Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Pianolla häikäisevästi

29.7.2011 12:18 , Jätä kommentti ,

Franz Liszt Piano Sonata
Marc-André Hamelin, piano
Hyperion records 2011

Franz Lisztin Sonaatti h-molli on pianokirjallisuuden kulmakivi, joka vaatii soittajalta huimia motorisia valmiuksia, suuren muodon hallintaa sekä ennen kaikkea ajatusta. Viimeksi mainitulla on korvattu nopeutta ja näppäryyttä paljonkin. Tätä tasoitusta Marc-André Hamelin ei ole tosin koskaan tarvinnut. Onpa häntä pianon kyborgiksikin nimitetty, niin epäinhimillisen vikkelää on meno koskettimilla.

Mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että Hamelin luottaa liikaa ilmiömäiseen nopeuteensa ja pettämättömään osumatarkkuuteensa. Moniselitteisyyden ja loputtomien löytöjen sijasta sonaatin käänteet kuulostavat jopa itsestäänselvyyksiltä, eikä kuulijalle välity keksimisen tunnetta tai ahaa-elämyksiä: ai siellä on tuollaistakin, jännä idea. Ei, vaan Hamelin hurjastelee sonaatin suorituksenomaisesti läpi venyttämättä nousuja koskaan kunnolliseen kliimaksiin tai panttaamatta seuraavan käänteen ilmeikkyyttä. Voiko Hamelin olla täydellisen motoriikkansa uhri? Kyseessä on kuitenkin Lisztin h-molli sonaatti, joka ei saisi kuulostaa liian helpolta saati yksinkertaiselta.

Levyn muut teokset eivät nauti samanlaista arvostusta sävellyksinä kuin sonaatti, mutta ovat pianistisilta vaatimuksiltaan vähintään samanvertaisia. Niissä Hamelin onnistuukin huomattavasti paremmin. Ehkäpä kyse on pinnan ja syvyyden suhde-erosta, joka taittuu enemmän sinne show-pianismin puolelle.

Phantasie und fuge über nach Thema B-A-C-H taittuu majesteettisella varmuudella briljantimmin kuin koskaan aiemmin, ilman minkäänlaisia esteitä tai hankaluuksia. Hamelin peittää helppouden tunteen runsaalla paukkeella, ja säveltäjäkollegan kunnianosoitus Bachille tulee varmasti selväksi monen f:n saattelemana.

Ajatusta on myös hieman venytetyssä tunnelmakuvassa Bénédiction de Dieu dans la Solitude, joka soi arvokkaana, eikä Hamelin säästele rubatoa tai agogiikkaa, vaan rakentaa ylvään ja virtuoosisen kokonaisuuden pettämättömästi loppuun asti. Helmeilevät kaksoisotteet ja juoksutukset punovat kaunista säestystä melodian kulkiessa vakavamielisenä keskirekisterissä. Seesteiset loppusoinnut pitävät otteessaan poikkeuksellisen jäntevinä.

Eräänlaisena välipalana kuullaan kolmiosainen Venezia e Napoli, jonka päättävässä Tarantellassa Hamelinin kyborgius pääsee villinä irti nakuttamalla repetitioita tasaisemmin ja nopeammin kuin luulisi olevan edes mahdollista. Häpeämättömän pinnallinen pianoilottelu ei jätä kysymyksiä siitä, etteikö Hamelin olisi yksi aikamme suurista sormitaitureista.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Kategoria: Levyarviot, Päävalikko

Moni-ilmeistä Mahleria parhaimmillaan

29.7.2011 12:09 , Jätä kommentti ,

Mahler: ’Resurrection’´
Kate Royal, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Runfunkchor Berlin
Simon Rattle, Berliner Philharmoniker
EMI Classics 2011

Gustav Mahlerin toinen sinfonia Ylösnousemus on sen sortin mammuttiteos, että tahtipuikon jatkeeksi kelpaavat vain kokeneimmat ja näkemyksellisimmät kapellimestarit, jotka pystyvät löytämään säveltäjän piilottamat jäynät ja erikoistehosteet unohtamatta alati mukana kulkevaa punaista lankaa. Brittiläinen Simon Rattle on kuljettanut tätä mammuttia mukanaan jo kauan, ja tällä kertaa sen on päässyt levylle ikuistamaan hänen oma orkesterinsa Berliinin filharmonikot. Kokemus, näkemys ja saumattomaksi muodostunut yhteistyö orkesterin kanssa kuuluvat hiottuina yksityiskohtina, kekseliäisyytenä ja tarkkoina nostoina kudoksen keskeltä. Ja se punainen lanka ei katkea verrattain hitaista tempoista huolimatta.

Ensimmäisen osan alku kuullaan yleensä pikemmin julistavana kuin salaperäisenä, mutta Rattlen hidas tempo ja hiljainen dynamiikka lupaavat jotain arveluttavaa: mitähän tästä seuraa? Harvoin alun jyrähdykset viulujen tremolon päälle herättävät vastaavanlaista jännitettä, odottavaa tunnelmaa siitä, että kohta tapahtuu. Koko osaa leimaa jännitteen venyttäminen äärimmilleen, kunnes tuo jännite puretaan ryminällä kerääntyäkseen taas uuteen nousuun. Kuin tulivuoren puhkumista ennen purkautumistaan. Rattle tasapainoilee uhkarohkeasti mauttomuuden ja mestarillisen venyttämisen rajoilla, mutta pysyy täpärästi paremman puolella luoden poikkeuksellisen väkevävivahteista Mahleria, joka uuvuttaa tunteikkuudellaan ja massiivisella orkestroinnillaan.

Samanlainen tunteikas kanjonien ja kukkatarhojen vuoropuhelu jatkuu toisen osan muka kevyessä ländlerissä, joka sykkii berliiniläisten käsissä elämänmyönteisen epätoivoisesti johtaen kolmannen osan soljuvan rauhaisaan virtaavuuteen. Rattlen ja Mahlerin draamantajut kohtaavat upealla tavalla neljännen osan unenomaisessa aariassa, jonka Magdalena Kožená tulkitsee kantavalla ja rauhoittavansointisella mezzosopraanollaan. Tämän jälkeen alkaa viidennen, finaaliosan, todellinen melske ja jännitteen ja purkauksen leikki, joka Mahlerilla toteutuu ehkä parhaiten juuri tässä toisessa sinfoniassaan.

Mutta Mahler ei olisi Mahler, ellei tuo melske vaihtuisi yllättäen kuulaaseen kuoron ja sopraano Kate Royalin vuoropuheluun, joka ei kaipaa fortea ollakseen vakuuttava, joka puhuttelee jännitteisillä harmonioillaan ja joka lumoaa äänenkuljetuksen kekseliäisyydellään. Rattle kerää yhteen kaikki paukut lopun ylvääseen tuttiin, jossa kellot ja urutkin liittyvät ylistyksen hurmioon. Kaiken pauhun ja sielukkaan vaimean kuminan jälkeen jää vain hiljaisuus. Ja lunastus.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Kategoria: Levyarviot, Päävalikko

Tilojen avauksia: nomos, kaaos ja unohdus

29.7.2011 11:51 , Jätä kommentti ,

Earle Brown: December 1952

Johdanto

Taide vaatii aina rajauksen, jossa jokin aistittavan osa astuu taiteeksi kutsumamme ilmiön alueelle. Filosofi Jacques Rancière puhuu estetiikan yhteydessä erityisestä politiikasta, jossa aistittavan jakaminen määrää sitä, mikä tulee koettavaksi. Aistittavan pinta uurtuu, ja tämä määrittää esteettisiä tekoja ja tapahtumia. Aistittavan jakautuminen perustaa samalla yhteisön, ja sen myötä rakentuu doxa ja episteme. Aistittavan osa ja esteettinen järjestelmä määrittelee lopulta sen kuka näkee, kuka kuulee, kuka sanoo. Taiteilija ei kuitenkaan tyydy valmiisiin juoviin vaan pyrkii avaamaan jotain nimeämätöntä ja kokemukselle vierasta. Eikö tämä ole juuri taiteen läheisyyttä vastarinnan kanssa, demokraattisen yhteisön perustamista, jossa kukaan ei ole etuoikeutettu sanomaan tai näkemään?

Usein taide tuo kokemuksemme alueelle jonkin vierauden, joka lopulta paljastaa taiteellisten ja esteettisten järjestelmiemme keinotekoisuuden ja mielivaltaisuuden. Tällä vieraudella ei ole vielä paikkaa kokemuksessamme, mutta sillä on tulevaisuus, tai pikemminkin se on tulevaa. Morton Feldman luopui perinteisestä notaatiosta oivallettuaan, että viivattomalle paperille piirtää paljon vapaammin kuin viivoitetulle. Tämä yksinkertainen oivallus avasi paperin sileän tilan, mutta samalla se myös antoi mahdollisuuden toisenlaisen tilan, kokemuksellisen sileän tilan, esiintulemiselle.

Tilan käsitteellä on musiikissa erilaisia merkityksiä. Tässäkin tekstissä tilan käsite on monimerkityksellinen, mutta sen paino asettuu tekemisen ja kokemisen tiloihin, eli aistittavan jakamiseen liittyvien käytäntöjen ja metodien sekä aistimusten ja affektien tiloihin. Tarkoitukseni on avata musiikillisen tilan ja ajan jäsentymisen merkitystä kokemuksen ja havainnon kannalta, ja tämän perusteella kysyn ulkopuolen ajattelun mahdollisuutta musiikissa.

Sileä tila, Nomos
Sileä tila kuvaa laadullista tilaa, jota asutetaan ilman laskentaa. Pierre Boulez kuvasi sileää tila-aikaa vastakkaisena uurretulle tila-ajalle, jota asutetaan laskemalla. Sileä tila-aika ei rakennu metrisesti vaan epäsäännöllisesti. Se tuottaa oman ajallisuutensa tapahtumien tiheyden ja nopeuden mukaisesti. Uurtunut tila tuottaa järjestyksen sekä erillisten muotojen ja hahmojen jonon (melodinen ja harmoninen taso), kun taas sileä tila on jatkuvan variaation ja muodonmuutoksen kenttä. Boulezin mukaan tasavireisyys uurtaa pinnan, musiikilisen tilan, antaen havainnolle hyödyllisiä viittauksen kohteita. Sileän tilan kohdalla tällaiset koordinaatit – tutut intervallit – katoavat. Tämä muistuttaa Boulezin mielestä silmän kyvyttömyyttä mitata etäisyyksiä tasaisilla pinnoilla.

Gilles Deleuze ja Félix Guattari samaistavat uurretun tilan logoksen järjestykseen ja sileän tilan nomokseen. Logos (järki, puhe) on poliksen eli kaupunkivaltion järjestys, jota hallitsevat lait ja käytännöt. Nomos viittaa kaupungin ulkopuoliseen tilaan. Logos tuottaa rationaalisen tilan jakautumisen kun taas nomos viittaa irrationaaliseen, keskustattomaan ja rihmastolliseen tilan jakautumiseen. Nomos on avoin tila, jossa voi asettua mihin tahansa. Se ei jakaudu minkään ylemmän prinsiipin mukaisesti. Kyse on avoimesta tilasta, jonka tapahtumat ovat nimettömiä ja merkityksettömiä – ne eivät viittaa itsensä ulkopuolelle. Tämän avoimen tilan kohtaaminen vaatii uudenlaista etiikkaa, erilaisia kuuntelemisen modaliteetteja. Miten kohtaamme uuden ja vieraan? Uusi musiikki vaatii uutta kuuntelemisen tapaa. Nomos, sileä tila, ei tuota merkityksellisiä jonoja (melodia) vaan yksittäisiä äänitapahtumia, jotka muodostavat heterogeenisen sarjan ilman organisoivaa keskusta. Kuuntelusta tulee ahistoriallista, mikä pakottaa subjektin ajattelemaan ulkopuolta ilman identiteetin tai muistin juovia.

Havainto, autiomaa, kaaos

Sileässä tilassa tapahtumia määrittää nopeus ja tiheys. Toisto voi tuottaa aistimuksellisen sileän tila-ajan, kuten esimerkiksi La Monte Youngin teoksessa Trio For Strings (1958). Ligetin teoksessa Atmosphéres (1961) yksittäisten äänitapahtumien runsaus koostaa äänimassan, joka tuottaa sileän oloisen tilan. Nopeuden ja tiheyden muutokset saavat uurtuneen ja metrisen tilan muuntumaan havainnollisesti ja kokemuksellisesti sileäksi tilaksi. Ligetin teokset Continuum for Harpsichord (1968) ja Coulee for organ (1969) tuottavat nopeilla kuviollaan sileän tilan, joka ei palaudu nuottikuvaan. Nuottikuva ei pysty esittämään sitä fyysistä ja materiaalista äänitapahtumien jatkumoa, jonka teoksen realisaatio tuottaa. Tai voitaisiinko sanoa, että nuottiviivastojen tiheys ei pysty sisällyttämään sitä nopeutta, joka havainnolle muodostuu.
Hiljaisuus tai kohina ovat äärimmäisiä sileitä tiloja, jotka voivat tuottaa joko ahdistuksen tai nautinnon tunteen. Musta ja valkoinen, yö ja päivä, tyhjyys ja täyteys kohtaavat sileän tilan pinnalla. Cagen teoksen 4’33” (1952) artikuloima hiljaisuus tuottaa fenomenologisen tapahtumakentän/alustan, jossa ympäristön äänet ovat yksittäisiä tapahtumia tuon alustan keskiössä.
Absoluuttinen sileä tila on rajaton ja ääretön, loputon autiomaa. Se myös mahdollisesti kuvastaa äärimmäistä nautintoa. Sigmund Freudin mukaan mm. uskonnollisiin kokemuksiin liittyi oseaaninen kokemus, valtamerenomainen kokemus jostain suuremmasta ykseydestä. Ykseyden kokemisessa on kyse jonkinlaisesta ekstaasista – ekstasis merkitsee olion heittäytymistä itsensä ulkopuolelle. Absoluuttinen sileä tila on kuitenkin lähellä kaaosta, tuota eriytymättömyyden ja puhtaan moninaisuuden tilaa. Uuden ilmaantuminen havainnon alueelle on kaoottinen, sillä se ei juurru mihinkään aikaisempaan. Sileä tila ei edusta mitään. Se on irrationaalisten ja satunnaisten linjojen ja blokkien lävistämä. Gilles Deleuze näki Francis Baconin maalaustaiteessa tämän siirtymän kohti kaaosta ja katastrofia. Maalarin käsi tuhoaa kuvaa raskauttavat odotukset ja annetut, ja samalla siirrytään optisesta tilasta kohti taktiilista ja manuaalista tilaa. Etäisyyden päästä on mahdotonta arvioida tulevaa, ainoat koordinaatit ovat materiaalin syyt, materiaalin huokoisuus. Saman voi myös käsittää musiikin puolella. Äänikudos itsessään sekä äänitapahtumien syttyminen ja sammuminen ovat ainoat orientaation keinot. Ilman transsendenttiä prinsiippiä, ilman ulkopuolisen muodon organisaatiota, aistimme hapuilee. Epäjatkuvuus ja leikkaus tuottavat aikaa ja tilaa ilman historiaa, ilman muistia.

Kohti keveyttä ja unohdusta

Historia ja muisti uurtavat tilaa. Cagen metodi minän ja muistin häivyttämiseen oli sattuman hyväksyminen, I ching. Nopanheitto avaa kosmisen tulevaisuuden ilman telosta, tulevaisuuden, jossa kaikki on puhdasta moneutta ja sattumaa. Tämä tapahtuma avaa uudenlaisen eettisen horisontin, jossa vieraalle ja odottamattomalle täytyy antaa tilaa. Deleuze kirjoittaa:”Ontologia on nopanheitto, kaaosmoosi, josta kosmos kehkeytyy”. Sattuman affirmaatio on sokean ja aleatorisen pisteen hyväksymistä.
Feldmanin metodi oli graafinen notaatio, jossa oli ilmaistuna muutamia määreitä, kuten aika-arvo ja soittimen rekisteri. Ilmaistessaan pelkän soittimen rekisterin säveltäjä antaa soittajalle vapauden valita sävelet annetun rekisterin sisältä. Tämä on säveltäjän ja soittajan välinen leikkaus, joka antaa tilaa sattumalle. Feldman halusi irtautua sävellyksellisestä retoriikasta, jotta hän voisi projisoida ääniä vapaammin suoraan aikaan.
Kun taide ei toimi muistin varassa avautuu uusi tila, sileä tila, joka laskostuu materiaalisten intensiteettien varaan. Nietzsche kirjoittaa teoksessaan Moraalin alkuperästä: ”ehkei ihmisen koko esihistoriassa olekaan mitään pelottavampaa ja oudon kaameampaa kuin hänen mnemotekniikkansa”. Muisti on omantunnon ja velan asia. Aidosti radikaali hyppy kohti ulkopuolta ehkä vaatii unohtamista, yllättävää ilmaisua ja siveltimen vetoa ilman koordinaatteja ja ilman identiteetin turvaa.
Erilaiset metodit tai ideat kuten dodekafonia, sarjallisuus ja aleatoriikka ovat avanneet ääniavaruutta kohti sileää tilaa. Lopulta uusi idea kuitenkin myös saa muistin, ja siksi jatkuva uuden kysyminen on tarpeen. Toisen maailmansodan jälkeisessä taiteen tekemisessä on hyvin eksplisiittisesti rakennettu epäyhtenäisiä ja ei-inhimillisiä tiloja. Historiallinen suhde ruumiiseen sekä ruumiillisiin ja mentaalisiin skeemoihin puretaan tietoisesti, jotta voidaan käsitellä uudenlaisia olemisen tapoja ja subjektiuksia. Kyse on todella radikaalista ja demokraattisesta siirtymästä kohti uutta ja tuntematonta yhteisöä, kohti nomoksen järjestystä, jossa liikkeet ja ilmaisut ovat vapaita. Eikö tämä myös ole improvisaation hetki? Vasta kun Maasta irtaudutaan avautuu todellisen improvisatorisen eleen mahdollisuus. Maasta irtautuminen vaatii dionyysistä keveyttä, joka on naurun, leikin ja tanssin keveyttä.

Kategoria: Esseet, Päävalikko

Tutkijat syventyivät Kaija Saariahon ja Amin Maaloufin yhteistyöhön

23.7.2011 19:59 , Jätä kommentti ,

Säveltäjä Kaija Saariahon pitkäaikainen yhteistyö ranskalaisen, Libanonissa syntyneen kirjailijan Amin Maaloufin kanssa on merkittävimpiä suomalais-ranskalaisia taiteilijakontakteja kautta aikojen. Maalouf on kirjoittanut libreton kolmeen Kaija Saariahon oopperaan: Kaukainen rakkaus (2000), Adriana Mater (2006) ja Émilie (2010) sekä oratorioon Simonen kärsimys (2006). Viimeisimpien tietojen mukaan yhteistyö ei kuitenkaan enää jatku, vaan taiteilijat jatkavat omia polkujaan. On siis aika tutkia syntyneitä tuloksia.

Amin Maalouf on maineikas romaanikirjailija, jolta on suomennettu kolme teosta: Samarkand (Gummerus 2009), Leo Afrikkalainen (WSOY 2011) ja Maailma järkkyy (WSOY 2011). Lisää suomennoksia kaivattaisiin kipeästi. Suomalaisillekin on näet merkityksellistä, että Amin Maalouf on kesäkuussa 2011 valittu Ranskan Akatemian jäseneksi, vieläpä itsensä Claude Lévi-Straussin istuimen n:o 29 perijänä. Aikaisempina tunnustuksina Maalouf on saanut ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon, espanjalaisen Asturias-palkinnon ja useita kunniatohtorin arvoja.

Mäntän Klubilla järjestettiin 20.–21. heinäkuuta 2011 monitieteinen seminaari, jossa valotettiin Saariahon ja Maaloufin yhteistyön teemoja ja taustoja. Ensimmäinen seminaaripäivä oli omistettu Kaija Saariaholle, toinen Amin Maaloufille. Oheisohjelmana kuultiin konsertti, jossa soitti pianotaiteilija German Danileiko.

Seminaarissa kuultiin kuusi esitelmää.

Lukuisten musiikkielämän persoonallisuuksien elämäkerturina tunnettu FL, KM Pekka Hako kuvasi Kaija Saariahon elämän ja uran olennaisia taitekohtia esitelmässään ”Kaija Saariaho: aika, paikka, elämä”. Suuren säveltäjän – niin kuin meidän kaikkien – elämässä sattuma korjaa satoa. Emme voi ennalta tietää keihin kaikkiin elämän varrella tutustumme. Kaija Saariahon ja Amin Maaloufiin kohtaaminen vuonna 1997 näyttää sattuneen erityisen onnekkaiden tähtien alla, onhan heidän yhteistyönsä rikastanut molempien osapuolten taiteilijakuvaa. Sattuman lisäksi tapaamiseen vaikutti ohjaaja Peter Sellars. Erityisen onnekas näyttää olleen myös Saariahon avioliitto ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa, sillä tämä on tukenut vaimoaan jopa oman säveltäjänuransa kustannuksella. Saariaho on vaikuttanut Pariisissa vuodesta 1982. Hän tajuaa ranskalaisessa parfyymi- ja viinikulttuurissa ynnä muissa seikoissa ilmenevän äärimmäisen herkkyyden viljeltyneen älyn tunnusmerkiksi. Suomessa ihmisen kokonaisvaltainen henkinen kasvatus sen sijaan on laiminlyöty. Niin pettynyt bulkkisuomalaiseen materialismiin kuin Saariaho onkin, hän ei kuitenkaan ole suomalaisuutta hyljännyt. Turvapaikkana, refuge, hänen mielensä pohjalla häämöttää edelleen muuan iso kivi Särkisalmen metsässä, jonne hänellä oli pikkutyttönä tapana paeta pahaa maailmaa.

Musiikkitieteilijä FT Susanna Välimäki loi yleiskatsauksen Saariahon orkesterimusiikkiin otsikolla ”Valo, vaellus, avaruus, uni: mysteerikuvasto Kaija Saariahon orkesterimusiikissa”. Monissa Saariahon teoksissa on esitysohjeena misterioso. Hänen musiikkinsa tutkii olemisen rajatiloja ja luotaa avaruuden syvyyksiä. Tauoilla ja hiljaisuudella on suuri merkitys. Monet teokset, vaikkapa Anssi Karttusen tulkitsema Notes on light (2006), päättyvät eräänlaiseen ”haihtumisen eleeseen”: niiden hehku joko sammuu hiljaisuuteen tai jatkuu loputtomiin. Välimäki johdatteli kuulijoitaan eritoten teokseen D’om le vrai sens (2010), jonka merkillinen nimi on anagrammi lauseesta ”À mon seul désir” (mikäli hyväksymme että vanhassa kirjoituksessa u = v). Tämä arvoituksellinen lause puolestaan esiintyy Clunyn museossa Pariisissa säilytettävässä 1400-luvun gobeliinissa ”Neito ja yksisarvinen” salaperäisen kuudennen aistin kohdalla. Kari Kriikun tulkitsemassa teoksessa klarinetti hirnuu kuin yksisarvinen. Orkesteriteokseen Laterna magica (2008) säveltäjä on kertonut saaneensa inspiraatiota Ingmar Bergmanin elokuvasta Kuiskauksia ja huutoja, jossa välillä tosiaan kuullaan kuiskauksia. Niitä vastaavat sävelteoksessa lukuisat pehmeät h-äänteet: das milde Licht, das milde gefährliche Licht, das traumhafte Licht… Toisinaan elokuvan näkymä rävähtää punaiseksi, ja sävellyksessä sitä vastaa käyrätorvi.

Musiikkitieteilijä, Kaukaisesta rakkaudesta vuonna 2008 väitellyt FT Liisamaija Hautsalo analysoi tällä kertaa Saariahon ja Maaloufin uusinta oopperaa Émilie, joka sai ensi-iltansa Lyonin oopperassa 1. maaliskuuta 2010. Hänen otsikkonsa oli ”Monodraaman monet äänet: Kaija Saariahon ooppera Émilie”. Päähenkilönä on yleisestä tieteenhistoriasta tunnettu fyysikko ja matemaatikko, Newtonin ajatusten esitaistelija markiisitar Émilie du Châtelet (1706–49), jonka rooli oli kirjoitettu Karita Mattilalle. Hänen jälkeensä roolia on ehtinyt tulkita sopraano Elisabeth Futral Spoleton festivaalissa Yhdysvalloissa 2011. Monodraama tapahtuu Lunévillen linnan yhdessä huoneessa, yhtenä päivänä, joka on maanantai 1. syyskuuta 1749. Émilie on tullut raskaaksi uusimmasta ihastuksestaan runoilija Saint-Lambertista ja aavistaa kuolevansa lapsivuoteeseen. Niin tapahtuukin: lapsi syntyy 4. syyskuuta, Émilie kuolee 9. syyskuuta. Sitä ennen hän ehtii kuitenkin jättää rippi-isänsä haltuun valmiiksi saamansa Newtonin Principian kommentoidun käännöksen latinasta ranskaksi. Jälkimaailman silmissä teos tuottaa Émilielle ikuisen maineen, mutta sitä hän ei voi kuollessaan tietää. Fysikaalisissa kirjoituksissaan Émilie on pohdiskellut tulen, valon ja värien olemusta – siis aiheita, jotka ovat luonteenomaisia myös Kaija Saariaholle. Loppukohtauksessa Émilie laulaa auki Newtonin optista teoriaa, jonka mukaan aurinko näyttää keltaiselta, koska se säteilee keltaista valoa. Toisissa maailmoissa voi kuitenkin olla vihreitä aurinkoja. Tai sinisiä. Tai violetteja. Tai verenpunaisia. Tuhansien aurinkojen tanssiessa silmissään Émilie vajoaa ajan huimaavaan kaivoon, tietämättä johtaako se hänet kirkkauteen vai unohdukseen. Teknisenä innovaationa oopperassa kuullaan aika ajoin monodraaman toisena äänenä hänen rakastettunsa Voltairen ääni, joka synnytetään reaaliajassa transponoimalla laulava sopraano miehen ääneksi harmonisoijan avulla. Monologioopperasta tulee siis kuitenkin polyfoninen.

Seminaarin toisena päivänä FT, YTT Osmo Pekonen loi yleiskatsauksen Amin Maaloufin elämään ja teoksiin. Pekosen esitelmä ”Amin Maalouf: idän ja lännen tarinoita” on pääpiirteittäin aikaisemmin julkaistu kokoomateoksessa Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2008). Maaloufin keskeiseen tuotantoon kuuluu yksi tietokirja ristiretkistä, kahdeksan romaania, kaksi pamflettimaista esseetä sekä neljä Saariahon säveltämää näyttämöteosta. Historiallisten romaanien kirjoittajana Maaloufia on usein verrattu Umberto Ecoon, Orhan Pamukiin tai myös Mika Waltariin. Itse hän pitää esikuvinaan vanhoja mestareita kuten Alexandre Dumas’ta, Victor Hugo’ta tai Sir Walter Scottia. Verrattomana tarinaniskijänä Maalouf on saavuttanut historiallisilla romaaneillaan huomattavaa kaupallistakin menestystä. Hänen teoksiaan on käännetty liki neljällekymmenelle kielelle, suomeksi kuitenkin vasta pitkällä viiveellä. Hiljattain suomennetut, jo 1980-luvulla kirjoitetut romaanit Samarkand ja Leo Afrikkalainen soveltuvat oudolla tavalla Lähi-idän nykyiseenkin kuohuvaan tilanteeseen. Samarkandin henkilöhahmoista Hasan-e Sabbah tuo erehdyttävästi mieleen Ossama bin Ladenin, vaikka romaanin kirjoitushetkellä hänestä ei vielä tiedetty mitään. Kyseessä on assassiinien terroristijärjestöä ristiretkien aikana Elbrus-vuoriston Alamutin linnakkeesta johtanut ”Vuoriston vanhus”, jonka muisto osoittaa miten vanhat uskonkiihkoisen väkivallan juuret Lähi-idässä ovat. Samarkandin rinnakkaisteoksena tulisi lukea samasta aiheesta kertova slovenialaisen Vladimir Bartolin (1903–67) romaani Alamut, joka sekin on äskettäin suomennettu. Pamfletti Maailma järkkyy puolestaan on ollut suorastaan profeetallinen, sillä se ennakoi arabimaailman ajankohtaista kuohuntaa. Amin Maalouf esiintyy suurilla forumeilla Lähi-idän nykytapahtumien varovaisen optimistisena tulkitsijana, joka korostaa sivilisaatioiden rauhanomaista vuorovaikutusta Samuel Huntingtonin ”sivilisaatioiden sodan” asemasta. Kaunis esimerkki Maaloufin elämänasenteesta on hänen suomalaisen naissäveltäjän kanssa tekemänsä yhteistyö, joka on lisännyt libanonilaisen kristityn arabin kosmopoliittiseen persoonallisuuteen pienen ripauksen suomalaisuuttakin. Työskentely Saariahon kanssa on tehnyt Maaloufista myös entistä tarkkanäköisemmän naisen sielunelämän kuvaajan, ovathan heidän yhteisten näyttämöteostensa figuurit Clémence, Adriana, Simone ja Émilie sangen poikkeuksellisia naisia.

Keskiajan historioitsija FT Susanna Niiranen tarkasteli esitelmässään ”Trubaduurien kaukainen rakkaus” Saariahon ja Maaloufin ensimmäisen yhteisen oopperan juuria oksitaaninkielisessä trobador-runoudessa. Päähenkilö Jaufré Rudel, Blayen linnanherra, on todellinen 1100-luvun hahmo, joka lienee kaatunut toisella ristiretkellä. Hänen runoistaan on peräisin oopperan avainkäsite amor de lonh, kaukainen rakkaus. Oikean trubaduurin on kärsittävä rakkauden tuhannet tuskat ja voitettava sen sadat esteet. Niihin kuuluu Rudelin ja hänen rakastettunsa Tripolin kreivittären Clémencen välisenä haitallisena ja väärinkäsityksiä aiheuttavana ”kolmantena pyöränä” häärivä Pyhiinvaeltaja, joka symbolisoi lännen ja idän välisen kommunikaation ongelmia. Kyseessä on androgyyninen ”housurooli”, jonka laulaa nainen. Niiranen luetteli myös erilaisia teorioita, joita trubaduuri-ilmiön synnystä on esitetty. Amin Maaloufia epäilemättä miellyttäisi eniten teoria trubaduurilyriikan arabialaisista tai jopa persialaisista juurista. Provencen keskiaikaisen kulttuurin toisessa ominaispiirteessä, kataarien eli albigenssien harhaopissa, on yhtymäkohtia myös manikealaisuuteen, jonka perustajasta profeetta Manista Amin Maalouf on kirjoittanut suomentamattoman romaanin Les Jardins de lumière (1991). Tarpeetonta edes huomauttaa, että Mani ja Amin ovat anagrammeja.

Renessanssin historioitsija FT Pekka Masonen otti esitelmässään ”Kuviteltu mies: Leo Africanus toden ja tarun hämärässä” lähempään tarkasteluun Amin Maaloufin vuonna 1986 ilmestyneen läpimurtoromaanin nimihenkilön. Tämä oli Granadassa syntynyt mauri, joka kotikaupunkinsa kukistumisen 2.1.1492 jälkeen lapsena evakuoitiin Marokkoon ja eteni siellä sulttaanin diplomaatiksi. Hän teki laajoja matkoja, mutta joutui eräällä niistä kristittyjen kaapparien panttivangiksi Välimerellä. Hänet myytiin Medici-sukuisen paavi Leo X:n kotiorjaksi, mutta tämä mieltyi oppineeseen arabiin niin paljon, että kastoi hänet omalla nimellään ja otti hänet paavilliseksi kirjastonhoitajakseen. Leo Africanus kirjoitti kuuluisan teoksen Cosmografia dell’Africa (Venetsia 1550), joka säilytti asemansa tärkeänä tietolähteenä Saharan eteläpuolisista maista jopa 1800-luvulle asti. Tiedämme historiallisesta Leo Africanuksesta sangen vähän, joten hahmo on tarjonnut romaanikirjailijalle mahdollisuuden täyttää tarinan aukkopaikat fiktiolla. Masonen puolestaan on historioitsijan kriittisyydellä tarkastellut Leo Africanusta väitöskirjassaan The negroland revisited: discovery and invention of the Sudanese Middle Ages (2000). Hän arvostaa Dietrich Rauchenbergerin tutkimusta Leo Africanuksesta (1999) perusteoksena, mutta pitää Natalie Zemon Davisin uudempaa kirjaa (2007) liian spekulatiivisena. Maaloufin romaani on joka tapauksessa nostanut Leo Africanuksen historian hämärästä yleiseen tietoisuuteen ja jopa eräänlaiseksi kulttuurienvälisyyden kulttihahmoksi.

Mäntän seminaarissa kaiken kaikkiaan toteutui harvinaislaatuisella tavalla monitieteisen tutkimuksen idea. Oopperatutkimus oli seminaarin kantavana voimana, mutta mielenkiintoisia ekskursioita tehtiin historiaan ja kirjallisuudentutkimuksen, kielten, uskontojen ja kulttuurin värikkääseen maailmaan. Palaset loksahtelivat kohdalleen, ja eri tieteitä edustaneista näkökulmista syntyi visio Saariahon ja Maaloufin maailmasta.

Kaija Saariaho itse kirjoitti seminaariin lähettämässään tervehdyksessä näin:

”Olen valtavan iloinen tästä hankkeesta, kuten on myös Amin Maalouf. Toivon seminaarin antavan teille johtolankoja niistä rikkaista mahdollisuuksista, jotka piilevät kaukaisten kulttuurien hedelmällisissä kohtaamisissa. Itselleni yhteistyö Aminin kanssa on avannut oven rikkaaseen maailmaan ja näen myös oman taustani nyt uusin silmin. Kokemuksemme ikään kuin sulautuivat yhteen ranskan kielen avulla, sen kautta, ensin loputtomissa keskusteluissamme ja sitten niistä syntyneissä libretoissa. Aminin avoimuus ja myötäelävä herkkyys ovat olleet näissä prosesseissa aina ihmetykseni aihe. Kulttuuriemme suuret erot ja toisaalta saumaton – vaikkeikaan aina helppo – yhteistyömme osoittaa kuinka yleismaailmallisia ovat ne teemat, joita olemme yhteisissä teoksissamme käsitelleet. Itse olen tätä kirjoittaessa Ranskan maaseudulla säveltämässä. Lähetän teille täältä auringonkukkien keskeltä parhaat terveiseni ja kiitokseni seminaarin järjestäjille!”

Seminaarin järjestäjänä puolestaan osoitan kiitokseni Mänttä-Vilppulan kaupungille, jossa ihmeelliset asiat ovat mahdollisia. Mänttä ei suotta hakenut Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011, jollainen se oli ainakin kahtena kauniina ja kuumana heinäkuun päivänä Mäntän Klubilla kokoontuneiden seminaarilaisten mielestä.

Kategoria: Artikkelit, Päävalikko

Missä mennään, Savonlinnan Oopperajuhlat?

22.7.2011 10:31 , Jätä kommentti ,

Jaani Länsiö

Aloitetaan kliseellä. Taloustilanne on vaikea, rahoitusta on entistä hankalampi saada, täytyy päästä vaikeiden aikojen yli riskittömästi. Tämä on ollut alasta riippumatta mantra, jota mumisemalla saa armahduksen lehdistön edessä, kun toimittaja tivaa vastausta supistuksiin, leikkauksiin, vähennyksiin, itsestäänselvyyksiin ja siihen, miksi kuohuviini loppuu kesken. Monen muun mantran tavoin myös tämä alkaa toteuttaa itseään, kun siihen tarpeeksi uskoo. Taloustilannehan on vaikea, mutta onko sitä rahaa ollut joskus hukkaan heitettäväksi asti? Onko meillä varmaa tietoa siitä, että vaikeat ajat loppuvat ihan kohta ja sen vuoksi pitää tehdä päätöksiä, jotka säästävät rahaa?

Tänä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlat tarjosivat pitkästä aikaa kauttaaltaan tasokkaat solistit, loistokkaan kuoron ja orkesterin, josta huokui katsomoon asti tekemisen meininki. Taiteellista johtajaa Jari Hämäläistä on helppo kritisoida ulkomaisten laulajien suosimisesta, mutta tason ollessa näin korkea, suosittelisin oman uskottavuuden nimissä kääntämään suuta pienemmälle.

Ensi vuosi on Savonlinnassa merkkivuosi. Satavuotiasta tapahtumaa juhlitaan muistelun merkeissä, kuin katseltaisi joukolla ikivanhoja dioja, jotka kaikki ovat jo nähneet. Luvassa on siis kestosuosikit Aida, Taikahuilu ja Lentävä Hollantilainen, jonka vetävyyttä lisää merkittävästi Matti Salminen Dalandina. Oopperajuhlien vakiokävijät eivät kuitenkaan ole voineet välttyä näkemästä näitä kaikkia pariinkin otteeseen, joten lienee paikallaan pysähtyä miettimään, kannattaako näin selvä riskittömyys?

Aikoinaan Savonlinnassa esitettiin nimenomaan kotimaista tuotantoa, suomalaisia teoksia ja suomalaisia laulajia. Ensi vuonna ollaan ottamassa ilahduttava askel jälleen siihen suuntaan, kun peräti kaksi uutta tuotantoa saa ensi-iltansa. Kimmo Hakolan La Fenice ja ns. yhteisöooppera Free Will täyttävät ihan reippaasti ensi vuoden riskikiintiön. Näin vaikka Free Williä esitetään kohuun nähden varsin vähän, vain kerran. Uusi suomalainen musiikki ei tunnu kiinnostavan suurta yleisöä, vaikka se olisi kuinka mahtavaa. Ensi vuosi onkin mielenkiintoinen sekoitus ikivanhaa ja ikinuorta.

Savonlinnan Oopperajuhlat on merkittävämpiä suomalaisia musiikkiperinteitä, tai laajemminkin otettuna kulttuuriperinteitä. Koko miljöö linnoineen, höyrylaivoineen, lörtsyineen ja kuukaudeksi vilkastuneeseen pikkukaupunkeineen on vaalimisen arvoinen asia. Se on jopa brändi. Mutta, kuten tämän kokoluokan kulttuuririennoissa aina, on tulevaisuus epävarma. Julkisen rahoituksen lisäksi tarjolla on entistä niukemmin sponsorirahaa, eivätkä yrityksetkään osta hemmottelupaketteja entiseen malliin. Tyhjiin katsomopaikkoihin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Ensi vuoden ohjelmistoon onkin todennäköisiä tappioita korjaamaan saatu Karita Mattilan konsertti pianosäestyksellä. Se on ehkä ainoa taidekonserttikonsepti, joka ei tee tappiota Suomessa. Mattila on suomalaisen oopperayleisön mieleen sekä täysin asiaankuuluva tähti, toisin kuin myös ensi vuonna konsertoiva Apocalyptica, josta suurin osa oopperayleisöstä on tuskin kuullut ääntäkään. Selloa soittavat hevimuusikot toden totta laajentavat käsitettä ”oopperajuhlat”.

Löytääkö oopperayleisö hevin, ja löytääkö heviyleisö juhlille? Tällainen musiikkigenrejen sekoitus tuo selkäpiitä pitkin mieleen Pori Jazzin, jonka yhteydessä on jo vuosia ollut turha puhua jazzista. Niin, nythän on se taloustilanne, jonka vuoksi pyritään miellyttämään kaikkia ja koetetaan saada yleisöön muutkin kuin oman genren vaalijat. Voi vain toivoa, että Savonlinnassa nautitaan vielä pitkään Oopperajuhlista, eikä ooppera- ja viihdemusiikkijuhlista.

Kategoria: Kolumnit, Päävalikko