Category Archives: Päävalikko

Meidän aikamme on edennyt pisteeseen, jossa kaikenlainen tarkka jäljennys on naurettavan helppoa. Skannerit, kopiokoneet ja digitaaliset kuvankäsittelyohjelmat tekevät niin hyvää jälkeä, että alkuperäiskappaleetkin kalpenevat uuden uljaan kopion rinnalla. Valokuvaajan työkalupakki on laajentunut ja painopiste muuttunut tietokoneruudun äärelle, missä työ viimeistellään ehjäksi kokonaisuudeksi ja pinnat silotellaan niin, ettei mitään silmiin pistävää jää näkyviin. Korjataan hymyäkin vähän leveämmäksi, noin. Hutiloinnit ja epähuomiossa tehdyt virheet on helppo korjata jälkikäteen, valokuvaamisen taito on vaihtunut kuvankäsittelytaitoon.

Toisin oli ennen, myös musiikissa: Moni virtuoosista kyvyistään tunnettu 1900-luvun alun pianisti sai savikiekon äärellä yllättäviä pelkotiloja, sillä kerran tallennettu pysyi muuttumattomana. Tuloksena oli ehdottomasti ehjää ja puhdasta soittoa vailla irvistyksiä ja heittäytymistä sävelten vietäväksi, etteivät vain sormet lipsahda ja tulisi virhe, kohtalokas sivuosuma kun jäisi jälkipolvien kummasteltavaksi. Ei väliä vaikka soitto maistuukin päivän seisseeltä puurolta, mutta ainakin se on täysin reseptiä mukaillen keitetty. Esimerkkinä hurjan maineen konserteillaan saavuttanut pianisti Leopold Godowsky, jonka psyyke ei kestänyt äänitysten lopullisuutta, mekaanista muistia. Häneltä säilyneet kuivakkaat äänitykset tuskin antavat oikeaa kuvaa hänen todellisista kyvyistään.

Niin vain äänitystekniikka hioutui vuosisadan kuluessa huippuunsa ja studioteknikoista tuli soittajien oikeita käsiä. Mikä ennen oli muuttumatonta, oli nyt vain uusintaoton ja parin pikkukikan takana täydellisestä. Aluksi se hoitui saksilla ja liimalla, nyttemmin sama saadaan aikaiseksi paljon huomaamattomammin ja helpommin tietokoneohjelmilla ja äänenmuokkauksella niin, ettei leikkauksesta jää juurikaan jälkiä. Viimeisen päälle pakkeloiduista ja virheettömistä suorituksista tuli standardi, ja samalla harhakuva musiikin tulkinnan virheettömyydestä luikerteli nuoriin soittajiin. Koska virheitä ei levyltä kuule, ei niitä myöskään kukaan tee. Ajatus on luonnoton.

Valitettavasti monet kuulijatkin taitavat kuvitella, että konsertti on vain livenä soitettu levy, eli puhdas virheistä ja kaikin puolin täydellistä. Alkaa leikki, jossa soittaja pelkää virheitä ja kuulija sitten bongaa niitä. Konserttinautinto kärsii, mutta vieläkin vakavampaa harmia tehdään itse teokselle ja tulkinnalle, jonka kaikki mahdollisuudet peittyvät ahdistuksen ja virheiden pelon alle. Kun takaraivo on täynnä huomioitavia vaaramomentteja, tulee tulkinnasta huomaamatta arkaa ja tylsää.

Joku viisaana esiintynyt kerran sanoi: ”yksikään musiikkiesitys ei hyödy vääristä äänistä.” Ehkäpä niin, mutta yksikin hyvin soitettu väärä ääni peittoaa tuhat huonosti soitettua oikeaa ääntä. Itsekin kuuntelen mieluummin näkemyksellistä, hiottua, harjoiteltua ja uskaliasta soittoa olkoonkin, että väliin lipsahtaisi jotain sinne kuulumatonta. Täydellistä jäljentämistä varten minulla on tietokone, joka soittaa kaiken oikein huonosti.