YLEn klassisen musiikin sivuilta voi lukea haastatteluja, artikkeleita ja kolumneja ja pääseepä myös Musiikkitalon konserttien pariin kotoa poistumatta. Myös radio-ohjelmat ovat kuunneltavissa täältä.
Levyarvio: Romantikkoa romanttisimmillaan
Robert Schumann: The 4 Symphonies
Haydn orchestra of Bolzano and Trento, Gustav Kuhn
Col legno, 2011
Robert Schumannia (1809–1856) on vaikea pitää varsinaisena sinfonikkona, suurten muotojen taitajana, vaan pikemminkin kiperien harmonioiden värittämien piano- ja laulusarjojen pellepelottomana; aina löytyy uusi kuje takataskusta. Vasta kolmekymppisenä hän uskaltautui sinfonian pariin luotuaan ensin mainetta etenkin lied-säveltäjänä. Read More →
Americanaa, balettia ja Beethovenin yhdeksäs Blossomissa
Kesäfestivaalin ohjelmistoprofiili poikkeaa tarkoituksella täysin Clevelandin orkesterin talvikaudesta, koska Blossomiin yritetään houkutella pikemminkin perheitä ja kaveriporukoita myöhäisiltapäivän piknikkiä viettämään. Tänä kesänä perheet sai sankoin joukoin liikkeelle lippu-uudistus jonka mukaan jokaista nurmilipun lunastanutta aikuista kohden sai ottaa kaksi alle 18-vuotiasta perheenjäsentä ilmaiseksi mukaan. Edellämainitusta profiloinnista johtuen ohjelmistossa on erityisprojekteja kuten elokuvamusiikkia filmin kanssa, balettia, viihdetaiteilijoita ja tietysti ”americanaa”. Jotkut isänmaalliset klassikot orkesteri heittikin kesän aikana neljä kertaa!
Kaikkein vaikuttavin americana-show niin hyvässä kuin pahassa oli Jack Everlyn konsertti, joka oli omistettu Irving Berlinin musiikille. Berlin on kirjoittanut mm. kappaleet ”There’s No Business Like Show Business” ja ”Blue Skies”, jotka ovat tunnettuja USA:n ulkopuolellakin. Jack Everly tuli Clevelandiin oman komppisektion ja neljän laulusolistin kanssa, ja show olikäsikirjoitettu pienintä piirtoa myöten. Monesti Everly kääntyi yleisön puoleen orkesterin soittaessa hiljaa taustalla, ja kertoi sopivasti liioiteltuja anekdootteja Irving Berlinin elämästä (oli mm. paljon romanttisempaa kertoa että hän tuli keskeltä Siperiaa kuin Valko-Venäjää!). Jopa spontaanin kuuloisiksi tarkoitetut vitsit Everly tarjoili viileästi ilmeenkään värähtämättä, mutta se amerikkalaisyleisön mielestä selvästikin kuului asiaan.
Shown lopussa Everly ”yllättäen” keskeytti viimeisen kappaleen ”God Bless America”, koska halusikin muistaa yhdysvaltain armeijassa palvelleita, joita hän pyysi nousemaan ylös yleisön joukossa. Yllättävän moni harmaahapsi kömpikin pystyyn, ja koko yleisö lauloi kappaleen yhdessä Everlyn omistaessa sen isänmaan puolustajille. Olin tästä isänmaallisuuden ilmauksesta hyvin vaikuttunut, ja myös järkyttynyt siitä miten laskelmoidusti Everly kykeni avaamaan läsnäolijoiden kyynelkanavat. Minulle konsertti edusti ehdottomasti amerikkalaisuuden huippua musiikillisessa mielessä.
Ehkä paras tämän kesän ulkoilmaelämyksistä oli Joffrey Balletin vierailu Blossomissa. Tämä Chicagossa majaansa pitävä balettiryhmä edustaa USA:n kärkeä, ja he toivat mukanaan monipuolisen katsauksen niin modernia kuin klassistakin tanssia. Koko projektin tekee mahdolliseksi se, että Blossomin lavan edessä on ihka oikea orkesterimonttu, joka kuulemma oli vuosikymmenet pois käytöstä, mutta joka nyt on putsattu käyttökuntoon. Baletin lisäksi operetit ja musikaalit voisivat sopia hyvin Blossomiin tulevaisuudessa!
Kaikkein dramaattisin tanssiesitys oli Othellon ja Desdemonan duetto Elliot Goldenthalin Othello-balettimusiikkiin. Joffrey Balletin johtaja Ashley Wheater yrittääkin puhua Clevelandin orkesteria ympäri koko baletin esittämiseen tulevaisuudessa. Ohjelmassa oli myös koreografioita mm. Arvo Pärtin musiikkiin, ja koko show huipentui Balanchinen koreografiaan Stravinskyn viulukonserttoon, jonka esitti yksi konserttimestareistamme Jung-Min ”Amy” Lee. Yksi asia jota harkitsisin balettiesityksien kohdalla tulevaisuudessa on projisointi valkokankaalle nurmilipun ostaneita varten. Itse istuin hyvällä paikalla keskellä paviljonkia, mutta luultavasti nurmella istuneet katsojat jäivät paitsi monesta herkästä vivahteesta.
Blossomin viimeinen esitys tänä kesänä oli Beethovenin yhdeksäs sinfonia jonka esitimme yhdessä Clevelandin orkesterin kuoron kanssa. Kyseessä on täysin vapaaehtoisvoimin toimiva, noin 150-henkinen kuoro, ja koska Suomessakin on päästy viime päivinä kuorokeskustelun makuun on ehkä hyvä hiukan avata sitä, miten COC (Cleveland Orchestra Chorus) on saatu toimimaan.
Kuorolla on pitkät perinteet, sillä nykyisessä muodossaan sen perusti Georg Szell vuonna 1952. Aktiivisia jäseniä on noin 150 ja monet heistä ovat laulaneet kuoron riveissä jo parikymmentä vuotta. Kuoro harjoittelee maanantai-iltaisin läpi kauden, minkä lisäksi on produktiokohtaisia lisätreenejä – Beethovenin yhdeksättä varten oli kolme kuoron omaa lisäharjoitusta, orkesteriharjoitus Severance Hallissa ja kenraaliharjoitus Blossomissa. Kuoroa johtaa Robert Porco, ja hänen lisäkseen palkattuun henkilökuntaan kuuluvat varajohtaja sekä kuoromanageri apulaisineen. Harjoituspianistina toimii Clevelandin orkesterin pianisti Joela Jones.
Päätin itse osallistua Beethovenin esitykseen laulajana, joten tulin henkilökohtaisesti todenneeksi miten hyvin kuorolaisista pidetään huolta. Nuottien mukana tuli lista muutoksista ja korjauksista, ja kuoron nettisivulta löytyivät äänitiedostoina ääntämisohjeet ja stemmojen hankalimmat paikat laulettuina. Kuoropuvusta ei tarvinnut olla huolissaan, harjoitustauolla minusta otettiin mitat ja seuraavalla viikolla sain kuoron varastosta sopivankokoisen ”tuxedon” ja uuden paidan. Ruokahuolto orkesteriharjoitusten tauolla toimi myös erittäin hyvin. Kaiken kaikkiaan järjestelyt pelasivat kuten pitääkin ja kuorolaisten tuli vain ilmaantua paikalle stemma harjoiteltuna ilman muita huolia – mikä onkin luultavasti ainoa tapa saada 150 hengen vapaaehtoisorganisaatio toimimaan!
Beethovenin laulaminen kuoron bassorivissa oli upea päätös kesälleni Blossomissa, ja kokemus antoi myös aivan uutta näkökulmaa kapellimestarin työhöni – laulajana teoksesta löytää aivan eri asioita kuin sellistinä tai ”vain” johtajana! Rankkasateesta huolimatta paviljonki oli tupaten täynnä yleisöä, ja nurmellakin oli yllättävän paljon porukkaa sateenvarjojen katveessa. Ennen finaalia sade onneksi hellitti ja ihmisäänet pääsivät täysiin oikeuksiinsa Schillerin Oodissa Ilolle. Esityksen päättyessä olin niin tunnelmassa että kuorokansioni jäi pitkäksi aikaa eteeni kun koko muu kuoro oli jo omansa laskenut alas. Mahtava elämys tuosta pikku etikettivirheestä huolimatta. Freude!
Levyarvio: Taianomainen Pähkinänsärkijä
Pjotr Tsaikovski: Pähkinänsärkijä
Venäjän kansallisorkesteri, Mikhail Pletnjov
Vesnan lapsikuoro
Ondine, 2011
Mikhail Pletnjov on jo pitkän aikaa viihtynyt enemmän tahtipuikon heiluttajana kuin pianon ääressä. Oman soittimensa kanssa Pletnjov hakee aina äärimmäisyyksiä ja hyvin persoonallisia ratkaisuja, mutta orkesterin edessä mahdollisuudet sooloiluun ovat rajallisemmat. Kapellimestarina hänen vastaanottonsa onkin ollut vähemmän ristiriitainen ja lähes poikkeuksetta positiivinen.
Ylistetty Joutsenlampi-levytys osoitti Pletnjovin olevan kotonaan Tsaikovskin tunnelmallisissa numeroissa, jotka eivät niin kaipaa pitkiä, yhtenäisen linjan äärimmilleen venytettyjä juonisäikeitä. Pletnjov antaa tilaa yksityiskohdille niin runsaasti, että pääruoka saattaa kadota herkkupalojen alle.
Tämä lähtökohta sopii erinomaisesti Pähkinänsärkijään, joka on niin täynnä satumaailman vivahteikkaita värejä, lumihiutaleiden kuvioita, leikkejä, taikoja ja keijukaispölyä, että fantasiaan heittäytyminen lapsen lailla käy leikiten. Kulmikas muodostelu ja paksut ääriviivat eivät sopisikaan tähän tarinaan. Yksityiskohtien kanssa herkuttelevan Pletnjovin taikasauva on lumonnut myös Venäjän kansallisorkesterin, joka loihtii hunajaisia huminoita, eikä pelkää hurjistuakaan sitä kysyttäessä. Vesnan lapsikuoro on kuin keijukaisparvi, heleää ja kimmeltävää, puhtoista laulua.
Tulkinnasta välittyy Pletnjovin henkilökohtainen suhde Pähkinänsärkijään, onhan hän muokannut siitä itsekin oman pianoversionsa, mutta
tämän levytyksen jälkeen on viimeistään todettava, että kaikenlaiset hittikimarat ja muokatut sarjat eivät vedä vertoja kokonaiselle Pähkinänsärkijälle, jonka jokainen numero on pieni, hiottu mestariteos ja juuri oikealla paikalla taikamaailmankappaleena.
Lisää Sibeliusta!
Viime viikonloppuna Lahden Sibeliustalosta tuli jälleen kirjaimellisesti nimensä mukainen pyhättö, kun Okko Kamu johti Sibelius-festivaaleilla säveltäjän kaikki sinfoniat. 12. kertaa järjestettävillä musiikkijuhlilla oli ilmassa erityistä jännitystä, kun Kamu aloitti paitsi Sibelius-festivaalin myös Sinfonia Lahden taiteellisena johtajana. Väkisinkin nousee esiin vertailu Osmo Vänskään, joka niin voimakkaasti yhdistyy Sinfonia Lahteen ja Sibeliukseen – vaikka Kamu aiheellisesti kivahtikin Rondo-lehden haastattelussaan, että miksi tähän vertailuun täytyy aina takertua.
Koska Vänskästä ja Lahdesta on muodostunut yksi Sibelius-kulttuurimme monumenteista, ja Kamu on nyt tarjoamassa täystuuletusta sinfoniarakennukselle. Viime viikonlopun festivaali oli vasta johdantoa Kamun Sibelius-kaudelle, jonka odotetuin hedelmä lienee kokonaislevytys Sibeliuksen sinfonioista Sinfonia Lahden kanssa. Konserteissa sinfonianälkä vain kasvoi syödessä.
Esimakua saatiin hiljan ilmestyneellä Sibelius-levyllä, jossa Sinfonia Lahti esittää Kamun johdolla muun muassa Myrsky-sarjat. Yksi iso ero Sinfonia Lahden perinteisiin Sibelius-levytyksiin on se, että äänityspaikkana on Lahden Ristinkirkon sijaan Sibeliustalo. Tämän pitäisi sopia Kamun pyöreälle, hehkuvalle soinnille.
Sinfonia Lahti soi Kamun otteessa loistokkaasti, dynaamisesti ja kullankeltaisen pehmeästi. Innostus oli voimakasta, ja jopa ”parempaa kuin koskaan ennen” nousi huulille niin arvioissa kuin allekirjoittaneellakin. Oli miten oli, tämä Sibelius on erilainen: elinvoimainen, mutkaton, sädehtivä. Sibelius-festivaalin alla heräsi kysymys, pitäisikö festivaaleille vähitellen keksiä jo muunlaistakin ohjelmaa, onko enää mieltä pyörittää vuodesta toiseen samoja klassikoita? Nyt tuli jälleen osotus, että klassikot eivät vanhene – tai iäti mukaansatempaava haaste on osoittaa, etteivät ne vanhene. Kansallissäveltäjä on aina uusi, jos häntä lähestytään niin kuin musiikkia pitää: kyltymättömällä nälällä.
Sibelius-festivaali muistutti myös, että Musiikkitalon huumassakaan Sibeliustaloa ei saa unohtaa; se pystyy olosuhteillaan kilpailemaan minkä tahansa salin kanssa.