Alkusoitto
Toisto on paluuta; toisto on kertosäe. Musiikillinen toisto on tehokeino, mutta liian usein käytettynä se voi antaa tylsän ja mekaanisen vaikutelman. Musiikki temporaalisena taiteen muotona kulkee jatkuvasti eteenpäin ajassa, joten paluu ei voi tarkoittaa paluuta johonkin jo tapahtuneeseen. Paluu ei ole koskaan paluuta alkuun vaan paluuta alku potenssiin n. Toisto hankaa vastoin logosta – järki, puhe, ajattelu, merkitys – joka pyrkii avamaan ja paljastamaan. Järki ja puhe merkitsevät, välittävät, avaavat ja pyrkivät totuuteen. Tämä on dialektisen ajattelun etenemistä. Täten paluu ja toisto ovat järjen-vastaisia. Toisto on kuitenkin harjoittelua – répétition (ransk.) = harjoitus – ja teoksen muistin rakentamista. Jotain toistuu jokaisella teoksen esityshetkellä, mutta mitä? Ranskalainen filosofi Vladimir Jankélévitch (1903–1985) huomauttaa, että vastoin logoksen periaatetta musiikki ja runous hyödyntävät toistoa tuodakseen esiin jotain, minkä vain toisto voi tuoda esiin. Se, mitä toisto tuo esiin on ero.
Deleuzen toisto
Toistolla on tärkeä merkitys ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen (1925–1995) metafysiikassa. Teoksessaan Différence et Repetition (1968) Deleuze lähtee purkamaan ns. ajattelun kuvaa, joka hänen mukaansa on varjostanut länsimaista filosofiaa antiikin ajoilta lähtien. Tämä ajattelun kuva perustuu identiteetin ja tunnistamisen periaatteille, jotka tekevät erosta yhteismitallisen eli nimettävän, tunnistettavan ja vaihdettavan. Nimeäminen ja tunnistaminen tuovat asian merkityksenannon ja vaihdannan logiikan piiriin ja täten tekevät siitä identifioitavan ja samankaltaisen. On kuitenkin olemassa myös erilaista toistoa, nimittäin eron toistoa.
Deleuzelle toistossa on kyse jonkin singulaarisen ja uniikin – eron – eikä yleisen ja korvattavan toistosta. Toistettua ei voida representoida tai edustaa vaan se voidaan vain toistaa sellaisenaan. Kuten Jussi Vähämäki toteaa tekstissään Ääni ja ruumis Gilles Deleuzella (2006), ruumis on korvaamaton; ääni ja sen sointi on korvaamaton. Deleuzen ei-dialektinen ja antihegeliläinen käsitys erosta korostaa olion singulaarisuutta. Olio erottautuu ympäristöstään affirmoimalla omaa ainutlaatuisuuttaan eikä rakentamalla eroa negaation perusteella. Eron dynaaminen ja affirmatiivinen toisto on ruumiillista, aistimellista ja asemioottista. Se mikä palaa aina on minun ruumiini, minun ääneni. Saman toistamiseen nojaava ajattelun kuva ei anna mahdollisuutta täysin uuden ilmenemiselle, sillä asia tai ilmiö alistetaan identiteetin periaatteelle. Dialektisessa ajattelussa satunnaiset piirteet ovat toissijaisia. Jokin nimi, jokin kategoria odottaa jo. Identiteetit, tunnistaminen, samankaltaisuudet ja analogiat ovat toki osa inhimillistä toimintaa, mutta Deleuzen mielestä filosofian ja taiteen tulee huomioida asioiden yhteismitattomuus. Filosofian ja taiteen tulee pyrkiä eron affirmaatioon. Tästä juontuu läheisyys vastarinnan kanssa. Taide on vastatuotantoa, merkitsevien ketjujen katkomista ja uudelleensommittelua.
Deleuzen mukaan musiikki on aina pyrkinyt tuottamaan yksilöitymistä – eron affirmaatiota – ilman identiteettiä. Myös Pierre Boulez (1925–) puhuu identiteetin periaatteesta, joka hänen mukaansa hallitsi pitkään länsimaisessa musiikissa äänten välisiä relaatioita. Tämän takia esimerkiksi hälyäänet (noise) olivat pitkään suljettu musiikin järjestelmän ulkopuolelle. Tällä Boulez viittaa siihen, että äänten tuli olla transponoitavia eri rekistereihin ja eri soittimille – hälyäänien kanssa tämä ei onnistu samalla tavalla. Tonaalisuus ja tasavireisyys noudattavat identiteetin periaatetta, jotka uurtavat sävelavaruuden antaen havainnolle pisteellisiä koordinaatteja. Kun näistä periaatteista luovutaan tulee eteen uusia ongelmia.
Havaitseminen ilman identiteettiä on ongelmallista, kuten sarjallisen musiikin tai sattumamusiikin teokset osoittavat. Deleuzen mukaan Boulez kuitenkin onnistuu ratkaisemaan tämän havainnon ongelman ns. määrättyjen elementtien avulla, kuten tietyt musiikilliset eleet tai tietty joukko toistuvia musiikillisia elementtejä, jotka antavat havainnolle koordinaatteja ja täten rakentavat teoksen muistin. Teoksen muisti rakentuu näiden elementtien varaan, joiden toisto ei ole Saman toistoa vaan nimenomaan eron toistoa, joka auttaa havaitsemaan muutoksen tai variaation. Sama teema tai sama ele toistuu aina muodossa n1, n2, n3 jne. Kahden hetken välillä tapahtuu aina jokin muutos. Kyse on siitä miten me ajattelemme tätä muutosta ja eroa, miten me ajattelemme aikaa. Taiteessa koettu aika ei ole ekstensiivistä vaan intensiivistä ja kokemuksellista. Sitä ei voida viipaloida palasiksi muuttamatta sen luonnetta. Aikaa ei voida konstruoida uudelleen näistä viipaleista, sillä aika ei ole tilallista vaan aika on kestoa. Toistossa jotain kasautuu, hetket sulautuvat toisiinsa. Toistuvat johtoaiheet Wagnerilla tai Bergillä eivät koskaan palaa sellaisinaan vaan aina muuttuneina ja kasautuneina, erillisinä musiikillisina entiteetteinä joita yhdistävät tietyt aistimukselliset ja havainnolliset ominaisuudet. Kahta hetkeä tai tapahtumaa yhdistää jokin yhteinen piirre, kuten Madeleine-leivos Marcel Proustin (1871–1922) Kadonnutta 
aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä niteessä. Madeleine-leivos on pieni paluu, pieni kertosäe, joka yhdistää menneen, nykyisen, ja tulevan horisontit.
Ritornello
Eräs toiston laji on ritornello, kertosäe, refrengi. Toinen päätoimittajistamme viittasi taannoin päiväkirjamerkinnässään – kts. https://www.amfion.fi/paivakirjat/lintuaarioita/ – Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin (1930–1992) käsitykseen kertosäkeestä eli ritornellosta. Heidän ritornellonsa on filosofinen käsite ja täten se täytyy erottaa musiikillis-historiallisesta ritornellon – välisoitto, pieni paluu – käsitteestä. Ritornello filosofisena käsitteenä luonnehtii ainutlaatuisia toiston ja rajaamisen tekoja, jotka artikuloivat ei-diskursiivisia ilmaisun muotoja ja sekvenssejä. Se luonnehtii asignifioivia eli ei-merkityksellisiä – ruumiillisia, aistimellisia, materiaalisia, virtuaalisia – semioottisia mekanismeja ja tekniikoita, joiden avulla ympäristö ja maailma koetaan tuttuna. Ritornello on pieni viisu, joka sallii hetkellisesti hieman järjestystä kaaoksen ja puhtaan Moneuden keskellä, kuten lapsen laulu pimeyden keskellä, joka tuo lohtua ja voimia kotimatkaa varten. Se on kehystävä ele, joka organisoi eli territorialisoi uudelleen asioihin liittyvät funktiot ja voimat. Tämän performatiivisen teon seurauksena elementit menettävät funktionaalisen ja suuntaavan merkityksensä ja niistä tulee ekspressiivisiä sekä ulotteisia. Kyse on merkityksen muotoutumisesta, jota ei voida edustaa, vaan joka vaatii välitöntä ilmaisua ja laskostumista ympäristön kanssa.
Guattarin mukaan ritornellolla on eksistentiaalinen funktio, joka on puhdasta intensiivistä toistoa eikä merkitsevää toistoa. Esimerkki ritornellosta löytyy lintujen lauluista, jotka monilla lintulajeilla liittyvät territorion rajaamiseen, tunkeilijoiden hätyyttämiseen ja toisen sukupuolen viettelyyn. Kyse on eksistentiaalisen territorion rajaamisesta, oman elämänpiirin ja siihen kuuluvien funktioiden ja heterogeenisten elementtien kehystämisestä. Guattarin mukaan myös arkaaisissa yhteiskunnissa tansseilla, lauluilla, maskeilla ja toteemeilla oli juurikin tällaisia kehystämisen funktioita.
Deleuzelle ja Guattarille musiikin ongelma on nimenomaan ritornellon ongelma, kun taas maalaustaiteen ongelma liittyy kasvoihin. Heidän mielestä jokainen taiteen muoto esittää oman ongelmansa, joka liittyy havaintoon ja aistimuksen. Ritornellon ongelma on siinä, kuinka musiikki pääsee kehyksiensä tai ennalta annettujen koordinaattien ulkopuolelle kuitenkin säilyttäen paluun mahdollisuuden. Deleuzen ja Guattarin mukaan musiikki on luova operaatio, joka syntyy ritornellon deterritorialisaatiosta eli paon viivasta kehysten/rajauksen ulkopuolelle. Paon viiva on transversaali tai diagonaali, joka lävistää identiteetin järjestelmän ja onnistuu palaamaan kotiin. Deterritorialisaation prosessi pyöristää tai jopa hylkää kokonaan ennalta annettuja koodeja, rakenteita ja muotoja. Deleuzen ja Guattarin mielestä esimerkiksi Mozartilla tämän diagonaalin muodostavat rytmilliset aksentit, jotka onnistuvat pakenemaan hetkellisesti identiteetin pistemäisiä koordinaatteja.
Ritornellolla on olennainen suhde Maahan ja Kotiin, joka ei ole yhtä kuin toonika. Koti ei ole luonnollinen konstruktio vaan heterogeenisten elementtien ja materiaalien sommitelma. Kotoisuus syntyy aktiivisesta rajauksesta ja elementtien organisaatiosta eikä ulkopuolelta tulleiden koordinaattien seurauksena. Deleuze ja Guattari pyrkivät käsittämään rakenteen ja muodon artikulaation liikkeenä sisältä ulospäin eikä toisinpäin. Rakenne ei synny muotin pohjalta vaan se täytyy tuottaa aktiivisesti. Kotoisuus ei ole nimettyä tai merkittyä vaan aistimellista ja ruumiillista, jotain korvaamatonta, jotain mikä voidaan toistaa vain sellaisenaan.
