Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Cembalistin linnut soivat vilpittömyydelle

Elina Mustonen ja Nepi jutustelevat.

– Siellä vain tuli tosi hyvä olo, kuvailee cembalisti Elina Mustonen Rovaniemen uutta kulttuuritalo Korundia. Mustonen on juuri palannut Rovaniemeltä, jossa Korundissa esitettiin Figaron häät Lapin kamariorkesterin ja ooppera Bravon yhteisproduktiona. Mozartin oopperat ovat  resitatiivicembalistina usein soittavan Mustosen suuri intohimo. Innostuneena hän myös kuvailee Korundin tiloja, joissa taidemuseon kokoelmat levittäytyvät konserttisalinkin käytäville. Taloon on pian tulossa myös oma cembalo, joka on tilattu Jukka Ollikalta Prahasta. Sille on varattu oma huonekin tilavassa konserttitalossa.

Jaloissa lepäilee welsh corgi Nepi, ja olohuonetta hallitsee ylvään mustakultainen Willem Kroesbergenin cembalo. Huomio kiinnittyy välittömästi soittimen sisäkannen maalaukseen, jossa ryhmä mitä erilaisimpia lintuja kuuntelee keskittyneesti soittajaa, eksoottiset ja kotimaiset lajit yhdessä, pöllöt ja pikkulinnut sovussa. Concerto-nimisen teoksen on maalannut Risto Lammin-Soila syksyllä 2009. Maalauksesta syntyi nopeasti idea lintuaiheisesta konsertista. Ensimmäiset konsertit olivat viime kesänä, ja ensi tiistaina Mustonen esittää ohjelmiston Sellosalissa.

Byrd ja Cage

– Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti François Couperinin lintusarja ja Jean-Philippe Rameaun lintubiisit Kana ja Lintujen hälytyshuuto, Mustonen luettelee. – Ja koska aiherajaus ei ole mitenkään tiukka, niin tällöin mukana pitää tietysti olla myös William Byrdin musiikkia! Abstraktikin cembalomusiikki sisältää usein vislausta ja sirkutusta, mutta myös lintumaisessa musiikissa cembalo taipuu moneen. Tätä havainnollistaa konsertissa kuultava nykymusiikki. Konserttiteeman vakiinnuttua Elina Mustonen heitti veljelleen Olli Mustoselle idean lintuaiheisesta cembalokappaleesta.
– Sanoin Ollille, että ei paineita, mutta jos sattuisi tulemaan inspiraatio…
Ei aikaakaan kun veli sanoi aloittaneensa sävellystyön. Olli Mustosen Sielulintu sai innoituksensa Karjalan ortodoksien traditiosta, jossa sielulintu tuo ja vie ihmisen sielun sekä vartioi sitä öisin. Dramaattisiin mittasuhteisiin kohoava kappale osoittaa lintuaiheen symbolisen potentiaalin.

Erityinen on myös konsertin toisen nykymusiikkiosion taustatarina. Slovakialaissäveltäjä Peter Machajdík otti sattumanvaraisesti yhteyttä Mustoseen nähtyään tämän kotisivut, koska etsi esittäjää  cembalokappaleelleen Flower Full of Gardens. Mustonen kysyi, sattuisiko Machajdíkilla olemaan mitään lintuaiheista musiikkia. Viikon päästä  säveltäjä lähetti Empty Cage -kappaleen nuotin, jonka  oli saattanut keskeneräisestä valmiiksi.
– Empty Cage on myös eräänlainen hommage à John Cage, joka oli suuri lintujen ystävä, Mustonen kertoo.  – Kappale rakentuu c-a-g-e -ostinatolle, ja itse asiassa sen ideaalikesto on 4’33”!

Lintuteema konsertin punaisena lankana hahmottelee kiinnostavasti, miten eri tavoin säveltäjät ovat käyttäneet ulkomusiikillista aihetta sävellystyön pohjana. Lintu voi toimia jäljittelyn kohteena, metaforana jollekin suuremmalle tai valtaviin mittasuhteisiin yltävän rakennelman lähtökohtana. Lintumuusa ei välttämättä ole runollinen satakieli: Rameaulle myös mitä arkipäiväisin lintu, kana, on väkevän luonnetutkielman arvoinen.

Risto Lammin-Soila: Concerto

Musiikki voi vaikuttaa

Eläimet ovat Mustoselle sydämen asia.
– Tunnistan että tässä on paljon sellaista naiivia tunteellisuutta, mutta pienin askelin olen ottanut kantaa asioihin. Yhä enemmän on alkanut ärsyttää ihmisen arroganssi muihin lajeihin nähden. Ihminen on määritellyt eläimet kapeasti omasta näkökulmastaan käsin. Tyrmistyttää, miten joku voi ajatella, että elävää, tuntevaa olentoa voi kohdella miten vain.
Mustonen on tullut tunnetuksi ennen kaikkea saimaannorpan puolestapuhujana.
– Kun pari vuotta sitten kuulin saimaannorpan nykytilanteesta, minun oli pakko tehdä jotakin, Mustonen kertoo. Tuloksena oli Norppa aid -konsertti. – Jokainen voi tehdä jotakin, ja minulle musiikki oli keino vaikuttaa.

Konsertti keräsi Temppeliaukion kirkon täyteen ihmisiä kuuntelemaan Suomen parhaimpiin kuuluvia kamarimuusikoita. Tavoite saavutettiin: musiikin avulla oli mahdollista herättää huomiota tärkeälle asialle. Positiivinen vaikutus kulki myös toiseen suuntaan: tapahtuma houkutteli paikalle ihmisiä, jotka eivät olleet ennen käyneet klassisen musiikin konserteissa.
– Ja he sanoivat ettei tämä tosiaankaan jää viimeiseksi kerraksi.
Mustonen iloitsi myös siitä innokkuudesta, jolla ihmiset lähtivät mukaan hyväntekeväisyysprojektiin:
– Mihin tahansa otin yhteyttä, kaikki olivat heti valmiita auttamaan.

Instrumenttien harmonia

Cembalo ei missään vaiheessa historiaa täysin kuollut sukupuuttoon; 1900-luvun alkupuolellakin esimerkiksi Martin? ja Poulenc kirjoittivat sille konsertot. Vasta vanhan musiikin uudelleennousun myötä cembalo kuitenkin palasi täysivaltaiseksi, itsenäiseksi soittimeksi, josta myös säveltäjät kasvavassa määrin kiinnostuivat. Cembalon soittoteknisiä mahdollisuuksia tunnetaan silti edelleen varsin huonosti. Cembalo on myös tyypillisesti nähty pianon, soitinten ”luomakunnan kruunun”, kautta ja pianon muovaamien instrumentaalisten ihanteiden näkökulmasta. Vanhan musiikin piirit eivät välttämättä ole olleet yhtään sen avarakatseisempia. Lopulta jokaiseen soittimeen täytyisi suhtautua sen omilla ehdoilla.
– Soitin, instrumentti, sehän tarkoittaa välinettä. Tärkeintä on se, miten soittaa, ei millä soittaa, Mustonen muistuttaa.
Vanhan musiikin ”uudelleensyntymästä” on kuitenkin jo kulunut aikaa, ja vastakkainasettelut ovat pehmenemässä. Autenttisuudella, rekonstruktiolla tai oikeaoppisuudella ei ole enää sitä merkitystä kuin pari vuosikymmentä sitten.

– Pienenkin improvisaation nuotintaminen osoittaa miten vaikea ajatuksia on tavoittaa nuottikirjoituksella, Mustonen tähdentää. Ajallisen etäisyyden ja häilyvyytensä tähden nuottiin ei voi takertua. Oleellinen löytyy nuotin takaa.
– Tärkeintä on vilpittömyys ja rehellisyys, läsnäolo. Haluan soittaa niin, että musiikki on ”totta.” Mutta toinen, joka myös soittaa vilpittömästi ja uskoen täysillä tekemiseensä, on yhtä lailla oikeassa. Hyvin soittaminen ja oikein soittaminen eivät tosiaankaan ole sama asia. Totuuksia on monia.

Elina Mustonen, ”Linnut”
Sellosali 20.9. klo 19
liput 12/6e

http://www.solistiyhdistys.fi/soly/etusivu.html

Levyarvio: Formenti ja salaperäinen sokkelo


Marino Formenti: Night Studies
Marino Formenti, piano
Col Legno, 2011

Marino Formenti on rakentanut pientä uranousua viimevuosina sekä pianistina että kapellimestarina ja nyt myös säveltäjänä. Formenti näyttää tietoisesti valinneen musiikin marginaalissa pysymisen varsin omaperäisillä konserttirungoillaan, kuten Kurtag’s Ghosts -resitaalikiertueellaan, jonka konsertit koostuivat kymmenistä miniatyyrikappaleista, jotka jollain tavalla nivoutuivat György Kurtagin teoksiin. Mukana oli Schubertia, Chopinia, Boulez’ta ja Webernia vain muutamia mainitakseni. Siinä olikin taustatietoni miehestä, joten levy on lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava, eikä vähiten vetävän nimensä vuoksi. Read More →

Reportaasi: Sibelius-festivaali avasi Kamun kauden komeasti

Okko Kamu

Sibelius-festivaali Lahdessa 7.-11.9.

Sinfonia Lahti, Okko Kamu, Elina Vähälä

Okko Kamu sai aloittaa kautensa Sinfonia Lahden uutena ylikapellimestarina ja samalla Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana ylväästi, kun tänä vuonna 12. kertaa järjestettävän festivaalin ohjelmassa olivat Jean Sibeliuksen sinfoniat. Festivaali toimi jykevänä johdantona Kamun kapellimestarikaudelle, ja jään innolla odottamaan yhteistyön tuloksia – ei ainoastaan Sibeliustalossa, sillä Kamu tekee pian Sinfonia Lahden kanssa kokonaislevytyksen juuri Sibeliuksen sinfonioista. Kiinnostavaa on se, että nyt on myös saatu päätökseen BIS-levymerkin ainutlaatuinen The Sibelius Edition, joka kokoaa yhteen kaiken Sibeliuksen tuotannon. Tuntui siis, että jonkinlaiseen taitekohtaan oli tultu.

Torstaina kuultiin kaksi ensimmäistä sinfoniaa, ja perjantain konsertissa jatkettiin kronologisesti. Elämäniloinen ja klassistisen raikas kolmas sinfonia osoitti nopeasti, millä otteella Kamu Sibeliukseen haluaa tarttua ja millaisena hän saa Sinfonia Lahden soimaan. Helsingin Sanomien haastattelussa Kamu oli sanonut haluavansa ottaa ”krumeluurit veke.” Se tarkoitti Jugend-estetiikkaa: jäntevää, notkeaa linjaa, vitaalisuutta, vetävää ja yksinkertaista svengiä. Kamun johtoajatuksena oli kaiken aikaa selkeä organisointi, eteenpäinmenevyys ja pitkien kaarien rakentaminen. Teemoja ohjattiin eteenpäin huolellisesti ja selväpiirteisesti kuin orgaanisessa koristekuviossa.

Kamu otti siis lähtökohdakseen ennen kaikkea rakenteen, alleviivaten näin sitä, mikä aina otetaan esiin puhuttaessa Sibeliuksesta sinfonikkona: orgaanisuus, yhtenäisyys, sisäinen logiikka. Krumeluureista tosiaan oli luovuttu: etualalla oli verevä rytmisyys, rytmien puhuvuus, suussa hyvältä maistuvat ugriset poljennot. Tämä olisi saattanut johtaa melko puisevaan, lennokkaita arkkitehtonisia piirroksia muistuttavaan kokonaisuuteen, jollei myös sointiin olisi kiinnitetty yhtä lailla huomiota. Sinfonia Lahdelle tyypilliseen, erityisesti Osmo Vänskään yhdistyvään pihkaisen raikkaaseen ja mystiseen jousihumuun verrattuna Kamu loihti jousiston sointiin herkullista pulleutta. Sointimatot liikkuivat pehmeästi ja fyysisesti, ja melodiat muovautuivat ihastuttavan pyöreinä. Raikkaan kerroksisessa tekstuurissa sähäkät puhallindetaljit erottuivat nautittavasti, ja lämpimästi pauhaavat vasket soivat ensiluokkaisesti koko illan.

Yhtenäinen linja, vitaalinen rytminkäsittely ja mehevä, kullankeltainen sointi oli etualalla myös sinfonioiden rinnalle otetussa viulukonsertossa, jonka solistina kuultiin lahtelaisten suosikkia Elina Vähälää. Verraten pingottuneen avausosan jälkeen keskimmäinen osa soi lumoavan muhkeana, hitaiden linjojen kaartuessa laveina ja vangitsevan sitkeinä kuin kevättalviset lakeudet. Yleisö sai nautiskella Vähälän soinnin verrattomasta täyteläisyydestä, valoisuudesta ja helmeilevyydestä. Tämän jälkeen finaali rynnisti keveän energisesti ja läsnäolevasti, vailla minkäälaista symbolistista utua: solisti tarttui todella orhinsa ohjaksiin ja aksentoi nautittavan dynaamisesti koko laukkaavan ja riemukkaan päätösosan. Ääriään myöten täysi Sibeliustalo tervehti Vähälää täydessä hurmiossa.

Illan pääteoksena kuultiin Sibeliuksen suurimpana sinfoniana pidetty syvämietteinen neljäs. Pidäkkeinen ja voimakkaan ekspressiivinen teos eroaa jo selvästi alkukauden kansallisromanttisista sinfonioista: neljännessä sinfoniassa kuva todellisuudesta ei ole enää läpinäkyvä vaan hahmottuu välittyneenä, kompleksisena. Rakenne on yhtenäinen, mutta ilmaisu fragmentoitunut, asettaen erilaisia väripintoja vastakkain. Tämä kehityssuunta jatkuu suoraan viidennessä sinfoniassa.

Kamu kannatteli sinfonian voimakasta jännitettä painokkaalla organisoinnilla ja kauaskantoisella dynaamisella muotoilulla kyeten myös keventämään raskasta tekstuuria linjakkuudella ja antoisalla soinnilla. Etenkin rytmisissä, korostuneen formaalissa jaksoissa Kamun otteen ongelmat kuitenkin nousivat esiin: emiootionaalinen rekisteri vaikutti paikoin kapealta tekstuurin supistuessa jänteväksi jatkumoksi. Sinfonista orgaanisuutta ja rakenteellisuutta korostavalla tyylillä on riski muovata teos kiiltäväpintaiseksi, yhtenäisenä vitaalisena virtana loogista päätepistettään kohti syöksyväksi putkeksi, josta uupuu sävyjen ja yksityiskohtien rikkautta.

Toista osoitti kuitenkin ylimääräisenä kuultu Mirandan nukahtaminen Myrsky-sarjasta, joka kuullaan Kamun ja Sinfonia Lahden juuri ilmestyneellä Sibelius-levyllä – joka puolestaan toimii aperatiivina tulevalle Sibelius-sinfoniasyklille. Värisävyjen herkullisuus ja ilmaisun dynaaminen herkkyys antoivat suuria lupauksia jatkosta.

***
Lauantain konsertin kolmessa viimeisessä sinfoniassa olikin heti havaittavissa laajempi emotionaalinen rekisteri. Rakenteeltaan kompleksisessa ja säveltäjää itseään mukaillen ”mosaiikkimaisessa” viidennessä sinfoniassa yksityiskohdat ja kokonaismuoto olivat sopusoinnussa: isojen kenttien ja hyvin hallittujen lihaksikkaiden massojen sisällä suikerteli valoa ja varjoa. Toisessa osassa dynaamisuus oli paikoin vaarassa kostautua, kun jokainen detalji nousi esiin kolmiulotteisena, mutta finaali vangitsi huikeilla sointipyörteillä, jotka rakennettiin eloisasti ja huolekkaasti ja vapautettiin loisteliaasti. Käyrätorvien joutsenteema ei ollut mikään jäädytetty motiivi vaan lensi eteenpäin henkeäsalpaavasti.

Viidennen sinfonian vetovoima perustuu pitkälti sen kiehtovaan tasapainotteluun konfliktisuuden ja sulokkuuden välillä. Tragedia vavahtelee taustalla koko ajan, mutta etenkin sinfonian lopullisessa versiossa se ei koskaan realisoidu. En voi olla hieman harmittelematta, miksi Sibelius hylkäsi vuoden 1915 versioon sävelletyn ”loppuratkaisun”, monitulkinnallisen aiheiden välillä tapahtuvan häiriytymisen ja erilleen ajautumisen. Lopullisessa versiossa se on korvattu alleviivaavalla lineaarisuudella ja konsonanssilla, kunnes sinfonia päättyy epätodellisiin iskuihin, jotka tuntuvat osoittavan kaiken jonkinlaiseksi illuusioksi. Niin tai näin, Kamu ja Sinfonia Lahti osoittivat upeaa kykyä rakentaa ja purkaa jännitteitä lavealla, energisellä tavalla sinfonian massiivisessa finaalissa.

Kuudes on ehkä silmiinpistävin Sibeliuksen sinfonioista. Sen arkaaisuus ja puhtaus, vapaa logiikka ja ilmavuus hakeutuu kohti selvästi modernimpaa ilmaisua. Teosta luonnehtii jollain tapaa häpeämätön, pidäkkeetön kauneus, eikä Kamu säästellyt sen esiin tuomisessa. Scherzon kimmeltävässä tekstuurissa ja välkähtelevissä, pystysuorissa aksenteissa oli jotain merellistä,  ja koko osa oli kuin yhden olennon eheä, luonnollinen liikerata, vivahteikas ja nyörteä. Tässä osassa näin Kamun tyylin näyttävän täyden potentiaalinsa dynaamisen linjakkuuden ja sointikylläisen elävyyden yhteennivoutumisessa.

Sibeliuksen seitsemäs on merkittävä teos koko sinfoniakirjallisuuden mittapuulla, niin harvinaisella tavalla se muodostaa oman suljetun rakennelmansa. Seitsemäs on tiivis maailma joka liikkuu rajatulla, kiinteällä väripaletilla. Lisäksi se on kiehtovalla tavalla synteesi Sibeliuksen sävelkielestä ja sinfonisesta ajattelusta. Kamu kannatteli oivallisesti teoksen valoisaa, täysin sisäistä olemusta, joka on samalla kertaa keskitetty ja kohdistumaton, abstrakti, väkevä. Niin ikään Kamun tapa rakentaa jäntevää muotoa sai synteesinsä, ja mielestäni myös ideaalitilansa, kun sinfonia hahmottui dynaamisen janan sijasta jatkuvassa liikkeessä olevana pallona.

Seisaallaan taputtava yleisö sai ylimääräisenä sitä mitä halusi, väkevästi rytisevän ja pyöreästi laulavan Finlandian. Sibelius-festivaaleilla kuultiin sunnuntaina vielä kamarimusiikkia, mutta sinfoniakonsertit olivat ehdottomasti alkusoitto, joka saa odottamaan mitä Sinfonia Lahden ja Kamun yhteistyö tuo tullessaan.

Arvio: Konnat sankaria sympaattisempia

Siegfridin kantavat voimat, Alberich ja Wotan (Heikki Tuuli)

Suomen Kansallisooppera 9.9.2011
Richard Wagner: Siegfried
Jürgen Müller, Colin Judson, Terje Stensvold, Esa Ruuttunen, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist, Catherine Foster, Terttu Iso-Oja, Tove Åman, Hanna Rantala.
Kansallisoopperan orkesteri / Leif Segerstam

Siegfried on Richard Wagnerin (1813-1883) Der Ring des Nibelungenin neljästä osasta monella tapaa helpoimmin lähestyttävä. Pohjimmiltaan se on mitä arkaaisin seikkailukertomus, jossa sankari kukistaa lohikäärmeen ja saa lopuksi neidon palkakseen. Read More →

Arvio: Valkyyria ratsasti orkesterilla

Kuva: Heikki Tuuli

Ke 7.9

Richard Wagner: Nibelungin sormus, Valkyyria
Helsinki, Suomen Kansallisooppera

Musiikinjohto: Leif Segerstam
Ohjaus: Götz Friedrich

Tänä syksynä Helsingin kansallisooppera kohoa jälleen oopperan ystävien sankariksi esittämällä neljättä kertaa Richard Wagnerin Ring-tetralogian yhtenäisenä kokonaisuutena. Jo edesmenneen ohjaaja Götz Friedrichin näyttämöllepano tuo esiin näyttävästi valaistuja laajoja, vinoja pintoja, jotka alleviivaavat Ring-oopperoiden maailman kriisiytyneisyyttä: Reininkullassa tapahtuneen katastrofin, pyhän aarteen ryöstämisen, myötä maailma on luisunut tuhon partaalle, kaikki on jatkuvasti vaarassa valua, kaatua, romahtaa. Samalla esiin kohoaa uuden maailman ilmestymisen ja lunastuksen potentiaali.

Valkyyriassa kuvattu maailma on samalla kertaa höyryävän tuore ja ikivanha, läpeensä mätä. Konfliktit jännittävät sitä äärimmilleen. Alkurikos on järkyttänyt jumalaisen tasapainon, Valhalla on saastunut, pahan voimat kasautuvat, sormuksen kirous lepää jokaisen yllä. Tarvitaan sankari, kirouksesta vapaa pelastaja, uusi ihminen, jotta voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Valhallan ja jumalien äärimmäinen lakiin nojaava systeemi ja vapaan ihmissuvun olemus ovat kuitenkin perustavassa ristiriidassa keskenään. Tässä on Ringin valtavat mittasuhteet saava perusasetelma ja sen teemojen puhuttelevuuden tae.

Valkyyriassa keskiössä on vapaan ihmissuvun syntymisen vaikeus, uuden maailman perustava ristiriita vanhaan jumalten ulottuvuuteen. Kansallisoopperassa ensimmäistä kertaa vierailevat Terje Stensvold ja Catherine Foster luotasivat vaikuttavasti Wotanin ja Brünnhilden jumalhahmoja: Stensvoldin uhkea baritoni veisti hienon muotokuvan Valhallan kaikkivoipasta isännästä, joka äärimmäisten ristiriitojen repimänä alistuu järkähtämättä osaansa ”sopimusten orjana.” Fosterin Brünnhilde ihastutti tyttömäisellä, impulsiivisella karismallaan, joskin valkyyrian äänestä uupui roolin kaipaamaa leikkaavuutta. Lilli Paasikivi teki illan mieleenpainuvimman roolisuorituksen hykerryttävän ilmeikkäänä ja iskevänä Frickana, Wotanin hyytävänä puolisona, joka edustaa jumalten maailman täydellisen jäykkää, tunteiden ja moraalin yläpuolelle jäädytettyä systeemiä. Valhallaa värittivät myös nekrofiliset, hekumoivat amazonit, neitseelliset valkyyriat, jotka jumalmaailman asukkaina eivät olleet velvollisia pitämään mitään pyhänä. Yhtenä kahdeksasta valkyyriasta teki Kansallisooppera-debyyttinsä myös tämän vuoden Timo Mustakallio -laulukilvan voittaja Miina-Liisa Värelä, jonka äänen dramaattinen räjähtävyyspotentiaali ja hersyvä karisma saivat odottamaan malttamattomasti jatkoa. Epäilemättä Värelää piakkoin kuullaan vastuullisemmissakin rooleissa.

Wagnerin musiikista hahmottui Leif Segerstamin ohjaksissa selvästi kolme erilaista aihetasoa: jumalten uljas, kylmä maailma (tunnuksenaan valkyyrioiden motiivit), Siegmundin ja Sieglinden, Wälsungien eli uuden jumalaisen ihmissuvun lavea, romanttinen sävelmaailma, ja Hundingin sekä järkkyneen maailman laukkaava, brutaali aiheisto. Hundingin roolissa kuultiin vakuuttavan karmiva Jyrki Korhonen. Omaan sävelmaailmaansa asettui hyvin myös pääpari, Jyrki Anttilan ja Kirsi Tiihosen Siegmund ja Sieglinde. Oopperasarjan seuraavassa osassa ilmestyvän pelastaja Siegfridin vanhempina, rakastavaisina ja sisaruksina he ovat luova haava jumalten asettamassa järjestyksessä. Pari tulkitsi koskettavasti tätä viatonta, vaatimatonta ja äärimmäisen emotionaalista ihmisolemusta, jonka pehmeät, ylväät ja loisteliaat aiheet asettuvat vastakkain jumalten kulmikasta rekisteriä vasten. Tiihosen aluksi himmeä ääni avautui kauniiksi tulkinnaksi murheen äidistä, ja Anttilan kestävä, pyöreä tenori kannatteli mukaansatempaavasti ensimmäisen näytöksen orgaanisena muovautuvan linjan, joskin jäin kaipaamaan Notung-miekan leiskuvuutta.

Kuten yleisön joukosta käytävällä sutkautettiinkin, ”voittajana” selviytyi kuitenkin Segerstamin luotsaama orkesteri. Wagnerin arkkityyppisiä, jollain tapaa suoraan alitajuntaan vetoavia melodiafragmentteja jatkuvasti toistava, tavattoman rikas ja vähittäin kasvava, haaroittuva kudelma nousi etualalle kannattelemaan näyttämödraamaa. Tätä edesauttoi Segerstamin dynaaminen, läsnäoleva muotoilu ja teräväreunainen nyanssointi, joka toisti näyttämön kaltevia, huimaavia rakenteita.