Category Archives: Päävalikko

Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikkojen ja Gustavo Dudamelin hieno kolmipäiväinen Barbican-residenssi sai mieliinpainuvan päätöksensä keskiviikkoillan konsertissa, jonka ohjelmassa oli kaksi mitä vaikuttavinta teosta.

Andrew Norman on aikamme säveltäjistä omintakeisimpia. Hänen tuotannossaan näennäisesti yhteensopimattomat ainekset sulautuvat saumattomiksi kokonaisuuksiksi, joiden maailmoissa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista. 

Nyt ensimmäistä kertaa Euroopassa kuultu, LA Philin tilauksena valmistunut lumoava 35-minuuttinen orkesteriteos Sustain sai kantaesityksensä Walt Disney Concert Hallissa viime syksynä Dudamelin johdolla. Vastakohtien tuonpuoleiseen ykseyteen kurkottava Sustain on paradoksaalisesti sekä kiihdyttävä että meditatiivinen, staattinen ja dramaattinen sekä yhtäältä liki aineeton, mutta toisaalta äärimmäisen fyysinen. 

Puhtaasti musiikillisella tasolla tarkasteltuna Sustainin laaja muotokaari rakentuu kymmenestä samaan materiaaliin perustuvasta syklistä. Ensimmäinen sykli kattaa 399 tahtia, joiden lomassa musiikin häikäisevä, viisitoistaminuuttinen tapahtumaketju purkautuu verkkaisesti soivaan tilaan. Toinen sykli tiivistää tapahtumasarjan 248 tahdin puitteisiin. Kolmas sykli puolestaan on enää 83 tahdin mittainen. Prosessi kiihtyy kiihtymistään, kunnes viimeiset syklit ovat lopulta puristuneet kahteen tahtiin. 

Syklit käynnistyvät kahden, lavan kumpaankin reunaan sijoitetun pianon arpeggiokuviolla, jota värittävät harput ja metallikellot. Ensimmäisen syklin aloittaa jousten divisi-kulkujen ketju, jonka lomassa musiikki matkaa tilassa ja ajassa pultilta toiselle. Puhallinten pitkien äänten harmoniakulut värittävät sävelkudosta upeasti.  

Tekstuurin tihentyessä lyömäsoitinpulssit luovat musiikkiin kiehtovia liikeilluusioita. Lopulta koko orkesteri tempautuu näihin pulsseihin ja niiden väliseen huojuntaan. Seuraa huipentuma, jonka jälkimainingeissa musiikki palaa vähitellen alkutekijöihinsä ja katoaa hiljaisuuteen. 

Toisessa syklissä samoista perusaineksista rakentuu kiehtovan erilainen narratiivi. Jokaisella sykillä on omanlaisensa, alati kiihtyvä draamallinen kaari. Kullakin kierrolla musiikista kohoaa oma huumaava pienoismaailmansa, jonka horisontit kurkottavat kohti tuntematonta. 

Viimeisiin sykleihin tultaessa musiikilliset prosessit ovat muuttuneet ohikiitäviksi eleiksi, joiden nopeus uhmaa tiedonkäsittelymme rajoja. Musiikki astuu lopulta konventionaalisen notaation tuolle puolen lopun aleatorisessa taitteessa, jossa kapellimestari antaa enää sisääntuloja eri soitinryhmille. 

Kun nämä mullistukset lopulta tyyntyvät, musiikki pelkistyy ohuiksi säikeiksi, jotka yksitellen katoavat tyhjyyteen. Viimeisen arpeggiosignaalin kaikua seuraa jousten air bow, äänetön päätössointu, jonka mimiikka tekee valtaisan vaikutuksen.

Dudamel ja orkesteri ottivat Sustainin täydellisesti haltuunsa Barbicanissa ja tarjosivat loppuunmyydylle salille huikean Euroopan ensiesityksen. LA Philin muusikot uppoutuivat musiikkiin ihailtavan omistautuneesti. Orkesterin käsissä Sustainin tekstuurit, harmoniat ja pulssit piirtyivät ilmoille tarkasti ja henkevästi. Dudamel piti kokonaismuodon ajallisen ja tilallisen dramaturgian tarkoin hallussa kautta laajan muotokaaren. Edes raikuvimmat aplodit tai vuolaimmat kiitokset eivät täysin tee oikeutta tälle ainutlaatuiselle kokemukselle, jonka voimaannuttava vaikutus kantaa aikojen taakse. 

Anton Bruckner sävelsi neljännen sinfoniansa alun perin vuoden 1874 tammikuun ja marraskuun välillä. Sinfonia koki kuitenkin perusteellisia muodonmuutoksia ennen vuoden 1881 kantaesitystään. Vuonna 1878 Bruckner korvasi alkuperäisen kolmannen osan uudella metsästysscherzolla ja vuonna 1880 hän sävelsi sinfonialle uuden finaalin. 

Vaikka Bruckner jatkoi teoksen muokkaamista vielä moneen otteeseen kantaesityksen jälkeen, 1878/80-versio on vakiintunut useimmin esitetyksi. Sitä voineekin pitää kokonaisuutena tasapainoisimpana. Tässä muodossaan sinfonia kuultiin myös Barbicanissa.

Monituisista Brucknerin sinfonioihin liitetyistä alaotsikoista neljännen romanttinen on ainoa, joka on peräisin säveltäjältä itseltään. Bruckner tiedetään laatineen sinfonialleen myös ylimalkaisen kirjallisen ohjelman. Tätä ei kuitenkaan liene tarpeen ottaa kovin tiukaksi tulkinnalliseksi ohjenuoraksi, sillä Bruckner laati ohjelman mitä ilmeisimmin jälkikäteen kantaesityksen yleisöä ajatellen.

Vuoden 1881 ensiesitys oli menestys, joka merkitsi Brucknerin ”kypsän kauden” alkua sinfonikkona. Niin yleisön, orkesterimuusikoiden kuin kapellimestarienkin rakastama sinfonia on mieliä nostattava teos, joka sopi myös erinomaisesti Normanin Sustainin pariksi. 

Ensimmäisen osan avaa aavistelevan jousitremolon ylle kohoava käyrätorven singnaali. Tämä aihe saa kaikua puupuhaltimilta, joiden siivittämänä musiikki kasvaa ensimmäiseen huipennukseensa, jota hallitsee voimallinen vaskiaihe. Brucknerille tyypilliseen tapaan musiikillinen materiaali perustuu kolmeen teemaryhmään, joista kasvaa huikea soivien kuvien majesteetillinen ja lyyrinen kavalkadi. 

Orkesteri ja Dudamel verhosivat musiikin upeaan soivaan asuun, jossa ilmaisuenergia ja kudoksen läpikuultavuus yhdistyivät esimerkillisesti.

Andante, quasi allegretto -osaa hallitsevat pitkät, tummat varjot. Musiikki on vilkkaissa yöllisissä kuvaelmissaan lähes elokuvan kaltaista, mikä istui oivallisesti losangelesilaismuusikoiden ilmaisuun. Yhdessä Dudamelin kanssa orkesteri vaikuttavaa työtä hitaan osan parissa. 

Vilkkaan kuvasarjan maalaa mieliin myös kolmannen osan metsästyskohtaus. Käyrätorvien ja trumpettien vuoropuhelu käynnistää tämän avaran scherzon, jonka liike-energia kasvaa alati kiihkeämmäksi osan edetessä. Lyhyt trio suo hetken henkäyksen ennen scherzon kertausta. Oli suuri ilo saada kuulla tämä osa LA Philin soittamana. Dudamelin tempovalinnat olivat kerrassaan osuvia ja siivittivät orkesterin vakuuttavaan lopputulokseen. 

LA Phil ja Dudamel Brucknerin neljännen sinfonian parissa Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Vaikka Bruckner kamppaili finaalin parissa viisitoista vuotta pääsemättä mielestään täysin tyydyttävään lopputulokseen, tekee musiikki kuitenkin konsertissa aina huumaavan vaikutuksen. Finaali ei ehkä ole rakenteellisesti Brucknerin kaikkein omaperäisimpiä, mutta kokemuksellisesti sillä on erityisen puhutteleva vaikutus kuulijaansa. Innostava ja omistautunut esitys tarjosikin mainion päätöksen Dudamelin ja Los Angelesin filharmonikoiden tämänvuotiselle Barbican-residenssille. Näiden hienojen muistojen kanssa kelpaa odottaa ensi vuoteen. 

– Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari
Andrew Norman: Sustain (2018), Euroopan kantaesitys

Anton Bruckner: Symphony Nro. 4 Es-duuri, WAB 104 (1874/1878-80, editio Leopold Nowak) 

Barbican Centre, Lontoo

Ke 20.11. 2019, 19.30

Herbie Hancock, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa tiistaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Rajojen ylittäminen on haastavaa, olipa sitten kyse konkreettisista, henkisistä tai musiikillisista rajoista. Musiikin raja-aitojen murtamisen suhteen on tietenkin helppo olla kyyninen, kiitos monien crossover-viritelmien, joita markkinointitiimeissä kautta maailman on vuosien varrella kokoon kyhätty. 

Tilanne on kuitenkin kovin toisenlainen Los Angelesin filharmonikoiden kaltaisella orkesterilla. Kalifornian rikas kultturiperinne kattaa niin Schönbergin, Stravinskyn kuin Hollywoodinkin, puhumattaan jazzista, popista ja lukemattomista kansanperinteistä. Niinpä monet perinteiset rajat ovatkin menettäneet merkityksensä Länsirannikon orkestereiden arjessa. 

Osana vuoden 2019 Barbican-residenssiään LA Phil ja Gustavo Dudamel tarjosivat Lontoon-yleisölleen tuntumaa siihen, kuinka rajojen yli liikutaan ammattitaitoisen sulavasti ja vaikuttavasti. Tiistai-illan jälkimmäisellä puolikkaalla filharmonikot esiintyivät yhdessä orkesterin jazz-osaston johtajan, legendaarisen Herbie Hancockin ja tämän kvartetin kanssa. Orkesterikonsertin jatkoksi kuultiin vielä bändin oma setti. 

Hancockin, LA Philin ja Dudamelin ohjelmassa oli kolme klassikkoa Chameleon (1973), Butterfly (1974) ja Rockit (1983), kaikki tuoreina sovituksina kvartetille ja orkesterille. Näistä taiten tehdyistä sovituksista antoisin oli ehdottomasti Rockit, jossa Hancockin bändi, orkesteri ja DJ fuusioitiin orgaaniseksi kokonaisuudeksi.

Särmikäs jousisatsi, puhallinten värikylläiset harmoniat ja oivalliset lyömäsoitintekstuurit tekivät Rockitin orkesteriosuudesta mukaansatempaavan kokonaisuuden. Vahvistuksen balanssi suhteessa kvartettiin ja DJ:n osuuteen toimi kauttaaltaan mainiosti mahdollistaen hienon elämyksen. Dudamelin ja Hancockin musiikinjohto pelasi hyvin yhteen, ja kumpikin vaikutti silminnähden nauttivan yhteistyöstä. 

Chameleon ja Butterfly olivat kumpikin oivaltaen sovitettuja, jos kohta Rockitia perinteisemmällä otteella. Tätä älköön kuitenkaan tulkittako moitteeksi, sillä molemmat kappaleet olivat varsin nautittavia, varsinkin kun asialla oli huippumuusikoiden joukko. Miksauksen suhteen olisin kuitenkin toivonut Chameleonissa tarkempaa orkesterin fokusointia, varsinkin parin ensimmäisen minuutin aikana. 

Butterflyn osalta äänisuunnittelu toimi alusta alkaen huomattavasti paremmin. Nyt orkesteri ja kvartetti soivat asianmukaisessa balanssissa. 

Kaikkiaan on sanottava, että tämän hedelmällisen ja taidokkaan yhteistyön vaikuttavin ulottuvuus oli kenties sen molemminpuolinen luontevuus. Näin rajoja ylitetään omistautuneesti ja innostavasti. 

Gustavo Dudamel ja LA Phil Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Illan alkupuolella kuultiin kaksi Euroopan ensiesitystä. Paul Desennen Guasamacabra (2018) pohjautuu Venezuelan guasa-perinteeseen, missä hullunkurisia riimejä sommitellaan mitä yksinkertaisimpiin melodioihin, joihin tuo särmää oikukas viisijakoinen rytmi. 

Kuten teoksen otsikko antaa ymmärtää, Desenne vie guasa-perinteen uudelle ilmaisun tasolle yhdistämällä leikkisyyden ja makaaberin. Tuloksena on tavallaan tämän päivän Latinalaisen Amerikan La Valse, katastrofin rajoilla tasapainoileva orkesterikuvaelma.

Guasamacabra alkaa viattoman leikkisästi, mutta sävyt tummenevat nopeasti. Musiikki vaeltaa valoisasta nostalgiasta armottomaan pahansuopuuteen käyden toistuvasti lähellä romahdusta. Toisin kuin Ravelin vuosina 1919-20 säveltämä koreografinen runoelma, Guasamacabra ei pääty itsetuhoon, vaan loppu on moniselitteisempi ja voimaannuttavampi. 

Venezuelan lasten ja nuorten kamppailulle ja kärsimykselle omistettu Guasamacabra on vaikuttava orkesterifresko, jonka instrumentaatio on kerrassaan upeaa. Orkesteri ja Dudamel olivat kotonaan Desennen oikukkaan rytmiikan ja alati muotoaan muuttavan soivan kudoksen parissa. Tuloksena oli puhuttelevan teoksen menestyksekäs Europan kantaesitys ja hieno illan avaus. 

Guasamacabran jälkeen iltaa jatkettiin toisen uutuuden, Gabriela Ortizin Téenek – Invenciones de Territorion (2017) parissa. Teos muodostuu orkesterikuvaelmien sarjasta, jonka moni-ilmeisyys heijastelee rinnakkaineloamme ja meitä yhdistävää toiseuden kokemusta. Téenekin kuvaelmien näennäisestä irrallisuudesta kasvaa mielekäs jatkumo, jonka lomassa syvennytään mitä moninaisimpiin ilmaisun muotoihin. 

Orkesterille Téenekin tekstuurien, rytmien ja melodisen ilmaisun runsaus tarjoaa kerrassaan mainion haasteen. Dudamel ja LA Phil vastasivat haasteisiin innoittavalla varmuudella, jonka saattoi aistia kautta vakuuttavan Euroopan kantaesityksen. Musiikki oli tulvillaan hehkuvia värejä, ketterää rytmiikkaa ja esimerkillistä läpikuultavuutta.  

Kokonaisuutena ilta toi virkistävästi yhteen aikamme musiikkikulttuurien moninaisuutta ja tämän hienon orkesterin laaja-alaista osaamista. 

– Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari

Herbie Hancock, piano ja koskettimet

Paul Desenne: Guasamacabra (2018) Euroopan kantaesitys

Gabriela Ortiz: Téenek – Invenciones de Territorio (2017) Euroopan kantaesitys

Herbie Hancock: Chameleon (1973)

Herbie Hancock: Butterfly (1974) 

Herbie Hancock: Rockit (1983)

Barbican Centre, Lontoo

Ti 19.11.2019, 19.30

Yuja Wang, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa maanantaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikot aloittivat yhdessä musiikillisen johtajansa Gustavo Dudamelin kanssa kolmipäiväisen residenssinsä Lontoon Barbicanissa maanantaina johdattamalla yleisönsä musiikilliseen aarreaittaan, jossa odotti kolme mestariteosta tältä ja viime vuosisadalta.

Illan aloitti Alberto Ginasteran hieno Variaciones concertantes (1953), jota ainakin täällä Euroopan  puolella turhan harvoin soitetaan. Ginasteran muunnelmasarja on orkesterille erinomainen käyntikortti, sillä jokainen sen variaatioista on kirjoitettu eri soolosoittimille. Näin äänenjohtajat pääsevät esittelemään osaamistaan mitä oivallisimmin tämän haastavan mutta palkitsevan teoksen parissa. 

Kun asialla on LA Philin kaltainen huippumuusikoiden joukko, teosvalinta palkitsee myös kuulijan mitä runsaskätisimmin. Orkesteri ja Dudamel tarjosivatkin elämyksen upeiden niin upeiden soolojen ja duettojen kuin erinomaisen yhteissoitonkin muodossa. Mainio teosvalinta, joka avasi kuulijan aistit kerrassaan hienosti. 

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana John Adams on säveltänyt vaikuttavan sarjan konserttoja, joista useimmista on tullut osa solistien ja orkestereiden ohjelmistoa. Lontoossa saatiin kuulla sarjan uusin tulokas, Yuja Wangille sävelletty LA Philin tilausteos Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19). 

Viime maaliskuussa Walt Disney Concert Hallissa kantaesitetty teos on Adamsin kolmas pianokonsertto Takemitsun innoittaman  Eros Pianon (1989) ja Nancarrow-henkisen Century Rollsin (1996) jälkeen. Kuten osuva otsikko antaa ymmärtää, Must the Devil Have All the Good Tunes? on eräänlainen danse macabre, joskin funk-henkinen sellainen. 

Konserton käynnistää fagottien, kontrafagottien ja kontrabassojen herkullinen groove, jonka lomaan solistin tummanpuhuva tanssi kietoutuu. Oikukas 9/8-tahtilaji huojuttaa musiikkia mitä mukaansatempaavimmin, vangiten solistin ja orkesterin pyörteisiinsä. 

Oman sävytyksensä orkesterikudokseen tuo lehmänkellojen omintakeinen sointi, yksi monista Adamsin kekseliään instrumentaation mieleenpainuvista detaljeista. Säveltäjän tyylin läpikotaisin tuntien Dudamel ja orkesteri tekivät partituurille kunniaa koko antaumuksellisella taidollaan. 

Solistin osuus oli Wangin käsissä rytmin ja värin sammumatonta juhlaa, joka naulitsi kuulijan huomion vastustamattoman lumovoimaisesti. 

Vaikka Must the Devil Have All the Good Tunes? on yksiosainen teos, laaja muotokaari kätke sisäänsä perinteisen nopea-hidas-nopea -kaavan, jonka taitteet kasvavat yhteen orgaanisesti. 

Vaikuttavan kaunis, hidas keskitaite kätkee sisäänsä kenties hienointa musiikkia, mitä Adams on koskettimille kirjoittanut. Samaa voi toki sanoa myös orkesterisatsista. Kiehtovien soivien kuvien läpi vaeltavan musiikin omintakeiset harmoniat ja puhuttelevat tekstuurit tekevät oikeutta Yuja Wangin ainutlaatuiselle pianisimille. Tässä musiikissa ajan ja tilan taju katoavat. Solistin, orkesterin ja kapellimestarin huippuunsa hiottu yhteistyö tarjosi elämyksen, jonka kokeminen oli todellinen etuoikeus. 

Musiikin lähes huomaamaton muodonmuutos vie solistin ja orkesterin kohti päätöstaitetta, taidokkaaseen orkesteriasuun puettua swing-finaalia. Upeasti kirjoitettu kontrapunkti kehystää liki pakonomaista sisäistä paloa, joka kiidättää solistia uhmakkaasti eteenpäin aivan päätöstahdeille saakka. Kahdesti orkesteri yrittää pysähdystä jousten staattiseen sointuun, ja kahdesti solisti vetää pidemmän korren. Lopulta kolmas takaa-ajo tuottaa tulosta, ja orkesteri saa kuin saakin viimeisen sanan.

Yuja Wang Barbicanin lavalla. Kuva: Mark Allan / Barbican

Adamsin konserton Lontoon ensiesitys oli kaikin puolin suurenmoinen kokemus. Konserton riehaannuttama Barbicanin yleisö sai nauttia vielä solistin kolmesta ylimääräisestä, Michael Tilson Thomasin Wangille muutama vuosi sitten säveltämästä You Come Here Oftenista?, Nikolai Kapustinin Toccatinasta ja Lisztin sovittamasta Schubertin Gretchen am Spinnradesta.

Väliajan jälkeen orkesteri ja Dudamel sukelsivat Igor Stravinskyn muinaisen venäjän folkloresta ammentavan Kevätuhrin (Le Sacre du printemps, 1911-13) maailmaan. Tämä yli satavuotias teos on yhä modernismin täydellisimpiä ilmentymiä, jonka jännitys ja inspiraatio kantavat ajasta ikuisuuteen. Sen kuohuvat rytmit, omaleimaiset harmoniat, ainutlaatuinen orkestraatio sekä silkka sammumaton energia muodostavat aina aivan erityisen kokemuksen. 

LA Phil ja Dudamel yhdistivät näkemyksessään teoksen ikiaikaisia ja modernistisia ulottuvuuksia kertakaikkisen vakuuttavasti. Tuloksena oli tulkinta, jossa pidättelemätön energia, yksityiskohtien tarkkuus ja musiikillinen keksintä kohtasivat mitä vaikuttavimmin.

Stravinskyn partituurin rytminen rikkaus heräsi orkesterissa eloon ihastuttavan virtuoosisena, Dudamelin ohjastaessa tätä vuolasta virtaa äärimmäisen tarkasti. Enpä muista koskaan kuulleeni ensimmäisen osan päättävän Danse de la terren purkautuvan ilmoille vastaavanlaisena vyörynä. Sama peräänantamaton henki läpäisi huikean Dance sacralen, jonka vimma ja äärimmäinen yksityiskohtien toteutuksen tarkkuus olivat jotakin uskomatonta.

Näiden hurjimpien myrskyjen vastapainona toisen osan yölliset harmoniat piirtyivät ilmoille ravistelevan pysähtyneinä. Soivassa kaikkeudessaan tässä oli Kevätuhri, jota kelpaa muistella. 

Gustavo Dudamel ja konserttimestari Martin Chalifour kättelevät maanantain konsertin päätteeksi. Kuva: Mark Allan / Barbican

Loppukepposena Dudamel ja orkesteri soittivat hykerryttävän ylimääräisen, John Philipp Sousan Liberty Bell Marchin (1893) antaen riemulliselle illalle iloisen päätöksen. Ja lisää on onneksi tulossa seuraavina iltoina. 

– Jari Kallio

Los Angeles Philharmonic

Gustavo Dudamel, kapellimestari

Yuja Wang, piano

Alberto Ginastera: Variaciones concertantes (1953)

John Adams: Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19)

Igor Stravinsky: Le Sacre du printemps (1911-13/1947) 

Barbican Centre, Lontoo

Ma 18.11. 2019, klo 19.30

Andreas Haefliger, HKO ja Susanna Mälkki Dieter Ammannin pianokonserton harjoituksissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Keskellä pimeää, pakkasen puremaa marraskuista viikkoa Musiikkitalo hehkui kirkkaasta, soivasta lämmöstä, kun Helsingin kaupunginorkesteri yhdessä ylikapellimestari Susanna Mälkin ja pianisti Andreas Haefligerin kanssa heittäytyivät Dieter Ammannin huikean uuden pianokonserton, Gran Toccatan (2016-19) Suomen ensiesitykseen. 

Pianokonsertto sai kantaesityksensä aiemmin tänä vuonna BBC Promseilla Haefligerin, BBC:n sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon kanssa. Sittemmin Haefliger on ehtinyt soittaa konserton myös Bostonissa, Mälkin johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin solistina. Tämän viikon Helsingin konserttien ohella konsertto myös levytetään ruotsalaiselle BIS-merkille. Konsertto on myös HKO:n ohjelmassa ensi kesän festivaalivierailulla Luzerniin.  

Ammann, 57, on mitä omaperäisin säveltäjä, jonka juuret juontavat niin jazzin kuin klassisen puolenkin traditioihin. Kunnon käsityöläisenä Ammann hioo ideoitaan pitkään ja perusteellisesti, ennen kuin ne saavat nuotinnetun asunsa käsin kirjoitettuun partituuriin. Nuotinnussoftan sijaan säveltäjän työvälineenä on vanha kunnon lyijykynä.  

Säveltäjän tuotannossa kaksikymmentäviisiminuuttinen pianokonsertto ilmentää uudenlaista ilmaisun vapautta liki loputtomassa, tarkoin työstetyssä keksinnässään. Ammannin mukaan musiikin ”liekki” on valjastettu majakaksi taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. 

Pianokonserton suuri orkesteri triplapuhaltimineen, neljine käyrätorvineen, isoine jousistoineen ja laajoine lyömäsoittimistoineen juhlistaa tiheitä mutta samalla läpikuultavia tekstuureja, mukaansatempaavia rytmejä ja hämmästyttäviä sointivärejä.  

Kuten alaotsikko Gran Toccata antaa ymmärtää konsertto syleilee virtuositeettia ja sammumatonta sointienergiaa. Pianokonsertto muodostuu useista toisiinsa saumattomasti liittyvistä taitteista, joiden väliset orgaaniset siirtymät kuljettava musiikkia mitä erilaisimpien äänimaisemien läpi kerrassaan taidokkaasti ja mielikuvituksekkaasti. 

Toccatan perinteeseen sopivasti konsertto käynnistyy häikäisevällä molto ritmico -osuudella. Musiikki kohoaa avaustahdeilta pian kieppuvaksi myrskytuuleksi, jonka pauloihin piano ja orkesteri kietoutuvat vaikuttavan soitinnuksen upeasti värittäminä.

Kadenssihuipennuksen myötä rytminen draivi kanavoituu hienovaraiseksi svengiksi, jonka sointimaailmoissa voi aistia yhtäläisyyksiä niin impressionismiin kuin jazziinkin. Mikrointervallit ja laajennetut soittotekniikat tuovat kuitenkin musiikkiin alati raikkaita, omintakeisia värejä. 

Pianokonserton koskettavimpia taitteita on lyhyt Corale malinconico, jonka syvä, ohikiitävä kauneus puhuttelee kuulijaansa perin pohjin. 

Gran Toccatan päätös kiertyy takaisin alkuun. Kiihkeä rytmiikka nousee jälleen korostuneesti esiin solistin ja orkesterin matkatessa läpi henkeäsalpaavan soivan labyrintin. Viimeisillä partituurinsivuilla musiikki pelkistyy sarjaksi pianon päätössointuja, joita säestää jousiston äärimmilleen hidastettu vibrato.  

Haefliger, Mälkki ja HKO antoivat pianokonsertolle kertakaikkisen innostavan Suomen ensiesityksen, jonka lumovoima oli jotakin ainutkertaista. Ottaen huomioon konserton oivallisen tiheän sävelkudoksen, esityksen kuulautta saattoi vain hämmästellen ihailla.  

Dieter Ammann, Andreas Harfliger ja Susanna Mälkki yhdessä HKO:n kanssa Musiikkitalon lavalla keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Huippuosaajana Haefliger oli täysin kotonaan soolo-osuuden lukemattomissa haasteissa. Mälkin johdolla soololinjan lomaan taidokkaasti punottu orkesteri huolehti tekstuurien kirkkaudesta ja rytmisestä tarkkuudesta mitä ihailtavimmin. Konsertto sai innokkaan vastaanoton niin Musiikkitalon runsaslukuiselta yleisöktä kuin säveltäjältä itseltäänkin.   

Orkesterin tämän kauden italialaisen teeman hengessä illan käynnisti sodanjälkeisen modernismin omintakeinen klassikko, Giacinto Scelsin Quattro Pezzi ciascuno su una nota sola (1959). Legendaarisessa teoksessaan Scelsi pelkistää musiikillisen materiaalinsa äärimmilleen, jokaisen kappaleen pohjautuessa yhteen ainokaiseen säveleen. Kiitos kekseliään orkestraation ja alati sävyään vaihtavien sointivärien, Quattro Pezzi kasvaa vaikuttavaksi meditaatioiden sarjaksi. 

Scelsin reduktionismissa voi aistia yhteyksiä György Ligetin Musica ricercatassa (1951-53) toteuttamiin samanhenkisiin kokeiluihin. Konserttikokemuksena Quattro Pezzi on varsin omanlaisensa, mitä kiehtovimmassa mielessä. Teoksen Webern-henkinen yksityiskohtaisuus asettaa muusikoille melkoisia haasteita samalla, kun sointi on arkaaisen paljas, ja paljastava.  

HKO:n puhaltajat omistautuivat tehtäväänsä hienosti yhdessä lyömäsoittajien ja pienen jousiyhtyeen kanssa. Mälkin johdolla artikulaation nyanssit ja rytminen tarkkuus olivat kunniassaan ja konsertin avauksesta muodostui virkistävän erilainen kokemus.  

Ensiesityksistään lähtien Gustav Holstin Planeetat (The Planets, 1914-16) on ollut yksi 1900-luvun rakastetuimpia orkesterisävellyksiä. Seitsenosainen orkesterisarja ammentaa innoitteensa aurinkokunnan planeettoihin liittyvästä astrologisesta symboliikasta.   

Planeetat on sävelletty varsin isolle sinfoniaorkesterille, josta löytyy mm. neljä kutakin puupuhallinta, kuusi käyrätorvea, kaksi harppua, kaksi patarumpalia, neljä lyömäsoittajaa, celesta ja urut. Neljäkymmentäviisiminuuttinen sarja soikin värikylläisenä, kiehtovien harmonioiden ja lumoavien melodiakulkujen matkana horisontin tuolle puolen.  

Ensimmäistä osaa, Mars, the bringer of war kuljettaa itsepintainen, viisijakoinen jyske, jonka lomasta kohoavat ensimmäiset pahaenteiset vaskien linjat. Harmoninen jännite kasvaa kohti ensimmäistä tutti-purkausta, jota seuraa hetken hiljentyminen, kunnes musiikki nousee uuteen, armottomaan myrskyyn. Osa päättyy murskaavaan koodaan.   

Kontrastina alun pauhulle Venus, the bringer of peace on hienovireinen pastoraali, jonka juuret juontavat englantilaisen kansanlaulun maisemiin. Holst antaa Venuksessa käyrätorvelle, viululle ja sellolle hienot solistiset hetkensä. Kaikkiaan musiikki heijastaa syvää kauneutta, jossa ei ole rahtustakaan sentimentaalisuuden taakkaa.  

Kahden ensimmäisen osan kontrastit saivat oivallisen toteutuksen orkesterin ja Mälkin suurenmoisessa tulkinnassa. Marsin leppymätön uhkaavuus kumpusi hienosti artikuloituna rytmiseltä perustaltaan, uhkean tummanpuhuvaan sointi-ilmeeseen kiedottuna. Omasta puolestani olisin ehkä kaivannut avausosaan hitusen nopeampaa perustempoa, mutta toisaalta tämä olisi todennäköisesti syönyt yksityiskohtien ilahduttavaa tarkkuutta ja läpikuultavuutta.     

Venus puolestaan oli todellinen nautinto niin hienovireisten soolojen kuin yhteissoitonkin suhteen. Mälkki ja HKO tavoittivat Holstin musiikin ytimen kerrassaan vakuuttavasti. 

Nimensä mukaisesti Mercury, the winged messenger oli ketterän orkesterisoiton juhlaa. Värikkään orkestraation lomassa eri soitinryhmät pääsivät hienosti oikeuksiinsa, kimmeltävää celestaa unohtamatta.  

Hulppea juhlamieli kohoaa huippuuunsa Jupiter, the bringer of jollityn orkesteri-iloittelussa. Osan avaa ripeä allegro giocoso, joka siivittää musiikin riemulliseen nousun. Seuraa juhlava andante maestoso, joka kietoo orkesterin kosmiseen tanssiin. Liekö sitten totta vai legendaa, mutta tarina kertoo, kuinka siivoojat olivat tanssineet andante maestoson tahtiin Royal Abert Hallin käytävillä nuoren Adrian Boultin johtaessa kantaesityksen harjoituksia. 

Jupiter päättyy valtaisaan orkesteripurkaukseen, jonka pulppuilevassa virrassa Holstin soitinnus on värikkäimmillään. HKO:n riemuisa esitys tarjosi todellakin salin täydeltä iloa.   

Säveltäjän oma suosikkiosa, Saturn, the bringer of old age, vaeltaa kulkueen lailla arvoituksellista matkaansa halki kiehtovien soivien kaikkeuksien. Holst rakentaa osan ihailtavan taidokkaasti varsin pelkistetystä materiaalista. Musiikki perustuu yksinkertaiseen ostinatokuvioon ja koraalin, jotka kumpainenkin matkaavat halki orkesterin soitinryhmältä toiselle. Tämä vaikuttava meditaatio on Planeettojen gravitaatiokeskus.  

Mälkin johdolla musiikki eteni taianomaisen ajattomasti, kuitenkin ilman minkäänlaista laahaamista tai paisuttelua. Holstin orkesterinkäyttö pääsi HKO:n käsissä upeasti oikeuksiinsa tällä soivalla löytöretkellä.  

Uranus, the magician on yllättävän pintapuolisesti läheistä sukua Paul Dukasin L’apprenti sorcierille (1897). Temppuileva musiikki käynnistyy vaskifanfaarein, joita seuraavat mörisevät fagotit. Vähitellen koko orkesteri liittyy oikukkaaseen tanssiin, jonka lomassa melodialinja käväisee niin ksylofonilla kuin patarummuillakin. 

Lyhyt välisoitto sallii hetken hengenvetoa ennen erinomaista koodaa. Orkesteri ja Mälkki seikkailivat Uranuksen kujeilevissa maisemissa asiaankuuluvalla heittäytymisellä tarjoten yleisölle yhden illan kohokohdista. 

Päätösosa, Neptune, the mystic kurkistaa suureen tuntemattomaan. Läpikuultavat orkesteriaiheet kieppuvat hitaasti äärettömyydessä, johon kietoutuvat myös lavan ulkopuolelta kaikuvat kuoron äänet. Näiden ennenkuulumattomien sointien saattelemina musiikki saapuu tunnetun maailmankaikkeuden rajoille. Kuoron päätöstahti toistuu toistumistaan, kunnes musiikki häviää kuulumattomiin, ja Planeetat saapuu vaikuttavaan päätökseensä. 

Holstin Planeettojen harjoitukset Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Helsingin kamarikuoron hienon työskentelyn saattelemana kuultiin hienovireinen, mystisenä soiva kokonaisuus, joka saatteli Musiikkitalon illan upeasti keskittyneeseen päätökseensä.

– Jari Kallio

Helsingin kaupunginorkesteri

Susanna Mälkki, kapellimestari

Andreas Haefliger, piano

Helsingin kamarikuoro

Elisa Huovinen, kuoron valmennus

Giacinto Scelsi: Quattro Pezzi ciascuno su una nota sola (1959)

Dieter Ammann: Pianokonsertto (Gran Toccata) (2016-19)

Gustav Holst: Planeetat, Op. 32 (1914-16) – sarja suurelle orkesterille

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 6.11.2019, klo 19