Category Archives: Päävalikko

The King’s Singers Helsingin Musiikkitalossa 23.9. klo 19.30.
David Hurley, Timothy Wayne-Wright, kontratenori; Paul Phoenix, tenori; Philip Lawson, Christopher Gabbitas, baritoni; Jonathan Howard, basso.

Maailman a cappella -aatelin huipulla paistatteleva The King’s Singers saapui syyskuisen Suomen-kiertueensa alkajaisiksi testaamaan Helsingin Musiikkitaloa. Odotettavissa oli siis sointiherkkua. Täysi sali saikin kylpeä lämpimässä ja kokonaisvaltaisessa soinnissa, ja yhtyeen välijuonnot kuuluivat vahvistamattominakin täydellisesti salin perälle saakka. Pikemminkin hilpeitä ja kaunosieluisia muskettisotureita kuin aristokraatteja muistuttava lauluyhtye oli rakentanut konserttinsa pomminvarman kaavan mukaan: aluksi menevää ja mehevää espanjalaista renessanssimusiikkia ja viehättäviä kansanlaulusovituksia, väliajan jälkeen hieman nykymusiikkia, ja lopuksi populaarihittejä, joiden tarkoituksena oli myös mainostaa yhtyeen uutta levyä Swimming Across London. Sovittajana oli usein yhtyeen oma baritoni Philip Lawson.

The King’s Singers on kokonaan oma konseptinsa, joka muuntaa kaiken sisäänsä imaiseman itsensä näköiseksi, samettiseksi ja veikeäksi, ja vetää viihteellisen ja klassisen toisiaan kohti jonkinlaiselle mukavalle rajavyöhykkeelle. Konsertin teemana olivat matkat ja otsikkona ”Horizons”, mutta vaikka laulut veivät Englannin lisäksi myös Aasiaan ja Afrikkaan ja tematisoivat esimerkiksi valtamerilaivoja, harvassa olivat hetket jolloin yhtye todella tuntui matkaavan oman maa-alansa ulkopuolelle.

Tasapainon asetuttua kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen yhtye lauloi tapansa mukaan korvia hivelevästi: sointi oli pumpulinen ja samalla suloisen kirkas, karakterisointi hersyvää, kokonaisuudet kaartuivat ilmekkäinä, selkeinä ja tasapainoisina. Ilmiömäinen keskinäinen kommunikaatio mahdollisti balanssin hienovaraisen säätelyn, jossa elementtejä ja ääniä nostettiin esiin herkullisella tavalla. Vaikka erilaisia pintoja ja ilmeitä oli paljon, kaikki tapahtui kuitenkin saman ylellisen samettisen perussoinnin sisällä vailla suuria sävyeroja, särmiä tai leikkauksia. King’s Singersin tyyli kuorruttaa eri maantieteellisistä, ajallisista ja tyylillisistä konteksteista peräisin olevat musiikit samankaltaisella loistokkaalla suklaalla, jolloin niin latinalaisamerikkalainen renessanssihupailu, irlantilainen kansansävelmä kuin Penny Lanekin asettuvat ikään kuin saman konventirasian sisälle rinta rinnan. Samoja konvehteja ei kokopitkän konsertin ajan tahdo jaksaa.

Konsertissa kuultiin kaksi hieman laajempaa nykymusiikkiteosta. Eteläafrikkalaisen Peter Louis van Dijkin (s. 1953) postkolonialistinen musiikkikertomus kuvasi alkuperäiskansan viattomuutta ja tuhoa etsimällä arjen ääniä, musiikillisesti kuitenkin varsin mielikuvituksettomasti. Sen sijaan John McCaben (s. 1939) The King’s Singersille vuonna 2007 kirjoittama teos Cartography oli nautittava esimerkki hyvin soivasta, miellyttävällä tavalla strukturoidusta nykyvokaalimusiikista. Jo Shapcottin runotekstiin sävelletty teos tutkiskeli Englannin, Walesin ja Skotlannin rajoja luonnon ja historian näkökulmasta. Kevyesti eri tekstuureita rinnastavat jaksot nivoutuivat yhteen neogregoriaanisten latinankielisten kertosäkeiden avulla. Tässä musiikissa yhtyeen soinnin ja ilmaisutarkkuuden koko potentiaali pääsi upeasti esiin. Ykköskontratenori David Hurleyn vaaleanpunaisena helmeilevä ääni sai leikkaavuutta ja syvyyttä leijuessaan rikkaana aaltoilevan perustan yllä.

Kiinnostavasti muutamassa jazzahtavassa kappaleessa perussointia rikkoivat ilahduttavasti räiskähtävämmät ja spontaanimmat värit, samoin kuin Juan Gutierrez de Padillan leikkisässä jouluaiheisessa renessanssikappaleessa. Ehkä juuri jazz tai vanha musiikki olisi omiaan ohjaamaan yhtyeen ilmaisurekisteriä tuntemattomillekin vesille?