Sanomalehti Guardianin kriitikko Tim Ashley antaa yhden tähden viidestä venäläisen säveltäjän Vladimir Martynovin (s. 1946) oopperan Vita Nuova esitykselle Lontoon Royal Festival Hallissa keskiviikkona. Lontoon filharmonikkoja, EuropaChorAkademieta ja nimekkäitä solisteja johti orkesterin ylikapellimestari Vladimir Jurowski.
Martynovin teos on oopperan ja oratorion välimuoto, joka ”kartoittaa oopperamusiikin genealogiaa Debussystä Bergiin ja gregoriaanisesta laulusta sarjallisiin tekniikoihin.” Libretto perustuu Dante Alighierin käsityksiin jumalallisen roolista inhimillisessä rakkaudessa ja taiteellisessa luovuudessa. Säveltäjän mukaan kirkon ja valtion eriytyminen keskiajan jälkeen on repinyt länsimaisen taiteen rituaalisilta juuriltaan, eikä nykyään ole mahdollista kirjoittaa ”omaa” musiikkia. Uuden luomisen sijaan säveltäjä voi vain järjestää kulttuurimme fragmentteja uudelleen.
Ashleyn mielestä kapellimestari Jurowskin päätös ottaa teos kausiohjelmaan kertoo suuressa määrin arvostelukyvyn puutteesta. ”Martynovin musiikissa postmodernismi on työntynyt ääriinsä peittääkseen inspiraation puutteen [… Säveltäjän filosofia] on käytännössä vain tekosyy pommittaa yleisöä sitaateilla ja viittauksilla kolmen puuduttavan tunnin ajan. Voi vain arvailla, miksi suuri osa musiikista kuulostaa Carl Orffilta, vaikka Danten ajatuksia kuvataan myös Taikahuilun, Mahlerin kahdeksannen ja Götterdämmerungin sävelin. Tatiana Monogarovan Beatrice saa laulettavakseen jotain Isolden lemmenkuolon tapaista, kun taas Mark Padmoren Dante joutuu esittämään eurooppalaisen runouden hienoimpia säkeitä niin banaalin musiikin sävelin, että kuulijan on irvistettävä. Teennäisen kuoron ja orkesterin lavaliikunnan lisäksi Jurowski päätyy eräässä kohdassa johtamaan hiljaisuutta, kuin Hoffnungin sarjakuvassa. Hirvittävää, joka sekunti.”
Independentiin kirjoittava Edward Seckerson on tuskin lempeämpi: ”Kahden ja puolen tunnin esityksen jälkeen ulos marssineen kuoron gregoriaaninen laulu oli juuri vaiennut nautinnollisesti, kun Martynov rikkoi hiljaisuuden naurettavan halpahintaisella sub-Straussilaisella postludilla, jonka aikana orkesteri poistui lavalta Haydnin jäähyväissinfonian tapaan […] On kuin Martynov yrittäisi tehdä taidetta epäoriginaalisuudesta. On vaikea kuvitella toista yhtä häpeämättömällä tavalla käytetyltä tuntuvaa teosta. Harvassa olleet resonoivat hetket puhuttelivat vain alkuperäisten teosten ansioiden vuoksi, ja Wagnerilta lainatut fraasit olivat niin lähellä plagiarismia että omistus ei imarrellut vaan loukkasi.”
Päättele itse! London Philharmonic Orchestran sivuilla voi kuunnella näytteitä teoksesta.
Siirtyminen uuteen ympäristöön on usein hyvin virkistävää: Neljän New Yorkissa vietetyn viikon jälkeen on aika maistella tähän astisia vaikutelmia. Tapauksina on kaksi mennäviikkoista tilaisuutta, Karita Mattilan tähdittämä Jevgeni Onegin Metropolitan Operassa ja New York Philharmonicin Mendelssohn-konsertti, jossa Jorma Silvastin esiintymisen lisäksi kuultiin Anne-Sophie Mutteria Mendelssohnin viulukonserton solistina. 
Sellotaiteilija ja -pedagogi Heikki Rautasalo kuoli 22.1.2009 pitkän sairauden jälkeen. Vuonna 1942 syntynyt Rautasalo aloitti muusikon uransa verrattain myöhään käytyään ensin kadettikoulua ja kilpailtuaan SM-tasolla 400 metrin juoksussa. Rautasalo toimi soittouransa aikana soolosellistinä Lahden kaupunginorkesterissa ja Radion sinfoniaorkesterissa ja keskityttyään opettamiseen työskenteli Jyväskylän konservatoriossa ja vuodesta 1985 alkaen Sibelius-Akatemiassa. Oriveden kesäkursseilla hän ohjasi monia sellistinalkuja, ja itsellänikin oli ilo nauttia Rautasalon hyväntuulisesta ja osuvasta opetuksesta: puhuttiin, että Heikin avulla asteikostakin tehtiin musiikkia!