Valeri Gergijev ottaa mielellään Mikkelin musiikkijuhlille suurimuotoista ja tuttua musiikkia. Vuodesta 1993 omaa musiikkitapahtumaa Mikkelissä johtanut Gergijev saa Mariinski-teatterin orkesterin kanssa kuulijan elämään läpikotaisin kuultuakin musiikkia kuin ensimmäistä kertaa – mikäli Gergijevin lavean dynaaminen ja usein itsepäinen tulkintatyyli ei ala ärsyttää. Mikkelin musiikkijuhlien perjantain konserttiin oli valittu laaja kokonaisuus musiikkia neuvostoajan suursäveltäjiltä Dmitri Shostakovitshilta ja Sergei Prokofjevilta. Ilta hahmotteli säveltäjistä linjakkaat muotokuvat ytimenään molempien ensimmäiset pianokonsertot, joiden huumori kevensi yli kolmetuntiseksi venynyttä konserttia.
Toinen potretti syntyi kapellimestari Gergijevistä ja hänen ikiomasta luottopianististaan Alexander Toradzesta, joka esiintyi molempien konserttojen solistina. Yhdenmukaisiin paitoihin pukeutuneet miehet kamppailivat vetääkseen toisen aplodeihin ja jäädäkseen itse taakse. Yhteispeli musiikissa oli lähes telepaattista ja suhtautuminen musiikkiin erittäin yhtenäistä, ilman että kummankaan persoonalliset painotukset väljähtyivät. Vielä suvereenimpaa oli näkymätön ajatustenvaihto kapellimestarin ja tämän orkesterin välillä. Musiikki kohosi materiaalisista kiinnitysnaruista yhtenäisyyteen, vaivattomuuteen ja sulavuuteen, jonka veroista Suomessa ei useinkaan kuule.
On aina hämmentävää miten mariinskilaiset ongelmitta saavat kiinni Gergijevin epämääräisiltä ja idiosynkraattisilta vaikuttavista eleistä. Gergijevin liikekieli tuntuu myös muuttuvan ajan myötä yhä niukemmaksi; kenties lopussa hänen ei enää tarvitse muuta kuin katsella vankkumattomalla ammattitaidolla soittavaa orkesteriaan.
Konsertin avasi orkesterin oma valikoima Prokofjkevin Tuhkimo-baletin kohokohdista. Säveltäjä itse muokkasi baletista yhteensä kolme noin puolituntista orkesterisarjaa. Jos orkesterisarjat abstrahoivat balettisadun ilmaisua, Mariinskin orkesteri ja Gergijev halusivat kertoa tarinan mahdollisimman elävästi. Kymmenosainen kokonaisuus oli ikään kuin kooste sadusta keskiyön dramaattisiin kumahduksiin asti ja maalasi koskettavasti baletin aavemaisia, siron kieroja ja häpeämättömän romanttisia värisävyjä.
Venäläiset osoittivat vakuuttavia tarinankertojan kykyjä: kokonaisote oli hillitty ja osat soitettiin mahdollisimman attacca. Prokofjevin balettikirjotuksen virtaviivaisuus ja tilannekomiikka oli nostettu esiin upeasti karakterisoiduilla tempoilla, musiikin dynaamiseen imuun luottaen. Vähemmän merkitsevät tapahtumat oli jätetty asiallisen korostamattomaksi, mutta laajempiin osiin ladattiin vahvasti merkitystä, niin että ne kasvoivat miltei yli sadun raamien. Vastakkainasetteluilla sävytetty ja jatkuvasti kiihkeytyvä suuri valssi kohosi lähes sinfoniseksi, orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Yleensä majesteetillisuutta korostava kaino pas de deux oli nyt kolossaalisen ekstaattinen kulminaatio. Ensiluokkaisesti soitetuille puhallinsooloille Gergijev antoi paljon tilaa.
Alexander Toradzen kosketus on jopa maagisen silkkinen ja helmenkirkas. Shostakovitshin ensimmäisessä pianokonsertossa hän kuitenkin käytti sitä sooloissaan ylikorostuneella tavalla, niin että eriskummallinen temponkäsittely ja äärimmäinen pianissimo nypläsivät musiikin miltei tunnistuskelvottomaksi abstraktiksi pitsiksi. Kaikin puolin Shostakovitshin postmoderni, vuoroin kyyninen vuoroin sulokas irvailu oli vaarassa lipua viihdyttävästä aidosti irvokkaaksi suomalaiseen korvaan ylenpalttisen liioitelluilta tuntuvissa konstrasteissa. Konsertto on lopulta rönsyävä anekdoottisikermä, joka on ahdettu täyteen hihitteleviä sitaatteja, ja se kannattanee kertoa yksinkertaisesti, turhaan ilmehtimättä.
Toisaalta maestrot tuskin halusivat kertoa juttua odotetulla tai helposti kuunneltavalla tavalla. Toradzen ja Gergijevin leikkisä ja nautiskeleva yhteistyö halusi kiemurrella yhä syvemmälle Shostakovitshin lelusokkelon mutkiin ja varjostaa sarjakuvamaisesta kerronnasta esiin epätavallisia yksityiskohtia. Kokonaisuuden kruunasi trumpetisti Timur Martynov, joka oli paitsi suvereenin notkea myös sykähdyttävän sävykäs. Tilanne oli lähestulkoon sama Prokofjevin konserton kohdalla: groteskit kontrastit eivät täysin tehneet oikeutta Prokofjevin naiiville runoudelle, mutta tulkinta oikeutti itsensä nautinnollisella helppoudellaan ja jouhevuudellaan sekä etenkin saumattomilla, kuohuvilla siirtymillään.
Shostakovitshin kuudes sinfonia liittyy olemukseltaan monin tavoin viidenteen, mutta on rakenteeltaan huomattavasti epätavallisempi. Gergijev ja mariinskilaiset piirsivät sinfoniasta yhden jatkumon: laaja hidas osa oli kuin suuri uni, josta vähitellen noustiin turruttavaan, mekaaniseen arkeen. Hitaalle avausosalle loivat hienostuneet ja erinomaisesti soitetut soolot katkeamatonta horroksenkaltaisista jännitettä, joka allgero- ja presto-osissa alkoi rullata konemaisesti, sätkynukkemaisesti, yhä kylmemmin ja karnevalistisemmin. Järjestelmä-koneen rattaiden ryskiessä massiivisissa huipuissa ei tehoissa säästelty.
Ylimääräisenä soi pieni kokonaisuus Prokofjevin suosituimmasta baletista Romeo ja Julia. Veronan hallitsija yrittää herättää vihoittelevissa suvuissa katumusta raastavin vaskidissonanssein, joilla Mariinskin orkesterin puhaltajat herkuttelivat viiltävästi. Tätä seurannut suosittu Ritaritanssi oli puhdas osoitus virtuoosisen yhtenäisestä, elimellisestä ja elävästä orkesteritaiteesta.
