Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Jäähyväiset konserttitalopainajaiselle?

18.5.2011 14:43 , Jätä kommentti ,

Tänään Helsingin kaupunginorkesteri John Storgårdsin johdolla heittää hyvästit Finlandiatalolle Joseph Haydnin Jäähyväissinfonian (nro 45) sävelin. Sinfonian päättyessä soittajat poistuvat yksi kerrallaan lavalta – ja pois Finlandiatalon soimatusta akustiikasta ja akustiikkastressistä kohti Musiikkitalon oletettavasti auvoisempaa aikakautta.

Kesä eletään jännityksessä, ja syksyllä Musiikkitalo joutuu lunastamaan siihen kohdistuvat valtavat odotukset. Koetukselle ei joudu vain akustiikka, joka on musiikkipiireissä saanut jo suorastaan messiaanisen kaiun. Musiikkitalo ja sen syntyvaiheet kannattelevat jo nyt huomattavia ja surullisia ristiriitoja. On katkeraa, että rakennusprosessista kehkeytyi sotkuinen ja talosta muotoutui kiistakapula, suorastaan symboli, joka entisestään syvensi kulttuuripiirien välisiä kuiluja. Vastakkainasettelu ”elitistisen musiikkitemppelin” ja ”elävän kansankulttuurin makasiinien” välillä on kärjistyneen voimakas. Voi vain hartaasti toivoa, että elokuun viimeisenä päivänä ovensa avaava Musiikkitalo muodostuisi eläväksi kulttuurikeskukseksi, joka löytäisi paikkansa Helsingin kulttuurielämässä ja yhdistäisi ihmisryhmiä.

Musiikkitaloon on jo valmiiksi painettu epäonnistuneen projektin poltinmerkki, eikä talon tausta ole mitenkään ongelmaton miltään taholta. Taloa tökitään joka puolelta, sen arkkitehtuuriset ratkaisut kertovat tekopyhyydestä, se on liian kallis, se on vallanpitäjien nyrkinisku, se ei istu Töölönlahden kokonaisuuteen, se on pykätty hienolle paikalle epätoivoisena yrityksenä juurruttaa ”elitismi” jonnekin minne se ei istu…

Konserttisalin kätilöimiseen liittyvät ankarat poltteet tuntuvat kohtalon ivalta. Talolla on takanaan vaikea ja surullisen kuvaava taival. On uskomatonta, että vasta vuonna 2011 Suomen pääkaupunki saa kunnollisen konserttisalin, joka on suunniteltu kauttaaltaan musiikin ehdoilla. Sivistysvaltion yhtenä perusvelvoitteena on varustaa pääkaupunkinsa asiallisella orkesterimusiikin esityspaikalla – etenkin, kun Suomessa esitetään klassista musiikkia, jota pidetään tasokkaana niin koti- kuin ulkomailla ja josta ollaan yleisesti ylpeitä. Konserttisalin kivinen tie kertoo syvälle piintyneestä epäluulosta ns. korkeakulttuuria kohtaan.

1870-luvulta alkaen Helsinkiin on yritetty saada kunnon konserttisalia. Mm. Lars Sonck, Onni Tarjanne, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirsivät vuosisadan vaihteessa lukuisia ehdotuksia, mutta kaikki yritykset kariutuivat. Toisen maailmansodan pommituksissa Yliopiston juhlasalin akustiikka tuhoutui, eikä suuren osan Sibeliuksen kantaesityksistä vastaanottanut sali enää voinut palvella orkesterimusiikkia. Nykyinen Sibelius-Akatemian konserttisali valmistui 1931 ja Alvar Aallon piirtämä Kulttuuritalo avattiin Sturenkadulle vuonna 1957, mutta kummastakaan ei ole varsinaiseksi konserttisaliksi. Vuonna 1971 valmistunut Finlandia-talo on ennen kaikkea kongressikeskus, ja musiikille siitä tuli todellinen ongelma. Kansallisooppera sentään avasi ovensa 1993, ja täyttää tehtävänsä.

Sen sijaan pääkaupungin ulkopuolella on ollut mutkattomampaa, ja musiikki on saanut sen ehdoilla toteutetut tilat: vuonna 1952 valmistunut Turun Konserttitalo on ensimmäinen nimenomaan musiikin esittämiselle suunniteltu sali. Sinfonia Lahti pääsi tunkkaisesta Felix Krohn -konserttisalista Sibeliustalon huomaan vuonna 2000. Sibeliustalon erinomaisen akustiikan orkesteri olisi ansainnut jo kauan sitten. Myös Hämeenlinnan Verkatehdas, joka avattiin vuonna 2007, on merkittävä ja akustiikaltaan kiitetty konserttipaikka. Senkään rakennushistoria ei ole ongelmaton, vaan kasvavat kustannukset aiheuttivat erilaisia ristiriitoja.

Antti Häyrynen hämmästelee toukokuun Rondossa ”arktista sinfoniavihaa”, joka on torpedoinut musiikkirakennushankkeet ?eimaamalla ne ”elitismiksi.” Kuitenkin yleisessä mielipiteessä esimerkiksi orkestereiden toimintaa pidetään selviönä ja klassisen musiikin elävää tekemistä tärkeänä Suomen kulttuurielämän kannalta, ja Esa-Pekka Salosen ja Karita Mattilan kaltaisten suurnimien menestyksestä imetään kansallista itseluottamusta kuin urheiluvoitoista konsanaan. Mutta kun pitäisi saada kunnollinen koti klassiselle musiikille, alkuvoimainen ja paikoin irrationaalinen vastarinta nostaa päänsä.

”Elitismistä” on tullut itseääntoteuttava ja ristiriitoja luova ilmiö, joka piirtää tarpeettomia rajalinjoja kulttuurikenttään. Koko käsiterakennelmasta pitäisi pyrkiä ulos. Ruohonjuuritasolla klassisen musiikin ”elitismi” on vain leimautuneissa konventioissa. Esimerkiksi opiskelija harrastaa klassisen musiikin konsertteja huomattavan edullisesti: orkestereiden opiskelijaliput maksavat tyypillisesti kuudesta seitsemään euroa. Oopperaan opiskelija pääsee halvimmillaan kymmenellä eurolla. Konserttiin voi täysin ongelmitta saapua arkivaatteissaan polkupyörällä ajaen.

En nyt puhu siitä miten klassinen musiikki ”ansaitsee” sitä tai tätä. Se tarvitsee hyvät tilat kuten ihminen tarvitsee hyvät kengät, piste. Sivistysvaltiona itseään pitävä Suomi on viimeinkin valtavien myllerrysten kautta onnistunut antamaan Helsingin musiikkielämälle kengät joissa voi oikeasti kävellä. Samalla on tullut rumaakin jälkeä. Ristiriidat eivät siloitu hetkessä. Voi vain toivoa, että Musiikkitalo voisi kääntään huomion oleelliseen, musiikkiin itseensä.

Kategoria: Kolumnit, Päävalikko

Reportaasi: Spring Light hemmotteli kamarimusiikin loisteella

9.5.2011 15:00 , Jätä kommentti ,

Kuva: Spring Light Chamber Music

Kevät täytti Helsingin Johanneksenkirkon valolla ja kamarimusiikilla, kun kolmannen kerran järjestettävä Spring Light -kamarimusiikkifestivaali toi Helsinkiin joukon kansainvälisiä huippumuusikoita ja kamarimusiikin suosikkiteoksia Mozartista Prokofjeviin. Kuluneella viikolla runsasta festivaaliyleisöä hellittiin sädehtivällä soinnilla ja vahvasti tulkituilla klassikoilla kolmessa konsertissa. Ensi tiistaina festivaalin päättää arvostettu Englantilainen Kamariorkesteri.

Johanneksenkirkon korkea puuinteriööri tarjosi festivaalille sadunomaisen kauniit puitteet, ja kirkkoakustiikka tuki sointia pääosin ihanteellisesti. Ääni kuitenkin hajosi paikoin arvaamattomasti, sillä jotkut istumapaikat tuntuivat aiheuttavan epäpuhtaan vaikutelman – sen verran ratkaisevasti vireisyys tuntui muuttuvan parvelta toiselle siirryttäessä. Kirkkoakustiikka tuki loistokkuutta ja värisävyillä herkuttelua, mutta haastoi kamarimusiikillisen intiimiyden. Viikon konsertit kuitenkin osoittivat, miten laajan sävyskaalan vaihteleva muusikkokaarti kykeni loihtimaan esiin.

Tiistain avauskonsertissa räiskyi huippumusisointi, josta myös soittajat ottivat kaiken ilon irti. Ensimmäisellä puoliskolla Liza Ferschtman ja Anthony Marwood, viulu, Amihai Grosz ja Lars Anders Tomter, alttoviulu sekä Alisa Weilerstein, sello muistuttivat jännittävän seminaarin yhteen kokoamaa kansainvälisten huippututkijoiden ryhmää, jotka nautiskelivat näytöksenomaisen loistokkaalla paneelikeskustelulla.

Joviaali, pehmeä ja innostunut tunnelma luonnehti avauspuoliskon teoksia. Mozartin fuugasovituksissa kerrostuivat esikuva Bach, häntä käsittelevä Mozart ja meidän aikamme romanttisesti lipuva tulkinta kiehtovalla tavalla. Vapaasti Bachin tyyliin sävelletyissä preludeissa Mozart kävi monitasoista vuoropuhelua edeltäjänsä kanssa, ja fuugissa Ferschtman, Grosz ja Weilerstein saattoivat herkutella risteilevillä painoilla ja harmonioiden silkisellä läikkeellä. Mozartin jousikvintetossa D-duuri erilaiset tekstuuripinnat, värit ja valot, punoutuivat ja kontrastoituivat korvia hemmottelevasti.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Olivier Messiaenin tärkein kamarimusiikkiteos Aikojen lopun kvartetto. Kahdeksanosainen rituaalinen sykli muodostaa osin konfliktisen prosessin, jossa maailmanlopun kuvat ja absoluuttinen ajan häviäminen muovaavat kaleidoskooppimaisesti askelmia kohti ajattomuutta ja äärettömyyttä. Elina Vähälä, viulu, Tuulia Ylönen, klarinetti, Jian Wang, sello, sekä pianon ääressä festivaalin taiteellinen neuvonantaja Ralf Gothóni rakensivat koskettavia kontrasteja raivokkaan shamanististen osioiden ja äärimmäisen hitaiden cantilenojen välille. Hitaissa osissa kaikki kolme solistia vuoronperään kiersivät Messiaenin tuonpuoleisia kehiä Gothónin pianon kellomaisten sointukulkujen yllä leijuen. Meditatiivisyys saavutti hypnotisoivat mitat, ennen kaikkea teoksen pisimmässä osassa, klarinettisoolo ”Abime des oiseaux’ssa”, mutta kuulija jäi kaipaamaan Messiaenin esitysmerkinnöissään peräänkuuluttamaa taivaallista ekstaattisuutta.

Torstain konsertti asetti vastakkain Beethovenin veikeän ja viattoman huumorin, Shostakovitshin kieron naurun ja Brahmsin jyhkeän kaihomielen. Beethovenin kimmeltävissä kaarroksissa kasvavassa variaatioteoksessa ajan suosikkimelodiasta ”Ich bin der Schneider Kakadu” brittiviulisti Anthony Marwood pyrähteli ja kisaili Jian Wangin ja pianisti Vjatseslav Novikovin kanssa. Tätä vasten Shostakovitshin sellosonaatti osoitti korostuneesti säveltäjän kyvyn hämmentää. Demoniset tanssit ja runolliset maisemat kontrastoituivat liki kubistisesti, kun synkkä ironia ja häikäilemätön nostalgia vuorottelivat. Marko Ylösen sellon kiinteä ääni loi edellytykset tuliselle ja eläytyneelle joskin melko raskaalle tulkinnalle, josta jäivät erityisesti mieleen scherzon hallusinatoriset, uikuttavat ääniefektit. Novikovin kosketus olisi kaivannut lisää kirkkautta, vaikka ukrainalaissyntyisen pianistin ote tukikin herkän lyyrisiä jaksoja.

Brahms kirjoitti kaksi jousiseksettoa. Laji toimi hänelle selvästikin jonkinlaisena sinfonisen ajattelun luonnoslehtiönä, mutta sekstetoissa Brahmsille ominainen tunnemaailma realisoituu kuitenkin vielä sinfonioitakin liikuttavammalla tavalla. Jonkin verran harvemmin kuultu toinen jousisekstetto osoitti, miten all stars -tyylinen riehakkuus oli jäänyt avauskonserttiin, kun viulistit Vähälä ja Ferschtman, alttoviulistit Grosz ja Tomter sekä sellistit Wang ja Ylönen eläytyivät Brahmsin kaihoon ja kiihkeyteen. Pastoraalimainen sekstetto muodostaa melko raskasliikkeisen maton, joka tarvitsee paljon erottelua ja kommunikaatiota; muusikoiden käsissä teoksesta muotoutui hurmaava kohtaamisten verkko. Etenkin hiljattain yhdeksi Berliinin filharmonikkojen alttoviulun äänenjohtajista nimitetty israelilaissyntyinen Grosz otti dynamon roolin. Scherzo hahmottui luonnonmaisemana, joka nähdään kahdessa eri säässä, sateisena haaveiluna ja villin aurinkoisena tanssina. Finaali hehkui suuria nyanssieroja ja kirkasta yhteispeliä.

Kolmannessa konsertissa loistelias juhlatunnelma vaihtui yhä sisäistyneempään ja luottavaisempaan ilmapiiriin, kun kirkkosali tuntui pienenevän olohuoneen mittoihin, ennen kaikkea festivaalin taiteellisen johtajan pianisti Anastasia Injushinan myötä. Boheemin mutkattomasti esiintynyt Injushina soitti Mozartin ja Faurén pianokvartetoissa kotoisasti ja viehättävän kirkkaasti. Injushina, Ferschtman, Grosz ja Weilerstein soittivat Mozartin inhimillisen lämpimän Es-duuri-kvarteton pehmeästi ja intiimin vaatimattomasti, korostaen teoksen teeskentelemätöntä, harrasta suloa.

Injushina siirtyi Mozartin herttaisesta eleganssista helposti Chopinin varhaisen Polonaise brillanten iloiseen, sotaisaan napakkuuteen ja edelleen Faurén täyteläiseen, pehmeään runomielialaan tinkimättä tyylikkään konstailemattomasta asenteestaan. Chopinin solistina tanssahteli kiinalaissyntyinen sellisti Wang, jonka laulavan, reippaan linjan taustalla kohoilivat Injushinan ihastuttavan asialliset rubatot.
Perjantain konsertin todellinen herkku oli Prokofjevin sonaatti kahdelle viululle, jonka tulkitsivat erinomaiset Anthony Marwood ja Elina Vähälä. Vuonna 1932 sävelletty teos sijaitsee kiinnostavasti Prokofjevin särmikkäämmän, satiirisen varhaiskauden ja myöhemmän melodisemman tyylin rajalla sisältäen elementtejä sen kummaltakin puolelta. Marwood ja Vähälä tarjosivat kerrassaan ensiluokkaisen esityksen, jossa Prokofjevin kyky käyttää viulun sointimahdollisuuksia tuli hyvin esiin. Viuluparin sointi oli eteerinen vailla haurautta, keveän kirkas, värikylläisen intensiivinen. Erittäin kypsä, hallitusti ja eloisasti eri tunnelmia rinnastava tulkinta todisti hienosta, rauhallisesta yhteispelistä ja sädehti sointivärejä pianomaisen helisevästä huilumaiseen laulavuuteen ja lyömäsoitinten räiskyvyyteen.
Ensimmäisen osan pelkistetyt linjat kaartuivat pehmeinä, säveltäjän tavoittelemina ”täydellisinä melodioina” hillityn klassistisessa kontrapunktissa. Scherzo muisteli Prokofjevin ”enfant terrible” asennetta, ja commodo ennakoi jo Romeo ja Julia -baletin sävyjä. Finaalin klassismi paisui ekspressionistiseksi, piikkiseksi väritykitykseksi. Loppupuolella väikkyi tuntoja ensimmäisen viulukoserton keijumaisesta satupölystä, mutta lopetus oli kuitenkin miedon lakoninen, alleviivaten säveltäjän sanoin teoksen ”paastonaikaista” olemusta.

Kategoria: Artikkelit, Arviot, Päävalikko

Musiikkia ja filosofiaa -luentokonserttien sarjassa jytkyavaus

8.5.2011 10:28 , Jätä kommentti ,

Friedrich Nietzsche

Sibelius-Akatemiassa on juuri alkanut neljän luentokonsertin sarja aiheena Musiikkia ja filosofiaa. Sarjan tarkoituksena on valottaa eri aikoina esitettyjä musiikkifilosofisia ajatuksia ja tarjota näihin aiheisiin liittyvää elävää musiikkia. Yhdistelmä tuntui mielekkäältä, joten tartuin tilaisuuteen kuulla taustaa musiikkiin eri aikoina liittyneeseen ajatteluun niihin liittyvien teosten kera.

Ensimmäinen luentokonsertti alkoi Matti Huttusen luennolla aiheesta Hanslick, Liszt, Nietzsche: 1800-luvun keskusteluja Wagnerin ympärillä. Huttunen taustoitti aiheensa huolella yhdistäen mukaan myös Martin Wegeliuksen, joka perusti Sibelius-Akatemiaa edeltäneen Helsingin Musiikkiopiston. Luennon aikana tuli jälleen mieleen, kuinka tärkeää olisi julkaista suomeksi käännettynä merkittäviä musiikkia käsitteleviä teoksia, kuten Huttusenkin esiin nostama Eduard Hanslickin Vom Musikalisch-Schönen (1854). Mukaansa temmanneen esityksen palkitsi paikalle tullut yleisö lämpimillä aplodeilla.

Tauon jälkeen astui lavalle Risto-Matti Marin, joka jo tunnetaan huimien piano-transkriptioiden erikoismiehenä. Marin soitti alkusoitoksi Franz Lisztin transkription Wagnerin Nibelungin Sormuksen Walhall -kohtauksesta. Teos toimi hyvin kuulijan korvia valmistavana alkusoittona, sillä sokerit olivat vasta tulossa.

Toisena kuullut Martin Wegeliuksen kolme fantasiakappaletta Minnen från en dag i Sachiska Schweiz vuodelta 1876 – milloin Wegelius vieraili Bayreuthin Wagner-näyttämön avajaisissa – saivat Marinin käsissä virtuoosisen ja aina sisäistetyn tulkinnan. Mainioita kappaleita, jotka olisivat erinomainen lisä kotimaiseen piano-ohjelmistoon.

Konsertin kauneinta antia oli Wagnerin teos Ankunft der schwarzen Schwänen. Hidas kappale suorastaan loihti kuulijansa kuin jonnekin toiseen aikaan ja ulottuvuuteen. Kuriositeettina oli ohjelmassa myös yksi Friedrich Nietzschen pianokappale, nimittäin Ermanarich – Symphonische Dichtung. Marin esitti kömpelöhkön kappaleen huolella ja puristamalla siitä epäilemättä jokaisen mahdollisen mehutipan.

Konsertin päätöskappaleena oli August Stradalin transkriptio Lisztin orkesterikappaleesta Les Préludes. Marinin korkeat pianistiset valmiudet varmistivat vakuuttavan esityksen. Esitys kantoi ensimmäisestä äänestä viimeiseen saakka erehtymättömällä ajoituksella, upeilla sointitehoilla ja vahvalla näkemyksellä. Yleisö piti kuulemastaan ja osoitti sen lämpimillä suosionosoituksilla.

Musiikkia ja filosofiaa -luentokonserttien sarja jatkuu vielä kolme kertaa Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa. Kaikki tilaisuudet alkavat klo 19.30 ja niihin on vapaa pääsy. Tiistaina 17. 5. luennoi Elina Packalén Musiikillisista kuvista ja musiikkina ovat Debussyn ja Franckin sonaatit viululle ja pianolle, jotka esittävät Linda Hedlund ja Elisa Järvi. Keskiviikkona 18. 5. luennoi Laura Wahlfors aiheenaan Roland Barthes ja Schumannin musiikin ruumiillisuus. Musiikkina on Schumannin Kreisleriana ja Chopinin Masurkoita, jotka esittää Tiina Karakorpi. Viimeinen tilaisuus on torstaina 26. 5., silloin luennosta vastaa Timo Kaitaro aiheenaan 1600- ja 1700-luvun filosofia: barokin järki ja tunteet. Elina Mustonen esittää soivassa osuudessa Louis ja François Couperinin cembaloteoksia.

Kategoria: Artikkelit, Päävalikko

Säveltäjä dramaturgina – Prokofjevin balettien kerronnallisuudesta

5.5.2011 13:00 , Jätä kommentti ,

Kuva: Suomen kansallisbaletti/Sakari Viita

Musiikki joka sulauttuisi kaikki taiteenlajit, kertomakirjallisuuden, runouden ja visuaaliset taiteet itseensä – siinä tuntuu olevan Sergei Prokofjevin balettimusiikin agenda. Prokofjevin suurissa baleteissa musiikki toimii koko draaman moottorina, kertojana ja kuvittajana monisyisellä tavalla, jossa Prokofjevin merkitys balettimusiikin uudistajana kirkkaasti nousee esiin. Prokofjev oli baleteissaan paitsi säveltäjä myös kirjailija ja dramaturgi. Romeo ja Julia (1936), Tuhkimo (1944) ja Kivinen kukka (1953) ovat jo itsessään niin täysiä draamoja, että niiden toteuttaminen – koreografioiminen ja esittäminen – asettaa aivan erilaisen haasteen kuin esimerkiksi Tshaikovskin balettimusiikki. Kansallisoopperan tämän kevään Romeo ja Julia -produktiossa musiikin suuri voima osattiin tiedostaa, ja Benjamin Popen johtama orkesteri loihti esiin hienoja hetkiä. Prokofjev on kuitenkin kirjoittanut musiikin niin tiheäksi, itsenäiseksi ja kerronnallisesti valmiiksi, että sen esittäminen näyttämöllä johtaa mielestäni usein joihinkin ongelmiin. Sekä Prokofjevin musiikin koreografiointi että sen esittäminen ja toteuttaminen on taiteellinen haaste.

***

Balettimusiikki kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alussa. Pelkästä tanssillisesta liikkeestä ja tapahtumien eläytyvästä kuvittamisesta siirryttiin yhä voimistuvaan kerronnallisuuteen. Prokofjev oli balettimusiikin kertovuuden huomattava uudistaja. Hänen suuret balettinsa kertovat moniulotteisia tarinoita myös ilman visuaalista elementtiä, ilman näyttämötapahtumia. Prokofjevin keinona on hienojakoinen ja kompleksi teemankäsittely. Balettien partituuri ei ole vain alusta, jonka päälle esitetty draama ja koreografia asettavat tarinan, vaan johtoaihetekniikka luo aktiivisesti merkityksiä musiikin sisällä.

Prokofjevin pienemmissä ja avantgardistisemmissa baleteissa kuten Narri, Sur le Borysthène ja Pas d’acier tämä puoli ei ole yhtä merkittävä. Sen sijaan Romeo ja Julia, Tuhkimo ja Kivinen kukka, jotka ovat sävelkieleltään vähemmän kokeellisia ja suurelle yleisölle tarkoitettuja, ovat ennen kaikkea itsenäisesti kertovan musiikin malliesimerkkejä. Vähemmän tunnettu Kivinen kukka on säveltäjän viimeinen baletti, kansansatuun perustuva ja runsaasti kansanomaista musiikillista materiaalia hyödyntävä kertomus ihmisen ja luonnon vastakkainasettelusta ja vuorovaikutuksesta.

Teema tai johtoaihe muodostaa Prokofjevin baleteissa musiikillisen peruselementin: musiikki saa struktuurinsa teemojen toistumisesta ja muuntelusta. Tämä varioiminen ja toistaminen on musiikillista kerrontaa. Prokofjevin baletit ovat pelkkänä musiikkinakin kirjallisuutta siinä mielessä että niiden perustana on narratiivisuus. Tämä balettikerronta luo moniulotteisia henkilöhahmoja, jotka näytetään useista näkökulmista.

Henkilöhahmot rakennetaan näiden ominaisuuksia ja tuntemuksia kuvaavien motiivien avulla siten, että päähenkilöllä on lukuisia teemoja (esim. kärsivä Tuhkimo, puuhakas Tuhkimo, rakastunut Tuhkimo – pirteä Julia, rakastunut Julia, kauhistunut Julia, kuoleva Julia). Tyypillistä on, että henkilöteemat esiintyvät myös jossain tanssissa, joka samalla toimii tämän teeman huippukohtana. Esimerkiksi Kivisessä kukassa iloisen Katerinan teema esitellään Katerinan ja Danilon kihlajaispiiritanssissa, Romeossa ja Juliassa aggressiivisen Tybaltin teema on kolkon ja uhkaavan Ritaritanssin melodia. Tanssien avulla teemat kytketään objektiiviseen todellisuuteen ja laajempaan merkityskehykseen: iloisen Katerinan teema ei sisällä vain tytön sisäisiä tunteita, vaan kihlajaistanssin kautta se assosioituu kyläyhteisöön, perinteisiin ja turvalliseen arkeen. Tybaltin teema taas sisältää viittauksia aristokraattisuuteen, kostomoraaliin ja yhteisön legitimoimaan väkivaltaan. Joskus tiettyyn henkilöön liittyvä teema ilmestyy tapahtumia kuvaavana motiivina, jolloin jokin tapahtuma leimataan henkilön ominaisuuden kautta; tälläisena toimii Romeossa ja Juliassa isä Lorenzon teema, joka edustaa hyvettä ja rauhaa ja toimii vastapoolina riitelevien sukujen edustamalle väkivallalle. Usein objektiivisesta toiminnasta tulee subjektiivisten elämysten ”saastuttamaa”; esimerkiksi Romeossa ja Juliassa tanssiaisvieraiden lähtöä säestävä gavotti (materiaali otettu ensimmäisen sinfonian scherzosta) muotoutuu rondoksi, jossa vaihtuvat osiot edustavat ja heijastelevat sankariparin innostuneita tunteita (vaikkei niissä sankariparin teemoja olekaan).

Prokofjev muuntelee teemojaan luovasti kuvatakseen hahmoja eri näkökulmista tai tuodakseen tarinasta esiin uusia puolia. Teemat toistuvat erilaisilla kokoonpanoilla, eri nyansseissa, erilaisilla rytmisillä painotuksilla ja eri sävellajeissa. Useimmiten kyseessä ei siis ole niinkään melodian vaan puitteiden varioiminen: tuttu motiivi esitetään uudenlaisessa kontektissa. Esimerkiksi Romeossa ja Juliassa tanssiaisvieraiden saapumista kuvaava menuetti on räiskyvän jännittynyt fortissimo-kohtaus. Toisen kerran teema esiintyy kuvaten Julian vanhempien ja kosijan tuloa. Silloin saman melodian esittää pönäkkä jousikvartetto. Vanhempien ja Pariksen saapumista ei siis kuvata Julian näkökulmasta kauheana asiana, vaan objektiivisesti yhteisön kautta.

Monitasoinen ja laaja teemankäsittely luo merkkijärjestelmän, jonka avulla voidaan ilmentää henkilöiden sisäisiä ajatuksia, aikasuhteita ja abstrakteja asioita kuten puheen sisältöjä. Musiikki siis kertoo mitä konkreettisimmassa määrin. Esimerkiksi Romeon ja Mercution keskustellessa käytetään Julian eikä suinkaan Romeon teemoja kuvaamaan Romeota puhumassa Juliasta. Periaatteessa idea on sama kuin Wagnerin Leitmotiv-tekniikassa.

Prokofjevilla Julia on suuren rakkaustarinan päähenkilö, jonka kautta tapahtumat nähdään. Juliaan voidaan yhdistää seitsemän erilaista teemaa, jotka kaikki kuvaavat hänen eri puoliaan. Juliasta hahmottuu näin syvästi koskettava tutkielma lapsuuden ja aikuisuuden rajalla tasapainoilevasta tytöstä, joka joutuu valtavaan tunnemyrskyyn ja kohtalokkaiden tapahtumien keskelle. Juliasta piirtyy myös hyvin persoonallinen ja syvällinen hahmo: hän on toisaalta hyvin lapsellinen ja impulsiivinen (Julia A), toisaalta vastuunsa tunteva, huolehtiva ja lempeä nuori nainen (Julia B). Hän on samaan aikaan oikukas ja itsevarma ja toisaalta eteerinen ja hauras (Julia E). Teemojen avulla kuvataan Julian rakkautta (Julia C) ja kohtalokasta draamaa, jonka enteet esitetään heti alussa (Julia D). Myöhemmin mukaan tulevat ja aiempiin teemoihin yhtyvät motiivit kuvaavat Julian epävarmuutta ja tuskaa (Julia F) sekä kuolemaa, josta tulee baletin universaali surumotiivi (Julia G) – näin alleviivaten Julian näkökulman.

***

Prokofjevin koreografioimisen haasteena on se tosiasia, että säveltäjä on jo ladannut musiikin niin täyteen merkityksiä. Näiden merkitysten – hahmojen luonnetta, tunteita ja tekoja kuvaavat sävyt ym. – sivuuttaminen kostautuu toteutuksessa. Pahimmillaan tanssi, joka ei tartu musiikin sisäisiin virtauksiin, tuntuu vain tökkivän musiikin päällä, ikään kuin haraavan musiikin sisäisiä linjoja vastaan. Vaikeimpia ovat pas de deux’t eli lemmekkäät kaksintanssit: Prokofjev on säveltänyt kaikkiin baletteihinsa mestarillisia, spiraaleina kehräytyviä pas de deux’itä, joita vähänkään yksipuolinen koreografia helposti latistaa.

Mutta parhaimmillaan koreografia realisoi kaikki musiikin vivahteet, alleviivaa merkityksiä ja tuo niitä lisää. Tällainen oli Kansallioopperan Romeossa ja Juliassa sankariparin ensikohtaaminen tanssiaisissa: musiikissa häivähtää subjektiivinen, jo johdannossa syvillä merkityksillä ladattu taite joka osoittaa nuorten katseiden kohtaamisen. Yksinkertainen ele, kärkitossuille nouseminen, muutti Julian ikään kuin taikaolennoksi ja tanssin tilaan virtasi samaa maagista kohtalokkuutta kuin musiikkiin. Tässä musiikki ja John Crankon koreografia olivat täysin yhtä ja tuloksena oli baletin koskettavin hetki. Myös ”objektiivisessa”, yhteisöllisissä karnevaalitansseissa Crankon lämpimän humoristinen koreografia ja orkesteri olivat sopusoinnussa rehevän, eteenpäin vyöryvän musiikin kanssa.

Vapunaattona Kansallisoopperan pääparina tanssivat Tiina Myllymäki ja Jani Talo ilmeikkäästi ja eloisasti. Tanssissa oli joustavuutta, keveyttä ja ekspressiivisyyttä – joskus liikaakin: useissa pas de deux -kohtauksissa voimakas ilmaisu kääntyi rajuudeksi, jonka vaikutus oli samanlainen kuin liian nopea ja aggressiivinen tempo jollekin myöhäisromanttiselle, lavealle melodialinjalle.

Musiikin esittäminen asettaa omat vaikeutensa. Musiikin vuoksi balettia harrastavan ihmisen näkökulmasta karu totuus on, että Prokofjevin balettimusiikki toimii useimmiten parhaiten konserttisarjoina; tosin silloin, kun visuaalinen ja musiikillinen puoli kohtaavat täydellisesti, tuloksena on jotain, mihin pelkkä musiikki ei koskaan yltäisi. Balettilavan alla soitettuna tulkintaa uhkaa usein metrisyys ja mekaanisuus, joka kuihduttaa musiikkin sisäisen voiman. Tämä on toki vältettävissä, mistä Kansallisoopperan orkesteri Benjamin Popen johdolla antoikin hyviä esimerkkejä. Orkesteri väläytteli alkusoitossa herkullista ajankäyttöä ja pehmeitä linjoja, jotka taidokkaasti piirsivät esiin suuret rakkausteemat niiden kaikessa loistossa. Sama rohkeammin tempoja käsittelevä ote häivähti paikka paikoin esiin myöhemminkin, millä oli välitön vaikutus. Heräsi kysymys, miksei tällainen vapaammin virtaava musiikin käsittely voisi leimata tulkintaa kautta linjan – poikkeuksena ehdotonta metrisyyttä vaativat rytmikkäät tanssinumerot. Musiikilla on niin keskeinen osa draamassa, että sen tulisi nousta esiin itsenäisenä.

Popen tulkinnassa ilahduttivat Prokofjevin kujeilevien ja ekspressiivisten rytmien korostettu esiinottaminen, mikä alleviivasi teoksessa läikehtivää huumoria. Yksi musiikin merkittävimpiä syväjuonteita on väkivallan uhkan läsnäolo heti alusta alkaen – väkivalta kahden suvun välillä johtaa siihen, ettei onneton rakkaustarina voi päättyä muuten kuin äärimmäisen väkivaltaisesti. Orkesteri oli tietoinen tästä pohjavireestä ja nosti sen esiin.

Baletti päättyy pysäyttävään kohtaukseen Julian haudalla. Julian ahdistuksen teema kasvaa valtavaksi hautajaissaatoksi ja tuskan ilmaisuksi, johon riipivästi sekoittuvat aikaisemmat rakkausteemat nyt vertavuotavina negaatioinaan. Vaikuttavuutta häiritsivät vain käyrätorvien intonaatio-ongelmat.

Kategoria: Esseet, Päävalikko

Metropolia-ammattikorkeakoulussa kuohuu: musiikin koulutusta ehdotetaan osin lakkautettavaksi

29.4.2011 23:47 , Jätä kommentti ,

Metropolia-ammattikorkeakoulun musiikin koulutusalan opettajia ja opiskelijoita on nyt kolmen viikon ajan kuohuttanut vuodelle 2012 suunniteltu uudistus, jossa lakkautettaisiin useita koulutuksia, ja tilalle tulisi soveltavaa musiikkikasvatusta ja laaja-alaista pedagogista koulutusta.

Muutosehdotusta on valmisteltu Metropolian kulttuurialan johtaja Tuire Ranta-Meyerin aloitteesta linjaustyöryhmässä, johon ovat kuuluneet Monna Relander (puheenjohtaja, musiikin koulutusohjelman vs. koulutuspäällikkö), Kaarlo Hildén (Metropolian ns. sisäisen hallituksen jäsen ja Sibelius-Akatemian dekaani), Jukka Ahonen (konsultti) sekä Pekka Laaksonen (Metropolian henkilöstöjohtaja). Linjaustyöryhmä on tehnyt ehdotukset tulevista kehittämissuunnista ohjausryhmälle, johon ovat kuuluneet puheenjohtajana Metropolian strategia- ja viestintäjohtaja Sinimaaria Ranki, kulttuurin ja luovan alan johtaja Tuire Ranta-Meyer, vararehtori Lea Ryynänen-Karjalainen ja myöhemmin hänen tilallaan vararehtori Juha Lindfors, talousjohtaja Jorma Uusitalo sekä henkilöstöjohtaja Pekka Laaksonen (myös linjaustyöryhmässä).

Kumpikaan ryhmistä ei Ranta-Meyerin kertoman mukaan ole kuullut ainuttakaan asiantuntijaa. ”Asiantuntemus on valittu työryhmään”, hän kommentoi, kun häneltä kysyttiin ryhmien mahdollisesti käyttämistä asiantuntijoista asiasta järjestetyssä infotilaisuudessa. Ryhmissä yhteensä neljällä henkilöllä (Relander, Hildén, Ranta-Meyer, Ryynänen-Karjalainen) on musiikkialan koulutus. Ohjausryhmän puheenjohtaja Sinimaaria Ranki kertoi, että linjaustyöryhmä on laatinut muistion, mutta sitä ei ole haluttu antaa ryhmän ulkopuolelle.

Työryhmän linjaukset on koottu powerpoint-esitykseen, jonka mukaan
– muusikon suuntautumisvaihtoehto lakkautetaan kokonaan 2012 alkaen
– instrumenttipedagogien pääaine on instrumentin sijaan musiikkipedagogiikka
– instrumenttivalikoimaa karsitaan
– sinfoniaorkesteri lakkautetaan ja sinfoniaorkesterin mukaisesta sisäänotosta luovutaan
– koulutus lyhenee 4,5 vuodesta 4 vuoteen
Lisäksi työryhmä esittää ”taloudellisesti edullisemman aikuiskoulutuksen” osuuden lisäämistä toiminnassa.

Muutoksia on perusteltu viitaten viime vuosina tehtyihin selvityksiin, mm. kulttuurialan työelämän muutoksia kartoittavan Toive-hankkeen* selvityksiin sekä opetus- ja kulttuuriministeriön tuoreisiin koulutustarjonnan tavoitteisiin. Metropolia on itse yksi Toive-hankkeen toimijoista.

Uudistusehdotukset on tyrmätty tuoreeltaan sekä opettajien että opiskelijoiden taholta. Erityisesti metropolialaisia on puhuttanut kaavailtujen muutosten nopea aikataulu, salamyhkäiseksi arvosteltu valmisteluprosessi sekä toimivien ja menestyksekkäiden koulutusten lakkauttaminen. ”Alun perin uudistus yritettiin runnoa läpi kesäkuun loppuun mennessä, mikä on käsittämätöntä hallintotapaa”, sanoo yliopettaja Pekka Helasvuo. ”Minulla on ollut se käsitys, että asiaa on vasta valmisteltu. Julkisuudessa, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, on kuitenkin esitetty tietoja, joiden mukaan muutoksesta olisi päätetty. Jos niin on tapahtunut, niin silloin asia on valmisteltu ohi asiantuntijaorganisaation asiantuntijoiden. Toivon, että kun asiaa valmistellaan jatkossa, sitä ei yritetä viedä eteenpäin ilman että opiskelijat ja henkilökunta otetaan huomioon.”

Ainakin kuoronjohdon ja vanhan musiikin kentällä toimivat ammattimuusikot ovat jo kirjelmöineet Metropolian musiikkikoulutusten johdolle koulutusaloja puolustaakseen. Myös henkilökunta on kyseenalaistanut lakkauttamisia, sillä kyseisiä koulutuksia on pidetty Metropolian vahvuusalueina. Yliopettaja Helasvuota ihmetyttää orkesterin alasajo perusteluineen: ”Esitettiin oletus, että harvinaisempien instrumenttien soittajia olisi otettu sisään koulutukseen puutteellisin taidoin, jotta orkesteri saataisiin täyteen. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa.” Esityksen muissakin taustatiedoissa on Helasvuon mukaan ollut huomautettavaa:
”Instrumenttivalikoiman supistamisen vaikutusta orkesteritoiminnalle ei ole otettu mitenkään huomioon. Aloituspaikkojen kohdentaminen esitetyllä tavalla ajaa alas kaiken orkesteritoiminnan, vaikka Metropolian orkesteri on Suomen ammattikorkeakouluissa ainoa, joka kykenee toteuttamaan produktioita omaehtoisesti.”

Aiheesta on järjestetty infotilaisuuksia ja tapaamisia 8.4. sekä pääsiäisviikolla useampaan kertaan. Tiistaina 19.4. järjestetyssä opetushenkilökunnan tilaisuudessa johdolle esitettiin uudistussuunnitelmista ja niiden perusteluista lukuisia tarkkoja kysymyksiä, jotka Amfionin saamien tietojen mukaan ohitettiin tai jäivät muuten vastaamatta. Keskiviikkona 20.4. oli opiskelijoiden info- ja kuulemistilaisuus, jonka aikana ei missään vaiheessa käyty läpi suunniteltuja muutoksia, vaan alkupuheenvuorojen jälkeen siirryttiin suoraan yleisökysymyksiin. Keskustelun aikana johtajat Relander ja Ranta-Meyer vastasivat osaan kysymyksistä, osa jäi avoimiksi. Opiskelijat toivat esiin turhautumisensa suunnitelmien sisältöön, esittämistapaan ja valmisteluprosessiin. Erityisesti korostui huoli siitä, säilyykö instrumentin hallinta jatkossakin keskeisenä osana koulutuksen sisältöä.

Opiskelijatilaisuuden aikana Relander ja Ranta-Meyer ottivat etäisyyttä työryhmän ehdotuksiin ainakin lakkautettavien suuntautusmisvaihtoehdon ja pääaineiden, instrumenttivalikoiman karsimisen sekä instrumenttipedagogien pääaineen osalta. Molemmat korostivat puheenvuoroissaan useaan kertaan sitä, että mistään ei ole vielä päätetty. Lisäksi Ranta-Meyer muistutti, että muutokset eivät koske tilaisuuden osanottajia. Amfionin saamien tietojen mukaan Ranta-Meyer oli kuitenkin toisessa yhteydessä tyrmännyt opiskelijoiden ottamisen työryhmään siksi, että nämä ovat asiassa osallisia eivätkä siksi kykene suhtautumaan asiaan objektiivisesti.

Sinfoniaorkesterin suunnitellusta lakkautuksesta kysyttiin myös opiskelijatilaisuudessa: ”Miten kehittää meidän osaamistamme ja ammattitaitoamme, jos luovutaan sinfoniaorkesterista, joka on toinen tärkein työllistäjä musiikkioppilaitosten ohella?” Ranta-Meyer vastasi: ”Niin, eikö kamariyhtyeissä soitto olisi sama asia?”

Tilaisuudessa paikalla ollut Tapiola Sinfoniettan intendentti Hanna Kosonen kysyi, missä linjausten hahmottelema työelämä on. Kosonen on työelämän edustajana Metropolian musiikin neuvottelukunnassa, jossa ehdotuksia ei ollut käsitelty.

Myöskään opiskelijat eivät ole nielleet perusteluja, joiden mukaan uudistettu koulutus antaisi paremmat työelämävalmiudet. ”Esitetyt muutokset laskisivat koulutuksen arvoa kaikkien silmissä. Ensivaikutelma oli, että tästä tehdään vähän kuin Muka [Sibelius-Akatemian Musiikkikasvatuksen koulutusohjelma], mutta selvästi huonompi. Nyt Metropoliassa tehdään todella paljon korkeatasoista musiikkia, ja se yhdessä hyvän pedagogiikkaosaamisen kanssa on meille valtti myös opettajina – jopa verrattuna Sibelius-Akatemiaan”, sanoo laulunopiskelija Annika Fuhrmann, joka on valmistunut myös Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen koulutusohjelmasta. Fuhrmannia mietityttää myös johtajien selitykset opiskelijainfotilaisuudessa: ”Uusista linjauksista saa paperilla sen kuvan, että muutokset ovat todella isoja. Jos ei olekaan tarkoitus muuttaa koulutusta kovin paljon, miksi niitä sitten tarvitaan?”

Alkuperäisen ehdotuksen mukaan uudistuksesta olisi päätetty ilmeisesti jo 17.5. ammattikorkeakoulun ns. sisäisessä hallituksessa. Nyt ehdotusten jatkokäsittely tapahtuu työryhmässä, jossa on jäseninä kaksi opettajaa ja opiskelijoiden vaatimuksesta kaksi opiskelijajäsentä. Päätöksenteko venynee syksyyn tai mahdollisesti jouluun asti.

____________________________________________________________

*Toive-hankkeen toimijat ja lisää aiheesta: http://www2.siba.fi/toive/
*Lisätietoa koulutustarjonnan tavoitteista:
http://www.okm.fi/OPM/Julkaisut/2011/Ehdotus_koulutustarjonnan_tavoitteiksi_vuodelle_2016.html

Aiempi Amfion-artikkeli musiikkikoulutuksen ohjauksesta: https://www.amfion.fi/jutut/suomalainen-musiikkikoulutus-tuuliajolla/
____________________________________________________________

Kategoria: Artikkelit, Päävalikko