nimensä mukaisesti tämä kauttaaltaan pizzicatoa hyödyntävä sooloviulukappale imitoi jossain määrin leikitellenkin balalaikan sointimaailmaa ja siihen assosioituvaa sävelkieltä. Tätä mainiosta esitystä seurasi Pensolan ja Tervamäen improvisaatio, jossa musiikki ja liike pelasivat kiehtovan kisailevasti yhteen.

Honeggerin sonaatin largo-osa toimi siltana illan huipentavaan päätökseen, Saariahon Lonhiin (1996) sopraanolle ja elektroniikalle. Jaufre Rudelin oksitaaninkieliseen tekstiin pohjaava Lonh on lumoavan kaunis, niin ikään kaipuun läpäisemä teos, joka toimi sittemmin kasvualustana Saariahon ensimmäiselle oopperalle Kaukainen rakkaus (L’amour de loin, 2000).

Lonhin kiehtova säestys rakentuu elektronisesti tuotetusta materiaalista, jonka ambienssissa puhekatkelmat, moninaiset lyömäsoittimelliset aihelmat sekä luonnon äänet tai niiden imitaatiot muodostavat alati kiehtovan soivan todellisuuden, jonka lomasta ainutlaatuisen kuulas vokaaliosuus kohoaa alati ilmaisuvoimaisena peilaten myöhäiskeskiaikaisen trubaduurilaulun tekstiä mitä idiomaattisimmin.

Lonh. Pia Freund ja Minna Tervamäki. Kuva: Jari Kallio

Lonh. Pia Freund ja Minna Tervamäki. Kuva: Jari Kallio

Pia Freund antoi Lonhin vokaaliosuudelle kertakaikkisen vaikuttavan soivan ilmentymän, jonka laaja ilmaisuasteikko kuiskauksista liki loitsumaisen ekstaattisiin nousuihin vangitsi musiikin olemuksen koko lailla täydellisesti. Tervamäen koreografia kohosi oivallisesti musiikista sulautuen kuulonvaraiseen elämykseen erinomaisesti.

Kaikkiaan perjantaista muodostui hieno avaus kiehtovalle Saariaho-festivaalille, joka huipentuu ensi sunnuntaina La Passion de Simonen kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykselle.

– Jari Kallio

Pia Freund, sopraano
Minna Pensola, viulu
Minna Tervamäki, tanssi ja koreografia

Kaija Saariaho: From the Grammar of Dreams kahdelle sopraanolle (1988)
Johann Sebastian Bach: Preludi sooluviulupartitasta E-duuri, BWV 1006 (1720)
Arthur Honegger: Allegretto grazioso ja Largo sonaatista sooloviululle d-molli (1940)
Arvo Pärt: Es sang vor langen Jahren sopraanolle ja viululle (1984)
Rodion Shchedrin: Balalaika sooloviululle (1997)
Minna Pensola & Minna Tervamäki: Improvisaatio
Kaija Saariaho: Lonh sopraanolle ja elektroniikalle (1996)

Tampere-talon pieni sali
Pe 1.3.2019, klo 19.00

Mieczysław Tomaszewski, European – and Polish

Tomaszewski Vilnassa Musical Signification kongressissa 2008

Tomaszewski in Vilnius at a Musical Signification congress in 2008

Mieczysław Tomaszewski, 1921-2019, Professor of Music History, Cracow Music Academy

It was hard to believe the message of his passing away since we were all accustomed with the thought that may all other things perish Tomaszewski is there, teaches, speaks, writes, publishes for all generations. He was an ideal and idol of a European music master, something which Hermann Hesse portrayed in his Glasperlenspiel. He was the embodiment of many issues in music and cultural history. I remember having heard about him from his colleague, piano professor Jan Hoffman from the Cracow Music Academy, as early as 1973 and 1974 when he was giving masterclasses in Helsinki, which I attended. He told they had in Cracow a circle or club which had regularly gathered after the war for discussions about music, culture, philosophy. Then I learned to know him during my many visits to Cracow and when we arranged a Polish music symposium in Helsinki with Tomaszewski, Bristiger, Steszewski, Chlopicka, Malecka and many others.

He knew the whole European culture and art history from inside. When you read his books and texts you notice that they are full of references to the most central literary figures of our tradition from all periods. I remember when I once studied the Polish symbolist poet Przybyszewski due his short treatise: Chopin und Nietzsche, Zur Psychologie eines Individuums (because Jean Sibelius had read it and dedicated a copy to his friend pianist Adolf Paul); I mentioned this to Tomaszewski, and he answered: he was my grand-uncle! In his later years Tomaszewski became interested in semiotics, being comparable to the Swedish musicologist Ingmar Bengtsson who also adopted semiotic view for his extensive monograph Musikvetenskap (1973). Yet, Tomaszewski understood the narratologic studies of Chopin and regularly attended the congresses of the Musical Signification project all over Europe until recent years: Vilnius, Cracow, Cambridge, London, Louvain, Brussels… He was the chair of the Cracow Congress in 2012 which figures as one of the most perfectly arranged conventions in the history of the project.

We may easily identify Tomaszewski as a typical Polish scholar due to his remarkable and distinguished study on Chopin (1999), probably the most important and all encompassing monograph on the composer’s life and work. However, he was also active in the Beethoven festivals in Warsaw which Elzvieta Penderecki started to organize some twenty years ago. Tomaszewski had within this festival his own international symposium on various aspects of Beethoven’s output. By this he wanted to show that just like Chopin is a universal figure, so Beethoven likewise belongs to all nations. He wrote to me and invited me for the 6th Ludwig van Beethoven Easter Festival (“Beethoven – Schubert – Chopin. The quest for the expression of one’s existence. The relationship between art and life”) in March 2002. The following year he wrote again and invited me to the same event dealing with the great musical tradition preceding the era of Beethoven: Beethoven and the Musical Tradition of the Baroque. Moreover, I remember that as early as 2001 he had invited me to a academic symposium on “Beethoven and the Music of the 20th Century, ‘Century of Apocalypse and Hope’”; I mention these because the titles and topics are so characteristic of Tomaszewski’s broad humanist interests in music.

Nevertheless, with his incredible erudition he also had philosophical aspirations and in this sense organized in Cracow a major symposium on transcendental values such as beauty and truth in music. I can’t believe that any other person would have had the courage in our time of postmodern knowledge and post-truth age to take such a theme as the topics of an international symposium. Having myself dedicated much time in these years to my own existential semiotics where such notion as transcedence plays a cogent role, it was delightful to see that there were other scholars as well interested in it. With my own theory which is still growing and becoming more elaborated, I often come to a situation in which I need to show that it pretends to be what A. J. Greimas called ‘englobant’, surrounding (the term, by the way, borrowed from Karl Jaspers, see Greimas: Sémantique structural, p. 226), whereas other approaches would prove to be ‘englobé’, surrounded. This may sound a little stubborn as an attitude but we know that progress in science, if any, oftentimes appears so that old theories are shown to be special cases withing a broader, more comprehensive intellectual framework. Without claiming that all could be just ‘reduced’ into existential semiotics, I next try to pursue such a mental experiment, with Tomaszewski’s general philosophical ideas on music and art history.

I also tried the same existential interpretation of his Chopin study and this essay has already appeared in the congress proceedings. In fact, I had also sent the following text in the occasion of is 90th birthday and I take the liberty to repeat it here now:

Il a été une joie particulière de faire votre connaissance il y a vingt ans je crois ; vos adorables ouvrages sur le maitre polonais (Chopin) nous ont ouvri … une vision authentique sur ses oeuvres au sein de la culture et l’histoire de Pologne. Mais en plus, vos activités infatiguables et pluridimensionelles sur l’esthétique et théorie musicale nous ont fait vous approcher, à savoir dans le sémiotique, ou vous vous figurez dans la grande tradition polonaise de la science des signes. Vos paroles et enthusiasmées et profondes sur la structure et sens des oeuvres musicales, leur création, vos modèls universaux sur la vie des compositeurs, sur les niveaux variés de ses oeuvres , votre connaissance de la culture musicale européenne de Beethoven à Penderecki – tout cela nous a donné un idéal à suivre, un but élevé à atteindre, une aspiration à réaliser. Tout par une admiration pour votre vie et vos avaux, votre créativité inépuisable.

Here I shall deal with some essays of Tomaszewski which can be considered characteristic of his writing and approach. At the 10th International Congress of the Musical Signification project, which was held at the Vilnius Music Academy on 21–25 October, 2008, Tomaszeweski delivered a speech Das Musikwerk in der intertextuellen Perspektive. Von der Inspiration bis zur Resonanz (published in Navickaitė-Martinelli 2010, p. 93–105). In general, you may allow me to make one note: his theories sound better in German than in English. He started from the observation that we live in a cultural space (Kulturraum) which constituted an intertextual space. Musical work does not emanate ex nihilo but from its cultural context. But in this space a musical work has its differentia specifica, and its interpretation is based upon inner relations in a work, but they are expanded into outer relations as well. In this context a musical work can be considered in its whole existence under three aspects: biographical, cultural and historical. The work is first determined by the biography of its creator. It is mirroring the concrete creative phase of the composer. Here one may remark, that Tomaszewski does not start discussing the theory generally accepted even by traditional musicologists like Carl Dahlhaus, who drew it from the Russian formalists, namely that the real author is to be distinguished from the so-called ‘implied’ author. Constantin Floros has certainly correctly noticed that in Gustav Mahler’s case the parallelism of life and music goes perhaps deeper and broader than one can magine. Yet, Dahlhaus once said in a congress on music philosophy (in Helsinki in 1986) that the hero of a Mahler symphony appearing by its themes is not the same as Mahler himself, (which the Finnish scholar Erik Tawaststjerna then immediately denied about Sibelius). Yet, Tomaszewski is certainly right in saying that there are certain traumatic experiences which a composer then tries to put within brackets, but often repeats them endlessly. This is the same as what Charles Mauron once stated in his psychocritic method based on the idea of obsessing myths which an author repeats, so that ultimately he writes only new work through his life. Tomasewski makes reference to such moments as Beethoven’s Heiligenstädter Testament from 1802 or Chopin’s diary from 1831. These are certainly existential moments in one’s life, Grenzsituationen, which have a decisive impact on creativity. It is what Heidegger and Jaspers called Scheitern, getting down, ruined. However, Tomaszewski proposes that such moments could be studied comparatively as narrative texts; thus he make a step towards a truly semiotic interpretation. He also calls such turning points as knot points of one’s life story – let it be like in the model of eines Heldenlebens by Jan de Vries or Vladimir Propp’s ‘functions’ in The Morphology of Russian Fairy Tale. Such points have their hierarchy, sure, but also their consecutive series. Yet, difference to a narratological analysis is here that those moments are seen like from inside the subject him/herself. In this respect, the Tomaszewski model could be paralleled with our ‘zemic’ asalysis. If in the existential semiotics the subject‘s mind is articulated via four phases following the semantic categories of Moi and Soi, i.e. body, person, profession or values (Moi1, Moi2, Soi2 and Soi1), then we might see that Tomaszewski’s six phases of the composer take place each within the temporal unfolding of each mode: so composer’s body, person, profession and value judgements pass through such a development almost like in a Goethean Bildungsroman. Tomaszewski’s knot points are like developments in one’s life story or ‘narrative’ and they are intimitely based upon his own experiences, Vorverständnis, preunderstanding and all his extensive cultural knowledge.

Tomaszewskin 90-vuotispäivät Krakovassa 2011 artikkelin kirjoittajan (oik.) kanssa

Tomaszewski’s 90th birthday party in Cracow in 2011 together with the author of this article (right).

The first moment is an assumption of heritage: each composer is born into a certain musical culture. He seldom decides himself that he will study music, instead he is made to study it – by his parents or educators. Therefore in order that later a great genius emerges the terrain must be prepared. There will be no Sibelius unless there is musical life, symphony orchestras and conservatories before him. There is no Chopin unless there is a centuries’ long tradition of Parisian salons kept by rich literary ladies. There is no Villa-Lobos in tropics either without the entrance of a European music culture centuries before. Next comes the first fascination i.e. our subject is excited, attracted, enthusiastic by some new phenomena. It is like love at first sight, so it is an encounter with Andersartigkeit, i.e. Otherness. The logical relation of difference instead of similitude. It is crystallization of the ideal. Romain Rolland portrays this in his novel Jean-Christophe. It is followed by a contradiction and resistance, a kind of Storm and Stress phase, it is a rebellion against restricted social, cultural, moral limitations. It is an effort to liberate oneself from overwhelming cultural conventions. So it is a romantic attitude, source of romantic irony, we might add. It is clear in Mahler’s saying Tradition ist schlamperei! Umberto Eco put it in the form that the aesthetic moment in a text is always based on its norm breaking. Thereafter comes the moment of meaningful meeting and it means the formation in ripe years of the work and its distinct personality, Communication is no longer mechanical transmission of a message but it becomes existential… It is followed by existential threat, it is a phase in which shadows appear in life, in the form of first health crisis (Sibelius: a tumor in throat, Chopin: lung disease); it is followed by doubts about one’s choice of one’s way. This is the memento point. At the end comes the deep sense of loneliness, and also freedom from phantasies of all previous limitations; it is the moment of separation, farewell, return to the past, and a glance at the future, re-enlivening of memories. almost like irrational.

There is no doubt that the generative course or path of a composer unfolds as a narrative arch of his life. It has an invariant nature like Tomaszewski puts it. So these six phases serve also as ‘punctuation’ criteria of one’s life they form life phases of a creator but also stylistic periods. So the beginning is just the assumption of a heritage, for instance composers write fugues, string quartets etc. in order to learn the profession. The early fascination means finding idols and models in other creators, like every Brahms work makes a reference to Beethoven, Ludwig Spohr was the mentor of Finnish Fredrik Pacius etc. The ripe phase constitutes the real personality of the composer, so what is truly ‘Beethovenian – Chopinian – Schubertian’. The climax, top point of one’s career is meeting with the other, and finding in a dialogue one’s identity; then comes the existential threat, a katharsis moment, this phase means turning from the autobiographical inspiration towards spiritual, pantheist, philosophical and sacred thematic. At the end comes the last, late creativity, deepening in oneself, separation from immediate reality; work adopts a soliloquial farewell character. Here come often mystical and metaphysical accents.

We could well see how these moments or phases could be situated in our zemic model as its particular articulations. Their weight seems to be different in diverse moments. One phase foregrounds aesthetic values i.e. the intelligible aspects (S1), the other one professionality (S2), still another one personality (M2). Thus we reach a highly qualified view on what happens in the story of composer’s life and this knowledge could be then applied a.o. to biographical studies. I am going to use in my Wagner monograph.

However, Tomaszewski is not only satisfied with making this diagram but notices also the manners whereby it can be transcended. Namely negativity i.e. negation can manifest as well as affirmation. A subject can be fixed with one knot refusing to pass into the following one. And this leads into false emphases of each case. Already Guido Adler stated that classical style and its balance of content and form can be fixed as academic style. So in Tomaszewski’s view fixation in the beginning phase leads into traditionalism, the stagnation in early phase into epigonentum in which models of the idols are only copies. The fixation into ripe phase leads to mannerism. It is amazing that fixation also can occur in the high point of one’s career leading to the academism. At the end the last phase overemphasized leads one to particular ascetism. Thus combining the Tomasewskian mythical model of our composer hero with the zemic model, we can develop it into an evaluative model where by we can judge different artistic phenomena.

Moreover, Tomaszewski distinguishes a cultural aspect of his paradigm and in order to scrutinize it he applies Roman Jakobson’s model of function in communication: so the emotive or expressive function – I have to correct a little his ideas also in some points – refers to composers’ or messages’ and one’s emotional state. Impressive or appellative function is in Jacobson conative i.e effort to have an impact on the listeners, task of every music work which fights for something. The referential function is not about transmission of messages but evokes the context where communication takes place. The messages and their codes belong to metalinguistic function. The phatic function is simply checking the physical channel – and not just a tendence to make sacred, spiritual or patriotic music. At the end comes the aesthetic or poetic function, where the form is autoriflessivo, Ohne Interesse, ohne Begriffe as Kant said, it is the musical work as such. The functional theory animated the Prague circle and was further elaborated of course by Jan Mukařovský.

Moreover, comes the historic aspect which manifests the inspiration phase, the contextuality and resonance phase. These equal in the existential theory to pre-signs, act-signs and post-signs. Yet, they can also be denied i.e. the tie with the past can be broken, the situation can be isolated, the future can be ignored. The musical work becomes a conceptual entity. In these ideas Tomaszewski comes close to Theodor Adorno’s Negative Dialectics after all. To conclude, Tomaszewski says, one needs all these issues, the fight between new and old as the spiritus movens in musical history. One could still specify this by noting that the central semiotic force could be in those two movements, one from the concrete and sensual to spiritual via sublimation and the other from the abstract, intelligible via embodiment to concrete and corporeal, i.e. between gegenständlich and ungegenständlich.

It is highly exciting that Tomaszewski organized in 2012 an international symposium on Music as a Message of Truth and Beauty. There he tackled one problem rather much neglected in the semiotic tradition namely that of values. The valid value theory in the contemporary mass media society living in the ‘extase of communications’ as Jean Baudrillard once put it, is based upon structural linguistic by Saussure in 1916; he said that no linguistic term had a value as such and per se, but only in relation to other terms, the continuum of other signs. It is the position of the sign which decides its value. Therefore, value is not an absolute entity but a relational unit. This ‘semiotic’ view was then expanded to the whole mass media society in which one thinks analogously that values are relative and decided by certain group of people against another group. Yet, there is another philosophical standpoint which postulates that values are universal, virtual and then actualized by some human agent and then realized in their mutual impact in a society. Roman Ingarden had such a theory. It is also the one in existential semiotics.

It is worth noticing that values in Tomaszewski’s view are in this latter category. That is not often presented in contemporary discussion, rather it shows a civil courage to think like that. It is as John Ruskin once said that he does not understand how opinions which are wrong as such would become true by merely the fact that many are supporting them. In his essay “Beauty and Truth, Imagination and Expression” Tomaszewski admits that when one tries to apply these transcendentals to works of art and to study them in reality, it raises questions and doubts. Plato speaks about ‘illusion’ and Tatarkiewicz about appearance. St. Augustine said: all is false in art, and with Goethe the very title of his Dichtung und Wahrheit reveals truth and falsehood. The whole avant-garde of the 20th century has declared transcendental values improper, inadequate and discreditable. One remembers Adorno who said there cannot be such issue in the post-Holocaust era. Yet, we cannot be satisfied with the distinction that only science deals with truth and arts beauty. Gustav Mahler remarked: Die Musik soll nicht schmücken, sie soll wahr sein (Malecka, Pawlowska 2014:13). And we know how for Marcel Proust the writer’s obligation was to reveal the truth. Roman Ingarden then emhasized that a work of art must have a faithfulness to the world view of its author, at least.

In our theoretical framework we might say that it must reflect and represent his zemic model. Maria Golaszewska, a great aesthetician from Cracow, emphasized in her essay on “Aesthetic culture” (1982) that art has to be blended to the whole of one’s life: “Art is a value which may first seem to be alien and unnecessary but when knowledge and experience grow and the aesthetic sensibility increases, it becomes an essential ingredience of one’s life and personality. This state is the highest stage of aesthetic culture”. This we could well interpret again in existential semiotic manner by observing the development of one’s zemic via its four modes of being. Moreover, Golaszewska a little bit like Tomaszewski distinguishes models of aesthetic attitudes: 1) respect for traditions, highest artistic achievements – see above Tomasewski’s idea of the heritage phase of an artist); 2) expression of a personality, i.e. authentic, spontaneous experience of the beauty: value is not so much the art work itself but our ability of Einfühlung, experience; 3) model of a complex aesthetic experience is typical of 20th century civilization. Yet, Tomaszewski sees the situation more dialectically as an opportunity of both affirmation and negation. The respect to values can appear either sincerely or insincerely, utruthfully. So we encounter four cases of artistic creation in our recent past: authentic art, musica vera like Gorecki’s Beatus vir or Penderecki’s Credo; 2) rhetorical art; 3) hyperbolic art, spontaneous homage to negative values, 4) panegyric art: musica falsa. This would be certainly what marxist theorists call falsches Bewusstsein in the art. Moreover, there is kitsch and Tomaszewski refers to Carl Dahlhaus. However, we know how difficult the notion of kitsch is as a concept of aesthetic judgment. For instance, Tchaikovsky’s andante theme for horn in the slow movement of his Fifth Symphony is kitsch for Dahlhaus. But it certainly represents authentic beauty for many sincere listeners.

Then in Tomaszewski’s essay appears the impact of technology in the form of music examples as sound tapes illustrating theoretical issues. This is a reference to the text as enunciation. His printed texts were originally written as conference speeches. So beauty and truth are best defined ostensively i.e. by showing: this music is beautiful, this is truhful. We can hear them from powerpoint directly. However, Tomaszewski adds here the categories of expression and imaginary to complete the picture.

There would be much to be said about Tomaszeweski as a Chopin scholar in which field he is an eminent and incomparable figure. But I have already commented in detail the Chopin interpretations of his book (1999) in my essay for the Chopin congress. There, I noted how the zemic model functions and explains many features in Chopin’s music.

Literature:
Maria Golaszewska 1982. “Esteettinen kulttuuri” (Aesthetic culture, translated from Polish into Finnish by Riitta Koivisto), Synteesi 1/82, 5-27.  
Teresa Malecka and Malgorzata Pawlowska 2014. Music as a Message of Truth and Beauty. Cracow: Akademia Muzycznas w Krakowie.
Eero Tarasti 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton.
Eero Tarasti 2013. Sein und Schein. Explorations in Existential Semiotics. Berlin: Mouton.
Mieczysław Tomaszewski 1999. Frédéric Chopin und seine Zeit. Regensburg: Laaber.
Mieczysław Tomaszewski 2008. “Das Musikwerk in der intertextuellen Perspektive. Von der Inspiration bis zur Resonanz”. In: Lina Navickaitė- Martinelli (ed.) Before and After Music. Proceedings from the 10th International congress of the International Project on Musical Signification, Vilnius, 21-25 October. Acta semiotica fennica XXXVII. Lithuanian Academy of Music and Theastre, Vilnius; International Semiotics Institute, Imatra.
Mieczysław Tomaszewski 2014. “Beauty and Truth, Imagination and Expression” In: Malecka, Pawlowska ed., 2014:11-24.

– Eero Tarasti