Category Archives: Päävalikko

200 vuotta Aristide Cavaillé-Collin syntymästä -konserttisarjan avajaiskonsertti 4. helmikuuta Saint-Roch -kirkossa Pariisissa.
Urkureina Françoise Levéchin ja Yannick Merlin.

Kävin jo tammikuun alussa Notre Dame -kirkossa kuuntelemassa sunnuntai-iltapäivän urkukonserttia ja siellä olevia suuria Cavaillé-Coll -urkuja. Niiden soinnin pehmeä kvaliteetti oli tavattoman miellyttävä, artikulaation säilyessä koko ajan kirkkaana. Notre Damen urut ovat kuitenkin modifioitu alkuperäisestä, joten todennäköisesti sointimaailmakin on jonkin verran muuttunut ajan saatossa.

Viime perjantaina sain kuulla Saint-Roch -kirkossa restauroituja Cavaillé-Coll -urkuja. Entisöinti oli ensin suunniteltu saattaa Cavaillé-Collin vuoden 1842 -version tasalle, mutta se päätyi tavoittelemaan vuoden 1881 versiota. Tässä yhtyedessä on hyvä muistaa, että Cavaillé-Coll  ei toki rakentanut uutta soitinta tikuista, vaan uudisti aikaisemman soittimen perusteellisesti.

Onnekkaasti konsertissa esiintyi kaksi varsin erilaista urkuria, Françoise Levéchin ja Yannick Merlin. Ensin mainittu on Saint-Rochin oma urkuri, jälkimmäisen toimiessa Notre-Dame-des-Champs -kirkon urkurina. Molemmat ovat monipuolisia taiteilijoita sekä konsertoiden ahkerasti että opettaen eri instituutioissa. Levéchin aloitti konsertin César Franckin Fantasialla op. 16, missä Cavaillé-Collin pehmeä sointiväri oli mainiosti edukseen. Toisena teoksen Levéchin esitti Alexandre-Charles Fessyn Offertoiren, mikä sisälsi jo lennokkaampaa rytminkäsittelyä ja antoi hyvän kuvan soittimen artikulaation laadusta. Erottelu säilyi selkeänä rekisteröinnin vaihteluissa ja teos toimi erinomaisesti – mikä ei oikeastaan ole ihme, sillä se oli sävelletty juuri tälle soittimelle. Fessy toimi samaisessa kirkossa urkurina juuri Cavaillé-Coll -urkujen rakentamisen jälkeen.

Ohjelman seuraavaa säveltäjä, Louis-James-Alfred Lefébure-Wély toimi Fessyn edeltäjänä Saint-Rochissa. Yannick Merlin aloitti osuutensa hänen teoksellaan Elévation ou Communion, minkä kaunis melodisuus loi harrasta tunnelmaa katedraalissa värjötelleeseen yleisöön. Merlinin seuraava kappale, Franz Lisztin ”Weine, Klagen, Sorgen, Zagen…” muodostui konsertin painopisteeksi. Ansio tästä kuulunee osaltaan sävellykselle, missä urkujen voimavaroja käytetään runsaasti ja kuullun soittimen fortesoitto -ominaisuudet saattoivat päästä oikeuksiinsa. Merlin käytti voimavaroja rohkealla kädellä ja nautittavasti. Sointi ei kuitenkaan missään vaiheessa puuroutunut, vaan säilyi kauttaaltaan kirkkaana. Mieleen jäivät myös mahtavat ja vaikuttavat crescendot.

Konsertin lopuksi Françoise Levéchin esitti kolme kappaleen kokonaisuuden, minkä aloitti Auguste Durandin kappale Prière, sitä seurasi Lefébure-Wélyn Offertoire g-molli ja Marssi G-duurissa. Durand oli, kuten niin moni muukin ohjelmassa esiintyneistä  nimistä, toiminut Saint-Rochin urkurina ja hänen kappaleensa istui soittimelle kuin nenä päähän. Levéchinin soittajapersoonan ominaisuudet, kuten hiljaisempien nyanssien kuuntelu ja erilaisten sävyjen tavoittelu rekisteröinnillä, sopivat teokseen hyvin. Lefébure-Wélyn kaksi kappaletta eleginen Offertoire ja riehakas, ooppera- tai karusellimusiikkia muistuttava Marssi päättivät konsertin Saint-Rochin kauniissa, vaikkakin talvisen viileässä kirkossa.

Konsertti 28. 1. 2011 Pariisin Alankomaiden instituutissa (L’Institut Néerlandais )
Daniël Brüggen, nokkahuilu
Heiko ter Schegget, nokkahuilu
Mieneke van der Velden, viola da gamba
Siebe Henstra, cembalo

Alunperin tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan erästä toista konserttia, mutta löysin viime hetkellä tiedon tästä Hollannin vanhan musiikin kärkisoittajien esiintymisestä, joka aloitti heidän viikonlopun kestoisen mestarikurssinsa Alankomaiden instituutissa. Instituutti on yksi vanhimmista ulkomaisista kulttuurikeskuksita Pariisissa, se on aloittanut toimintansa jo vuonna 1957.

Konsertin ohjelmassa oli alkupuoli ranskalaista musiikkia ja jälkipuoli parasta saksalaista eli Bachia. Kokoonpanot vaihtelivat virkistävästi joka teoksessa. Avauskappaleena oli Pierre Gaultier de Marseillen sarja, siinä koko yhtye loihti tanssiosiin tarkasti määritellyt karakteerit. Osista voi erityisesti voi nostaa esiin kaksi nautittavan hämyistä sarabandea. Seuraavaksi oli vuorossa Jean-Féry Rébelin Passacaille, jonka esitti nokkahuilullaan Daniël Brüggen. Kappaleen alku nousi hitaasti kuin savuna kohti korkeuksia purkautuakseen sitten teoksen edetessä erilaisiin virtuoosisiin kuvioihin.

Cembalisti Siebe Henstra soitti soolonumeronaan Clérambaultin d-molli -sarjan. Sen preludi oli sävelletty non mesuré -tyyliin, missä nuottien tarkkoja aika-arvoja ei ole annettu nuotissa, vaan esiintyjän pitää ne päättää itse. Henstra teki selvästi oikeita päätöksiä, sillä osa toimi mainiosti. Mieneke van der Velden soitti gamballaan erinomaisen henkevästi ja välillä myös raikkaasti kolme osaa Marin Maraisin sarjasta Makuja vierailta mailta. Olisin halunnut mielelläni kuulla vielä pari osaa lisää, kun Heiko ter Schegget tuli soittamaan oman soolo-osuutensa, mikä oli Jacques Martin Hotteterren Preludi nokkahuilulle ja basso continuolle. Tässä alkoi nousta esiin myös Veldenin ja Henstran mainio continuo-työskentely, mikä muodosti yhdessä soolon kanssa kauniisti soivan kokonaisuuden. Viimeisen d-äänen vielä resonoidessa L-kirjaimen muotoisen salin takanurkissa, hiipi Brüggen mukaan alkupuolen päättäneeseen Dornelin chaconneen, missä näin olivat kaikki taiteilijat mukana. Hotteterre ja Dornel muodostivatkin sopivan parin yhdessä esitettäviksi.

Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Bachin sonaattia, G-duuri BWV 1027 ja F-duuri BWV 1028. Allekirjoittaneen piti hetki miettiä, miksi jälkimmäisen sonaatin sävellaji ei ollutkaan tuttu D-duuri, vaan kappale soitettaisiin terssiä korkeammalta. Sitä ennen Velden ja Henstra soittivat ensin mainitun G-duuri -sonaatin juurevalla tyylillä, missä varsinkin nopeat osat saivat reippaat tulkinnat. Hitaita kuulee joskus myös enempi pohdiskelevaan tapaan esitettynä, mutta osien tempot sopivat toisiinsa hyvin ja antoivat näin tarkasti punnitun vaikutelman.

Konsertin päätti siis Bachin F-duuri -sonaatti, mikä perustui D-duuri -gambasonaattiin. Tämä triosonaatti (joka tarkoittaa kahden itsenäisen melodia-äänen ja basson muodostamaa kolmikkoa) esitettiin nyt kahdella nokkahuilulla ja basso continuolla, mikä luonnollisesti sopii erinomaisesti juuri tähän sävellyksen lajiin. Mieleen tästä konsertista jäi – taas kerran – kuinka tärkeä on toisen äänen täysipainoisesti soittaminen.  Brüggen ja Schegget vuorotellen nokittivat toisiaan tai sirkuttivat suloisia terssikulkuja ja salin täyteinen yleisö sai juuri sitä, mitä oli tullut kuulemaankin: huippumusiseerausta!