Category Archives: Päävalikko

Hui-Chun Lin, sello, loop
Chaong-Wen Ting, valosuunnittelu, äänet
Jam Wu, lavasuunnittelu
Hugues Vicent, sello ja elektroniikka

Konsertti oli 11. 1. 2011 Cité International des Arts -säätiön konserttisarjassa, residenssirakennuksen auditoriossa Pariisissa. Sarjassa residenssin saaneet taiteilijat eri puolilta maailmaa esiintyvät toistensa kanssa ohjelmassa paikan päällä syntyneitä teoksia. Idea on mainio – vaikka riski pannukakkuihin on toki olemassa – ja ehkäpä juuri sen vuoksi. Taiteilijoiden heittäytyminen kommunikaatioon vieraiden kulttuurien kanssa voi parhaimmillaan lähentää niitä, jos käytettäisi näin yltiöpositiivista lähestymistapaa.

Kuulemassani konsertissa esiintyi yksi ranskalainen ja kolme taiwanilaista taiteilijaa. Ohjelma rakentui neljästä sellistien Hui-Chun Lin ja Hugues Vicent (kuva 2) improvisaation pohjautuvasta teoksesta, joista kaksi oli enimmäkseen kahden sellon akustista ja monipuolista mahdollisuuksien käyttöä. Elektroniikan käyttö kasvoi illan kuluessa, mikä olikin hyvä ratkaisu, koska alussa sellistien käyttämät tekniikat suorastaan kaipasivat pientä sähköistä lisäpotkua. Kolmannessa  teoksessa oli sellon duettoparina edellisenä päivänä [!] Chaong-Wen Tingin valmistama laseriin perustuva efektilaite, jota Lin soitti sormillaan herkkätuntoisesti. Soitin sijaitsi flyygelin koskettimiston kannen päällä (kuva 3) ja se hehkui lupaavasti infernaalisen punaisena (kuva 1). Neljännessä kappaleessa Vicent siirtyi miksauspöydän ääreen ja Lin palasi sellonsa taakse. Heidän kommunikointinsa vaikutti sujuvan koko illan ajan mutkattomasti, oli soitin sitten mikä hyvänsä. Chaong-Wen Ting vastasi soitinkeksinnän lisäksi myös äänisuunnittelusta, missä materiaalina oli esimerkiksi taiwanilaista toriäänimaailmaa. Tässä viimeisessä kappaleessa Lin käytti myös taitavasti luuppia, mikä antoi teokselle selvästi lisää ulottuvuutta.

Lavasuunnittelun näkyvimmät osat olivat Jam Wun paperileikkaukset, joita oli kaksi lakanan kokoista kummallakin puolella lavaa. Paperileikkausten lävitse oli heijastettuina kuvia lavan takaseinään. Kuvamateriaali rikkoutui läpiheijastettuna kaleidoskooppimaisesti ja ratkaisu toimi teosten tunnelmien kontrasteina tai vahvistajina mainiosti.

Innostuneen yleisön sellistit palkitsivat perustui taiwanilaiseen kansanlauluun perustuneella akustisella ylimääräisellä. Vicent näppäili selloaan kitaratyyliin rytmikkään hauskasti vasten Linin kaunista ja välillä hieman vinksahtaneesti muuntelevaa kansanmelodiaa.

Olin edellisenä päivänä ollut sveitsiläisen ja taiwanilaisen kuvataiteilijan presentaatiossa, josta jäi mieleen varsinkin jälkimmäisen mutkaton lähestymistapa omaan taiteeseensa. Samaa mutkattomuutta oli myös Linin ja Vicentin konsertissa – ja siitä sai nautti samoin mutkattomasti.

Kuvat: Markus Kuikka

Tällä viikolla Helsingin kaupunginorkesteri esitti ylikapellimestarinsa John Storgårdsin johdolla kiinalaissäveltäjä Tan Dunin ”interaktiivisen konserton sellolle, orkesterille ja videokuvalle” The Map. Solistina teoksessa, jonka kantaesittäjä vuonna 2001 oli kiinalais-amerikkalainen Yo-Yo Ma, toimi ahkerasti maailmalla kiertävä Anssi Karttunen.

The Map:n postmodernista, ”ex-sentrisestä” problematiikasta kiinnostuneille voi suositella Mary Joe Hughesin mielenkiintoista esseetä Boston Collegen The New Arcadia Review -verkkolehdessä. Hughes keskittyy säveltäjän kuvaamaan prosessiin ”sielun keräämisestä”: muistin arkeologian soveltamisesta taiteelliseen ilmaisuun. Konsertto on kartta, koska siitä tuli säveltäjän opas musiikillisten juuriensa jäljittämisessä.

Tan Dunin mielestä hänen vuonna 1981 kohtaamansa Ba gua -rumpalin (joka mitä ilmeisimmin oli soittimensa – kiven – virtuoosi ja pystyi jopa kaksiääniseen ilmaisuun) henki on meissä kaikissa. ”Minulle hän on äänten, kulttuurien ja muistojeni kartta. Uskon, että [konserttoni myötä] kaikki ymmärtävät, että menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa on aina [tämä] kivimies.”

Kun säveltäjä kaksikymmentä vuotta myöhemmin palasi samaan kylään äänittämään tätä suurenmoista muusikkoa, hänelle kerrottiin ”teen jo kylmenneen”, ja traditio oli ehtinyt kuolla sukupuuttoon. Tan Dun ryhtyi silloin ”kurottamaan sydämeeni ja piirtämään kartan, jota voisin käyttää löytääkseni hänet uudelleen”, ja kuvaamaan ja äänittämään kotimaakuntansa Hunanin etnisten vähemmistöryhmien musiikkia.

Video-osuuden myötä teoksella on Hughesin mielestä sekä säilyttävä että uutta luova identiteetti. Sellon tehtävä on olla dialogissa videolla esiintyvien hunanilaismuusikoiden kanssa, ja musiikkinumeroista vain yksi on rekonstruktio, nimittäin säveltäjän itsensä soittama kivirummutusjakso, johon myös orkesterin perkussionistit yhtyvät. Mitä ilmeisimmin on projisoinnit tarkoitus tehdä näyttävästi (ja ennen kaikkea yleisölle näkyvästi), kuten Tan Dunin, Karttusen ja Shanghain sinfoniaorkesterin DVD-taltioinnista voi päätellä.

Tan Dun kuvaa kauniisti hetkeä, jolloin hän päätti säveltää The Mapin antifonin muotoon: hän selitti alun perin kylien ja peltojen väliseen kommunikointiin tarkoitettua ”lentävää laulua” laulavalle nuorelle naiselle, että tämä tulisi laulamaan hyvin kuuluisan sellistin kanssa toisella puolen maapalloa. ”Hänen laulunsa voi olla tuhansien vuosien ikäinen, mutta voimme silti laulaa ja soittaa hänen kanssaan, ja kun olemme kuolleita, tulee monia uusia hänen kanssaan soittavia sellistejä, jotka vievät tätä vanhinta kulttuuria tulevaisuuteen. Tämä on se kartta.” Vuoropuhelu musiikillisten lähteiden ja ihmissielun välillä ei siis katso ajallista tai paikallista etäisyyttä.

Helsingissä keskiviikkoillan yleisö otti teoksen innostuneesti vastaan. Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila vertaa sävellystä Stravinskin Kevätuhriin ja sanoo sen olevan ”varmasti viime aikojen kaikkein jännittävimpiä ja kiehtovimpia uusia suuria orkesteriteoksia”. Entä mitä maailmalla on kantaesityksen jälkeen sanottu? Washington Postin Gail Wein kiittelee (vuonna 2005) elävän ja nauhoitetun äänen ja videon yhdistelmää, joka ulottuu sukupolvien ja kulttuurien, vuosien ja mannerten yli. Ionartsin Charles T. Downey keskittyy kehumaan kiehtovaa värimaailmaa, etenkin lopun kivikvartettia.

Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. ”The Map pyrkii sekä dokumentoimaan vanhaa kiinalaista taidetta että pitämään sen elävänä modernin teknologian avulla. Kuitenkin perinteiset, videoaladobiin säilötyt esitykset vaikuttavat etnomusikologisen museon näyttelyesineiltä elävän sinfoniaorkesterin rinnalla. […] Partituurin parasta antia on sen värikäs ja mielikuvituksellinen kirjoitustapa, joka käyttää suurta määrää erikoisefektejä antamatta niiden liukua pelkäksi koristeluksi”, kirjoittaa Guardianin George Hall 23.3.2009.

Telegraphin Ivan Hewettin mielestä kappale alkoi lupaavasti, mutta ”ennen pitkää hennot ja kiinnostavat äänet antoivat tietä suurille ja kliseisille sellaisille […] Teoksessa oli yksi liikuttava hetki, kun solisti (erinomainen Anssi Karttunen) kaiutti korkeaa, epäsentimentaalista kansanlaulantaa jousten luodessa harmonista sädekehää. Mutta jälleen tarve hurmata meidät melulla ja spektaakkelilla voitti […] Tan Dunin pyrkimykset ovat olleet kiitettäviä: hän on elänyt maalaisten joukossa, todistanut ikivanhoja rituaaleja ja kärsinyt kulttuurivallankumouksen keskellä. Siksi onkin erityisen merkillistä, että hän haluaa lisätä nouveau riche -orkesteriverhoilun johonkin niin pelkistettyyn ja niin totuudelliseen.”

Youtubessa voi katsoa dvd:lle taltioitua esitystä Fenghuangista Hunanista, josta artikkelin kuvakin on. Tan Dunin muita puhuttavia teoksia ovat esimerkiksi vesi- ja paperikonsertot.

Puheessaan australialaisen Queenslandin yliopiston oikeustieteen laitokselta valmistuneille, korkeimman oikeuden tuomari (ja säveltäjä) George Palmer käsittelee historian henkilöitä, jotka halusivat olla säveltäjiä, mutta päätyivät lukemaan lakia – joskaan eivät useimmiten kovin pitkään.

Händel, Tsaikovski, Stravinski, Marcello, renessanssi-ihminen E.T.A. Hoffmann ja niin edelleen tulevat käsitellyiksi. Palmer kertoo myös hauskan anekdootin viikosta, jolla hänen piti sekä johtaa tekemänsä orkesterisovitukset Ray Charlesin kiertueella että ajaa asiakkaansa asiaa monimutkaisessa öljynporaukseen liittyvässä petosoikeudenkäynnissä.

”Poikkeuksellista saattaa olla se, että minulla on ollut viime 50–60 vuoden aikana seitsemän yhtäaikaista uraa musiikissa”, sanoo Gunther Schuller Guardianin Tom Servicen henkilökuvassa. ”Enemmän kuin Leonard Bernsteinilla”, hän lisää.

Schulleria tunnetaan Suomessa vähänlaisesti. Jazzpiireissä hänet muistetaan ns. third stream- ja cool jazz -musiikeista: käyrätorvisti Schuller muun muassa soitti Miles Davisin Birth of the Cool -levyn vuonna 1950 äänitetyillä raidoilla. Samoihin aikoihin ura klassisen musiikinkin parissa oli hyvässä nousussa, sillä kornisti esiintyi myös Arturo Toscaninin johtaman Metropolitan-orkesterin ja NBC-sinfoniaorkesterin riveissä.

Tässä siis yksi ura. Kenties tärkeämpiä ovat kuitenkin olleet urat säveltäjänä ja kapellimestarina. Avantin Suvisoitossa kuusi vuotta sitten vierailleen säveltäjä-Schullerin musiikkia voi kuulla UMOn konsertissa 21. lokakuuta Korjaamon Vaunusalissa. Hän on muun muassa säveltänyt luultavimmin ensimmäisen atonaalisen jazzkappaleen Jumpin’ in the Future vuonna 1947.

Nimike ”third stream” (jolla tarkoitetaan klassisen- ja jazzmusiikin tekniikoiden yhdistämistä) on peräisin Schullerin luennolta viisikymmenluvun lopulta. Myöhemmin hän määritteli genreä kiertoteitse: se ei esimerkiksi ole jazzia jousivahvistuksin, tai jazzia fuugamuodossa, tai fuugaa jazzmuusikoiden soittamana. Yhtymäkohdan ajatuksiinsa Schuller löysi Béla Bártokin tavasta käyttää unkarilaisen kansanmusiikin elementtejä sävellyksissään.

Kapellimestarina Schulleria (joka on kirjoittanut aiheesta tärkeän oppikirjan The Compleat Conductor) ihailee kuuleman mukaan myös Jorma Panula. Näinä päivinä Schuller on johtanut muun muassa Charles Ivesin ”kauhistuttavan vaikean” neljännen sinfonian Skotlannissa. Vierailujen ohella hän toimii Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Spokanen Bach-festivaalin taiteellisena johtajana.

Entä ne loput viisi? Levyjen tuottamisen, musiikin kustantamisen ja tutkimisen lisäksi Schuller on kirjoittanut kaksi merkittävää kirjaa jazzin historiasta.