Suomalaisella klassisella musiikilla pyyhkii Atlantin takana hyvin. Kapellimestarien vanavedessä uutta mannerta valtaavat nyt myös säveltäjät ja muusikot. Esa-Pekka Salonen ja Osmo Vänskä, jotka kuuluvat maanosan tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin kapellimestareihin, tuovat Kaija Saariahon ja Magnus Lindbergin lisäksi esille muitakin suomalaissäveltäjiä. Venezuelalaisten musiikki-ihmeen rinnalla myös suomalainen musiikkikasvatus on yleinen ihmetyksen ja ihailun aihe. Nähtäväksi jää, herääkö Nokia-maan elinkeinoelämäkin kohta valjastamaan kulttuurintekijöiden voimavaroja.
Arvio: Ysaÿe-kvartetti soittaa Beethovenia
Ludwig van Beethovenin myöhäiskvartetot (nrot 12-16 sekä Große Fuge) hätkähdyttävät mittasuhteillaan, rohkeilla harmonioillaan ja muotoratkaisuillaan. Monimuotoisuudessaan ja syvällisyydessään ne tarjoavat yhä uusia elämyksiä, ja eri kokoonpanojen esityksiä kuulee mielellään; vaihtoehtoisia tulkintoja on runsaasti, sillä näitä teoksia tuskin mikään kvartetti sivuuttaa.
Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti korvasi kakkosviulistin sairastumisen vuoksi jäähyväiskiertueensa peruuttaneen Guarneri-kvartetin ja tarjosi hienostunutta sointia täydelle Ritarihuoneen salille. Vuonna 1984 perustetun yhtyeen alkuperäisjäsenistä on edelleen mukana alttoviulisti Miguel Da Silva. Heti es-duurikvarteton op. 127 ensimmäisestä soinnusta kävi ilmi eräs kokoonpanon vahvuuksista: sointi oli tavattoman tasapainoinen dynamiikan, artikulaation ja fraseerauksen suhteen. Ensiviulun ääni erottui vaivatta tekstuurista, mutta vain sen verran kuin on tarpeellista. Kautta linjan yhtye piti huolta tärkeiden motiivien kuuluvuudesta, mikä ei taatusti ole helppoa tällaisessa tiiviin kontrapunktisessa sävelkielessä.
Kvartetti ei tinkinyt energisyydestä ja intensiteetistä koko kaksituntisen ohjelmansa aikana. Hienoista soittimista kuultiin hienoja sävyjä, ja esimerkiksi vibraton käyttö oli ilahduttavan yhtenäistä ja vaihtelevaa.
Aivan varauksetta en kuitenkaan kotiin lähtenyt. Harmoniat olivat ajoittain hiukan epäpuhtaita, mutta paljaassa a-mollikvarteton op. 132 hitaassa osassa intonaatio oli häiritsevän epätarkkaa. Myös soinnin ja koko ilmaisun tasapainolla ja pyöreydellä oli kääntöpuolensa: vaikka monet aksentit, kontrastit ja taitteet näyttäytyivät miellyttävänä, oli rytminkäsittely esimerkiksi alkupuolen scherzando vivace -osassa turhan suurpiirteistä. Välillä äänien yhtäaikaisiin lopetuksiin ei kiinnitetty riittävästi huomiota, jolloin artikulaatio jäi viimeistelemättömäksi.
Konsertti oli silti hieno. Hiiskumatta kuunnellut ja innostunut yleisö palkittiin ylimääräisellä numerolla, Beethovenin kuudennentoista kvarteton hitaalla osalla Lento assai.
Arvio: Puumalaa Pariisissa
Cité de la Musique, Pariisi
Tiistaina 20.1.2009
Ensemble Intercontemporain
Pariisin konservatorion sinfoniaorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
Hidéki Nagano, piano
Laura Aikin, sopraano
Veli-Matti Puumala: Seeds of Time
Alban Berg: Lulu-sarja
Terveisiä Pariisista! Minulla oli eilen mahdollisuus ottaa tuntumaa kahteen Suomessa tänä keväänä esitettävään teokseen: Roland Pöntinen esittää Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time huhtikuussa Tampereella, ja Alban Bergin Lulun tuo Kaapelitehtaalle maaliskuussa Kokkolan ooppera.
Pierre Boulez’n vuonna 1976 perustama Ensemble Intercontemporain on merkittävimpiä nykymusiikkiorkestereita maailmassa. Yhtye on vaikuttanut vahvasti soittokulttuurin ja repertuaarin kehitykseen, ja sen vanavedessä on syntynyt vastaavia orkestereita muun muassa Frankfurtiin ja Wieniin. EIC:n taiteelliseksi johtajaksi valittiin pari vuotta sitten Susanna Mälkki. Jokusen kerran vuodessa orkesteri tekee yhteistyötä Pariisin konservatorion opiskelijoiden kanssa: Puumalan konsertossa sen soolosoittajia oli täydennetty avustajilla, kun taas toisella puoliskolla äänessä oli pelkästään konservatorion orkesteri. Mälkin työskentelyä oli ilahduttavaa seurata, ja etenkin pianokonsertossa orkesteri oli erinomaisessa iskussa ja soitto liikkuvaa, tarkkaa ja sävykästä. Mikrotonaaliset harmoniat ja muut erikoisefektit soivat tekstuurin täysipainoisena osana eikä siitä irrallaan, mikä saa iloitsemaan spesialistiyhtyeidenkin olemassaolosta.
Vuoden 2005 Teosto-palkinnon voittaja Seeds of Time on nelikymmenminuuttinen teos, mutta minulla aika kului yhdessä hujauksessa, soittoon kiinni naulittuna. Pianosolistina taituroi yhtyeen oma, loistava pianisti Hidéki Nagano, jonka esiintymisessä oli myllerryksien keskelläkin jotain meditatiivista. Harkittuine ja rauhallisine liikkeineen Nagano ottaa kauniin mutta jäntevän soinnin niin pianon koskettimilta kuin sen sisältäkin. Ihastelin jälkimmäisiin hetkiin liittynyttä sulavaa koreografiaa, josta välittyi suvereenius tällaisen musisoinnin parissa. Virtuoottisista hetkistä huolimatta, Puumalan konsertossa solisti on enimmäkseen osa orkesterin tekstuuria. Niinpä myös muut soittajat saavat runsaasti tilaa sooloilleen: monista hyvistä suorituksista täytyy nostaa esiin hieno trumpetisti Jean-Jacques Gaudon.
Konservatorion orkesteri esitti Lulu-sarjan vakuuttavasti, joskin näin ekspressionistiseen tyyliin sopisi mielestäni vielä pyöreämpi ja laveampi sointi sekä jousistosta että puhaltajilta. Asia korjaantunee kokemuksen karttuessa, sillä esimerkiksi konserttimestarin ja sooloaltistin suoritukset olivat erittäin vakuuttavia. Sopraano Laura Aikin on esittänyt Lulun roolia eri puolilla Eurooppaa ja lauloi pienehkön osuutensa pätevästi, kiljahtaen lopussa varsin sivistyneesti.
Reportaasi: Metallifonia ja Meta4 Korjaamolla
USCO ei ole nuorille aikuisille räätälöity seurakuntaelämän konsepti, vaan Kulttuuritehdas Korjaamon uusi musiikkiklubi: akronyymi tulee Uudesta Suomalaisesta Cross-Overista. Kamalasta nimestä huolimatta idea on kiinnostava: Korjaamon upeissa, vanhoihin raitiovaunuhalleihin rakennetuissa saleissa järjestetään tänä keväänä teatteriesitysten ja näyttelyiden lisäksi myös lukuisia konsertteja, joissa esitetään ”harvinaisia helmiä musiikin ystäville”, siis myös klassista musiikkia vaihtoehtoisessa valossa.
Musiikkitietosanakirja Grove Onlinen mukaan crossover-termin alkuperäinen käyttö viittaa saman teoksen tai tekijän esiintymiseen kahdella tai useammalla suositummuutta mittaavalla (esimerkiksi Top 10-) listalla. Koska listat perustuvat usein ”klassisen”, ”jazzin” tai ”populäärin” suurpiirteiseen määrittelyyn, termi on tässä käyttötarkoituksessa varsin keinotekoinen. Kansan suussa crossoveria on esimerkiksi se, kun tunnetut klassisen musiikin solistit esittävät tangoa tai jazzkappaleita. Tässä yhteydessä termi onkin tullut tarkoittamaan laskelmoituja, viihteellisiä ja vesitettyjä versioita juurevammista alkuperäisteoksista, joilla usein on ansaittu paikkansa, ”vakava vs. kevyt” -keskustelusta piittaamatta. Toisaalta crossoverista puhutaan myös klassisen teoksen esiintyessä uudessa yhteydessä, kuten televisio-ohjelman tai elokuvan taustalla: sanat Spede ja penkki tulevat mieleen.
Jos sävellyksissä käytetään aineksia eri tyyleistä, voidaan nähdä yhtymäkohta kuvataiteen kollaasitekniikoihin. On tietysti eri asia yhdistää näennäisen yhteensopimattomia elementtejä (kuten Bachia ja beatboxausta) tai koettaa hienovaraisesti ujuttaa vieraita sointeja tutun kudoksen osaksi (kuten Debussy käytti jaavalaista gamelania). Molemmissa tapauksissa kollaasi tai fuusio voi tuoda kuuluville jotain uutta ja kiinnostavaa. Voi tietysti herätä kiusaus mainittuihin helppoihin ja kaupallisiin ratkaisuihin, mutta tässä kirjoituksessa niitä ei ole tarpeellista eritellä.
Klassisen musiikin tekijöille ja kuuntelijoille tyylien ja traditioiden fuusiot ja niiden välimaastossa liikkuminen voi olla arkaluontoinen asia. Kaikkien intresseissä onkin tietysti vaalia perinteistä ohjelmistoa ja sen seriöösiä tulkintaperinnettä. Raja-aitojen säilyttämisessäkin on silti ongelmansa: jos taiteilija aikoo toimia yhteiskunnan osana – siis soittaa muillekin kuin itselleen – hänen on pohdittava, minkälaista repertuaaria esittää, ja missä muodossa. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei viihteellisyyttä ennenkään ole kulttuuristamme oopperoineen ja virtuoosikappaleineen puuttunut.
Korjaamon USCOssa oli havaittavissa crossover-ilmiön kaksi puolta. Illan aloittanut Metallifonia on saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon ja pianisti Risto-Matti Marinin projekti, jota varten suomalaiset säveltäjät ovat sovittaneet metallimusiikin klassikoita mainitulle kokoonpanolle. Kuulin ohjelman nyt toista kertaa, enkä edelleenkään saanut kokonaisuudesta otetta, vaikka soitto sinänsä oli pätevää. Mielestäni puolitiehen on jäänyt sekä musiikillisen että esittämisen tyylilajin määritteleminen, eikä esillä olevien tyylien välinen dialogi Metallifoniassa mielestäni toimi. Välillä, kun saundi ja rytminkäsittely alkuperäisteokseen nähden tuntui vääränlaiselta, oli vaikutelma koominen – muttei kuitenkaan riittävän hassu. Toisista kappaleista taas puuttui energiaa ja asennetta. Mielestäni ongelman ytimessä on itse ohjelmisto: vaikuttaa siltä, etteivät säveltäjät ole saaneet kovinkaan paljon irti tehtävänannosta. Jos vertailukohtaa hakee klassisesta musiikista, olisin mieluummin kuullut vaikutteita vaikkapa Louis Andriessenin tai György Ligetin suunnalta perinteisemmän repertuaarin sijaan.
Mitä taas kokonaisuuden esittämiseen tulee, tekivät frakkiin pukeutuneet herrat pidättyneen ironisen vaikutelman, samaan tapaan kuin M.A. Numminen on esittänyt Schubertia. Pahimmasta pönötyksestä pyrittiin eroon ottamalla kontaktia yleisöön. Tuomisalo ja Marin lausuivat muutamat välispiikkinsä kuitenkin pikemminkin toisilleen kuin yleisölle, ja ulosanti jäi vaimeaksi. Tällainen esitys saisi lisäarvoa ammatti-ihmisen tekemästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.
Toisella puoliskolla esiintyneen Meta4-kvartetin osuudessa crossover-elementti oli vähäinen. Kappalevalinnat edustivat suomalaista modernia musiikkia, joka varmaankaan ei monen mielestä tunnu kompromissilta: Saariahoa, Rautavaaraa, Vilagia, Sallista, Ahoa ja J. Kuusistoa kuultiin. Mielestäni kysymys oli hyvän tavaran tarjoamista hieman rennommin kuin vaikkapa Ritarihuoneella olisi mahdollista. Musiikki esitettiin sellaisenaan, mutta myöhäisillan yleisö otettiin mukaan hauskoilla ja informatiivisilla välispiikeillä, eivätkä teokset tai yhtyeen maine tästä kärsineet. Oli hauska idea sijoittaa ohjelmaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi kvartettoja ja väliin kunkin muusikon soolokappaleet. Näin myös jousikvartetin soittimet ja Meta4:n soittajat tulivat vaivihkaa esitellyiksi yleisölle.
Jää nähtäväksi, miten crossoverin ideaa USCO-klubilla kehitellään jatkossa. Korjaamo ilmoittaa järjestävänsä kuusi tilaisuutta kevään aikana, mutta ainakin kahdella seuraavalla sisältö vaikuttaa varsin suoraviivaiselta ja kesyltä.
Katso USCO-klubin ohjelma tästä.
Keskustelua musiikin hyvyydestä
Musiikkitoimittaja Sakari Warsell kritisoi Helsingin Sanomien mielipideosastolla 17.1. sitä, että ammattilaiset arvottavat musiikkia määreillä ”hyvä” ja ”huono”. Hän kommentoi samassa lehdessä 14.1. julkaistua Vesa Sirénin artikkelia sinfoniaorkestereiden kevätkauden ohjelmista. Warsellin mukaan ”ammattilainen ei koskaan käytä termiä ”hyvä musiikki”, koska se on mahdoton määritellä pitävästi ja antaa kuvan vain kirjoittajan omasta musiikillisesta maailmankuvasta ja rajoittuneisuudesta.” Hän moittii Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari John Storgårdsia, joka yrittää löytää ”hyvää musiikkia joka suunnalta” ja Siréniä, jonka mielestä ”sinfoniaorkestereille kirjoitetaan hyvää musiikkia kymmenissä maissa”.
Warsell on tietysti oikeassa siinä, ettei musiikin arvoa voi yleispätevästi mitata. Mutta että alalla toimivat ammattilaiset eivät saisi lähestyä asiaa omasta erikoisosaamisestaan käsin? Jos kapellimestarit ja intendentit eivät valitse kausiohjelmaan mielestään hyvää musiikkia, mitä orkesterit sitten soittaisivat?
Kirjoitus on synnyttänyt jo runsaasti keskustelua: tällä kellonlyömällä kommentteja on kirjoitettu Hesarin verkkosivuille jo 17 kappaletta. Kapellimestari Atso Almilan mukaan ”hyvä” merkitsee kuluttajille ”tuttua”, ja niille ”Sibelius on ihanaa (paitsi sinfoniat 3-7)”. Almilan mukaan kyse ei ole tarjonnan huonoudesta vaan siitä, että tähtikultti ja kestosuosikit jyräävät muut vaihtoehdot. Nauvolaiselle ”metasäveltäjä” Lauri Gröhnille riittää, että musiikki on mielenkiintoista, mitä hänen mukaansa konserttisaleissa esitetty museomusiikki ei useinkaan ole. Reijo Liinamaa on sitä mieltä, että musiikin arvon määrittää sen sisältämän käsityön laadukkuus. MusaMaallikon mielestä hyvä musiikki ”ilahduttaa, rohkaisee ja lohduttaa.” Ja A-mummu kaipaa korvilleen ja mielelleen nautintoa, ei kärsimystä, ”jota mm. moderni musiikki usein minulle tuottaa”. Kaija Saariahon oopperat hän tosin hyväksyy: ”niissä oli jotain liikuttavan kaunista ja nautittavaa.”
Lisäisin keskusteluun kolmen pisteen järjestelmän, jonka säveltäjä Tom Hamilton on kehittänyt arviointiin: kaikilla teoksilla on aluksi kolme pistettä. Yksi otetaan pois, jos kappale soi liian lujaa. Toinen, jos se on liian pitkä. Viimeinen piste pysyy, jos kappale on mistään kotoisin.
Päivitys 21.1.:
keskustelu jatkuu, ja laajenee kattamaan muitakin musiikin tekemiseen liittyviä kysymyksiä. hpesch kertoo sävellyksen olevan viesti, jonka vain toinen ammattilainen voi ymmärtää, ja että ”taiteilija ei luo teoksia, koska haluaa, vaan koska hänen täytyy. Taiteilija ei useinkaan pysty kommunikoimaan muuten kuin luomalla taidetta.” Lauri Gröhn on sitä mieltä, ettei musiikilla voi olla semanttista sisältöä: ”Jos Debussyn meri olisi nimetty Saharaksi, sävellyksessä kuuluisi erämaan hiekka ja tuuli”.