Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Kesällä musiikkifestivaaleille!

Kuva: Auli Särkiö

Kesä 2011 tarjoaa jälleen laajan kattauksen erilaisia musiikkifestivaaleja, joista löytyy niin uutta ja yllättävää kuin tuttua ja perinteistä jokaisen makuun. Kenties omaperäisimmistä teemavalinnoista vastaavat Kuhmon kamarimusiikki ja Korsholman musiikkijuhlat. Kuhmossa tutkitaan Vladimir Mendelssohnin rakentamassa kokonaisuudessa muodonmuutoksia ja evoluutiota musiikin historiassa näkökulmien ulottuessa kissaeläimistä Paganiniin, ja Marko Ylösen luotsaamien Korsholman musiikkijuhlien punaisena lankana ovat neljä elementtiä.

Uusinta musiikkia tarjoavat Viitasaaren Musiikin aika, Avanti!n Suvisoitto Porvoossa ja Sysmän Suvisoitto. Viitasaaren säveltäjävieraana on Enno Poppe Saksasta, ja Sysmässä kuullaan Jouni Kaipaisen, Olli Mustosen ja Jaakko Kuusiston musiikkia. Avanti! puolestaan tutustuttaa meidät norjalaiseen Maja Ratkjeen ja amerikkalaiseen Nico Muhlyyn. Muhly, jonka ensimmäinen suuri ooppera Two Boys saa pian kantaesityksensä Lontoossa ja joka on niittänyt mainetta mm. Björkin sovittajana, kuuluu tämän hetken kiintoisimpiin säveltäjänimiin.

Festivaalit myös inspiroituvat täysin rinnoin Suomen kesäisestä luonnosta. Pekka Kuusiston johtama yllätyksellinen Meidän festivaali sukeltaa Ainolan metsään. Turun kulttuuripääkaupunkivuotta juhlistavat Loisto-konserttisarja Turun saaristossa ja Soivat kirjeet -konserttisarja, joka matkaa vanhaa postitietä Tukholmasta Ahvenanmaan kautta Turkuun. Turun kulttuurikesä huipentuu Turun Musiikkijuhliin, joiden erityistärpiksi nimettäköön breakdance-koreografiaa ja kuvaprojisointeja hyödyntävä Stravinskyn Kevätuhri. Syksy alkaa tuttuun tapaan Helsingin juhlaviikkojen myötä.

Klassisen musiikin festivaaleja kesällä 2011

Kesäkuu:
Urkuyö ja Aaria 2.6.-25.8. Espoon Tuomiokirkko. Mm. Kari Tikan oopperan Tuuli puhaltaa missä tahtoo -kantaesitys

Riihimäen kesäkonsertit 7.-12.6.

Naantalin musiikkijuhlat 7.-19.6. Mm. Olli Kortekankaan kantaatti De virtute in virtutem.

Kymijoen lohisoitto 8.-12.6. Mm. Kymi sinfonietta, Stravinsky-kvartetti, Suomalaisen barokkiorkesterin yhtye

Kallio-Kuninkalan kamarimusiikkifestivaali, Järvenpää 6.-12.6. Mm. Zagros-ensemble ja fagottiyhtyeet Vekotin ja Vital bassoon

Ilmajoen musiikkijuhlat 9.-19.6. Mm. Ilkka Kuusiston ooppera Taipaleenjoki

Pori Organ 13.-19.6. Mm. Kalevi Kiviniemi ja Olivier Latry.

Iitin musiikkijuhlat 15.-18.6. Mm. Laura Mikkola, Jaakko Ryhänen, Lahden kamariorkesteri

Mäntän musiikijuhlat 28.-6.7. Teemana Franz Liszt, mm. Olli Mustonen, Henri Sigfridsson, Soyeon Lee.

Heinäkuu:
Avanti!n Suvisoitto, Porvoo 29.6-3.7. Säveltäjävieraina Maja Ratkje ja Nico Muhly

Musiikkia! Ruovesi 1.-3.7. Okko Kamun kanssa esiintyy 11 muuta kapellimestarimuusikkoa.

Savonlinnan oopperajuhlat 1.-27.7. Lohengrin-Tosca-Don Giovanni

Sysmän Suvisoitto 2.-9.7. Uutuuksina Jouni Kaipaisen ja Olli Mustosen musiikkia.

Mikkelin musiikkijuhlat 3.-9.7. Valeri Gergijev ja venäläisiä klassikoita

Hauhon musiikkijuhlat 5.-9.7. Mm. Virtuosi di Kuhmo sekä vuoden nuori taiteilija pianisti Sanna Iljin.

Musiikin aika, Viitasaari 5.-10.7. Teemana näyttämöllisyys, säveltäjävieraana Enno Poppe.

Sääksmäki soi! 6.-10.7. Teemana kontrastit.
Kuhmon kamarimusiikki 10.-23.7. Teemana musiikkin muodonmuutokset, lainaukset ja vaikutteet. 75 konserttia, 130 kansainvälistä muusikkoa.

Kaustinen Folk Music Festival 11.-17.7. Pelimannius ja mitä se on.

Kokkolan oopperakesä 14.-22.7. Taikahuilu sirkusteltassa.

Volter Kilpi Kustavissa 15.-17.7. Kirjallisuuden ja musiikin välisiä yhteyksiä

Hangon musiikkijuhlat 17.-22.7 Piazzolasta Zemlinskyn kautta Salliseen.
Crusell-viikko, Uusikaupunki 23.-30.7. Crusell-fagottikilpailu, vierailevina yhtyeinä mm. Meta4, Virtuosi di Kuhmo, Il Vento.

Meidän festivaali, Järvenpää ja Tuusula, 24.-30.7 Barokista Saariahoon, Palefacesta Schubertiin.

Joroisten musiikkipäivät 27.-31.7. Aiheena soivat tilat eri muodoissaan, musiikkia Bachista klezmeriin.

Korsholman musiikkipäivät, Vaasa ja Mustasaari 27.-3.8. Teemoina neljä elementtiä ja 100 vuotta täyttävä Erik Bergman.

Elokuu:
Lahden urkuviikko 1.-7.8. Bachia ja romantiikkaa.

Kartina-kamarimusiikki, Ahvenanmaa 1.-6.8. Teemana kirjeitä ja merimatkoja, Erik Bergmanin ja Lisztin juhlavuosia unohtamatta.

Kamarikesä, Helsingin Ritarihuone 2.-7.8. Ainoa helsinkiläinen kesäfestivaali, teemana Yön tanssi.

Tammisaaren kesäkonsertit 4.-8.8 Jukka-Pekka Sarastekin muistaa Bergmania.

Rauman Festivo 4.-10.8. Mm. Jousia Ensemble, Mark ja Ralf Gothóni, Elina Vähälä.

Turun musiikkijuhlat 5.-18.8 Teemana valo ja pimeys. Mm. Valeri Gergijev, Topi Lehtipuu, säveltäjä Sebastian Fagerlund.

Luosto Classic 11.-14.8 Kantaesityksenä Uuno Klamin Kalevala-sarja sovitettuna kuudelle pianolle (!) ja lyömäsoittimille.

Oulunsalo soi 6.-10.8. Meta4 -kvartetti vieraineen, klassisromanttista ohjelmistoa Jouni Kaipaisen ja Kalevi Ahon musiikilla ryyditettynä.

Vantaan musiikkijuhlat 7.-14.8. Suomalainen barokkiorkesteri ja lukuisia kansainvälisiä vieraita. Teemana kielisoittimet.

Helsingin juhlaviikot 19.8.-4.9. Runsaasta ohjelmasta mainittakoon Jordi Savall ja Hesperion XXI sekä pianisti Yundi. RSO hyvästelee Finlandia-talon Mahlerin kakkosella.

Siitä vain kalenterit esiin ja kesän ohjelmaa sorvaamaan! Amfionin konserttikalenteriin päivitetään valikoituja tärppejä ja erityisvinkkejä kesän festivaaliohjelmistoista. Toimitus on mukana useilla festivaaleilla.

Sallisen Kullervo ensi kertaa Frankfurtin oopperassa

Aulis Sallisen Kullervo-ooppera saa Frankfurtin-ensiesityksensä 5.6 Oper Frankfurtissa. Produktion kapellimestarina toimii Hans Drewanz ja ohjaajana Christof Nel. Kullervon roolin laulaa Ashley Holland.

Sallisen (s. 1935) kaksinäytöksinen ooppera perustuu Kalevalaan ja Aleksis Kiven näytelmään. Ooppera esitetään saksaksi.

Näyttely raottaa musiikkitieteen historian ovea

Näytteillä kupolin alla
Musiikkitiede Suomessa 100 vuotta -näyttely on laitettu esille Kansalliskirjaston Rotundaan, paikkaan, joka omalla akateemisuudellaan huokuu arvokasta historiallisuutta. Rotundan lasikupolin alla ovat tuhannet tutkijat kulkeneet tiedonjanoisina jonkin pölyisen, mutta tutkimukselle mittaamattoman arvokkaan arkistokappaleen herättämän innostuksen valtaamina jo yli sadan vuoden ajan. Nyt tuo kupoli saa todistaa musiikkitieteen taivalta Suomessa.

On tietenkin hyvin vaikeaa määrittää jonkin tieteenalan syntymistä erityisen tarkasti, etenkin kun kyse on jostain taiteen parissa tehdystä tieteestä. Ovathan kaikki säveltäjät ja muusikot tehneet havaintoja musiikista, luoneet teorioita, kyseenalaistaneet vanhaa tietoa, ottaneet uutta tietoa tilalle. Luomisen ilo ja pakko ovat ajaneet kuin varkain taiteen tekemistä tieteen puolelle, sillä onhan taidettakin luotava jonkin systeemin ja teorian pohjalta järjen johdattelemana. Suomessakin siis aivan varmasti yli sadan vuoden ajan.

Tällä kertaa tuo merkityksellinen sata vuotta on kuitenkin laskettu Musiikkitieteellisen yhdistyksen perustamisesta 1911, missä puuhamiehenä hääri ennen kaikkea kansanmusiikin keräilijänä ja ensimmäisenä musiikkitieteen professorina tunnettu Ilmari Krohn.

Mitä kaikkea mahtuukaan tuohon sataan vuoteen! Näyttelyyn on kerätty suuri määrä erilaisia julkaisuja ? niin tieteellisiä kuin vähemmän tieteellisiä ? jotka valottavat musiikin tutkimuksen moninaisuutta ja kehitystä, joka on etenkin viime vuosina laajentunut hyvin monitieteiseksi käsittämään muun muassa sosiologisia, fysikaalisia ja psykologisia ilmiöitä musiikin ja äänten parissa. Näyttelyyn on kerätty julkaisuista vapaasti selattavissa olevia näytekappaleita, joihin tutustumalla voi saada edes jonkinlaisen vastauksen kysymykseen: mitä musiikin tutkija sitten tutkii?

Ainakin se tutkii Sibeliuksen ja muiden säveltäjien musiikkia, myyttien suhdetta sävellyksiin, psykoanalyyttistä lähestymistä musiikkiin, valaiden laulua, äänimaisemia ja uusimpana virtauksena musiikin käsittelyä aivoissa. Viimeksi mainittu on etenkin Jyväskylän yliopiston projekti, mikä onkin nostanut Jyväskylän profiilia musiikin tutkimuksen vahvana edelläkävijänä Suomessa. Kaikki musiikkitiedettä opettavat yliopistot on esitelty lyhyin, mutta kattavin tekstein seinälle ripustetuissa julisteissa, kuvien kera. Satavuotinen historia on pilkottu pieniin mikrohistorioihin.

Nayttelyvitriini ja julisteita
Viidessä kerroksessa esiteltävä näyttelyaineisto on järjestetty historian mukaan niin, että vanhin musiikkitiede on alimpana, ja ylöspäin portaita kuljettaessa saavutaan hiljalleen nykypäivään, uusimpiin tutkimuksiin ja tieteen saavutuksiin. Vitriineihin on kerätty arvokkaita esineitä, vanhoja niteitä omistuskirjoituksin sekä kuvia kiehtovan musiikkihistorian varrelta, vain lasi erottaa nykypäivän katsojan historian arvokkaasti kellastuneilta lehdiltä. Näyttelyn mielenkiintoisimmaksi osaksi nousee yläkertaan esille laitetut rautakautiset esineet, jotka ovat Riitta Rainion tutkimusaineistoa hänen väitöskirjaansa ’Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset – äänimaiseman arkeologiaa’. Vuonna 2010 tehty väitös on yksi uusimmista, mutta katsoo kauemmas historiaan kuin mikään musiikin suomalaistutkimus aiemmin, tuhansien vuosien taakse.

Näyttely on varsin laaja ja monipuolinen, eikä se sovi kiireisen kaupunkikierroksen välietapiksi. Esineistöön ja julisteisiin kannattaa varata aikaa, jotta satavuotisen musiikkitieteen moninaisuus, historia ja vaiheet avautuisivat selvänä kokonaisuutena, jonka polut risteilevät läpi tieteiden ja taiteiden yhdistyäkseen yhdeksi merkittäväksi, satavuotiaaksi tieteenalaksi.

Musiikkitiede Suomessa 100 vuotta -näyttely
Kansalliskirjaston Rotundassa
4.6.2011 asti
Vapaa pääsy
http://www.kansalliskirjasto.fi/kulttuuritoiminta/nayttelyt/rotunda.html

Jäähyväiset konserttitalopainajaiselle?

Tänään Helsingin kaupunginorkesteri John Storgårdsin johdolla heittää hyvästit Finlandiatalolle Joseph Haydnin Jäähyväissinfonian (nro 45) sävelin. Sinfonian päättyessä soittajat poistuvat yksi kerrallaan lavalta – ja pois Finlandiatalon soimatusta akustiikasta ja akustiikkastressistä kohti Musiikkitalon oletettavasti auvoisempaa aikakautta.

Kesä eletään jännityksessä, ja syksyllä Musiikkitalo joutuu lunastamaan siihen kohdistuvat valtavat odotukset. Koetukselle ei joudu vain akustiikka, joka on musiikkipiireissä saanut jo suorastaan messiaanisen kaiun. Musiikkitalo ja sen syntyvaiheet kannattelevat jo nyt huomattavia ja surullisia ristiriitoja. On katkeraa, että rakennusprosessista kehkeytyi sotkuinen ja talosta muotoutui kiistakapula, suorastaan symboli, joka entisestään syvensi kulttuuripiirien välisiä kuiluja. Vastakkainasettelu ”elitistisen musiikkitemppelin” ja ”elävän kansankulttuurin makasiinien” välillä on kärjistyneen voimakas. Voi vain hartaasti toivoa, että elokuun viimeisenä päivänä ovensa avaava Musiikkitalo muodostuisi eläväksi kulttuurikeskukseksi, joka löytäisi paikkansa Helsingin kulttuurielämässä ja yhdistäisi ihmisryhmiä.

Musiikkitaloon on jo valmiiksi painettu epäonnistuneen projektin poltinmerkki, eikä talon tausta ole mitenkään ongelmaton miltään taholta. Taloa tökitään joka puolelta, sen arkkitehtuuriset ratkaisut kertovat tekopyhyydestä, se on liian kallis, se on vallanpitäjien nyrkinisku, se ei istu Töölönlahden kokonaisuuteen, se on pykätty hienolle paikalle epätoivoisena yrityksenä juurruttaa ”elitismi” jonnekin minne se ei istu…

Konserttisalin kätilöimiseen liittyvät ankarat poltteet tuntuvat kohtalon ivalta. Talolla on takanaan vaikea ja surullisen kuvaava taival. On uskomatonta, että vasta vuonna 2011 Suomen pääkaupunki saa kunnollisen konserttisalin, joka on suunniteltu kauttaaltaan musiikin ehdoilla. Sivistysvaltion yhtenä perusvelvoitteena on varustaa pääkaupunkinsa asiallisella orkesterimusiikin esityspaikalla – etenkin, kun Suomessa esitetään klassista musiikkia, jota pidetään tasokkaana niin koti- kuin ulkomailla ja josta ollaan yleisesti ylpeitä. Konserttisalin kivinen tie kertoo syvälle piintyneestä epäluulosta ns. korkeakulttuuria kohtaan.

1870-luvulta alkaen Helsinkiin on yritetty saada kunnon konserttisalia. Mm. Lars Sonck, Onni Tarjanne, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirsivät vuosisadan vaihteessa lukuisia ehdotuksia, mutta kaikki yritykset kariutuivat. Toisen maailmansodan pommituksissa Yliopiston juhlasalin akustiikka tuhoutui, eikä suuren osan Sibeliuksen kantaesityksistä vastaanottanut sali enää voinut palvella orkesterimusiikkia. Nykyinen Sibelius-Akatemian konserttisali valmistui 1931 ja Alvar Aallon piirtämä Kulttuuritalo avattiin Sturenkadulle vuonna 1957, mutta kummastakaan ei ole varsinaiseksi konserttisaliksi. Vuonna 1971 valmistunut Finlandia-talo on ennen kaikkea kongressikeskus, ja musiikille siitä tuli todellinen ongelma. Kansallisooppera sentään avasi ovensa 1993, ja täyttää tehtävänsä.

Sen sijaan pääkaupungin ulkopuolella on ollut mutkattomampaa, ja musiikki on saanut sen ehdoilla toteutetut tilat: vuonna 1952 valmistunut Turun Konserttitalo on ensimmäinen nimenomaan musiikin esittämiselle suunniteltu sali. Sinfonia Lahti pääsi tunkkaisesta Felix Krohn -konserttisalista Sibeliustalon huomaan vuonna 2000. Sibeliustalon erinomaisen akustiikan orkesteri olisi ansainnut jo kauan sitten. Myös Hämeenlinnan Verkatehdas, joka avattiin vuonna 2007, on merkittävä ja akustiikaltaan kiitetty konserttipaikka. Senkään rakennushistoria ei ole ongelmaton, vaan kasvavat kustannukset aiheuttivat erilaisia ristiriitoja.

Antti Häyrynen hämmästelee toukokuun Rondossa ”arktista sinfoniavihaa”, joka on torpedoinut musiikkirakennushankkeet ?eimaamalla ne ”elitismiksi.” Kuitenkin yleisessä mielipiteessä esimerkiksi orkestereiden toimintaa pidetään selviönä ja klassisen musiikin elävää tekemistä tärkeänä Suomen kulttuurielämän kannalta, ja Esa-Pekka Salosen ja Karita Mattilan kaltaisten suurnimien menestyksestä imetään kansallista itseluottamusta kuin urheiluvoitoista konsanaan. Mutta kun pitäisi saada kunnollinen koti klassiselle musiikille, alkuvoimainen ja paikoin irrationaalinen vastarinta nostaa päänsä.

”Elitismistä” on tullut itseääntoteuttava ja ristiriitoja luova ilmiö, joka piirtää tarpeettomia rajalinjoja kulttuurikenttään. Koko käsiterakennelmasta pitäisi pyrkiä ulos. Ruohonjuuritasolla klassisen musiikin ”elitismi” on vain leimautuneissa konventioissa. Esimerkiksi opiskelija harrastaa klassisen musiikin konsertteja huomattavan edullisesti: orkestereiden opiskelijaliput maksavat tyypillisesti kuudesta seitsemään euroa. Oopperaan opiskelija pääsee halvimmillaan kymmenellä eurolla. Konserttiin voi täysin ongelmitta saapua arkivaatteissaan polkupyörällä ajaen.

En nyt puhu siitä miten klassinen musiikki ”ansaitsee” sitä tai tätä. Se tarvitsee hyvät tilat kuten ihminen tarvitsee hyvät kengät, piste. Sivistysvaltiona itseään pitävä Suomi on viimeinkin valtavien myllerrysten kautta onnistunut antamaan Helsingin musiikkielämälle kengät joissa voi oikeasti kävellä. Samalla on tullut rumaakin jälkeä. Ristiriidat eivät siloitu hetkessä. Voi vain toivoa, että Musiikkitalo voisi kääntään huomion oleelliseen, musiikkiin itseensä.

Reportaasi: Spring Light hemmotteli kamarimusiikin loisteella

Kuva: Spring Light Chamber Music

Kevät täytti Helsingin Johanneksenkirkon valolla ja kamarimusiikilla, kun kolmannen kerran järjestettävä Spring Light -kamarimusiikkifestivaali toi Helsinkiin joukon kansainvälisiä huippumuusikoita ja kamarimusiikin suosikkiteoksia Mozartista Prokofjeviin. Kuluneella viikolla runsasta festivaaliyleisöä hellittiin sädehtivällä soinnilla ja vahvasti tulkituilla klassikoilla kolmessa konsertissa. Ensi tiistaina festivaalin päättää arvostettu Englantilainen Kamariorkesteri.

Johanneksenkirkon korkea puuinteriööri tarjosi festivaalille sadunomaisen kauniit puitteet, ja kirkkoakustiikka tuki sointia pääosin ihanteellisesti. Ääni kuitenkin hajosi paikoin arvaamattomasti, sillä jotkut istumapaikat tuntuivat aiheuttavan epäpuhtaan vaikutelman – sen verran ratkaisevasti vireisyys tuntui muuttuvan parvelta toiselle siirryttäessä. Kirkkoakustiikka tuki loistokkuutta ja värisävyillä herkuttelua, mutta haastoi kamarimusiikillisen intiimiyden. Viikon konsertit kuitenkin osoittivat, miten laajan sävyskaalan vaihteleva muusikkokaarti kykeni loihtimaan esiin.

Tiistain avauskonsertissa räiskyi huippumusisointi, josta myös soittajat ottivat kaiken ilon irti. Ensimmäisellä puoliskolla Liza Ferschtman ja Anthony Marwood, viulu, Amihai Grosz ja Lars Anders Tomter, alttoviulu sekä Alisa Weilerstein, sello muistuttivat jännittävän seminaarin yhteen kokoamaa kansainvälisten huippututkijoiden ryhmää, jotka nautiskelivat näytöksenomaisen loistokkaalla paneelikeskustelulla.

Joviaali, pehmeä ja innostunut tunnelma luonnehti avauspuoliskon teoksia. Mozartin fuugasovituksissa kerrostuivat esikuva Bach, häntä käsittelevä Mozart ja meidän aikamme romanttisesti lipuva tulkinta kiehtovalla tavalla. Vapaasti Bachin tyyliin sävelletyissä preludeissa Mozart kävi monitasoista vuoropuhelua edeltäjänsä kanssa, ja fuugissa Ferschtman, Grosz ja Weilerstein saattoivat herkutella risteilevillä painoilla ja harmonioiden silkisellä läikkeellä. Mozartin jousikvintetossa D-duuri erilaiset tekstuuripinnat, värit ja valot, punoutuivat ja kontrastoituivat korvia hemmottelevasti.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Olivier Messiaenin tärkein kamarimusiikkiteos Aikojen lopun kvartetto. Kahdeksanosainen rituaalinen sykli muodostaa osin konfliktisen prosessin, jossa maailmanlopun kuvat ja absoluuttinen ajan häviäminen muovaavat kaleidoskooppimaisesti askelmia kohti ajattomuutta ja äärettömyyttä. Elina Vähälä, viulu, Tuulia Ylönen, klarinetti, Jian Wang, sello, sekä pianon ääressä festivaalin taiteellinen neuvonantaja Ralf Gothóni rakensivat koskettavia kontrasteja raivokkaan shamanististen osioiden ja äärimmäisen hitaiden cantilenojen välille. Hitaissa osissa kaikki kolme solistia vuoronperään kiersivät Messiaenin tuonpuoleisia kehiä Gothónin pianon kellomaisten sointukulkujen yllä leijuen. Meditatiivisyys saavutti hypnotisoivat mitat, ennen kaikkea teoksen pisimmässä osassa, klarinettisoolo ”Abime des oiseaux’ssa”, mutta kuulija jäi kaipaamaan Messiaenin esitysmerkinnöissään peräänkuuluttamaa taivaallista ekstaattisuutta.

Torstain konsertti asetti vastakkain Beethovenin veikeän ja viattoman huumorin, Shostakovitshin kieron naurun ja Brahmsin jyhkeän kaihomielen. Beethovenin kimmeltävissä kaarroksissa kasvavassa variaatioteoksessa ajan suosikkimelodiasta ”Ich bin der Schneider Kakadu” brittiviulisti Anthony Marwood pyrähteli ja kisaili Jian Wangin ja pianisti Vjatseslav Novikovin kanssa. Tätä vasten Shostakovitshin sellosonaatti osoitti korostuneesti säveltäjän kyvyn hämmentää. Demoniset tanssit ja runolliset maisemat kontrastoituivat liki kubistisesti, kun synkkä ironia ja häikäilemätön nostalgia vuorottelivat. Marko Ylösen sellon kiinteä ääni loi edellytykset tuliselle ja eläytyneelle joskin melko raskaalle tulkinnalle, josta jäivät erityisesti mieleen scherzon hallusinatoriset, uikuttavat ääniefektit. Novikovin kosketus olisi kaivannut lisää kirkkautta, vaikka ukrainalaissyntyisen pianistin ote tukikin herkän lyyrisiä jaksoja.

Brahms kirjoitti kaksi jousiseksettoa. Laji toimi hänelle selvästikin jonkinlaisena sinfonisen ajattelun luonnoslehtiönä, mutta sekstetoissa Brahmsille ominainen tunnemaailma realisoituu kuitenkin vielä sinfonioitakin liikuttavammalla tavalla. Jonkin verran harvemmin kuultu toinen jousisekstetto osoitti, miten all stars -tyylinen riehakkuus oli jäänyt avauskonserttiin, kun viulistit Vähälä ja Ferschtman, alttoviulistit Grosz ja Tomter sekä sellistit Wang ja Ylönen eläytyivät Brahmsin kaihoon ja kiihkeyteen. Pastoraalimainen sekstetto muodostaa melko raskasliikkeisen maton, joka tarvitsee paljon erottelua ja kommunikaatiota; muusikoiden käsissä teoksesta muotoutui hurmaava kohtaamisten verkko. Etenkin hiljattain yhdeksi Berliinin filharmonikkojen alttoviulun äänenjohtajista nimitetty israelilaissyntyinen Grosz otti dynamon roolin. Scherzo hahmottui luonnonmaisemana, joka nähdään kahdessa eri säässä, sateisena haaveiluna ja villin aurinkoisena tanssina. Finaali hehkui suuria nyanssieroja ja kirkasta yhteispeliä.

Kolmannessa konsertissa loistelias juhlatunnelma vaihtui yhä sisäistyneempään ja luottavaisempaan ilmapiiriin, kun kirkkosali tuntui pienenevän olohuoneen mittoihin, ennen kaikkea festivaalin taiteellisen johtajan pianisti Anastasia Injushinan myötä. Boheemin mutkattomasti esiintynyt Injushina soitti Mozartin ja Faurén pianokvartetoissa kotoisasti ja viehättävän kirkkaasti. Injushina, Ferschtman, Grosz ja Weilerstein soittivat Mozartin inhimillisen lämpimän Es-duuri-kvarteton pehmeästi ja intiimin vaatimattomasti, korostaen teoksen teeskentelemätöntä, harrasta suloa.

Injushina siirtyi Mozartin herttaisesta eleganssista helposti Chopinin varhaisen Polonaise brillanten iloiseen, sotaisaan napakkuuteen ja edelleen Faurén täyteläiseen, pehmeään runomielialaan tinkimättä tyylikkään konstailemattomasta asenteestaan. Chopinin solistina tanssahteli kiinalaissyntyinen sellisti Wang, jonka laulavan, reippaan linjan taustalla kohoilivat Injushinan ihastuttavan asialliset rubatot.
Perjantain konsertin todellinen herkku oli Prokofjevin sonaatti kahdelle viululle, jonka tulkitsivat erinomaiset Anthony Marwood ja Elina Vähälä. Vuonna 1932 sävelletty teos sijaitsee kiinnostavasti Prokofjevin särmikkäämmän, satiirisen varhaiskauden ja myöhemmän melodisemman tyylin rajalla sisältäen elementtejä sen kummaltakin puolelta. Marwood ja Vähälä tarjosivat kerrassaan ensiluokkaisen esityksen, jossa Prokofjevin kyky käyttää viulun sointimahdollisuuksia tuli hyvin esiin. Viuluparin sointi oli eteerinen vailla haurautta, keveän kirkas, värikylläisen intensiivinen. Erittäin kypsä, hallitusti ja eloisasti eri tunnelmia rinnastava tulkinta todisti hienosta, rauhallisesta yhteispelistä ja sädehti sointivärejä pianomaisen helisevästä huilumaiseen laulavuuteen ja lyömäsoitinten räiskyvyyteen.
Ensimmäisen osan pelkistetyt linjat kaartuivat pehmeinä, säveltäjän tavoittelemina ”täydellisinä melodioina” hillityn klassistisessa kontrapunktissa. Scherzo muisteli Prokofjevin ”enfant terrible” asennetta, ja commodo ennakoi jo Romeo ja Julia -baletin sävyjä. Finaalin klassismi paisui ekspressionistiseksi, piikkiseksi väritykitykseksi. Loppupuolella väikkyi tuntoja ensimmäisen viulukoserton keijumaisesta satupölystä, mutta lopetus oli kuitenkin miedon lakoninen, alleviivaten säveltäjän sanoin teoksen ”paastonaikaista” olemusta.