Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Arvio: Mustonen huumasi äärimmäisyyksillä

7.7.2011 11:39 , Jätä kommentti ,

Kuva: J. Mitchell

5.7.2011 klo 19

Mänttä
Mäntän klubi

Olli Mustonen, piano

Schumann: Kinderszenen op. 15
Skrjabin:
6 preludia op. 13
5 preludia op. 16
Pianosonaatti nro 10 op. 70
Vers la flamme op. 72
Shtshedrin: 5 osaa teoksesta 24 preludia ja fuugaa
Martinu: Fantasia ja toccata

25/18e

Mäntän musiikkijuhlien monen vuoden odotus palkittiin, kun Olli Mustonen esiintyi tiistaina Mäntän klubin täydelle ja innostuneelle salille. 13. kertaa järjestettävän pianomusiikkifestivaalin ohjelmassa on monipuolisesti juhlavuosisäveltäjä Franz Lisztin musiikkia höystettynä muilla muotopuhtailla pianosäveltäjillä. Tässä yhteydessä Mustosen resitaaliohjelma oli monin tavoin poikkeava: sen skaala ulottui Schumannista Shtshedriniin ja vyörytti mielikuvituksellisia ja vaihtelevia näkyjä.

Sopivana alkusoittona mielikuvitusteemalle toimi Robert Schumannin miniatyyrisarja Kinderszenen, Lapsikuvia. Lyhyissä lapsen maailman väläyksissä vitaaliset, konkreettiset, lasten leikkejä kuvaavat osat vaihtelevat sisäisten, haaveilevien ja sadunomaisten osien kanssa. Näin Schumannia leimaava dualismi, villi elämänkiihko ja nostalginen sisäisyys, Florestan ja Eusebius, ovat läsnä jo tässä pikkuteoksessa.

Mustonen oli parhaimillaan juuri florestaniaanisissa hippaleikeissä, joissa ohikiitävän hetken väkevyys ja verevyys ilmenivät energisesti muotoillussa liikkeessä. Kosketuksen suoraviivaisuus vältteli kiiltokuvamaisuutta ja tavoitteli lapsen yksinkertaista kokemusta, mutta etenkin haaveksivissa osissa hallitsi pikemminkin muistelevan aikuisen verraten sisäänpäinkääntynyt katse kuin lapsen välitön elämys.

Kansaivälisiin kärkipianisteihimme kuuluvalla Olli Mustosella on täysin omanlaisensa sointimaailma ja tulkintaikkuna. Kosketus on kova, attakki tulee korkealta ja elää kuin veitsen terällä. Fraseeurasta hallitsee kulmikkuus ja särmikkyys, ja kokonaistulkintaa luonnehtii äärikokemusten, hetken pakahduttavan intensiteetin hakeminen. Tuloksena on usein vaikeasti lähestyttävä mutta vavahduttava kuunteluelämys. Huolellisesti valittu ohjelmisto tarjosi suorastaan päätähuimaavia, pysähdyttävästi totutusta poikkeavia tulkintoja, jotka vangitsivat huomion täydellisesti. Helpolla Mustonen ei silti kuulijaansa päästä. Teokset avautuivat hurjissa väreissä, jopa groteskeina omassa äärimmäisyydessään.

Konsertin punnitun ytimen muodosti vaikuttava Skrjabin-paketti sekä siihen kontrastoituva valikoima Rodion Shtshedrinin preludeista ja fuugista. Mustonen eteni Skrjabinin Chopin-henkisistä varhaisista preludeista op. 13 tonaliteetin rajoja kokeileviin preludeihin op. 16, ja huipensi osion pianosonaattiin nro 10 ja myöhäiseen sävelrunoon Vers la flamme, Liekkiä kohti. Konsertti tematisoi fantasioivia sävellysmuotoja, ja preludi hahmottui ehdottomasti sellaisena. Peräkkäin esitettävät preludit – kuten Chopinin, Debussyn – ovat pienoismaailmoita, avaavat uuden (mieli)kuvaston, joka voidaan joko jättää ilmaan tai tarjota pohjaksi toiselle kappaleelle, kuten fuugalle. Skrjabinin lyhyissä, runollisissa preludikuvissa korostui liike, jota Mustonen käsitteli sähköisesti. Kalskahtavat aksentit, raskas tunnesävy ja äärimmäisyyksiä hakevat karakterisoinnit toivat preludit kenties totuttua lähemmäs Skrjabinin myöhäistuotantoa.

Mustosen tulkinta 10. sonaatista (1913) oli kuitenkin niin tavallisuudesta poikkeava, että siihen verrattuna preludit olivat virtaavia ja kevyitä. Skrjabin itse nimitti ryöppyäviä valo- ja väripurkauksia suihkuttavaa sonaattia ”hyönteisten sonaatiksi.” Mustosen hyönteiset olivat suorastaan vaarallisia, myrkyllisiä. Tulkinta kaihtoi kaikkea pehmeyttä, sulavuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Tremoloiden, sointuvyöryjen ja väripisaroiden kolmiuloitteisena kurotteleva kosminen maisema korosti hetken kokemuksen riipivyyttä ja lähes tuskaisella tavalla jatkuvasti huipussa pysyvää intensiteettiä, mikä myös jonkin verran hämärsi teoksen rakennetta. Legatoa välttelevä kosketus, liikkeen rosoinen lepattavuus ja salin kumisevan akustiikan voimistama jylisevyys takasivat aivan uudenlaisen Skrjabinin, joka eteerisyyden ja tuoksuvaisuuden sijaan oli lihaisa, tummanpuhuva ja huumaavan särmikäs.
Raaka intensiteetti ja repivä energia jatkuivat Vers la flamme -runoelmassa (1914). Yleensä eksoottisen prometeushenkisenä, orgaanisena maalauksena hahmottuva kappale muovautui Mustosen käsissä roihuavaksi ja vaikuttavaksi kuvaukseksi modernismin kauhistavista synnytystuskista.

Mustonen ei tinkinyt äärimmäistä intensiteettiä etsivästä asenteestaan, mutta nollasi Skrjabinin huumaannuttavan tunnelman vakuuttavasti valikoimaan Shtshedrinin preludeista ja fuugista (1964-70). Bach ja Shostakovitsh kokoelmineen kuultavat läpi hallituissa harmaasävyissä kulkevissa muototutkielmissa. Mustosen soitossa oli nyt pyöreämpi, puhtaampi ote. Äärimmäisen sisäinen sävy ja tarkasti, vahvasti muotoillut kontrastit ja rakenteet tekivät väläyksenomaisista preludeista ja mietiskelevistä fuugista erittäin syvällisiä ja puhuttelevia.

Sisäisyys ja intensiteetti oli läsnä myös Bohuslav Martinun kiehtovassa, eriskummallisessa pienoteoksessa Fantasia ja toccata (1940). Mielikuvituksellisen rönsyilevässä, unenkaltaisessa fantasiassa tuttu ja outo kerrostuivat eikä mikään aihe toistunut. Virtuoottinen toccata jylisi kuin inhimillistetty mekaaninen laite. Mustonen soitti nyt enemmän ulospäin, syleilevämmällä ja lämpimämmällä soinnilla sekä karakterisoi laveammin ja pyöreämmin. Ohjelmallaan Mustonen osoitti kiistämätöntä näkemyksellisyyttä ja taitoa. Soiton riskinä on selvästi erityylisten kappaleiden asettaminen aina samankaltaisen tulkinta-asenteen sisään. Tässä resitaalissa Mustonen silti osoitti, miten monitasoisesti ja luovasti hän kykenee tuomaan esiin väkeviä äärikokemuksia vaihtelevissa teoksissa niiden omilla ehdoilla.


http://www.mantanmusiikkijuhlat.fi/

Kategoria: Arviot, Päävalikko

Eero Tarastin musiikinhistorian luentoja katsottavissa Youtubesta

1.7.2011 22:05 , Jätä kommentti ,

Professori Eero Tarastin Musiikin estetiikat ja tyylikaudet -luentosarja on katsottavissa Helsingin yliopiston Yuotube-kanavalla täällä. Luentoja on seitsemän ja ne käsittelevät musiikkia barokista Wagneriin. Keskeisiä säveltäjänimiä tarkastellaan suhteessa aikakauden kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Luentosarja järjestettiin Helsingin yliopistossa syksyllä 2010.

Kategoria: Linkkivinkit, Päävalikko

Partituurin kalterit

29.6.2011 10:16 , Jätä kommentti ,

Kävin toissapäivänä käsiksi Mahlerin kahdeksanteen sinfoniaan oikein partituurin kanssa. Lukioikäisenä tuli harrastettua systemaattisesti partituureja musiikin kuuntelun apuna, mikä luonnollisesti oli erinomainen idea silloin kun kahmi repertuaaria haltuunsa. Suuret teokset hahmottuvat paremmin, kun näkee kokonaisrakenteen edessään. Partituuri auttaa myös muistamaan teemoja ja näin erottelemaan suuria linjoja. Yksityiskohtien näkeminen parantaa keskittymistä ja tekee kuuntelukokemuksesta intensiivisemmän. Ja tietysti partituuri näyttää havainnollisesti ja suoraan säveltäjän työn orkestraatiosta muodon rakentamiseen.

Suuren kokoluokan partituurikirja ei kuitenkaan tuonut järkälemäiseen Mahleriin merkittävää hahmotusapua, kun huomio kiinnittyi vain yksityiskohtiin tai hajaantui jonnekin massiivisen tekstuurin syövereihin. Tuijottelin hajamielisesti visuaalista käyrää, jota nuotti piirsi. Lisäksi Mahlerin magia särkyi: tuntui jopa vastenmieliseltä nähdä ihmeellisten sointivärien tai riipivien melodioiden taikakaavat.

Partituurit paljastavat, repivät auki salaisuuksia. Muistan joskus Brahmsin sinfonioita kuunnellessani tunteneeni, että rakenteen näkeminen pyyhki soinnista taianomaisuuden – partituuri näytti taikurin välineet, paljasti narut, saumat. Jokin illuusio särkyi.

Näin ei tietenkään käy läheskään aina, eikä illuusion särkymisen kokemus noudata selvää logiikkaa. Pahinta ei myöskään ole nykymusiikki, vaikka niin voisi luulla, ottaen huomioon miten siinä ”välineet” konkreettisesti nähdään, hämmentävien efektien reseptit selviävät. Jotkut musiikit ovat sellaisia, että niiden palauttaminen abstraktista eetteristä mustien pisteiden tasolle, tavalliseen elämään, tuntuu väkivallalta ennen kuin teoksen nuottikuvaan tottuu. Mahlerin melodioiden näkeminen nuoteissa tuntuu rikkovan pyhyyden, eteerinen jumalatar onkin lihaa ja verta. Ja kuitenkin tosiasia on, että ”todellinen” on tuo aineeton hahmo, ei nuoteissa näkyvä kuvastus aksenttimerkkeineen, esitysohjeineen ja kaarineen, joiden runsaus kapellimestari-Mahlerin partituureissa kertoo musiikin idean ilmentämisen vaikeudesta.

Nuotti on lopulta vain kalpea aavistus, malli jostakin, jota ei ikinä voida kokonaan muuttaa kirjoitukseksi. Nuotinnus on välttämätön väline, sopimuksenvarainen systeemi, jolla perimmältään abstrakti, aineeton musiikki kiinnitetään konkreettiseksi ja toistettavaksi.

Kategoria: Auli Särkiö, Kirjoittajat, Päävalikko

Bachin Das Wohltemperierte Klavier, analyysiä ja tarinoita

28.6.2011 21:14 , Jätä kommentti ,

Tällä sivulla on erinomainen infopaketti lähes jokaisesta Das Wohltemperierte Klavierin fuugasta. Valittuasi listasta haluamasi fuugan ruudulle ilmestyy nuotit ja pianisti David Korevaar soittaa sen taustalla. Teemoista tehtyyn havainnollistavaan kaavion ilmestyy myös animaatioita erityisen mielenkiintoisten tai toistuvien kuvioiden kohdalla. Tim Smith on analyysien lisäksi kirjoittanut kutakin fuugaa käsittelevän esseen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen sivusto.

http://www2.nau.edu/tas3/wtc.html

Kategoria: Linkkivinkit

Toisto, pieni paluu ja koti

27.6.2011 9:45 , Jätä kommentti ,

Gilles Deleuze
Alkusoitto

Toisto on paluuta; toisto on kertosäe. Musiikillinen toisto on tehokeino, mutta liian usein käytettynä se voi antaa tylsän ja mekaanisen vaikutelman. Musiikki temporaalisena taiteen muotona kulkee jatkuvasti eteenpäin ajassa, joten paluu ei voi tarkoittaa paluuta johonkin jo tapahtuneeseen. Paluu ei ole koskaan paluuta alkuun vaan paluuta alku potenssiin n. Toisto hankaa vastoin logosta – järki, puhe, ajattelu, merkitys – joka pyrkii avamaan ja paljastamaan. Järki ja puhe merkitsevät, välittävät, avaavat ja pyrkivät totuuteen. Tämä on dialektisen ajattelun etenemistä. Täten paluu ja toisto ovat järjen-vastaisia. Toisto on kuitenkin harjoittelua – répétition (ransk.) =  harjoitus – ja teoksen muistin rakentamista. Jotain toistuu jokaisella teoksen esityshetkellä, mutta mitä? Ranskalainen filosofi Vladimir Jankélévitch (1903–1985) huomauttaa, että vastoin logoksen periaatetta musiikki ja runous hyödyntävät toistoa tuodakseen esiin jotain, minkä vain toisto voi tuoda esiin. Se, mitä toisto tuo esiin on ero.

Deleuzen toisto

Toistolla on tärkeä merkitys ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen (1925–1995) metafysiikassa. Teoksessaan Différence et Repetition (1968) Deleuze lähtee purkamaan ns. ajattelun kuvaa, joka hänen mukaansa on varjostanut länsimaista filosofiaa antiikin ajoilta lähtien. Tämä ajattelun kuva perustuu identiteetin ja tunnistamisen periaatteille, jotka tekevät erosta yhteismitallisen eli nimettävän, tunnistettavan ja vaihdettavan. Nimeäminen ja tunnistaminen tuovat asian merkityksenannon ja vaihdannan logiikan piiriin ja täten tekevät siitä identifioitavan ja samankaltaisen. On kuitenkin olemassa myös erilaista toistoa, nimittäin eron toistoa.

Deleuzelle toistossa on kyse jonkin singulaarisen ja uniikin – eron – eikä yleisen ja korvattavan toistosta. Toistettua ei voida representoida tai edustaa vaan se voidaan vain toistaa sellaisenaan. Kuten Jussi Vähämäki toteaa tekstissään Ääni ja ruumis Gilles Deleuzella (2006), ruumis on korvaamaton; ääni ja sen sointi on korvaamaton. Deleuzen ei-dialektinen ja antihegeliläinen käsitys erosta korostaa olion singulaarisuutta. Olio erottautuu ympäristöstään affirmoimalla omaa ainutlaatuisuuttaan eikä rakentamalla eroa negaation perusteella. Eron dynaaminen ja affirmatiivinen toisto on ruumiillista, aistimellista ja asemioottista. Se mikä palaa aina on minun ruumiini, minun ääneni. Saman toistamiseen nojaava ajattelun kuva ei anna mahdollisuutta täysin uuden ilmenemiselle, sillä asia tai ilmiö alistetaan identiteetin periaatteelle. Dialektisessa ajattelussa satunnaiset piirteet ovat toissijaisia. Jokin nimi, jokin kategoria odottaa jo. Identiteetit, tunnistaminen, samankaltaisuudet ja analogiat ovat toki osa inhimillistä toimintaa, mutta Deleuzen mielestä filosofian ja taiteen tulee huomioida asioiden yhteismitattomuus. Filosofian ja taiteen tulee pyrkiä eron affirmaatioon. Tästä juontuu läheisyys vastarinnan kanssa. Taide on vastatuotantoa, merkitsevien ketjujen katkomista ja uudelleensommittelua.

Deleuzen mukaan musiikki on aina pyrkinyt tuottamaan yksilöitymistä – eron affirmaatiota – ilman identiteettiä. Myös Pierre Boulez (1925–) puhuu identiteetin periaatteesta, joka hänen mukaansa hallitsi pitkään länsimaisessa musiikissa äänten välisiä relaatioita. Tämän takia esimerkiksi hälyäänet (noise) olivat  pitkään suljettu musiikin järjestelmän ulkopuolelle. Tällä Boulez viittaa siihen, että äänten tuli olla transponoitavia eri rekistereihin ja eri soittimille – hälyäänien kanssa tämä ei onnistu samalla tavalla. Tonaalisuus ja tasavireisyys noudattavat identiteetin periaatetta, jotka uurtavat sävelavaruuden antaen havainnolle pisteellisiä koordinaatteja. Kun näistä periaatteista luovutaan tulee eteen uusia ongelmia.

Havaitseminen ilman identiteettiä on ongelmallista, kuten sarjallisen musiikin tai sattumamusiikin teokset osoittavat. Deleuzen mukaan Boulez kuitenkin onnistuu ratkaisemaan tämän havainnon ongelman ns. määrättyjen elementtien avulla, kuten tietyt musiikilliset eleet tai tietty joukko toistuvia musiikillisia elementtejä, jotka antavat havainnolle koordinaatteja ja täten rakentavat teoksen muistin. Teoksen muisti rakentuu näiden elementtien varaan, joiden toisto ei ole Saman toistoa vaan nimenomaan eron toistoa, joka auttaa havaitsemaan muutoksen tai variaation. Sama teema tai sama ele toistuu aina muodossa n1, n2, n3 jne. Kahden hetken välillä tapahtuu aina jokin muutos. Kyse on siitä miten me ajattelemme tätä muutosta ja eroa, miten me ajattelemme aikaa. Taiteessa koettu  aika ei ole ekstensiivistä vaan intensiivistä ja kokemuksellista. Sitä ei voida viipaloida palasiksi muuttamatta sen luonnetta. Aikaa ei voida konstruoida uudelleen näistä viipaleista, sillä aika ei ole tilallista vaan aika on kestoa. Toistossa jotain kasautuu, hetket sulautuvat toisiinsa. Toistuvat johtoaiheet Wagnerilla tai Bergillä eivät koskaan palaa sellaisinaan vaan aina muuttuneina ja kasautuneina, erillisinä musiikillisina entiteetteinä joita yhdistävät tietyt aistimukselliset ja havainnolliset ominaisuudet. Kahta hetkeä tai tapahtumaa yhdistää jokin yhteinen piirre, kuten Madeleine-leivos Marcel Proustin (1871–1922) Kadonnutta Marcel Proust ja Madeleineaikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä niteessä. Madeleine-leivos on pieni paluu, pieni kertosäe, joka yhdistää menneen, nykyisen, ja tulevan horisontit.
Ritornello

Eräs toiston laji on ritornello, kertosäe, refrengi. Toinen päätoimittajistamme viittasi taannoin päiväkirjamerkinnässään – kts. https://www.amfion.fi/paivakirjat/lintuaarioita/ – Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin (1930–1992) käsitykseen kertosäkeestä eli ritornellosta. Heidän ritornellonsa on filosofinen käsite ja täten se täytyy erottaa musiikillis-historiallisesta ritornellon – välisoitto, pieni paluu – käsitteestä. Ritornello filosofisena käsitteenä luonnehtii ainutlaatuisia toiston ja rajaamisen tekoja, jotka artikuloivat ei-diskursiivisia ilmaisun muotoja ja sekvenssejä. Se luonnehtii asignifioivia eli ei-merkityksellisiä – ruumiillisia, aistimellisia, materiaalisia, virtuaalisia – semioottisia mekanismeja ja tekniikoita, joiden avulla ympäristö ja maailma koetaan tuttuna.   Ritornello on pieni viisu, joka sallii hetkellisesti hieman järjestystä kaaoksen ja puhtaan Moneuden keskellä, kuten lapsen laulu pimeyden keskellä, joka tuo lohtua ja voimia kotimatkaa varten. Se on kehystävä ele, joka organisoi eli territorialisoi uudelleen asioihin liittyvät funktiot ja voimat. Tämän performatiivisen teon seurauksena elementit menettävät funktionaalisen ja suuntaavan merkityksensä ja niistä tulee ekspressiivisiä sekä ulotteisia. Kyse on merkityksen muotoutumisesta, jota ei voida edustaa, vaan joka vaatii välitöntä ilmaisua ja laskostumista ympäristön kanssa.

Guattarin mukaan ritornellolla on eksistentiaalinen funktio, joka on puhdasta intensiivistä toistoa eikä merkitsevää toistoa. Esimerkki ritornellosta löytyy lintujen lauluista, jotka monilla lintulajeilla liittyvät territorion rajaamiseen, tunkeilijoiden hätyyttämiseen ja toisen sukupuolen viettelyyn. Kyse on eksistentiaalisen territorion rajaamisesta, oman elämänpiirin ja siihen kuuluvien funktioiden ja heterogeenisten elementtien kehystämisestä. Guattarin mukaan myös arkaaisissa yhteiskunnissa tansseilla, lauluilla, maskeilla ja toteemeilla oli juurikin tällaisia kehystämisen funktioita.

Deleuzelle ja Guattarille musiikin ongelma on nimenomaan ritornellon ongelma,  kun taas maalaustaiteen ongelma liittyy kasvoihin. Heidän mielestä jokainen taiteen muoto esittää oman ongelmansa, joka liittyy havaintoon ja aistimuksen. Ritornellon ongelma on siinä, kuinka musiikki pääsee kehyksiensä tai ennalta annettujen koordinaattien ulkopuolelle kuitenkin säilyttäen paluun mahdollisuuden. Deleuzen ja Guattarin mukaan musiikki on luova operaatio, joka syntyy ritornellon deterritorialisaatiosta eli paon viivasta kehysten/rajauksen ulkopuolelle. Paon viiva on transversaali tai diagonaali, joka lävistää identiteetin järjestelmän ja onnistuu palaamaan kotiin. Deterritorialisaation prosessi pyöristää tai jopa hylkää kokonaan ennalta annettuja koodeja, rakenteita ja muotoja. Deleuzen ja Guattarin mielestä esimerkiksi Mozartilla tämän diagonaalin muodostavat rytmilliset aksentit, jotka onnistuvat pakenemaan hetkellisesti identiteetin pistemäisiä koordinaatteja.

Ritornellolla on olennainen suhde Maahan ja Kotiin, joka ei ole yhtä kuin toonika. Koti ei ole luonnollinen konstruktio vaan heterogeenisten elementtien ja materiaalien sommitelma. Kotoisuus syntyy aktiivisesta rajauksesta ja elementtien organisaatiosta eikä ulkopuolelta tulleiden koordinaattien seurauksena. Deleuze ja Guattari pyrkivät käsittämään rakenteen ja muodon artikulaation liikkeenä sisältä ulospäin eikä toisinpäin. Rakenne ei synny muotin pohjalta vaan se täytyy tuottaa aktiivisesti. Kotoisuus ei ole nimettyä tai merkittyä vaan aistimellista ja ruumiillista, jotain korvaamatonta, jotain mikä voidaan toistaa vain sellaisenaan.

Kategoria: Esseet, Päävalikko