Category Archives: Päävalikko

Meta4, Sinfonia Lahti ja Kerem Hasan John Adamsin Absolute Jestin parissa Sibeliustalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Tämän viikon Sibeliustalon konserttiin Sinfonia lahti oli saanut vieraikseen residenssitaiteilijansa Meta4-kvartetin sekä mainion nuoren brittikapellimestari Kerem Hasanin. Illan ohjelman ytimen muodosti John Adamsin nerokas Absolute Jest (2011), jota kehysti kaksi värikylläistä orkesterimaalausta, Claude Debussyn Faunin iltapäivä (1895) sekä Nikolai Rimski-Korsakovin Šeherazade. 

Absolute Jest juhlistaa Beethovenin musiikin sammumatonta energiaa, jonka ehtymätön virta on tunnusomaista myös Adamsin omassa tuotannossa. Beethoven olisi varmasti tunnistanut sukulaissielun esimerkiksi Harmonielehren (1985) avauksen itsepintaisesti jyskyttävistä e-mollisoinnuista.   

Absolute Jestin musiikillinen materiaali perustuu lyhyille Beethoven-katkelmille, jotka ovat pääosin peräisin yhdeksännestä sinfoniasta (1817-24) sekö myöhäisistä jousikvartetoista. Näistä katkelmista Adams muovaa oman estetiikkansa mukaista musiikkia, samaan tapaan kuin Stravinsky Pulcinellassaan (1919-20/1965), jossa Pergolesin melodiat taipuvat täysin venäläismestarin tahtoon. Ei olekaan yllätys, että juuri Pulcinella antoi Adamsille alkusysäyksen Absolute Jestiin.  

Jousikvartetille ja orkesterille sävelletty Absolute Jest on puolituntinen, yksiosainen konsertto, jonka esittäminen vaatii todellista virtuoosien joukkoa.

Absolute Jestin avaa pulssi, jonka muodostaa Beethovenin yhdeksännen sinfonian scherzosta napattu patarummun rytminen kuvio, jota säestää matalien jousten tremolo. Tavanomaisesta poiketen viritetyt harppu ja piano tuovat musiikkiin oman erityisen värinsä yhdessä celestan kimmeltävien sävelten kanssa. Lisäksi viulujen ja lehmänkellojen sisääntulo muutamaa tahtia myöhemmin tekee aivan erityisen vaikutuksen.    

Kolmenkymmenekahden tahdin johdannon jälkeen soolokvartetti liittyy mukaan. Kvartetti poimii avauksen Beethoven-motiivin, jota se kehittelee yhdessä orkesterin kanssa mitä yllättävimmillä tavoilla, Adamsin oivallista musiikillista logiikkaa seuraten.

Adamsin orkesterinkäsittely on tässäkin teoksessa kerrassaan mainiota. Soolokvartetti ja suuri orkesteri pysyvät ihailtavasti balanssissa musiikin muodostaessa alati tiheämpiä kerrostumia.  

Absolute Jestin edetessä katkelmia kvarteton op. 135 (1826-28) scherzosta ja op. 131:n (1825-26) avausfuugasta kietoutuu musiikkiin yhdessä Große Fuge (1825) -katkelman kanssa. Adams työstää näitä katkelmia kertakaikkisen kekseliäästi kuljettaen kvartettiaan ja orkesteriaan kohti mitä odottamattomimpia käänteitä.  

Absolute Jest huipentuu päätöstaitteeseensa, joka pohjautuu Waldstein-sonaatista (1803-04) poimittuun sointukulkuun. Tämän musiikillisen vuoristoradan lopuksi Absolute Jest tyyntyy hienoon päätökseensä, jossa lehmänkellojen ja pianon aihelmat saattelevat musiikin kohti hiljaisuutta.  

Meta4 ja Hasanin johtama Sinfonia lahti tarjosivat Sibeliustalon yleisölle kerrassaan vaikuttavan esityksen. Absolute Jestin taidokas kontrapunkti soi kuulaana ja samalla kirkkaan värikylläisenä, jonka energinen virta oli tulvillaan musiikillista huumoria ja dramatiikkaa. Nimensä mukaisesti Absolute Jest oli ehdoton taidonnäyte. 

Soolokvartetti ja orkesteri soivat kauttaaltaan erinomaisesti balanssissa tehden oikeutta Adamsin näyttävälle soitinnukselle. Meta4 vastasi partituurin haasteisiin huikaisevan virtuoosisesti tarjoten todellisen elämyksen. Niin ikään hienoa työtä tehneet Hasan ja Sinfonia Lahti olivat solisteilleen tasaveroiset kumppanit.   

Ilta käynnistyi Debussyn lumoavalla Faunin iltapäivällä (Prélude à l’après-midi d’un faune), joka muodostaa merkkitapauksen musiikillisen modernismin edelläkävijöiden joukossa. 1880-luvun lopulla Debussy kuuli ensimmäistä kertaa gamielan-yhtyettä Pariisissa. Tällä kohtaamisella oli perustavanlaatuinen vaikutus säveltäjän ajatuksiin harmoniasta ja sointiväreistä.  

Jousille, puhaltimille, käyrätorville ja crotaleille sävelletyssä Faunin iltapäivässä Debussy irrottautuu niin tonaalisesta harmoniasta kuin perinteisestä muotoajattelustakin kuljettaen musiikkiaan kiehtovasti eteenpöin alati muotoaan muuttavien soivien tekstuurien lomitse. Faunin kahdeksanminuuttinen pienoismaailmasta on löydettävissä musiikillisen vallankumouksen elementit. 

Hasanin johdolla Sinfonia Lahti tarjosi Faunin iltapäivästä hyvin rakennetun näkemyksen. Avauksen huilusoolo soi kerrassaan kauniisti samoi kuin käyrätorven vastausrepliikkikin. Jousten ja harppujen lumovoimainen kajo oli mieleenpainuva samoin kuin puupuhallinten oivalliset sävyt. Kimmeltävät crotalet tekivät erinomaisen lempeän vaikutuksen.   

Samalla on kuitenkin todettava, että Sibeliustalon kirkkaassa akustiikassa muutamat keskeiset pp ja ppp -kulut olisivat voineet olla hienovaraisempiakin, erityisesti käyrätorvien ja joidenkin puupuhallinten osalta. Toisaalta musiikin läpikuultavuus oli kaikkiaan erinomaista korostaen Debussyn omaleimaista orkestaatiota.  

Päätösnumerona kuultiin toinen itämaisvaikutteinen teos, Rimski-Korsakovin vuonna 1888 säveltämä sinfoninen sarja Šeherazade. Tämä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin vapaasti pohjautuva teos on loistelias Technicolor-orkesteriseikkailu, jota höystävät melko pintapuoliset itämaiset ainekset. 

On huomattava, ettei Šeherazadessa ole sanan varsinaisessa merkityksessä aitoja arabialaisia vaikutteita, vaan kaikki musiikillinen materiaali on lähtöisin Rimskin kynästä. Välittömän puhuttelevuutensa ansiosta Šeherazade on ollut kantaesityksestään saakka yleisön suuresti rakastama. Aikojen kuluessa siitä on tullut säveltäjänsä soitetuin teos, joka on jättänyt varjoonsa Rimskin toisen itämaisen seikkailun, Antar-sinfonian (1865/1875/1891). 

Neliosainen Šeherazade noudattaa jotakuinkin perinteistä sinfonian kaavaa. Šeherazaden kertojahahmoa edustaa musiikissa sooloviulu, jonka hurmaavan lyyrisyyden kontrastina toimii vaskien majesteetillisen pahaenteinen avausaihe, joka assosioituu luonnollisesti sulttaani Šahryāriin.  

Vaikka Rimski vierasti Šeherazaden kirjaimellisen ohjelmallisia tulkintoja, selviä ohjelmallisia yhteyksiä musiikin ja sen vaikutteiden välillä on kuitenkin löydettävissä. Tyypilliseen länsimaiseen tapaan arabialainen kultuuri nähdään Šeherazadessa voimakkaan romantisoituna ja mystifioituna. 

Šeherazaden kohtaaminen konsertissa monien vuosien tauon jälkeen oli mielenkiintoinen kokemus. Vaikka koenkin yhä, että partituurin Hollywood-spektaakkeleita ennakoiva henki osoittaakin monilta osin Stravinskyn olleen oikeassa paikoin varsin ankarassa Rimski-kritiikissään, ei musiikin taianomaista lumoa käy kiistäminen.  

Kapellimestari Kerem Hasan ja Sinfonia Lahti. Kuva: Jari Kallio

Mitä itse esitykseen tulee, Hasan ja Sinfonia Lahti syleilivät Šeherazadea estottomasti koko osaamisellaan. Orkesterin vivahteikkaat sävyt hehkuivat kaikessa loistossaan, jota soitinryhmien välinen tarkka balansointi hienosti korosti. Konserttimestari Maria Leinon sooloja kuunteli ilolla. Hasan käsitteli tempoja erityisen luontevasti rakentaen musiikille vahvan kokonaisarkkitehtuurin. 

Konsertin jälkeen Sibeliustalon ilta jatkui vielä Klasariklubin muodossa, Meta4:n ja Sinfonia Lahden muusikkojen voimin. Varsin toimiva konsepti, joka täydensi torstain vahvaa musiikillista antia mainiosti.       

– Jari Kallio

Sinfonia Lahti

Kerem Hasan, kapellimestari

Meta4

Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune (1895)

John Adams: Absolute Jest (2011)

Nikolai Rimsky-Korsakov: Šeherazade, Op. 35 (1888)

Sibeliustalo, Lahti

To 19.09.2019, klo 19

Herbert Blomstedt ja RSO Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Herbert Blomstedtin vierailut Radion sinfoniaorkesterin johtajankorokkeella ovat aina hartaasti odotettuja erityistapauksia. Yhdeksänkymmentäkaksivuotiaan Blomstedtin kalenteri täyttyy edelleen hurjaa vauhtia vierailukutsuista. Listalta löytyy ikinuoren grand old manin suosikkiorkestereita, kuten Leipzigin Gewanhdaus-orkesteri, Wienin ja Berliinin filharmonikot, Dresdenin Staatskapelle, Baijerin RSO ja monia muita.

Blomstedtin edellisestä RSO-vierailusta on ehtinyt vierähtää reilut kaksi vuotta. Tuolloin Musiikkitalossa saatiin viettää ikimuistoinen ilta Sibeliuksen neljännen ja Beethovenin viidennen sinfonian parissa. Tällä kertaa maestrolla oli tuomisinaan kaksi upean valohehkuista D-duurisinfoniaa.

Ilta käynnistyi Joseph Haydnin Sinfonialla nro 104, kuten tuo viimeinen kahdestatoista Lontoon konserttisarjoja varten sävelletystä sinfoniasta on numeroitu Hoboken-kokonaisluettelossa. Vuonna 1795 sävelletty ja kantaesitetty sinfonia oli välitön menestys, ja se onkin ollut (ansaitusti) osa ohjelmistoa siitä lähtien.

Ensimmäinen osa alkaa d-mollijohdannolla, jota seuraa D-duuriin kirkastuva riemukas sonaattimuoto. Yhdelle teemalle pohjautuva osa on erinomainen osoitus Haydnin ainutlaatuisesta musiikillisesta kekseliäisyydestä. Kirkkaisiin orkesteriväreihin puettu musiikki on tulvillaan ilahduttavia yksityiskohtia, joilla Haydn yllättää kuulijansa kerta toisensa jälkeen.

Jousten ja fagottien hallitsema avausjakso käynnistää toisen osan. Näistä lumoavista tekstuureista kasvaa suurenmoinen tutti-jakso, jonka taidokkaat sävelkulut tekevät välittömän vaikutuksen. Avausaihe palaa huilujen värittämänä kohoten trumpettien ja patarumpujen koristamaan huipennukseen. Haydn kehittelee musiikillista materiaaliaan verrattoman oivaltavasti, kunnes toinen osa saapuu käyrätorvien johdattaman päätökseensä.

Kolmannen osan oivallinen menuetto ja mainio trio yhdistävät maalaistanssien karheutta ja hovitanssien sulokkuutta kerrassaan nerokkaasti suoden kuulijalleen monet hyvät naurut. Samaa henkeä edustaa myös vauhdikas finaali, jonka kansanmusiikilliset vaikuttimet ovat vahvasti aistittavissa. Haydnin nerokkaiden päätösosien joukossa tämä finaali onkin yksi kaikkein vaikuttavimmista.

Blomstedtin johdolla RSO hehkui syvää musiikillista iloa ja riemukasta taituruutta, ihailtavasti Haydnin hengelle uskollisena. Raikkaasti fraseerattu ja kuulaasti artikuloitu esitys oli todellinen löytöretki. Blomstedt kiinnitti tarkoin huomiota partituurin yksityiskohtien rikkauteen samalla tinkimättä esityksen spontaaniudesta rahtustakaan.

RSO:n perioditrumpetit ja -patarummut toivat hienosti balansoituun musisointiin oman erityisen lisänsä. Antifonaalisesti sijoitettujen ykkös- ja kakkosviulujen välinen vuoropuhelu piirtyi ilmoille ihastuttavasti. Kokonaisuudessaan sinfonia teki suurenmoisen vaikutuksen.

Johannes Brahms sävelsi toisen sinfoniansa kesällä 1877. Vastakohtana ensimmäisen sinfonian (1862-76) ohdakkeiselle syntypolulle uusi sinfonia löysi muotonsa varsin nopeasti. Toisen sinfoniansa Brahms ammentaa puhuttelevista pastoraalitunnelmista, joiden ilmapiiri on, ainakin näennäisesti, varsin kaukana ensimmäisen sinfonian tuikeasta kamppailusta.

Toinen sinfoniakaan ei ole kuitenkaan niin suoraviivainen kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Sen maalaismaisemien alla kulkevat tummat pohjavirtaukset, jotka kietoutuvat musiikin pintaan äärimmäisen hienovaraisesti.

Ensimmäisen osan käynnistää sellojen ja bassojen kolmen nuotin aihe, jota seuraa pääteeman esittäytyminen käyrätorvilla ja fagoteilla. Muut puupuhaltimet ja jouset liityttyä mukaan musiikki vaeltaa äänialasta ja tekstuurista toiseen, kunnes kehtolaulunomainen sivuteema puhkeaa esiin.

Avausosasta kasvaa laaja ja kiehtovasti polveileva seikkailu, jonka lomassa temaattinen materiaali taipuu mitä moninaisimpiin soiviin asuihin. Avaustahdeista alkaen Blomstedtin ja RSO:n lumovoimainen visio kietoi kuulijan mukaan seikkailuun.  Orkesterin jokainen soitinryhmä teki ehdottoman huippusuorituksen, jonka tuloksena syntyi kenties vivahteikkain ja täydellisimmin balansoitu koskaan kuulemani tulkinta tämän osan musiikista.

Brahms pukee adagio non troppo -osassa avautuvan ainutlaatuisen soivan panoraamansa mitä koskettavimpaan soivaan asuun. Olipa kyse käyrätorvisooloista, puupuhallinten kudelmista, jousitekstuureista tai patarumpujen tuomista tummista sävyistä, RSO soi ehdottoman tarkasti ja syvän kauniisti Blomstedtin johdolla.

Välisoitonomainen scherzo oli taidokkaasti rakennettu. Blomstedt ja orkesteri tekivät kauttaaltaan rytmistä tarkkuustyötä, jonka lomassa loistivat upeat sointivärit. Lopputuloksena oli taidokas sinfoninen miniatyyri.

Kuiskaten kuhisevat jouset saattelevat finaalin liikkeelle. Pääteema purkautuu ilmoille voimallisena orkesterituttina. Kimmeltävä puhallinten ja jousten vuoropuhelu kohoaa tämän tästä vapautuneiksi orkesteripurkauksiksi. Osan keskivaiheilla musiikki tyyntyy tranquillo-jaksoon, jota seuraa kertaus ja codan riemusaatto.

Herbert Blomstedt kättelee RSO:n konserttimestaria illan päätteeksi. Kuva: Jari Kallio

Finaali oli niin hieno kokemus kuin kuvitella saattaa. Blomstedt ja orkesteri huomioivat partituurin yksityiskohdat tarkoin elinvoimaa pulppuavassa esityksessä, josta huokui aito ilo. RSO:n muusikoiden ja Blomstedtin syvä keskinäinen kunnioitus oli aistittavissa kaikessa musisoinnissa inspiroiden orkesteria ja maestroa ehdottomaan parhaimpaansa. Toivottavasti näitä iltoja saadaan kokea jälleen lähitulevaisuudessa.

– Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri

Herbert Blomstedt, kapellimestari

Joseph Haydn: Sinfonia D-duuri, Hob. I: 104 (1795)

Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73 (1877)

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 18.09.2019, klo 19

Esa-Pekka Salonen ja Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Anton Brucknerin kuudes sinfonia (1879-81) on monella tapaa erityinen teos säveltäjänsä tuotannossa. Siinä missä viides sinfonia (1876-78) hämmästyttää jättimäisen finaalifuugansa arkkitehtuurilla ja kolme viimeistä sinfoniaa vaikuttavat jylhällä juhlavuudellaan, kuudes sinfonia puolestaan ammentaa ainutlaatuisen ilmaisuvoimansa silkasta ekstaattisesta riemusta. 

Toisin kuin yleensä, kuudes sinfonia syntyi melko suorvaviivaisen kahden vuoden sävellysprosessin tuloksena vailla myöhempiä muokkauksia. 

Verrattuna muihin Brucknerin kypsän kauden sinfonioihin, kuudes on mittasuhteiltaan suhteellisen kompakti. Se on sävelletty aikansa tyypilliselle orkesterikokoonpanolle eikä kestoakaan neliosaiselle teokselle kerry kuin reilut viisikymmentä minuuttia.   

Kaikki neljä osaa perustuvat selkeälinjaiseen sinfoniseen arkkitehtuuriin. Brucknerille tyypilliseen tapaan musiikillinen materiaali jäsentyy isoina blokkeina, joita erottavat selkeät rajapinnat. Näiden blokkien sisällä musiikin kiehtovat kehityskaaret piirtävät ilmoille vangitsevan säveldraaman, jonka avautumista on nautinto seurata.  

Kuudennen sinfonian nuottikuva saattaa vaikuttaa pettävän yksinkertaiselta. Pintaa syvemmälle katsottaessa teoksen haasteet käyvät kuitenkin ilmeisiksi. Sinfonia edellyttää äärimmäisen tarkkaa rytmistä artikulaatiota, hiottua fraseerausta sekä huolellisesti tasapainotettua dynamiikkaa. Kapellimestarin näkökulmasta Brucknerin arkkitehtuurin kunnioittaminen vaatii tarkoin punnittua kokonaismuodon hallintaa.   

Kaiken tämän huomioon ottaen on hämmästyttää, kuinka harvakseltaan Brucknerin kuudetta soitetaan. Niinpä se olikin mitä riemullisin ohjelmistovalinta Esa-Pekka Salosen johtaman Radion sinfoniaorkesterin perjantaisen konsertin pääteokseksi.  

Salonen on oivallinen bruckneriaani, jonka ohjelmistoon kuudes sinfonia on kuulunut jo hyvän aikaa. Bernard Haitinkin juuri eläköidyttyä onkin ensiarvoisen tärkeää, että kuudennella sinfonialla riittää Salosen ja Sir Simon Rattlen kaltaisia puolestapuhujia.  

Bruckner avaa ensimmäisen osan, esitysmerkinnältään majestoso, jousten synkopoidulla rytmiaheella. Sellot ja bassot esittelevät avausmotiivin, josta kasvaa osan pääaihe. Käyrätorvi ja puupuhaltimet liittyvät kudokseen ja musiikki kasvaa kohti ensimmäistä tutti-purkausta, pääteeman voimallista esittäytymistä. Tämän kontrastina toimii toinen teemaryhmä, jonka oivalliset melodialinjat tarjoavat jousille, käyrätorville ja puupuhaltimille kiitollista soitettavaa. 

Brucknerin kuudennen sinfonian harjoituksen Musiikkkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Kolmannen teemaryhmän myötä musiikin intensiteetti syvenee entisestään. Tiivis kehittelyjakso päättyy huipentumaan, josta alkaa mukaansatempaava kertausjakso. Voimallinen coda vie avausosan upeaan päätökseen.  

Erinomaisesti artikuloiduista avaustahdeista käynnistyi Salosen ja RSO:n huikea matka läpi Brucknerin sinfonisen mielenmaiseman. Ensimmäinen osa oli ihastuttavasti rakennettu ja kauttaaltaan kerrassaan kauniisti fraseerattu.    

Bruckner ei ehtinyt koskaan kuulla sinfoniansa ääriosia. Hänen elinaikanaan ainoastaan kaksi keskimmäistä osaa esitettiin konsertissa. Koko sinfonian sai kantaesityksensä vasta vuonna 1899 Gustav Mahlerin johdolla. 

Kuudennen sinfonia adagio on vaikuttava esimerkki sonaattimuotoisesta hitaasta osasta. Sen avaa jousten syvähehkuinen tekstuuri, jonka lomasta kasvaa koskettavan kaunis oboesoolo. Muut puupuhaltimet sekä käyrätorvet liittyvät vähitellen mukaan musiikin kulkiessa kohti ensimmäistä lyhyttä tutti-jaksoaan, jota seuraa suurenmoisesti laulava taite. 

Adagion ytimessä on juhlallinen marssiaihe. Etiäisiä Mahlerin sinfonioista on aistittavissa kautta koko adagion. Hienovireinen coda puolestaan ennakoi vahvasti myöhäistä Sibeliusta. 

RSO ja Salonen esittivät adagion mitä loisteliaimmin. Orkesteri oli sisäistänyt Brucknerinsa täydellisesti, ja adagiosta muodostuikin syvä, kertakaikkisen koskettava kokemus.  

Bassolinjan pulssilla käynnistyvä scherzo on välitöntä hurmaa hehkuva orkesterikylpy. Puupuhallinten pyrähdykset valmistavat tietä vaskille, joiden voimallinen sisääntulo on mitä vaikuttavin. Käyrätorvien kuulaat aihelmat sekä trumpettien ja pasuunoiden fanfaariaiheet pyyhkäisevät jalat alta paatuneimmaltakin kuulijalta.   

Trion avaa jousien pizzicatokulku, josta muovautuu käyrätorvien herkullinen fanfaari. Orkesteri kehittelee materiaalia kiintoisasti matkallaan kohti scherzon kertausta. 

Salonen ja orkesteri heittäytyivät scherzon loisteliaaseen sointi-iloon mitä vakuuttavimmin. Koko ensemble teki vallan erinomaista työtä, mutta erityisenä riemun aiheena mainittakoon RSO:n oivalliset käyrätorvet, joiden nappisuoritus oli välittömästi mieleenpainuva elämys.   

Esa-Pekka Salonen tutkii Brucknerin kuudennen partituuria. Kuva: Jari Kallio

Finaalin avauksessa kuullaan Brucknerin kenties oivallisin keksintö. Alttoviulujen tremolo saattelee musiikin liikkeeseen säveltäjälle niin ominaiseen tapaan. Jousten laulava teema nousee pintaan bassojen pizzicato-säestyksen kannattelemana. Sitten, kuin tyhjästä, kahjahtaa käyrätorvien ja trumpettien kahden soinnun repliikki. Jousten teema jatkuu vielä jokusen tahdin ajan, kunnes vasket jälleen keskeyttävät sen. 

Vaskimotiivi kaappaa musiikin valtaansa ja kuljettaa sen kohti pääteeman ekstaattista tutti-purkausta. Seuraa vaikuttava orkesteripanoraama, jonka jännitteinen harmoninen matka palaa lopulta juurilleen A-duuriin. Sinfonian päättävä coda on oma seikkailunsa, jonka voitokas loppunousu on koko orkesterin huumaa.    

Finaalissa RSO täytti Musiikkitalon salin järisyttävillä sinfonisilla luonnonvoimilla, joissa kaikui syvä ilo. Salosen tarkassa kontrollissa finaali sai mitä vakuuttavimman toteutuksen. Tämä sinfonia oli todellinen seikkailu!   

Sinfonian edellä konsertin avauksena kuultiin Dmitri Šostakovitšin ensimmäinen sellokonsertto (1959). Vaikka konsertto peilaa kovin erilaista maailmaa kuin Brucknerin sinfonia, teoksia yhdistää kuitenkin niiden välitön puhuttelevuus. 

Mstislav Rostropovitšille sävelletty konsertto jakautuu neljään osaan. Nopeat ääriosat kehystävät hienovireistä moderatoa sekö omaksi osakseen erotettua laajaa soolokadenssia. 

Solistin näkökulmasta Šostakovitšin konsertto on ohjelmiston vaativimpia teoksia. Ensimmäisen ja viimeisen osan ikiliikkujana toistuvissa nopeissa sävelkuluissa riittää kiirettä, varsinkin kun lepotaukoja suodaan vain hetkittäin orkesterin viedessä musiikkia eteenpäin.      

Eleginen toinen osa käynnistyy lyhyellä orkesterijohdannolla, jonka jälkeen laulava soololinja hallitsee musiikkia jotakuinkin taukoamatta. Laaja kadenssi puolestaan johtaa suoraan finaaliin.  

Šostakovitšin musiikin peruselementit ovat vahvasti läsnä konsertossa. Säveltäjän musiikillinen signeeraus, DSCH-motiivi, kulkee läpi teoksen. Ääriosat ovat tulvillaan sarkasmia, kun taas toinen osa on lyyrisen koskettava. Virtuoosinen kadenssi punoo toisen osan aihelmat ja DSCH-motiivin yhteen kuohuvaksi sävelvirraksi. Keskimmäiset osat mudostavatkin koserton emotionaalisen ytimen.     

Jousille, puupuhaltimille, soolokäyrätorvelle, patarummuille ja celstalle kirjoitettu orkesteriosuus on suoraviivaisen puhutteleva. Šostakovitš orkestroi monet keskeisistä aihelmistaan klarinetille ja käyrätorvelle. Fagotit puolestaan saavat prutkuttaa sydämensä kyllyydestä patarumpujen pilkkoessa musiikkia iskevillä repliikeillään.  

Kenties koskettavin yksittäinen soittimellinen hetki koetaan toisen osan jälkipuolsikolla staatttisten jousiaiheiden yllä kimmeltävän celestasoolon muodossa.  

Jonathan Roodeman, RSO ja Esa-Pekka Salonen perjantain kenraaliharjoituksessa. Kuva: Jari Kallio

Konserton solistina saatiin kuulla oivallista Jonathan Roozemania, joka tarjosikin loppuunmyydyn Musiikkitalon yleisölle mitä hienoimman tulkinnan. Salosen ja RSO:n täydellä tuella Roozeman selvitti ääriosat hurmaavan virtuoosisesti. Sisäänpäin kääntyneissä keskimmäisissä osissa taas kuultiin vaikuttavan henkevää musisointia, jota tummat pohjavirrat asiaankuuluvasti sävyttivät.  

Konserton tuimia sävyjä tasapainotti mainiosti Roozemanin ylimääräinen, Bachin ensimmäisen soolosellosarjan sarabande, jonka kauneudesta sai nauttia täysin määrin. Kaksikymmentäyksivuotiaana Roozeman on ehdottomasti kiinnostavimpia nuoria sellistejä, kuten tämä ilta jälleen kerran osoitti. 

– Jari Kallio 

Radion sinfoniaorkesteri

Esa-Pekka Salonen, kapellimestari

Jonathan Roozeman, sello

Dmitri Šostakovitš: Sellokonsertto nro. 1 Es-duuri, Op. 107 (1959)

Anton Bruckner: Sinfonia nro. 6 A-duuri, WAB 106 (1879-81)

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 13.09.2019, klo 19

Minna Lindgren, Taavi Oramo, Susanna Mälkki ja Erkki Liikanen Musiikkitalossa maanantaina. Kuva: Jari Kallio

Oiva tilannekatsaus suomalaisen musiikkielämän nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä saatiin Suomen sinfoniaorkesterit ry:n keskustelutilaisuudessa musiikkitalossa maanantaina. Toimittaja Minna Lindgrenin johdolla keskustelukumppanit, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, kapellimestari ja monipuolinen muusikko Taavi Oramo sekä Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja Erkki Liikanen tarkastelivat monia ajankohtaisia musiikillis-yhteiskunnallisia kysymyksiä siinä määrin syvällisesti kuin tiiviin aikataulun puitteissa oli mahdollista.

Keskustelun ytimessä olivat suomalaisen musiikkielämän kehityksen kytkeminen osaksi kansallista hyvinvointivaltioprojektia sekä näkemys taide-elämästä osana ihmisen perusoikeuksia. Erkki Liikasen sanoiksi pukemana suomalaisen musiikin tarina maailmalla on, peruskoulun ohella, hienoin brändimme.

Tasokkaan musiikkikoulutuksen saatavuuden ja saavuttavuuden merkitystä pidettiin monissa puheenvuoroissa perustavanlaatuisena.  Peruskoulujen musiikkiluokkien, musiikkiopistojen sekä Sibelius-akatemian nuorisokoulutuksen merkityksen tarkastelu keskustelijoiden oman urapolun näkökulmasta toi katsaukseen oman maanläheisen tasonsa.

Susanna Mälkin tie kapellimestariksi kulki 70-luvun musiikkiluokalta Vuosaaresta Itä-Helsingin musiikkiopiston kautta Sibelius-akatemiaan, ja jokseenkin samankaltaista reittiä on matkannut myös Taavi Oramo muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Pääkaupunkiseudun kasvatteina kumpikin heistä tarkasteli omaa ammatillista matkaansa tietoisina omista lähtökohdistaan.

Maakuntanäkökulmaa edustanut mikkeliläinen Liikanen toi niin ikään esiin musiikkiopiston merkityksen omalla kohdallaan musiikkiharrastuksen mahdollistajana.

Korkeatasoisen musiikin perusopetuksen ohella Mälkki ja Oramo korostivat lukuisten musiikkifestivaalien, kesäkurssien ja musiikkileirien merkitystä muusikon kouluttautumismahdollisuuksien laajentajina. Mahdollisuus monipuoliseen ja korkeatasoiseen kansainväliseen musiikkipedagogiikkaan vailla tarvetta matkustaa pitkä matkoja on ensiarvoisen tärkeää ammattiin hakeutuvalle.

Liikasen mukaan maakunnallinen festivaalitarjonta on avainasemassa myös kuulijakunnan laajentamisessa kaupunkien kausikorttiyleisöjen ulkopuolelle. Vaikka suomalaiset orkesterit keräävätkin salien täydeltä kuulijakuntaa, on yhä uusien yleisöjen löytäminen elintärkeä osa orkesterilaitoksen toimintaa ja tulevaisuutta.

Pohtiessaan nuorempien ikäpolvien saavuttamista, Oramo toi keskusteluun kiehtovia näkökulmia musiikkikokemuksen muodosta ja sisällöstä. Kiinnostusta ja avoimuutta uusille kokemuksille löytyy Oramon käsityksen mukaan laajalti, joskin perinteisen konserttielämän rituaalit saattavat näyttäytyä vieraana sellaiselle harrastajalle, joka on tottunut nauttimaan musiikkikokemuksensa tuoppi kädessä seisten tai vapaasti tilassa liikkuen.

Oramo arvioi myös näppituntumalta, että nuoria kuulijoita kiinnostaa enemmän itse musiikillinen substanssi ja sen mahdollistamat kokemukset kuin perinteinen henkilölähtöinen konserttimarkkinointi. Mälkki piti kehityssuuntaa erittäin tervetulleena muistuttaen kuitenkin, että myös perinteisillä konserttirituaaleilla ja markkinoinnin muodoilla on edelleen oma vastakaikunsa osassa yleisöjä. Kumpikin korosti korkeatasoisen tekemisen ensiarvoisuutta, olivatpa toteutusmuodot perinteisempiä tai kokeilevampia.

Onko suomalainen muusikko kansainvälisessä musiikkielämässä toimiessaan sitten automaattisesti osa laajempaa kansallista projektia?  Mälkille kultturilähettilään rooli on mieluinen ja luonteva osa ammattia, koska kapellimestari on luonnostaan jo puolestapuhujan asemassa säveltäjille ja musiikille. Mälkin mukaan on mielekästä pyrkiä antamaan takaisin sitä hyvää, mitä on musiikkikoulutukselta ja -elämältä saanut. Työskentely kotimaassa ja suomalaisen musiikin vieminen maailmalle ovat osa tätä projektia.

Orkestereiden tehtävän Mälkki näkee yhteiskunnallisena velvollisuutena tarjota mahdollisimman laajalle yleisölle mahdollisimman laajaa ohjelmistoa, elämyksien kirjoa sekä uusia tapoja ajatella ja kokea. Kapellimestarin työssä on täten aina yhteiskunnallinen ulottuvuutensa.

Vaikka suomalaisen kapellimestarikoulutuksen korkea taso on kaikkialla tunnustettua ja tarjoaa siten jo mielikuvatasolla vetoapua, Mälkki muistuttaa kapellimestarin auktoriteetin rakentuvan kuitenkin aina oman osaamisen kautta. Muusikon työssä käytäntö on laadukkaan koulutuksen ohella merkittävä opettaja.

Kansainvälisyys tarkoittaa orkesterielämässä myös työyhteisöjen kansainvälistymistä. Viime vuosikymmenten aikana suomalaisten orkesterien soittajistot ovat monikulttuuristuneet, mitä pidettiin ehdottoman myönteisenä kehityksenä sekä osoituksena orkesteriemme korkeasta kansainvälisestä tasosta.

Käytännössä tämä on tietenkin tuonut mukanaan yhä kovenevan kilpailun orkesterien vakansseista. Rekrytointiprosesseja tarkasteltaessa Oramo toi esiin koesoittokäytäntöjen problematiikkaa osaamisen mittarina. Yleisesti keskusteluissa todettiin koesoittojen tavoittavan vain kapean osan muusikkouden kokonaisuutta. Samalla pohdittiin kattavamman mittaamisen haasteita.

Tulevaisuuden suhteen huolta kannettiin erityisesti yleissivistyksen arvostuksen kestävyydestä sekä koulutuksen rahoituspohjan jatkuvuudesta. Ydinkysymys tiivistyi valmisteilla olevaa taiteen perusopetuksen lainsäädäntöuudistukseen, joka voi olla musiikin näkökulmasta uhka tai mahdollisuus.

Uudella lailla tavoitellaan taiteen perusopetuksen tuen monipuolistamista, jonka on käytännössä pelätty merkitsevän musiikinopetuksen pohjan rapauttamista, jotta resursseja saataisiin vapautettua muille taidemuodoille.

Mälkin näkemyksen mukaan olisi kummallista ajatella, että vuosikymmeniä rakennettu ja ansioiltaan tunnustettu musiikkikoulutusjärjestelmä voisi jatkua, jos sen perusrakenteet puretaan.  Musiikkikoulutus voisi hänen mukaansa ennemminkin toimia esimerkkinä siitä, että pitkän aikavälin satsaus kannattaa. Tällöin muillekin taidemuodoille tulisi antaa yhtäläistä tunnustusta ja tarjota samoja mahdollisuuksia.

Tilaisuuden päättäneessä yleisöpuheenvuorossaan opetus- ja kulttuuriministeriön edustajat totesivat kuitenkin suorasanaisesti, ettei musiikin erityisasemaa olla purkamassa uudistusten yhteydessä. Tämä kirvoittikin salissa raikuvat aplodit.

– Jari Kallio

Punnittua puhetta musiikkimaailman huipulta

Suomen sinfoniaorkesterit ry

Helsingin kaupunginorkesteri

Musiikkitalo, Helsinki

Ma 9.9.2019, klo 16