Category Archives: Päävalikko

Anu Komsi. Kuva © Ville Paasimaa.

Kristian Sallinen. Kuva © Antti Rintala.

Helsingin kaupunginorkesteri sunnuntaina 8.12.2024. Kristian Sallinen, kapellimestari, Anu Komsi, sopraano. Musiikkitalo. Konsertti on katsottavissa Areenassa.

Filharmonia juhli suomalaisen musiikin päivää ja Sibeliusta varsin omaperäisellä ohjelmalla…, jossa ei ollutkaan yhtään Sibeliusta. Päänumerona oli tietenkin konsertin päättänyt Leevi Madetojan toinen sinfoniavuodelta 1918, siis tuon ”vara-Sibeliuksemme” merkittävä orkesteriteos, jossa hän astuu esiin Sibeliuksen varjosta. Alfred Einsteinin teoria Grösse in der Musik, musiikin suuruus, ei taidakaan pitää paikkaansa eli että suuren säveltäjän rinnalla on aina toinen melkein yhtä tärkeä niin kuin Mozart ja Salieri, Beethoven ja Cherubini ja niin edelleen. Heidät erottaa tuo moniselitteinen käsite Verdichtung, tiheys, jonka voi tulkita myös psykoanalyyttisesti. Kyllä Madetojassa on tiheyttä, siitä ei ole epäilystä!

Konsertin aloitti mielenkiintoinen uutuus ja tutustuminen ainakin itselleni täysin uuteen säveltäjään Jouni Hirvelään (1982-). Kyseessä oli hänen teoksensa Muistijälkiä/Engrams tältä vuodelta. Sen tyyli, voi sanoa, oli ultra-radikaalia, se koostui pointillistisen kudoksen tavoin irrallisista sointitapahtumista, joita yleensä erottivat tauot. Idea on sama kuin vaikka John Cagen Changes-teoksessa. Tarkoitus oli aktivoida kuulija kuulemaan noiden sointirypäleiden tai -kimppujen mahdollisia yhteyksiä. Ideana hieman sama kuin ranskalaisessa nouveau romanissa, jossa ei ole lainkaan välimerkkejä, tai Apollinairen kalligrammeissa: kuulijan tehtävä on olla aktiivinen muodon luoja ja kenties piilevän narraation erottaja, ei vain passiivinen receiver, kuten sanotaan informaatioteoriassa, tai destinataire, kuten semiotiikka ehdottaa.

Hallitsevana ideana oli hieman agressiivisten vaskien törähdykset versus heleät, harpun, jousien ja puupuhaltimien lausahdukset. Sointi varioi lakkaamatta hienostuneesti. Jos kyseessä oli muistikuvien seuraaminen, ei ollut ihan helppoa tunnistaa, oliko joku sävelkombinaatio kenties jo esiintynyt vai ei. Hieman keskivaiheen tuolla puolen vasket intoutuivat väkivaltaiseen purkaukseen, mutta sitä seurasikin yllättävä suvanto, tyyni katharsis, lähes koraalimainen, lineaarinen tekstuuri kuin vastauksena vaskien tarjoamaan haasteeseen. Lopussa teos vetäytyi jälleen pistemäiseen maailmaansa.

Mukanani ollut bengalilainen tohtoriopiskelijamme, joka tekee väitöstä Helsingin yliopistoon James Joycesta, kysyi: ”What is the philosophy of this music?” Hyvä kysymys! Ei se ainakaan ollut hegeliläinen hyytelömaailma vaan ennemmin atomistinen raehaulikasa, kuten Bertrand Russell on luonnehtinut tuota toista näkemystä. Mielestäni teoksen filosofia oli se, että se johdatti kuulijan ennen tuntemattomiin soiviin universumeihin, joiden merkityksen määrittelee hän itse. Näinhän se on uudessa musiikissa, josta emme voi koskaan etukäteen tietää, millaista se on tai pitäisi olla.

Jatkossa oltiin yhtä avantgarden linjalla mutta sata vuotta aiemmin. Kuultiin kaksi Aarre Merikannon harvinaisuutta Anu Komsin suvereenisti tulkitsemana. Syyssonetti, tumman synkkä laulu vuodelta 1922 ja Savannah-la-Mar vuodelta 1915, hieman romanttisempi mutta yhtälailla hallitsevana tuo Wienin koulun düstere Abblendung des Klanges. Siinä oli ehkä jopa hieman orientalismia. Komsi oli asettunut laulamaan orkesterin takaosaan korokkeelle; en tiedä oliko se oikea ratkaisu koko salin kannalta. Oma paikkani oli E5 vasemmalla eli siinä se ainakin toimi. Komsin dramaattinen esitys oli sangen vaikuttava ja sopi juuri tällaiseen musiikkiin.

Väliajan jälkeen kuultiin lisää vokaalimusiikkia, teoksia joita nimenomaan odotin. Nimittäin äärimmäisen harvoin kuultua Heidi Sundblad-Halmetta (1903-1958). Hänestä muistetaan musiikkipiireissä lähinnä vain se, että hän oli Helsingin naisorkesterin johtaja ja perustaja. Hiljattain kuultiin hänen sävellyksiään konsertissa Välimäen ja Koivisto-Kaasikin teoksen Sävelten tyttäret julkistamisessa Ritarihuoneella. Heti kiinnitin huomiotani ja innostuin: tämähän on todella omintakeista ja luovaa musiikkia. Nyt kyseessä oli kaksi Pan-myyttiin liittyvää teosta, joissa sopraano ja huilu olivat dialogissa keskenään. Oli hetkittäin suorastaan vaikea sanoa, milloin soitto alkoi ja milloin laulu. Jälkimmäisessä Pan-teoksessa Pan soittaa (1955) oli myös hauska tanssillinen välitaite, jota Komsi markkeerasi osuvin elein.

Palatkaamme Madetojaan, hänen toista sinfoniaansahan on tutkinut Erkki Salmenhaara kirjassa Suomen musiikin historia 2. Kansallisromantiikan valtavirta.1885-1918 (s. 311-313). Hän luonnehtii sitä ”kauneuden, luonnon, sodan ja resignaation sinfoniaksi”. Se on tunnustuksellinen teos liittyen säveltäjän kokemiin traagisiin tapahtumiin tuona sotavuonna. Mutta suuret sävellykset eivät tyhjene säveltäjän psykologian kuvaukseen. Sasha Mäkilä on puolestaan laatimassa tästä teoksesta kriittistä editiota ja väitöskirjaa. Sinfonia alkaa Allegro moderato -osalla, rytmikkäällä ostinatoaiheella hieman kuin Sibeliuksen II. Es-sävelen ympärille kietoutuva axis-theme, kuten L. B. Meyer sanoisi, on Salmenhaaran mielestä tyypillistä Madetojaa laskevine tersseinen – siis ei mitään triolikuviota kuten Sibeliuksella niin toistuvasti. Huipennuksen jälkeen siirrytään suoraan andanteen, jonka avaa paimentytön huhuilun puhallinaiheet hyvin lyyrisesti. Nuo aiheet säveltäjä oli kuullut kuulemma Oulunsalon metsissä kesällä 1918. Seuraava osa on teoksessa eniten ajankohtaansa viittaava meluisa, virtuoosinen orkesterifantasia à la Richard Strauss. Toisaalta johtoaiheen omainen marssiteema on mielestäni sukua Vincent d’Indyn Symphonie montagnardin kansanmusiikkilainaukselle. Madetoja opiskeli Pariisissa. Mutta hälyisä orkesterikudos vaimenee ja kooda on Madetojalle ominaista pysähtynyttä lyyrisyyttä tempossa andantino. Säveltäjä palaa sisäiseen perustempoonsa andanteen, hän on löytänyt patrie perdun, kadonneen isänmaansa.

Kristian Sallista kuulin nyt ensi kertaa mittavassa tehtävässä. Hän on yksi näitä uusia hypernuoria kapellimestaritähtiämme, jota jo viedään ulkomaille vinhaa vauhtia. Ulkonaisesti Sallista voisi pitää Robert Kajanuksen reinkarnaationa: hän on ryhdikäs, eleiltään hillitty, tyylikäs ja orkesteria kohteliaasti opastava, miellyttävä lavalla. Yleisö otti hänet vastaan erittäin lämpimästi ja innostuneesti. On jännittävää seurata, miten hänen lupaava uransa kehittyy. Toivon mukaan saamme sentään vielä kuulla hänen johtavan Suomessakin. Konsertissa oli myös paljon musiikkiväkeä, erityisesti nuoremman polven säveltäjiämme.

— Eero Tarasti

Kuva © Eero Tarasti.

Juhlakonsertti Helsingin Paavalin kirkossa lauantaina 19.10.2024 klo 19 Lein Ryland-Jonesin johdolla

Oli täysi syy juhlia tämän kuoron 30-vuotistaivalta, kun ajattelee, miten se on rikastuttanut Helsingin yliopiston omaa musiikkielämää ja luonut tästä alma materista positiivista imagoa ympärilleen. Tilaisuudessa muisteltiinkin kuoron aiempia vaiheita, muun muassa professori Pekka Sulkunen, joka on ollut mukana alusta alkaen, kertoi, mikä elämys oli osallistua oopperaproduktioihin ja kurkistaa sen maailmaan, kun kuoro oli 90-luvulla mukana HYMSin suurhankkeissa Donizettin Lemmenjuoma ja Don Pasquale. Niissä oli Osmo Vartiaisella ratkaiseva rooli ja samoin kapellimestari Kalervo Kulmalalla. Arvostelut lehdistössä kiittivät ja HYMS haastoi näillä esityksillä Sibelius-Akatemian oopperastudion.

Kuoron historian olen puolestani selostanut tuoreessa kirjassani Ikonit ja kaanonit (ntamo 2024) kunnianosoituksena kaikille niille ihmisille, opiskelijoille, henkilökunnalle ja professoreille, jotka ovat olleet ja ovat yhä mukana tässä musiikkimaailmamme mikrohistoriassa (s. 343-357). Kuoron perusti Hannu Marjamäki 1994, ja sitä johti ensi alkuun Erkki Pullinen, sitten Sari Ala-Kulppi ja edelleen Kati Pirttimaa pitkän aikaa pitäen tarmollaan kuoron pystyssä. Ei nimittäin aina ollut helppoa saada mukaan uusia ääniä, mutta nyt kuoro on täysilukuinen. Kuoron äänenmuodostajana toimii laulaja Margit Tuokko. Johtajaksi on nyt kiinnitetty virolainen lahjakkuus Lein Ryland-Jones, joka harjoittaa jatko-opintoja Sibelius-Akatemiassa, voitti ensipalkinnon kuoronjohtokilpailussa Suomessa 2023 ja valittiin samana vuonna Viron nuoreksi kuoronjohtajaksi.

Täytyy sanoa kaikkia aiempia voitokkaita esiintymisiä muistaen, että nyt uuden johtajan aikana, tosin vasta tämän vuoden alusta, kuoron profiili on muuttunut, se soi tiiviisti ja yksittäiset äänet erittäin puhtaasti ja tarkasti. Sen saattoi huomata jo heti kuoron alkunumerosssa, virolaisessa kansanlaulussa Mu süde, ärka üles. Miten erilaista onkaan virolainen kansanmusiikki, vaikka oltaisin miten fennougrisella pohjalla!

Muutoin konsertti koostui lyhyistä onnistuneesti valituista kappaleista, joissa kuoron vahvuudet eri lajeissa manifestoituivat. Niinpä seurasi kaksi tyylipuhdasta Palestrina-numeroa; totesin miten erinomaisesti Paavalin kirkon akustiikka resonoi tämän kauden musiikkiin, ollaan aivan kuin jossain goottilaisessa katedraalissa lasimaalausvitriinein. Seurasi Thomas Tallisia ja Olli Kortekangasta.

Seuraavaksi koko kuoro siirtyi taakse lehterille ja esitti sieltä käsin John Rutterin Missa breviksen urkujen säestyksellä, urkurina Joonas Minkkinen. Kuoro soi mahtavan täyteläisesti sieltä käsin. Mielenkiintoinen teos, aivan genren mukainen, mutta kuka ihmeen John Rutter, never heard. Täytyi luntata konsertin jälkeen Wikipediasta (olisi ollut hyvä, että käsiohjelmassa olisi jo vähän kerrottu).

Hän on (s. 1945 Lontoossa) englantilainen säveltäjä, kuoronjohtaja ja kapellimestari, joka tunnetaan erityisesti melodisista hengellisistä kuoroteoksistaan, joululauluistaan ja vanhojen joululaulujen uusista sovituksista. Rutteria pidetään maailman eniten esitettynä kuorosäveltäjänä. Hämmästyttävää. Kuoroteosten lisäksi hän on säveltänyt myös kaksi pianokonserttoa The Beatles -yhtyeen teemoista. Kuulema Rutter on erittäin suosittu etenkin kotimaassaan Britanniassa ja muissa englanninkielisissä maissa, mutta myös monien musiikkikriitikoiden vieroksuma populaarin tyylinsä takia. No niin, aina oppii jotain uutta.

Joka tapauksessa tuttavuus tähän brittisäveltäjään oli miellyttävä jo ensi kuulemalta. Urut loivat jyhkeän taustasonoriteetin kuoron latinankieliselle esitykselle. Lisäksi kuultiin Rutterilta pianosäestyksellä eleginen laulu Deep peace, jonka esitti kauniilla ja linjakkaalla äänellään Margit Tuokko, tuttu kuoron aiemmista konserteista (kuten Faurén Requiemistä).

Kuoro siirtyi alttarin eteen ja nyt saatiin suomalaisille tuttua Oskar Merikantoa ja Otto Kotilaista. Edelleen kuultiin hauskasti tuosta kansallisromanttisesta tyylistä eroavaa virolaista eli Pärt Uusberin Veere, päike ja sitten Sabrina Ljungbergin eräs kanteletar-laulu ja lopuksi vauhdikas Felice Giardinin Vivo tutte le vezzose sekä Vincent Clarken jazzahtava Only You. Se oli kyllä rytmikäs, mutta olisin kaivannut loppunumeroksi jotain säväyttävää melodiaa kotiin vietäväksi.

Kaiken kaikkiaan, onnittelemme HYMSin kamarikuoroa! Konsertissa oli myös ilahduttavan runsaasti yleisöä, noin sata henkeä laskin. Ja sitä paitsi Paavalin kirkkoon on suhteellisen helppo tulla, jopa omalla autolla.

– Eero Tarasti

Fantin-Latour: Prélude de Lohengrin (huile sur toile, 1892). Collection particulière. Catalogue de l’exposition Fantin-Latour à  fleur de peau. Paris 2016.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti perjantaina 18.10.2024 klo 19 Musiikkitalossa. Kapellimestarina Susanna Mälkki ja sellosolistina Senja Rummukainen. Ylimääräisenä jatkokonserttina Jaani Helanderin kokoama kahdeksan sellon ensemble. Wagner, Dvořák ja Frank Bridge.

Musiikkielämä taitaa nyt olla huipussaan pääkaupunkiseudulla, kun joka ilta on jotakin, jonne kannattaa mennä. Filharmonian ohjelmaa kehysti nyt kaksi sinänsä mitä tavallisinta Wagner-numeroa: Lohengrin-alkusoitto ja Alkusoittto ja Venusvuori-musiikki Tannhäuserista. Ehkäpä ne tai illan tähtisolisti Senja Rummukainen – ja tietenkin Susanna Mälkki olivat syynä siihen, että sali oli aivan täynnä, ja erityisesti nuorta väkeä oli runsaasti.

Wagner on tietenkin aina tapaus ohjelmistossa. Lohengrin oli se, joka valloitti Pariisia, ja jonka alkusoitosta Liszt kirjoitti kaunokirjallisen ohjelman, samoin Baudelaire. Fantin-Latour ikuisti Lohengrinin ja Graalin maljan öljyvärimaalaukseensa. Ranskalainen wagnerismi lähti liikkelle. Lohengrin-alkusoitto on tietenkin orkestraatioihme, joka kelpaa esimerkiksi Berlioz–Straussin orkestraation oppaaseen. Heleimmästä ylärekisteristä laskeudutaan ’alas’ asteittain huippukohtaan dissonoivaan sointuun, joka purkautuu ja sitten taas palataan puupuhallinten ja korkeiden jousien yläilmoihin. Äärimmäisen vaativa soinnin herkkyydessään orkesterille kuin orkesterille. Mälkki onnistui siinä luomaan hyvin tarkan hitaasti liikkuvan sointipinnan. Puhaltimet soittivat puhtaasti ja virheettä ja ansaitsevat tulla erikseen kiitetyiksi.

Brittiläisen Frank Bridgen (1879-1941) ensimmäisen maailmansodan jälkeen sävelletty sellokonsertto nimeltä Oration – Concerto Elegiaco sellolle ja orkesterille vuodelta 1930, oli vaikuttava tuttavuus. Sävelkieli on melankolista, mutta sinfonista; teos ei ole rapsodinen vaikka siinä on kahdeksan osaa. Mihin tätä vertaisi: rauhaisan kontemplaation rikkovat fanfaarit ovat ehkä Mahlerilta, muutoin tulee hetkittäin mieleen Siegfriedin alun intervallit, mutta voihan tämä olla Martinůnkin hengenheimolaista. Sello on enimäkseen laveaa cantilenaa mutta astuu usein sisään kuin epäröivällä eleellä. Sitten välitaitteen sotaisassa marssissa toki myös aktiivisemmin. Senja Rummukainen tulkitsi erinomaisen herkästi teoksen erityistä atmosfääriä. Tämä oli todella uusi tuttavuus, oli ansiokasta tuoda tämä säveltäjä esille.

Rummukaisen toinen sellonumero oli Dvořákin liikuttava pastoraali, hänen Waldwebeninsä, nimittäin Waldesruhe op. 68. Siitä on useita versiota: alkuperäinen pianokappale, sovitus sellolle ja pianolle ja nyt sellolle ja orkesterille. Tuttua, olen soittanut piano/selloversiota Markus Hallikaisen kanssa. Kyseessä on todella hiljainen metsä, se ei ole pohjoinen romanttinen metsä, joka on etelän ihmisille vähän pelottava vaan lempeä Waldeinsamkeit (Eichendorff).

Konsertti päättyi Tannhäuser-alkusoittoon ja pidennettyyn versioon Venusvuoresta. Senhän Wagner laati alkuperäisen Dresdenin version jälkeen Pariisille, kun siellä ei voinut ajatellakaan oopperaa ilman laajaa balettikohtausta. Mutta kuten tunnettua esityksestä tuli fiasko, kun Jockey-kerhon jäsenet järjestivät vihellyskonsertin. Myöhemmin Wagner sanoi, että hänen pitäisi kyllä säveltää Tannhäuser vielä kerran uudestaan.

Pyhiinvaeltajain kuoro, miten liikuttavaa, se oli aikoinaan 12-vuotiaan wagneriaanin ainoa Wagner-nuotti (sovitus Suomen nuorison pianoalbumissa), mutta hänen vanhemmat veljensä kielsivät soittamasta sitä kuin korkeintaan neljä kertaa päivässä. Melodia on nerokas, joskin teatraalinen huipennuksessaan, se ei voi olla kohta missään sinfoniassa. Liian eleellistä. Venusvuoren musiikki antaa orkesterille tilaisuuden virtuositeettiin ja siitä saatiin nauttia Mälkin aina rytmisesti tarkan otteen alla.

* * *

Mutta ei ilta vielä tähän päättynyt. Lämpiössä oli jatkokonsertti, lyhyitä numeroita orkesterin kahdeksalle sellistille. Yleisöä oli niin paljon, ettei soittajia enää näkynyt. Numeroina oli Vivaldia, Bizet’n Carmen-fantasia ja odotettuna uutuutena Jaani Helanderin kantaesitettävä teos Enkelin rukous. Helanderilla on ehdottomasti jo omintakeinen sävelkielensä, ja se on hyvin vakava, eli seriöösi ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita olen tähän saakka häneltä kuullut. Teos lähtee liikkeelle sointuostinatona, joka heti purkauuu, mutta jää soimaan enimmäkseen jännitteisenä. Teoksen muoto on aaltomainen, tai kuin sarja huokauksia; siinä on synkopoidun sointutaustan luomaa raskautta, josta kehkeytyy soolo-osia, ylärekisteriin kohoavia eleitä. Musiikki liikkuu niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti ylös ja alas kuin retoriikan anabasis ja katabasis. Onko tämä jonkinlainen tulkinta Platonin sielusta, joka on laskeutunut maan päälle, kun sen siivet ovat väsyneet, mutta joka palaa takaisin yläilmoihin, transsendenssiin heti kun se on taas voimistunut? Kun soolosello kiipeää yksinään ylärekisteriin, on se kuin kohtaus Sibeliuksen 4. sinfoniasta (I osa, E-F). Taas Proustin fiktiivisen säveltäjän Vinteuilin persoona ilmeni melodiassa, joka oli kuin rukous. Ja näinhän voisi tulkita myös Helanderin teosta, kun kerran otsakekin antaa siihen luvan. Tämä on kuin metafyysistä musiikkia.

– Eero Tarasti

Opera BOX ja Satakunnan musiikkijuhlat toivat 29.9.2024 Helsinkiin ensimmäisen suomalaisen säveltämän oopperan, joka täyttää tänä vuonna 200 vuotta. Ohjaus: Ville Saukkonen, kapellimestari: Solveig Lindroos, lavastus ja puvustus: Maria Antman, koreografi: Katriina Kantola, näyttämöllä: Johanna Takalo, Ami Walsh, Gabriel Kivivuori, Ville Salonen, Juha Hostikka, Hannu Niemelä, Rolf Broman, mieskuoro, kamariorkesteri Ariadne. Hanketta tuki Svenska kulturfonden.

Den lillaslavinnan eli Pieni orjatar on suomalaisen, Satakunnassa syntyneen Bernhard Henrik Crusellin säveltämä ooppera, joka sai kantaesityksensä Tukholmassa vuonna 1824. Se on romanttinen ooppera, joka perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden satuun ”Ali Baba ja 40 rosvoa”. Teos toteuttiin kaksikielisenä, laulut ruotsiksi ja puhetekstit suomeksi. Näin kerrottiin ohjelmakirjasessa.

Mutta voi kyllä syystä kysyä, eikö se ole ennemmin laulunäytelmä kuin ooppera, kun puhetekstiä on niin runsaasti. Heikki Klemetti mainitsee sitä jopa kutsutun operetiksi. Joka tapauksessa Crusell (1775–1838) loi sen uransa loppuvaiheessa Tukholmassa; sinne hän oli asettunut muun muassa pitkien Pariisin vuosien jälkeen, jolloin hänestä oli tullut kansainvälinen kuuluisuus. Hänen klarinetti- ja orkesteriteoksiaan painatti Berliinissä Peters ja hänen soittoaan klarinetistina ihailtiin kaikkialla. Mikä elämäntarina: Suomen maaseudulta, Viaporiin O. Wallenstjernan perheeseen ja hänen mukanaan sitten Tukholmaan. Viimeisen kerran Crusell kävi Suomessa 1801 Pietarin matkansa yhteydessä. Abbé Voglerin oppilaaksi Crusell oli tullut jo 1792 ja sieltä matka jatkui Berliiniin. Mutta kun Ranskan suurlähettiläs kuuli Crusellin soittoa Tukholmassa, hän toimitti tämän oitis Pariisiin, jossa Crusell opiskeli sävellystä muun muassa Gossecin johdolla. Elämä täynnä yllättäviä käänteitä.

Miten suhtautua tähän teokseen nyt 2024? Ensinnäkin tarvitaan Ville Saukkosen kaltainen ohjaajakyky tuomaan se tuoreesti näyttämölle. Se ei ole helppoa, sillä ranskalaisen kirjailija Guilbert Pixérécourin libretto on niin näytelmällinen, että puhe valtaa pääosan tapahtumista – eikä teksti ole mitään erityisen henkevää tai syvällistä dramaa, vaan osittain melko kömpelöä puskahuumoria. Juoni on tuttu kertomuksesta ”Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa”: Orjatyttö Zetulbé pelastaa isäntänsä Alin rosvojen kynsistä, mutta kun tämä lopulta ilmoittaa naivansa tämän, joutuu hän luopumaan lemmestään nuoremman veljenpoikansa, koomisen kaverin hyväksi. Siis hieman niin kuin Hans Sachs Mestarilaulajissa ja nuori veljenpoika kuin Nemorino viiniputeleineen Donizettin Lemmenjuomasta. Ainoastaan huumorin avulla koreografiassa ja ohjauksessa tästä kaikesta selvitään. Ja miksei myös tietyllä orientaalisella loistolla tanssikohtauksessa ja värikkäiden huntujen heilumisessa.

Tätä ’oopperaa’ voi lähestyä niin monelta kannalta. Tietenkin ensimmäisenä suomalaisena alan yrityksenä – vaikkei tätä varmaan Ruotsin musiikinhistoriassa niin painokkaasti tuoda esille. Ruotsalaisen musiikkiteatterin vaikutusta ovat tietenkin pitkät puheroolit; teatteri oli (ja on ehkä vieläkin) naapurimaassa aina tärkeämpää kuin musiikki. Esikuvat tai analogiat kauden repertuaariin ovat selvät. Louis Spohr oli 1800-luvun alun kuningas Euroopan oopperalavoilla, jotka hän valloitti eksoottisella intialais-aiheisella oopperallaan Jessonda alkaen 1822. Oliko Crusell kuullut sen?

Spohria ja Crusellia yhdistää musiikin pääpaino instrumentaalisuudessa, ei vokaalisosuuksissa. Heillä ei kummallakaan ollut vakuuttavaa melodista keksintää – sorry, tämä on pakko todeta nytkin Pikku orjattaren jälkeen, jonka muuten itse kuulin nyt ensi kerran. Siksi on muuten ymmärrettävää, että ansiokkaimmat Crusell-tutkijamme ovat juuri klarinetisteja, nimittäin Fabian Dahlström ja Janne Palkisto väitöskirjoillaan, viime mainittu aivan tuoreella (2022). Melodinen rikkauspuhkeaa sitten esiin vähän myöhemmin Paciuksella.

Joka tapauksessa yhteistä Spohrille ja Crusellille on orientalismi. Mitä on orientalismi? Kuten alan johtava filosofi Edward Said on todennut: orientalismi on asennoituminen ja ideologia, jolla Länsi yrittää hallita itselleen vierasta Idän toiseutta. Se alkaa Euroopassa Montesquieun Persialaisilla kirjeillä (1721) jossa Pariisiin saapuvien muukalaisprinssien avulla luodaan ironinen kritiikki omasta kulttuurista. Mozartin Ryöstö Seraljista on tietenkin jo sangen pitkälle vietyä orientalismia, musiikin janitshaari-topoksineen – joita on toki Crusellillakin majatalon tanssikohtauksessa – ja groteskeine henkilöhahmoineen kuten Osminissa – ja sittemmin Taikahuilun Monostatoksessa. Crusellin teoksessa koko islamilainen kulttuuri saatetaan koomiseen valaistukseen: Ali Baban rosvot ovat pröystäileviä barbaareja jne. Silti oopperan ensinäytöksen loppukuoro Allah! on vakavaa ja liikuttavaa musiikkia. Kuten Mozartilla Crusellillakin henkilöhahmoilla on myös toinen, inhimillinen puolensa. Joten ei tästä orientalismista voi kukaan pahastua. Sitä paitsi näytämöllä juoksenteva tekokameli sai omat aplodinsa, hauska detalji.

Tutkija Kai Maasalo toteaa kirjassaan Suomalaisia sävellyksiä (1964), jonka ovat tietenkin kaikki lukeneet (itse huomaan hankkineeni sen jo 1966): ”Crusellin pääpaino on ehdottomasti suurimuotoisessa instrumentaalimusiikissa… näin ovat Crusellin teemat yleensä melko tavanomaisia, mutta se mitä hän saa niistä aikaan hämmästyttää teknisellä taituruudellaan.” Totta kai tunnemme Crusellin patrioottisen hymnin Hell dig, du höga Nord, Oi terve Pohjola. Mutta vaikka puhe on miltei pääosassa Pikku orjattaressa on siinä sävellettyä musiikkia noin tunnin verran. Ja viimeisessä näytöksessä se huipentuu joukkokohtauksssa ja Zetulbén suurella aarialla.

Rooleihin oli Saukkonen taas valinnut oikeat ’tyypit’, mikä on aina olennaista. Pienestä Ariadne orkesterista sai Solveig Lindroos esiin yllättävän vaikuttavia orkestraalisia tuttitehoja – mutta Crusell ei olisi Crusell ilman puhuttelevia klarinettisooloja! Kuten jo todettu, huumoripitoinen koreografia oli aivan keskeinen osa tätä orientalismia 2024 ja puvut sekä lavasteet, jotka johdattivat katsojan Itään. Kaiken kaikkiaan ilahduttavan piristävä tapaus musiikkielämässämme ja oppitunti sen varhaisemmasta historiasta!

– Eero Tarasti

Jonathan Roozeman. Kuva © Mikkelin Musiikkijuhlat/Ville Hautakangas

Erkki Lasonpalo. Kuva © Mikkelin Musiikkijuhlat/Ville Hautakangas

Mikkelin Musiikkijuhlien päätöskonsertti Mikaelissa 11.8.2024. Martti Talvela salissa. Erkki Lasonpalo, kapellimestari; Jonathan Roozeman, sello. Philharmonia Orchestra. Smetana, Elgar, Sibelius

Mikkelin Musiikkijuhlat huipentui konserttiin, jossa oli hyvin romanttinen ohjelma. Smetanan Moldaun haluaa aina kuulla, sehän on tšekkien kansallissävellys ja kohoaa lopulta viime tahdeissa tuohon Vysehradin linnaa symboloivaan aiheeseen, joka on kai vieläkin Prahan radion väliaikamerkkinä. Muistan, kun kerran Tawaststjernan apulaisena kirjoitin puhtaaksi sanelusta hänen arvosteluaan tästä teoksesta. Omassa väitöskirjassani Myth and Music (1979) se oli sitten esimerkki tyypillisestä myyttisestä musiikista, joka viittaa aina taaksepäin.

Elgarin sellokonsertto on rakenteeltaan varsin rapsodinen, siinä on lukemattomia osia, jotka sävyiltään ja tempoiltaan vaihtelevat koko ajan. Elgar on brittiläisen musiikin kulmakivi. Mutta, ah, niin lähellä Wagneria. Pomp and Circumstancesin hymniaihe on Graalin ritarien kuoro suoraan Parsifalista, Charles Rosen soitti niitä kerran vitsin vuoksi yliopiston juhlasalissa peräkkäin.

Jonathan Roozeman oli kuitenkin löytänyt teoksen koherentin sanoman niin, että se pysyi koossa. Mitäpä sanoisi hänen soitostaan? Se oli samaa kuin Marcel Proust totesi näyttelijätär Sarah Bernhardtin esityksistä eli: hänestä oli tullut ikkuna taideteokseen. Se oli täyttä musiikkia alusta loppuun vailla minkäänlaista virtuositeetin näyttöä. Oli mahdoton vetää rajaa sellon ja orkesterin välille. Rosemanin jokainen sävel on quasi parlando, puhuvaa ja ilmeikkyydessään äärimmäisen sensiibeliä. Tietenkin tämän kaiken mahdollistaa tekninen supertaso, mutta niin täysin, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Eli usein lainaamani Alfred Cortot’n sanoin: Il ne faut pas le jouer, il faut le rêver! (Sitä ei pidä soittaa, vaan uneksia.)

Jean Sibeliuksen 1. sinfonia päätösnumerona oli oikea valinta. Ja nimenomaan siksi, että juuri tämän orkesterin soittajat ymmärsivät tätä säveltäjää. Niinhän ei ole aina. Koko tulkinta lähti siitä. Ja kun tämän brittiläisen muusisen mentaliteetin päälle tuli suomalainen tulkinta, oli lopputulos sangen aitoa Sibeliusta. Aina puhutaan Sibeliuksen kahden ensimmäisen sinfonian Tšaikovski-vaikutteista. Mutta siitä ei ole nyt tässä kysymys ollenkaan. Musiikki on kauttaaltaan sibeliaanista.

Ensi osan avaa klarinetin haikea soolo, josta Ilmari Krohn sanoi aivan oikein, että se on kuin karjalaisen runonlaulajan valitus, tai eräänlainen taiteellistettu itkuvirsi. Kun itse sinfonian traaginen tarina sitten alkaa vyöryä, tulee taas mieleen se Krohnin idea, että tämän sinfonian ohjelmasisältö liittyy Kalevalan Kullervo-taruun. Vaikka Krohnin Stimmungsgehalteja onkin arvosteltu, ei se tässä kuulosta mahdottomalta (joskin epärealistiselta, olihan Sibelius juuri säveltänyt Kullervonsa). Pääteema on sukua Brucknerin 3. sinfonian alulle, mutta Ilkka Oramo huomautti kerran, että se muistuttaa kansansävelmää ”Tuuli se taivutti koivun larvan” (vai liittyikö tämä Kullervon johtoaiheeseen?)

Lasonpalon otteessa eri fraasit ja taitteet soitettiin selkeästi niille kuuluvissa tempoissa, jotka olivat tässä osassa kohtuullisia. Alkupuolella on vain yksi jousien laskeva sekuntikuvio, joka on niin wieniläisen sulokas kuin olla voi ja vaatii sen eleen (Leif Segerstam on ainoa, jonka olen kuullut sen näin johtavan kerran Helsingin juhlaviikoilla). Orkesterin soinnissa oli lämpöä ja täyteläisyyttä ja erityisesti monissa fugatopaikoissa ihailtavaa kuvioinnin selkeyttä ja tarkkuutta. On sangen virtuoosiset puupuhaltajat ja jouset. Scherzo-osa, tuo peräti bruckneriaaninen esitettiin, sangen raisussa tempossa. Mikä sopii myös erinomaisesti. Tämä ei ole vaan kömpelö Riesentanz vaan hyökkäysvalmis signaali, jossa jännitystä huipennetaan miltei elokuvamusiikin kaltaisin keinoin kuten on sittemmin kuultu. Sanoma on selvä: tätä hitaan osan vielä nukkuvaa karhua ei pidä ärsyttää, siitä ei hyvää seuraa.

Viimeisen osan alun täytyy tietenkin olla attacca, yllättävä traaginen peripetia tässä myyttis-legendanomaisessa narraatiossa.

Mutta uhkaavasti alkanut draama päätyykin tuohon vapauttavaan hymniin, jollaista vain Sibelius osaa kirjoittaa. Ja se on hänellä verissä jo alun pitäen kuten varhaisen pianokvinteton kolmas osa todistaa. Hymni toistuu ja paisuu luoden toivon säteitä soivalle näyttämölle. Tulee mieleen Ernst Blochin Prinzip Hoffnung. Tämä sinfonia on nuoren miehen luomus, eikä hän pelkää traagistakaan käännettä lopussa.

Lasonpalolle koko esitys oli kiistaton voitto. Orkesteri piti hänestä ja hän sai siitä esiin juuri ne asiat mitä halusi. Sanoisin, että hänen johtamistaiteensa on juurevaa, realistista, pätevää musisointia, joka antaa orkesterin ilmaista itseään. Mutta siinä on myös tässä sinfoniassa vaadittavaa paatosta ja intohimoa. Se olikin nyt todella paikallaan, sillä nämä muusikot ymmärtävät tämän estetiikan. Eli Rolf Bergrothin sanoin: Jotkut oivaltavat, jotkut eivät. Sibeliuksen musiikki on jotenkin näille soittajille läheistä, ovatko he meidän hengenheimolaisiamme? Lasonpalon soisi levyttävän juuri tämän tulkintansa… vaikka voihan olla, että Royal Philarmonia on jo tehnyt Sibeliuksensa Rouvalin johdolla.

Mikkelin Musiikkijuhlat on nyt noususuhdanteessa. Se on myös onnistunut mobilisoimaan runsaasti paikallista yleisöä talkootyöläisiksi ja saanut ravitsemusliikkeet mukaan juoneen. Hotellien juhlavieraat ovat myös löytäneet tiensä kaupungin jo muutenkin legendaariselle torille, josta voivat noutaa kauden marjoja virkistyksi. Eli Savonlinnan malli taitaa toimia.

En vaan tiedä, mitä voidaan tehdä sille, vai voidaanko mitään, että Mikaelin sali on aivan liian pieni sinfoniakonserteille. Moni jäi vaille lippua. Muistaakseni on kyllä joskus pohdittu salin laajentamista esimerkiksi sen takaosasta, mutten tiedä onko se mahdollista. Joten edelleen ainoa vaihtoehto, ei sinänsä huono, on Mikkelin Pitäjänkirkko.

Joka tapauksessa kaikki jatkuu, ja Philharmonia Orchestran ensi vuoden ohjelma on jo julkaistu.

— Eero Tarasti