Suomalaisen tiimin pyörittämä ClassicLive-sivusto on yksi klassisen musiikin edelläkävijöistä: se tarjoaa internetin kautta konserttielämyksiä kotisohvalle. Sivusto toimii nykytekniikan puitteissa erittäin hyvin ja sen kautta voi nauttia paitsi kotoisen Sinfonia Lahden, myös useiden ulkomaisten orkesterien ja kuorojen konserteista. Konsertit ovat ammattimaisesti kuvattuja, ohjattuja ja äänitettyjä.
Sinfonia Lahden sekä kahdeksan muun orkesterin ja kuoron konsertteja ClassicLive.com-sivustolla
Ilmaisia ja maksullisia konserttilähetyksiä Medici.tv-sivustolla
Medici.tv on riippumaton nettisivusto, joka jakelee ja lähettää netin kautta esittävää taidetta ja dokumentteja. Medici.tv:n perustajan ja johtajan Hervé Boissièren mukaan nettisivusto saavutti viime vuonna 150 000 uniikkia kävijää lähetyksillään Verbierin musiikkifestivaaleilta. Tänä vuonna luku tulee olemaan hänen mukaansa jopa suurempi. Medici.tv:n lähetyksistä osa on ilmaisia, kun esimerkiksi Bayreuthin Wagner-juhlien Nürnbergin mestarilaulajien live-lähetyksestä saa maksaa rapeat 49 euroa.
Sivusto lähettää rajoitetusti ilmaiseksi mm. konsertteja Verbierin festivaalilta sekä Orchestre National de Parisin konsertteja. Maksullisesti sivustolta on ladattavissa toista sataa dokumenttia, konserttitallennetta sekä haastattelua.
Puumalan uutuus Donaueschingenin musiikkipäivillä
Donaueschingenin musiikkipäivät (Donaueschinger Musiktage) on vuosittainen Lounais-Saksan yleisradion (Südwestrundfunk) järjestämä kantaesityksiin keskittyvä uuden musiikin festivaali. Kyseessä on maailman vanhin nykymusiikkifestivaali ja edelleenkin yksi tärkeimmistä. Vuodesta 1921 on Tonavan lähteellä sijaitsevassa kuvankauniissa Donaueschingenissa kuultu taidemusiikin uusimmat virtaukset ja avantgarden terävin kärki.
Kolmen nykymusiikkiensemblen maraton
Tämänvuotisen Donaueschingenin musiikkipäivien erikoisuus oli Ensembliade, ensemble-maraton, jossa esiintyi kolme aikamme keskeisintä nykymusiikki-ensemblea: ranskalainen Ensemble intercontemporain johtajanaan suomalainen Susanna Mälkki, saksalainen Ensemble Modern johtajanaan ranskalainen Franck Ollu ja itävaltalainen Klangforum Wien johtajanaan argentiinalaissyntyinen Enrico Pomárico. Seitsentuntinen konsertti oli jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa kuultiin kolme teosta. Yksi jokaisen osan teoksista kuultiin aina kaksi kertaa, kahden eri ensemblen soittamana.
Ensin ajattelin, että saman kappaleen kuuleminen kaksi kertaa samassa konsertissa muistuttaisi sitä kuin kuuntelisi sekä konserttiesityksen että levytyksen, mutta tulos olikin ällistyttävästi jotain aivan muuta. Olin nimittäin jo suunnitellut kirjoittavani Aureliano Cattaneon (1974) teoksesta Sabbia (2007/08) jotain tämänsuuntaista: ”keskieurooppalaisen musiikin nykytrendeistä kiinnostuneelle Cattaneon Sabbia on kuin katalogi nykymusiikin muotitekniikoista”. Ensemble intercontemporainin läpikuultavana esityksenä teos kieltämättä kuulostikin erikoissoittotekniikoiden kollaašilta. Kun sitten myöhemmin kuulin saman teoksen Klangforum Wienin verevästi soittamana, hämmennyin, sillä vaikutelma oli täysin erilainen: teos tuntuikin nyt solidilta, erikoissoittotekniikoita saumattomasti säveltasomateriaaliin sekoittavalta uutuudelta – varsin lupaavalta, joskin muodoltaan turhan matalaprofiiliselta. Jäin pohtimaan, että mikä siitä, mitä kriitikko sanoo säveltäjän tyylistä ja taitavuudesta on itse asiassa säveltäjän tekoa ja mikä ensemblen sointikulttuuria.
Suurimmat erot paljastuivatkin juuri Klangforum Wienin ja Ensemble intercontemporainin välisiksi: Ensemble intercontemporain tuntui olevan kuin akvaario, jossa kaikki oli kirkkaasti valaistuna, terävästi piirrettynä tarkkailtavaksi, kun taas Klangforum Wien sulautui helposti yhtenäiseksi superinstrumentiksi. Bernhard Ganderin (1969) alankomaalaistyylistä urbaania minimalismia muistuttavan, klustereita, multifoneja, mikroaskelia ja nopeasti ilmaan haihtuvia jazz-alluusioita täynnänsä olevan teoksen Beine und Strümpfe (2007) esityksissä taas nousivat esille Ensemble Modernilla päällekkäiset linjat ja värikäs kirjavuus Klangforum Wienin yhtenäisenkarun yksivärisyyden sijaan. On lopulta makuasia mistä pitää eniten, ja jonkun säveltäjän tyylillehän sitä paitsi sopii yhdenlainen ensemble, jollekin toiselle toisenlainen.
Mure: Puumalan suoraviivaisen pitkälinjainen uutuus
Suomalaisittain merkittävää oli professori Veli-Matti Puumalan esiintyminen festivaalilla. Ensemble intercontemporainin tilaama ja Susanna Mälkille omistettu Mure (2008) on paitsi Donaueschinger Musiktage 2008:n ohjelmassa, myös säveltäjänsä tuotannossa varsin traditionalistista musiikkia. Elohopeamaisten linjojen ja viileiden vaskifanfaarien alkutunnelma oli hieman ohuen ja voimattoman tuntuinen, mistä kappale kuitenkin sähköistyi rytmisen monikerroksiseksi muistuttaen säveltäjän varhaisempaa, jazzin kanssa flirttailevaa orkesteriteosta Tutta via (1992–93) sekä Harrison Birtwistlen jo klassikoksi muodostunutta ensembleteosta Secret Theatre (1984). Kahden stereofonisesti sijoitetun pikkurummun rituaalimaisen panorointi-trillin jälkeen tunnelma muuttui peruuttamattomasti maagisen pysähtyneeksi. Pitkälinjaisen, intensiivisen sointumassan chaconne-rakenne transformoitui hitaasti ja vakuuttavasti, ja toi mieleen elektronimusiikin prosessit. Puumalan musiikkiin onkin viimeaikoina tullut Anna Liisa -oopperassakin voimakkaasti vaikuttanutta suoraviivaista pitkälinjaisuutta, jota mieluusti kuulisi jatkossa vaikkapa laajamuotoisessa sinfoniatyyppisessä orkesteriteoksessa. Mure on persoonallista ja vahvaa muodontajua sekä suvereenia satsillis-harmonista käsityötaitoa osoittava teos, jonka hyveet olivat juuri niitä, joita tärkeimmillä ja eteenpäinkurkottavimmilla saksalaisilla nykymusiikkifestivaaleilla usein jää kaipaamaan. Todettakoon kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että samalla meikäläiseen sävellysmaastoon toivoisi suurempaa uteliaisuutta ja rohkeutta sävyjä, värejä ja miksei hälymaailmojakin kohtaan.
Itselleni Ensembliaden ehdottomasti kiinnostavimmaksi teokseksi nousi ranskalaisen Yann Robinin Art of Metal (2007). Taitavien, mutta hieman persoonattomien ja varovaisenviileiden Aureliano Cattaneon ja Saed Haddadin teosten jälkeen kolmantena kuultu Robinin rohkean kompromissiton sävelkieli tuntui kihelmöivän persoonalliselta. Teoksessa solistisena soittimena oli harvinainen metallinen kontrabassoklarinetti (erikoisesta suukappaleesta johtuen esim. soittimen slap-tongue oli todella kuiva ja perkussiivinen, kontrabasson Bartók-pizzicatoon vertautuva). Ensemble intercontemporainin 17 soittajan ensemble säesti solistia hämmästyttävän orkestraalisin, terävänkarhein tehoin. Teos sisälsi hienoja nousuja, upeasti soitinnettuja, sähköisiä pintoja, ja se oli täynnä vahvaa näkemystä ja upeita ideoita, jotka eivät kuitenkaan valitettavasti kantaneet aivan teoksen koko kestoa. Säveltäjä kun ei keksinyt kovinkaan omaperäistä huipennusta teokselleen; pysähtynyttä lopputunnelmaa olisi tosin kuunnellut paljon pidempäänkin.
Nuorena lupauksena mainittakoon myös argentiinalaissyntyinen Eduardo Moguillansky (1977), jonka hiljaisuuden ja kuiskausten intensiivisillä tehoilla operoiva Cire perdu (2008) esiintyi Klangforum Wienin käsissä hyvin edukseen. Toivoisin Moguillanskyn postlachenmannilaiseen nykytyyliin silti suurempaa persoonallisuutta, rikkaampaa karakteristiikkaa ja kontrasteja – tarkkaan harkitun, kekseliään ja suurta teknistä taituruutta edustavan hälymaailman rinnalle.
Vanhempia mestareita ja Quintet for Groups
Vanhemmista mestareista mukana Ensembliadessa olivat kreikkalaissyntyinen Georges Aperghis (1945) ja brittiläinen Brian Ferneyhough (1943). Aperghisin Teeter-totter (2007/08) on toisteisen blokkimaisesti etenevä, leikkisän musikanttinen ja vauhdikas teos, joka tuo harmonia- ja tekstuurimaailmaltaan hämmästyttävän voimakkaasti mieleen György Ligetin kamarikonserton (1969–70). Ferneyhoughin uutuus Chronos-Aion (2008) on puolestaan tiivis, 112 lyhyestä, saumattomasti yhteensoitetusta jaksosta koostuva, lähes puolituntinen teos. Nuorempiensa seurassa Ferneyhough kuulostaa lyhytjännitteisessä hyperkompleksisessa melodis-ekspressiivisyydessään varsin perinteiseltä, neljäsosasävelaskelin ryyditetyltä, hieman raskassoutuiselta 2000-luvun Schönbergiltä.
Muiden konserttien tarjonnasta jäi mieleen erityisesti sunnuntain 19.10. orkesterikonsertissa kuultu vuonna 1965 syntyneen ranskalaisen Brice Pauset’n Die Tänzerin (Sinfonie V) (2008). Alussa vastakohdiksi nostamistaan elementeistä ’konsonoiva harmonia’–’häly’ säveltäjä kasvatti upean monisäikeisen, vahvoja tilavaikutelmia, suuria sointi-illuusioita ja hienostuneita spektraalisia harmonioita säästelemättä tarjonneen persoonallisen orkesteriteoksen, jonka voi hyvällä syyllä sanoa tarjoavan jo jotain aivan uutta sinfoniakirjallisuuteen ja aikamme musiikkiin ylipäänsä. Ihailtavaa oli SWR-Sinfoniaorkesterin ja Sylvain Camberlainin harras paneutuminen teoksen persoonalliseen sointiavaruuteen.
SWR-sinfoniaorkesteri vastasi myös festivaalin kulttuuriteosta soittamalla pitkään esittämättä olleen amerikkalaisen nykymusiikin pioneerin Ben Johnstonin (s. 1924) visionäärisen orkesteriteoksen Quintet for Groups (1965/66). Kompleksin mikrotonaalinen teos soi vasta nyt ensimmäistä kertaa säveltäjän haluamalla tavalla – 60-luvun kantaesitys kun päättyi kaaokseen ja partituuri vuosikymmeniksi kadoksiin. Teoksessa keskeisessä osassa oli kaksi monimutkaisen kaavan mukaan puhtaisiin kolmisointuihin viritettyä flyygeliä, joita yksi pianisti ja kaksi lyömäsoittajaa operoivat, ja joita kaksi myöskin mikrotonaalisesti viritettyä harppua osaltaan vahvistivat. 1960-luvun pelottomasti uusille alueille etenevää modernistista maailmankuvaa fantastisimmillaan edustanut teos kuulosti yhä futuristiselta (äärimmäisimmätkään avantgardistit kun eivät ole orkesterimusiikissaan vieläkään oikein menneet eri viritysjärjestelmien tarjoamiin maailmoihin – ainakaan systemaattisesti). Amerikkalaisen avantgarden grand old mania Ben Johnstonia ei syyttä palkittu SWR-sinfoniaorkesterin vuotuisella säveltäjäpalkinnolla konsertin päätteeksi.
Donaueschingen, 20.10.2008
Jarkko Hartikainen
Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu tällä hetkellä Frankfurtissa, Saksassa.
Kuorolaulun riemua esillä Espoossa
Keskellä kirjamessuja ja kunnallisvaaleja on tänä viikonloppuna Espoossa käynnissä myös KuoroEspoo-festivaali. Torstaista sunnuntaihin jatkuvan festivaan teemana on kuorossa laulamisen ja yhdessä tekemisen riemu.
KuoroEspoossa esiintyvät tänä vuonna lukuisat eri kuorot, muun muassa maamme nuorisokuorojen kärkeen sijoittuva Tapiolan kuoro johtajanaan Pasi Hyökki. Perjantaina esiintyi yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Espoon kulttuurikeskuksessa Helsingin filharmoninen kuoro Michael Tippettin oratoriossa A Child of Our Time, esityksen johti kapellimestari Stefan Asbury. Lauantain maratonkonsertissa Tapiolan kirkossa alkaen kello 15 esiintyvät puolestaan Espoon sotaveteraanikuoro, Kanttiinin Lotat, Papas No Mamas, Cavatina, Brothers & Others sekä monet muut.
Kuorofestivaalin kohokohtiin kuuluu ruotsalaisen Adolf Fredriks flickkörin vierailukonsertti lauantai-iltana kello 19 sekä kuoronjohdon mestarikurssi sunnuntaina kello 10–13. Tyttökuoroa johtaa sen perustaja Bo Johansson, joka on kasvattanut uusia kuorolaisia aina vuodesta 1973 asti.
”Suomi on fantastinen maa nuorisokuorojen saralla. Ruotsissa meillä on upeita aikuiskuoroja, mutta ei samanlaista nuorisokuoroperinnettä kuin teillä Suomessa”, Bo Johansson kehuu naapurimaansa kuorokulttuuria puhelinlangan päässä.
Adolf Fredriks flickkör koostuu kokonaisuudessaan tytöistä, jotka opiskelevat musiikkipainotteisessa Adolf Fredriks musikklasser -koulussa Tukholman ulkopuolella. Tuhannesta hakijasta 180 valitaan vuosittain kouluun, joista 60 tyttöä pyrkivät mukaan kuoroon.
”Valitsemme näistä noin kymmenen uutta kuudesluokkalaista edustuskuoroomme. Näitä ’kuorolapsia’ opastavat sitten 15-vuotiaat kuorolaiset, joita kutsumme ’kuoroäideiksi’. He auttavat uusia tulokkaita kasvamaan tehtäväänsä. Meidän kuorossamme kuorolaiset laulavat kuoron eivätkä minun takiani ja kaikki kuorolaiset kantavat vastuunsa konsertista”, Bo Johansson kertoo.
Vuosien mittaan Johansson on kiertänyt kuoron kanssa ympäri maailmaa, kalastanut kilpailuvoittoja (mm. BBC:n Let the Peoples Sing -kilpailun voitto vuonna 1989) ja purskauttanut kymmenkunta levyä. Koskaan hän ei ole kuitenkaan kyllästynyt työhönsä.
”Jos taiteelliseen työskentelyyn kyllästyy, on aika lopettaa. Luovan työn pitäisi aina olla liikkeessä, jotta siinä olisi mieltä. Minusta olen etuoikeutettu, kun saan kaltaisenani vanhana ukkona edelleen työskennellä näiden tyttöjen kanssa. Annan arvoa heidän tekemälleen työlle ja heidän valtavalle panostukselleen kuoron eteen”, Johansson selvittää.
KuoroEspoon konsertissaan Adolf Fredriks flickkörin säveltäjänimiä ovat muun muassa Pekka Kostiainen, Veljo Tormis, Francis Poulenc sekä kuoron omaksi hovisäveltäjäksi muodostunut Karin Rehnqvist.
Mutta mitä jos yleisölle tulee tylsää konsertin aikana?
”Kuoron pitää jatkuvasti olla yhteydessä yleisöönsä ja jos yleisön mielestä kuorolaiset seisovat vain söpöinä kahdessa rivissä suloisissa puvuissaan, olemme epäonnistuneet! Actionilla ja vähän modernimmilla teksteillä, vaikka räpillä, saamme varmasti yleisömme huomion herätettyä. Yleisölle pitää vain tarjota yllätyksiäkin!”
Adolf Fredriks flickkörin konsertti Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa lauantaina 25.10. klo 19 johtajana Bo Johansson. Kostiainen-Rehnqvist-Hillerud-Poulenc-Holst-Tormis. Liput 15/10 €.
Pastoraalin luontoidylli tuhoutuu Händelin Acis ja Galatea -oopperassa Yliopiston juhlasalissa
Pastoraalilla on länsimaisessa taidemusiikissa hyvin pitkät perinteet. Antiikin paimenidyllit olivat yksi Italian renessanssitaiteilijoiden suurista innoittajista; niinpä niillä oli myös tärkeä roolinsa oopperan synnyssä 1600-luvulla, renessanssin myöhäisessä kukoistuksessa.
Pastoraalinäytelmissä paimenet elävät miellyttävää elämää niityillä ja kukkakedoilla laumansa kanssa, aurinko paistaa ja on ikuinen kesä. Tähän idylliin varjonsa tuo tietenkin epäonninen rakkaus: pyyteettömän rakkauden tielle asettuminen tuo mukanaan myrskyt, kärsimykset ja kuoleman. Hyvin usein – kuten Georg Friedrich Händelin oopperassa Acis ja Galatea – kysymys on taruolentojen, henkien ja jumalten välisistä yhteenotoista, jotka järisyttävät paimenidylliä tai jopa murskaavat sen.
Acis ja Galatea -oopperan säveltäjä G.F. Händel (1685–1759) syntyi Saksassa, mutta muutti italialaisesta oopperasta innostuttuaan Italiaan. Kolmen vuoden tournée Firenzessä, Roomassa, Napolissa ja Venetsiassa oli paitsi opettavaista, myös toi parikymppiselle Händelille menestystä Saksan ulkopuolella säveltäjänä: pääasiassa kirkkomusiikkia Italiassa säveltänyt Händel sai kutsun Lontooseen vuonna 1710. Vuosina 1711–15 Lontoossa saikin viisi uutta Händelin italiankielistä oopperaa ensi-iltansa, tosin vaihtelevin menestyksin.
Händel astui vuonna 1717 tulevan Chandosin herttuan palvelukseen ja sävelsi tälle mm. kaksi englanninkielistä, englantilaista masque-perinnettä jatkavaa näyttämöteosta, Acis ja Galatean sekä Estherin, kummatkin kyseisen hovin varsin pienelle kokoonpanolle. Näistä miniatyyriooppera Acis ja Galatea menestyi lopulta parhaiten Händelin kaikista oopperoista ja sitä kuultiin 1700-luvulla Tukholmassakin ”Ruotsin Bachin” eli Johan Helmich Romanin toimesta. Acis ja Galatean, kuten muidenkin Haydnin oopperoiden menestys jäi tosin hänen englanninkielisten oratorioidensa – kuten Messiah’n – varjoon.
Pieni pastoraaliooppera Acis ja Galatea piti pintansa, ja nyt, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin se saa viimein Suomen ensi-iltansa. Suomalainen kamariooppera, Helsingin barokkiorkesteri, lauluyhtye Septima Nebulae sekä solistit Anna-Kristiina Kaappola, Tuomas Katajala, Kajsa Dahlbäck ja Robert McLoud esittävät kapellimestari Aapo Häkkisen ja ohjaaja Vilppu Kiljusen johdolla oman versionsa antiikkisesta paimennäytelmästä.
Oopperaa esitetään osana Helsingin vanhan musiikin viikkojen ohjelmaa Helsingin yliopiston juhlasalissa Senaatintorin laidalla. Ohjaaja Vilppu Kiljusen mukaan Yliopiston juhlasali on haasteellinen paikka sikäli, ettei sillä ole totuttu tekemään oopperaa. ”Mutta paikkana se on klassinen, hellenistinen, mikä tuo suhteessa nykyaikaan samanlaisen jännitteen kuin mikä 1700-luvullakin on ollut”, Vilppunen huomauttaa.
”Enemmänkin happening kuin perinteinen tirkistelyteatteri”
Ohjaaja Kiljunen toteaa saaneensa tehdä jo lukuisia romanttisia ja sen jälkeisiä musiikkidraamoja. Näissä kysymys on pitkälti kerronnan toteuttamisesta ja kuvittamisesta, jolloin ohjaaja voi toki jonkin verran tuoda teemoihin omia painotuksiaan ja uusia lähtökohtia – tuloksena joskus modernisoidumpaa, joskus uskollisempaa klassista kuvitusta alkuperäiselle. Kiljusta kuitenkin viehätti Acis ja Galatea -oopperassa mahdollisuus tutkia uudenlaista muotokieltä:
”Mitä uusia piirteitä ohjaaja voi teokseen tuoda? Acis ja Galatean taustalla oleva vanha englantilainen taidemuoto masque tarkoitti käytännössä juhlia, joiden yhtenä tärkeänä osana koetaan musiikkiteatteriesitys. Malli otettiin 1500-luvun Italiasta; kysymyksessä ei ollut fiktiivinen, narraatiivinen teos. Tilaaja, ruhtinas tai kuningas, on saattanut olla naamio päällä osana esitystä, ja riemu on ollut suuri, kun esityksen jälkeen on saanut riisua naamion pois. Masque-tausta tarjoaa perinteisestä tirkistysluukkuteatterista poikkeavan muodon.”
Kiljunen huomauttaa, että vaikka teoksen taustalla olevan antiikin ihannoinin ja masque-tapahtuman ymmärtäminen vaatii periaatteessa hellenismin tuntemusta, kysymys on omana aikanaankin ollut allegorioista, vertauskuvista. Kiljunen kysyykin, voiko kokonainen esitystapahtuma toimia allegoriana. Häntä kiinnostaa myös paimenidyllinen luontokuva, maailmankuva: ”on antiikin arkadia, puhdas luonnollinen, idyllinen maakunta.” Tuon Acis ja Galateassa tuhoutuvan renessanssin illusorisen luontokuvan vertautuminen nykyihmisen monimutkaiseen luontosuhteeseen, ilmastonlämpenemiseen, tsunameihin ja muihin luonnonkatastrofeihin viehättää Kiljusta.
Paimenneidoksi tekeytynyt vesinymfi eli merenneito Galatea on rakastunut sisilalaiseen paimeneen Acisiin. Mustasukkainen kyklooppi Polyphemus kuitenkin surmaa kiivastuksissaan Acisin, ja sureva Galatea muuttaa Acisin kuolemattomaksi tekemällä tämän ruumiista ja verestä vuolaan, puhtaan virran. ”Galatea on paitsi nainen, myös kuvaa puhdasta luontoa, jonka pyhään yhteyteen mies pyrkii”, Kiljunen paljastaa ja jatkaa: ”Yksisilmäinen jättiläinen edustaa tiedettä, kulttuuria luontokuvan keskellä. Kuin maalauksessa, Acis ja Galateassa voi nähdä monia tasoja ja kerroksia päällekäin, minkä vuoksi sen voisi myös ajatella liittyvän enemminkin performanssitraditioon kuin oopperatraditioon”.
”Hyvää vaihtelua isolla pensselillä maalaamisen jälkeen”
Sopraano Anna-Kristiina Kaappola laulaa Acis ja Galatean sankarittaren, Galatean roolin. Häntä viehättää barokkioopperan herkkyys ja kamarimusiikillisuus. Suurten romanttisten oopperoiden, ”isolla pensselillä maalaamisen jälkeen” Kaappola kokee barokkioopperan tekemisen olevan hyvää vaihtelua.
Kaappola ei ole vanhan musiikin spesialisti, mutta on laulanut barokkiakin vuosien varrella ja imenyt siitä, mitä on kuullut muiden tekevän. Häntä viehättää periodisoittimien mukanaan tuoma matalampi viritys ja pehmeys. Viritys voi olla myös ongelma, varsinkin, jos sitä on laskettu vain vähän; Kaappolan tehdessä Haydnia Anima Eternan kanssa viritys oli nykyisen 440:n tai 442:n sijaan 430. Helsingin barokkiorkesterin Acis ja Galatea -produktiossa viritys on selvästi alempi 415, kauempana modernista ja siten itse asiassa helpottaa laulamista tekemällä siitä kevyempää.
Toinen esittämiseen vaikuttava seikka on itse tila, Yliopiston juhlasali, jossa yleisö on puolikaaressa lavan ympärillä. Orkesteri on lavalla ja kuuluu hyvin – myös laulajille. Kaappolan mukaan kysymys onkin enemmän kamarimusioinnista kuin orkesteri ja solisti -tilanteesta. Ohjaaja Vilppu Kiljunen toteaa tilanteen olevan neljän solistin, kuoron ja orkesterin tasaväkistä konsertointia. Tämä aiheuttaa näyttämöllisiä haasteita: ”Ilmaisullisesti concertante-tilanne on hankala, sillä orkesterin takana laulajat ovat kaukana, ja on haaste, missä vaiheessa laulajat tulevat etulavalle, orkesterin etupuolelle rakennettuun pastoraalimaisemaan, ’lintukotoon’. Kysymys onkin niin perinteisestä konserttitilanteesta, barokkiteatterista, kuin modernista draamasta, jopa happeningista.”
Suomalainen kamariooppera ja Helsingin barokkiorkesteri esittävät Händelin Acis ja Galatea -oopperaa Yliopiston juhlasalissa lauantaina 11.10., sunnuntaina 12.10. ja tiistaina 14.10., aina kello 19.30.
Tarkemmat esitystiedot selviävät Amfionin konserttisuosituksista