Suomen Solistiyhdistys toimii jäsentensä keskinäisenä yhdyssiteenä, valvoo ja tukee esittävien säveltaiteilijoiden taiteellisia, ammatillisia ja taloudellisia etuja sekä edistää esittävää säveltaidetta maanlaajuisesti. Solistiyhdistys järjestää vuosittain oman konserttisarjan, joka viime vuodet on ollut Sellosalissa, Espoossa, ja johon yhdistyksen jäsenet voivat anoa konsertointioikeutta. Konserteista ei makseta palkkiota, mutta Solistiyhdistys tarjoaa tilan, huolehtii käytännönjärjestelyistä ja markkinoinnista. Solistiyhdistys antaa markkinointitukea sivustonsa kautta myös jäsentensä muille konserteille, ja resurssien riittäessä jakaa pieniä stipendejä jäsenilleen konserttitoiminnan kulujen peittämiseksi. 
Suomen solistiyhdistys
Musiikkia kansalle?
Kesä on aikaa, jolloin kuuluisat muusikot levittäytyvät musiikkifestiaaleille eri puolille Suomea ja vievät näin korkeatasoista musiikkia maakuntiin. Voisi jopa ajatella, että kesä karnevalistisesti kääntää kulttuurin saatavuuden voimasuhteet nurin päin: talvikaudella kulttuurikenttää dominoiva pääkaupunki hiljenee, ja merkittävimmät musiikkitapahtumat vyöryvät korpien keskelle, tästä näkyvimpänä esimerkkinä Kainuun piskuinen Kuhmo, joka on muodostunut käsitteeksi ulkomaita myöten.
Musiikin vieminen (uusien) kuulijoiden luo on nykyisen sosiaalisen valveutumisen aikoina kuuma sana kulttuuripiireissä. Kesäfestivaalit eivät kuitenkaan aina toimi tällä tavoin. Musiikkitapahtumilla on taipumus muuttua tietyn kantaväen kokoontumispaikoiksi, joissa lippujen hinnat keikkuvat korkealla ja paikalliset kyräilevät elitististä menoa. Sulkeutuminen pienen piirin tapahtumaksi on kehityskulku, johon musiikkitapahtuma herkästi ajautuu. Toisaalta pikkupaikkakuntien kulttuuritapahtumat tuovat alueelle aina näkyvyyttä ja kukoistusta. Kuhmon kamarimusiikkia pidetään tässäkin menestystarinana. Lisäksi monet festivaalit tarjoavat yhä monipuolisempaa ja yllätyksellisempää ohjelmaa, jossä riittää kokemista kaikenlaisille ihmisille ja monenkokoiselle kukkarolle. Esimerkiksi Meidän festivaali tarjoaa rajoja rikkovia esityspaikkoja ja ohjelmistoa, ja Joroisten musiikkipäivät kutsuu asukkaita tarjoamaan kotejaan konserttipaikoiksi.
Ylen Maestro-ohjelma oli myös esimerkki yrityksestä viedä klassista musiikkia kansalle. Parhaaseen katseluaikaan yleisö sai tutustua kapellimestarin työhön ja orkesterimusiikkiin turvallisen tutussa tosi-tv-kilpailuformaatissa. Ohjelma herätti luonnollisesti paljon keskustelua musiikkipiireissä. Negatiivisessa ääripäässä oli Leif Segerstam, jonka mielestä mauton projekti loukkasi orkestereita. Toisaalta on pidetty ilahduttavana ohjelmaa, joka tutustuttaa orkesterimusiikin ja kapellimestariuden maailmaan.
On selvää, että ajatus maallikoiden, kuten ohjelman voittaneen hiihtäjä Mona-Liisa Malvalehdon, ”kouluttamisesta” kapellimestariksi on varsin korni. Ohjelman antama kuva kapellimestariudesta oli äärimmäisen kapea, rajoittuen lähinnä lyömiseen. Kapellimestari ei ole tunnelmoiva tahdinlyöjä vaan musiikin ehdoton huippuasiantuntija, jolta vaaditaan repertuaarin, esityskäytäntöjen ja eri soittimien varmaa hallintaa, ennen kuin edes perusjohtamisesta voi tulla mitään. Kapellimestari luo tulkinnan ja organisoi sen. Maestro-ohjelma typisti kapellimestarin tehtävän mekaaniseksi ja mahtipontiseksi heilumiseksi, ja ohjelmassa suurin jännitys olikin siinä, pysyvätkö kandidaatit orkesterin rytmissä. Myöskään klassisesta musiikista ei voinut muodostua kovin todenmukaista kuvaa, sillä valitettavasti ohjelman repertuaari koostui vain sellaisista hiteistä kuten Vuorenpeikkojen tanssi tai Valse Triste. Sopiikin kysyä, vahvistiko ohjelma vain negatiivisia stereotypioita.
Hullunkurisessa hankkeessa oli silti paljon hyvääkin. Perusidea klassisen musiikin esilletuomisesta on oikein ilahduttava, eikä nykyisinä kovina aikoina ole varaa liikaa nurkua. Kapukokelaita valmensivat suomalaiset huippukapellimestarit, ja voi jopa sanoa, että nimenomaan kapellimestariohjaajat olivat ohjelman pääosassa, kertomassa työstään ja musiikista lähestyttävällä tavalla. Katsojilta tuskin jäi epäselväksi, että kokelaiden puuhailu oli parhaassakin tapauksessa vain leikkimistä, jonkinlainen ajatuskoe.
Klassiselle musiikille ja kapellimestariudelle tekee hyvää tulla välillä revityksi alas jalustaltaan populaariin formaattiin, kansan keskelle. Jälki on monin paikoin kiusallista, mutta muokkaa maaperää tervetulleella tavalla niin musiikkipiirien sisällä kuin niiden ulkopuolellakin. On tärkeää säilyttää käsitys klassisen musiikin merkityksestä nykyajassa ja pyrkiä ennakkoluulottomasti murtamaan eri piirien välille muodostuneita muureja, suuntautumaan ulospäin. Ohjelman perustarkoituksena oli tuoda kapellimestarin työtä lähelle ihmisiä ja herättää kiinnostusta musiikkia kohtaan. Siihen osallistuneet kapellimestarit astuivat rohkeasti ulospäin. On varsin todennäköistä, että moni katsoja alkoi harkita vaikkapa konsertissakäymistä. Mutta vain jos uusia musiikinkuulijakokelaita todella heräsi, oli ohjelmasta aidosti jotakin iloa.
Levyarvio: Varma ja vakuuttava Brendel suosikkiensa parissa
Alfred Brendel, A Birthday Tribute
Decca 2011
Brahms: Pianokonsertto n:ro 1 op.15 d-molli
Mozart: Pianokonsertto n:ro 25 C-duuri, K503
Beethoven: Pianosonaatti n:ro 31 As-duuri op.110
Schubert: Impromptu f-molli, D935 n:ro 1
Bayerin radion sinfoniaorkesteri, Sir Colin Davis
SWR sinfoniaorkesteri Baden-Baden ja Freiburg, Hans Zender
Alfred Brendelin pitkä ja mainetta niittänyt ura pianistina päättyi loppuvuonna 2008 Wienissä. Noin 60-vuotisen uransa aikana Brendel ehti konsertoida mm. Carnegie Hallissa yli 80 kertaa, levyttää Beethovenin sonaatit ja konsertot pariinkin otteeseen ja luoda eräänlaisen standardin wieniläisklassikoiden tulkinnoista. Erityisesti Schubertin parissa Brendelin kekseliäisyys ja muodon hallinta ovat aina olleet vertaansa vailla. Read More →
Levyarvio: Maestron epätasainen Chopin-ilta
Daniel Barenboim plays Chopin
The Warsaw Recital
Deutsche Grammophon 2011
Fantasia f-molli op.49, Nokturni Des-duuri op.27/2, Sonaatti b-molli op.35, Barcarolle op.60, Valssit F-duuri ja a-molli op.34, Valssi cis-molli op.64/2, Berceuse, Poloneesi As-duuri op.53, Valssi Des-duuri op.64
Daniel Barenboimin tulkinnat ovat yleensä jakaneet kuulijat kahteen vastakkaiseen mielipiteeseen. Äärilaitojen näkemyksiä on riittämiin, mutta harva suhtautuu Barenboimiin välinpitämättömästi tai kevyesti nyökkäillen, jokseenkin positiivisesti. Read More →
Levyarvio: Tšaikovskin Pianokonsertot 1-3, Konserttifantasia
Tšaikovski: Pianokonsertot 1-3, Konserttifantasia
Kurt Masur, New Yorkin filharmonikot
Elisabeth Leonskaja, piano
Warner Classics / Apex 1997/2010
Tšaikovskin pianokonsertoissa on yksi iso ongelma: se ensimmäinen. Tämä historian kiistatta esitetyin teos pianolle ja orkesterille on niin dominoivassa asemassa, että säveltäjän muut aivan mainiot ja kunnianhimoiset konsertot jäävät auttamattomasti jalkoihin, eikä niitä kuulla konserteissakaan juuri koskaan, varmaankin tyhjien penkkirivien pelossa. Onneksi on levyteollisuus, joka pitää näitäkin teoksia hengissä, vieläpä halpaan hintaan, vaikka sitten useasti julkaistuilla äänityksillä, kuten nyt Masurin ja Leonskajan konserttitaltioinneilla vuodelta 1997.
Tšaikovskin ensimmäinen, ”se pianokonsertto”, on siitä haastava teos, että kuulijalla on muistissaan yleensä vähintään tusinan verran tulkintoja, eikä uusi tuttavuus aivan helpolla nouse niiden yli. Yleensä ”oikeana” pidetty tulkinta on se, jonka kuulija on ensimmäisenä kokenut; itselläni tuon paikan on varannut Andrei Gavrilov ja Vladimir Ashkenazyn johtama Berliinin filharmonikot. Ei aivan helppo lähtökohta Elisabeth Leonskajalle ja Kurt Masurille.
Leonskajan pianismi on ehkä parhaimmillaan Schubertissa ja Brahmsissa ja pehmeissä legatolinjoissa, lyyrisissä teoksissa. Tšaikovskin B-duuri-konserton ensimmäisen osan slaavilainen paatos saattaisikin vaatia rautaisempaa sormityötä ja ryppyotsaisempaa uhmakkuutta, mutta Leonskaja korvaa nämä puutteet taitavasti lyyrisyydellä ja runsaalla rubatolla etenkin soolokadensseissa. Virtuoosiryminät, varsinkin oktaavikulut, tapaavat jäädä pedaalin puurouttamiksi kautta koko teoksen, eivätkä juoksutuksetkaan tavoita sitä sankarillista väriä, minkä niin mielellään niistä löytäisi. Dynaamiset keksinnöt ovat Leonskajalla oivallisia.
Konserttitaltioinnin ongelmat kuuluvat jo alun fanfaarissa, kun vaskiryhmät eivät tunnu saavan ajoituksiaan aivan kohdalleen, ja muutenkin orkesteri lähtee kovin laiskasti mukaan konserton kilpahenkisyyteen. Siellä täällä kuuluu jotain pientä, jota ei pitäisi kuulua, ja soitosta tuntuu uupuvan henkeä. Hiljalleen orkesteri saa puhtia ja Masurkin tuntuu nostavan tempoa ryhdikkäämmäksi.
Sama toistuu jokaisessa konserton osassa. Hitaassa osassa Leonskaja jopa vähän kiirehtii, jotta saisi orkesterin mukaansa, ja tanssitaitteeseen tultaessa orkesterin ja pianon keskustelu onkin hilpeän terävää. Finaali on osista ehjin, ja orkesterikin tuntuu ottavan tehtävänsä tosissaan melkein alusta lähtien. Osan edetessä Leonskajan sormenpäät saavat vähän metallin väriä pintaan ja juoksutuksetkin ovat liukkaampia, mutta eivät vielä kristallinkirkkaita. Lopun kiihdytykseen ja oktaavinäytöksiin tullaan vauhdilla ja konsertto viedään sankarilliseen päätökseensä kuitenkin ilman, että henkeään tarvitsisi haukkoa.
Toinen konsertto on mainettaan parempi teos, joskin melko pitkä ja aika kliseinen. Ei sen silti tarvitsisi jäädä näin pimentoon, etenkin jos esitys on näin onnistunut kuin Leonskajan ja Masurin. Tämäkin konsertto alkaa orkesterin uhmakkaalla ilmoituksella, ja pian solisti vastaa isoilla soinnuilla, ja kohta päästäänkin taas soolokadenssiin. Kaava on hyvin tuttu jo ensimmäisestä konsertosta.
Tšaikovski tuntuu pitävän pianon ja orkesterin mielellään eri puolilla joukkuetta, mikä tuo väistämättä mieleen kilpailuasetelman solistin ja kapellimestarin välille. Yhteispeli toimii tässä konsertossa kuitenkin edellistä paremmin, eikä erimielisyyksiä tempoista kuulu. Leonskaja tarttuu tekstuuriin voimakkaasti, eivätkä virtuoosiset sointuvyörytykset puuroudu pedaalissa ensinkään. Ensimmäisen osan pitkät soolokadenssit ovat hyvin kliseistä virtuoosipauhuntaa, mutta se sallittakoon showpianismin nimessä, varsinkin kun Leonskaja tuo siihen sisältöä moni-ilmeisillä painotuksillaan. Dynamiikan käsittely on jälleen mitä taitavinta, ja Leonskaja selättää ensimmäisen osan huimat vaatimukset vakuuttavasti vailla minkäänlaista epämukavuuden tunnetta.
Konserton toiseen osaan tuodaan lisää kilpailijoita sooloviulun ja -sellon ottaessa osaa orkesterin laulullisten melodioiden rakentamiseen jopa siinä määrin, että piano jää sivustaseuraajan ja kommentaattorin rooliin. Tšaikovskin taitavat nousut ja lavea orkesterinkäsittely tuovat hitaan osan ilmeeseen, ensimmäisen osan vastapainoksi, romanttista lyyrisyyttä ja yhtenäistä sointia vieden konserttoa kohti kaihoisien tunnelmien haavemaailmaa.
Finaali on jälleen leikkisää pianon ja orkesterin rupattelua, missä itsepäinen solisti ottaa aina suunvuoron ja on ohjaavana osapuolena. Leonskajalla ei ole taaskaan minkäänlaisia ongelmia tuoda pianosta esiin juuri se, mitä haluaakin, ja hän vie konserton uljaaseen loppuun voimakkain elkein. Toisen konserton soisi olevan useammin ohjelmistossa puhki kuluneen ensimmäisen konserton rinnalla.
Kolmas konsertto jäi Tšaikovskilta kesken, ja valmiiksi ehti vain ensimmäinen osa, Allegro brillante. Tällä kertaa konsertto ei ala fanfaareilla tai julistuksella, vaan luonne on enemmänkin pohdiskeleva, eikä jatkossakaan yleisilme ole yhtä sankarillis-paatoksellinen kuin edeltäjissään. Svengaava rytmiikka yhdistettynä virtuoosisuuteen ennakoi Gershwinia, mutta kuullaan myös Tšaikovskille tyypillisiä massiivisia sointukulkuja ja suurta ääntä, jotka osoittautuvat Leonskajalle sopiviksi. Kujeilevaa pääteemaa kuulisi mielellään vieläkin oikukkaampana. Kolmas konsertto on sarjan leikkisin ja hyväntuulisin, oiva muistutus siitä, kuinka monipuolista Tšaikovskin tuotanto onkaan.
Konserttifantasia on jäänyt vielä toista ja kolmatta pianokonserttoa vähemmälle huomiolle, eikä se ole mikään ihme. Teoksen muotoa on aika hankala hahmottaa, eikä siinä ole oikein mitään, samalla kun siinä on vähän kaikkea, jouluisesta kellopelistä lähtien. Leonskaja fantasioi soolo-osuudet hyvin vapaasti, kuin improvisoiden, eikä itse esityksessä ole mitään moitittavaa. Erityismaininnan ansaitsee helmeilevä kuviointi ylärekisterissä.
Piano- ja orkesteriosuuksista saisi yksinään valloittavan hienon sooloteoksen, mutta yhdessä ne tuntuvat vähän irrallisilta, varsinkin kun solisti soittaa pitkät ajat aivan yksinään. Konserttifantasiaa vaivaakin se, että monet jaksot ovat hyvin onnistunutta musiikkia, mutta eivät tunnu sopivan kokonaisuuteen kunnolla.
(Arvio julkaistu aikaisemmin Synkooppi-lehdessä)