Robert Schumann:
Humoreske op. 20
Studien für den Pedalflügel op. 56
Gesänge der Frühe op. 133
Pjotr Anderszewski, piano
Virgin Classics / EMI 2010
Säveltäjien juhlavuodet ovat yleensä hieman väkipakolla keksittyjä syitä rakentaa konserttirunkoja ja teemaviikkoja, mutta ne antavat tilaisuuden kuulla myös vähemmän esitettyjä teoksia. Viimevuotinen Robert Schumannin 200-vuotisjuhla jäi helposti huomaamatta, mutta mieleen jäi muutamia hienoja levytyksiä ja uusia tuttavuuksia Schumannin tuotannosta. Yksi niistä on Pjotr Anderszewskin resitaaleissa taltioitu levyllinen säveltäjän hieman harvemmin esitettyjä pianoteoksia.
Puolalaispianisti Pjotr Anderszewski löi läpi viimeistään vuonna 2000 Beethovenin Diabelli-muunnelmien sisäistyneellä tulkinnalla, joka häikäisi paitsi poikkeuksellisella puhtaudellaan, myös pehmeällä kosketuksellaan, jota kuulee vain harvoilla pianisteilla. Tämä kaikki on säilynyt myös Schumann-levyyn, jonka avausnumero Humoreske op. 20, on aivan suotta jäänyt suosittujen Carnavalin, Davidsbündlertänzen ja muiden sarjojen varjoon. Anderszewski tavoittaa Schumannille tyypillisen oikullisuuden ja rytmisen temppuilun spontaaninomaisesti ja löytää runsaasta kudoksesta yksityiskohtia, jotka nousevat selvästi omiksi linjoikseen. Osien lukuisat temponvaihdokset ja äkkipikaisuudet ovat hienosti hallinnassa, eikä kokonaisuus kuulosta koskaan tahattoman poukkoilevalta. Soittaja kuuntelee hyvin tarkasti musiikkia, eikä kiireen tuntu hiivi hetkeksikään mieleen, vaan kaikki kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin. Tällaista dynamiikan ja muodon hallintaa kuulee ehkä vain Grigori Sokolovilta.
Studien für den Pedalflügel on alun perin sävelletty jalkiopianolle, joka mahdollistaa useamman äänikerran käytön. Teoksen säveltämisen aikaan Schumann oli erityisen innostunut J. S. Bachin polyfoniasta, ja noihin aikoihin valmistuivatkin hänet omat fuugateoksensa ja kontrapunktiset kokeilunsa. Nyt kuultava versio on Anderszewskin oma sovitus tavalliselle pianolle. Monet osat kärsivätkin paikoin jonkinmoisesta eteerisyydestä runsaan pedaalinkäytön vuoksi, mutta se ei haittaa paljonkaan, sillä polyfoniset linjat tulevat hyvin esille. Kaikki kuusi osaa ovat kaikesta huolimatta ehtaa Schumannia marssirytmeineen ja imitaatioineen, vaikka Bachin tarjoama innoitus onkin ilmeinen. Anderszewskin polyfoninen hallinta on jälleen ihailtavaa, etenkin sarjan viidennessä osassa, jonka jatkuva staccaton ja legaton leikki muodostavat hilpeän tuokion muuten niin vakavan oloisessa teoksessa.
Gesänge der Frühe oli Schumannin viimeisiä teoksia ennen hänen mielenterveytensä romahtamista. Tekemättä sen enempää päätelmiä teoksen ja senhetkisen elämän vaiheista ovat nämä viisi sanatonta laulua ehkä intiimeintä Schumannia. Sisäistynyttä on myös Anderszewskin näkemys; ensimmäinen osa on kauttaaltaan koraalimainen tunnelmointi, joka avaa aivan uuden maailman Schumannin sävellyksiin. Täysin vastakohtainen tälle on kolmas osa, joka on taas tyypillistä Schumannia marssirytmeineen. Tämä osa tuo valonpilkahduksen muuten niin mietiskelevään tunnelmaan. Anderszewski tekee kahdesta viimeisestä osasta hienon parin, jossa neljäs osa ryöpsähtelee elämänhalua ja viides osa huokuu viisautta ja seesteisyyttä, jota voi halutessaan vaikka tulkita Schumannin testamentiksi ja luopumukseksi sävellyksestä ja elämästä. Näin upeaa soittoa saa kuulla valitettavan harvoin.
(Arvio julkaistu aiemmin Synkooppi-lehdessä)
Helsingin Sanomat julkaisi arkkitehtuurikriitikko Jonathan Glanceyn tuomion (HS Kulttuuri 15.5.) uudesta Musiikkitalosta otsikolla Kone ilman sielua. Varsin kylmään sävyyn kirjoitettu artikkeli tuskin itsekään huokui erityistä sielukkuutta, mutta ainakin se herätti monenlaista ajatusten vaihtoa sekä HS:n mielipidesivuilla että kulttuuriväen suosimissa kuppiloissa. 
