Category Archives: Levyarviot

On kahdellakin tapaa juhlavaa pitää käsissään Ondinen tuoretta julkaisua Veli-Matti Puumalan Anna Liisasta (2001-2008). Suomalaista nykyoopperaa ja -näyttämömusiikkia päätyy tallenteeksi asti vain harvoin, ja myös tänä vuonna 50 vuotta täyttäneen säveltäjän diskografiaan levytys on ajankohtainen, ansaittu ja tärkeä lisäys.

Oopperan libretto on säveltäjän ja tämän vaimon, kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumalan sovitus Minna Canthin saman nimisestä näytelmästä vuodelta 1895. Canthin päähenkilö on menossa naimisiin Kivimaan tilan Johanneksen kanssa, mutta on salannut olleensa joitain vuosia aiemmin raskaana ja tappaneensa epätoivoissaan synnyttämänsä lapsen. Tämän lapsen isän, renki Mikon äiti Husso kertoo pitkään kylästä poissa olleen Mikon olevan paluumatkalla, ja uhkaa paljastaa lapsenmurhan, ellei Anna Liisa lupaudukin Mikolle. Kun Anna Liisa kieltäytyy, Husso kertoo kuolleesta lapsesta Johannekselle sekä Anna Liisan vanhemmille, ja avioliitto Mikon kanssa näyttää pakon sanelemalta. Anna Liisa kuitenkin tunnustaa murhan äkkiä Pyhän Hengen – ei siis Isän, Pojan tai edes Neitsyt Marian – armosta vakuuttuneena, ja ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Savonlinnan oopperajuhlien osatilauksena alkunsa saanut ooppera sai pitkään odotetun kantaesityksensä vasta musiikkiteatteri Kapsäkin tuotantona ja Erik Söderblomin ohjauksena Helsingin juhlaviikoilla 2008. Helmikuussa 2014 tehdyssä äänityksessä jalkeille on saatu kantaesityksen tapaan Tapiola Sinfonietta Jan Söderblomin johdolla, ja roolituskin on miltei täsmälleen sama kuin kuusi vuotta aiemmin. Näin syystäkin: päärooleissa laulavien Helena Juntusen sekä Ville Rusasen ura ja ilmaisu ovat sittemmin vielä edenneet, ja muukin miehitys tekee laadukasta työtä. Solistikunnan uusi tulokas, kantaesityksen Jyri Lahtisen Rovastina korvannut Jouni Kokora laulaa lyhyen roolinsa hyvin vaikuttavasti.

Erityinen ilo on kuulla Anna Liisan voimakkaana taustavaikuttajana toimineen, levytyksen aikaan jo näyttämöuransa päättäneen Jorma Hynnisen laulua Kortesuona, Anna Liisan isänä. Hynnisen tunnerikas lausuntavoima on omaa luokkaansa, kun taas muilta pienempien roolien laulajilta ja erityisesti kuorosolisteilta silloin tällöin toivoisi luontevampaa, puheenomaisempaa otetta.

Eri henkilöillä on taitavasti, selkeästi sävelletyt äänelliset profiilinsa. Juntunen säihkyy pitkässä ja vaativassa roolissa Anna Liisana avaten sopraanon suuret hypyt suvereenisti, ja Rusanen laulaa Mikon korkeassa baritoniroolissa notkeasti kyeten hiljentämään ylimmänkin alueen vaikuttavasti. Baritoni Juha Hostikan Johanneksen repliikit päättyvät puolestaan usein kohoten, hiukan höntteinä huudahduksina.

Aivan oma, merkittävä tapauksensa on matalarekisterinen Husson rooli, jonka Sanna Kurki-Suonio laulaa kansanmusiikillisella äänenmuodostuksella. Tanja Kauppisen vakaalla, kauniin tummasävyisellä sopraanolla esittämä Riikka (Anna Liisan äiti) sekä myöskin hyvää työtä tekevän Anu Hostikan Pirkko (päähenkilön sisko) eivät hahmotu kenties aivan yhtä selkeäpiirteisinä. Pikkusisko Pirkko on alkuperäisnäytelmän tärkeä, terävä-älyinen lapsihahmo, jonka äänenkäyttöön jää Hostikalta kaipaamaan vielä selkeämmin artikuloitua lapsekkuutta.

Canthin teksti alkaa suoraan tuvasta ja loppuu seinään – oopperalle sopivaa unenomaisuutta luo librettoon lisätty prologi, ja sulkevana eleenä teoksen lopussa käytetään kuoron kaiuttavaa, reflektoivaa osuutta. Helsingin kamarikuoro on muutenkin merkittävässä roolissa Anna Liisan mielensisäisen tunneliikkeen sekä tämän kokeman sosiaalisen paineen ilmentäjänä. Se laulaa yhtä lailla vakuuttavasti ensimmäisen kohtauksen hillityllä svengillä kasvavassa lopussa kuin kolmannessa näytöksessä päähenkilön kanssa käytävässä, vokaliisiksi muuttuvassa vuoropuhelussakin.

Melko oleellinen muutos Canthin näytelmään on Husson lapsenmurhan paljastusta edeltävän vaiheen lyhentäminen. Ratkaisu toimii, mutta Johanneksen henkilöhahmosta se tekee yksiulotteisemman. Näytelmän Johannes on hieman vastahakoista Anna Liisaa kanssaan avioliittoon usuttava patriarkaalisen konvention edustaja, joka tyrmistyy murhan paljastumisesta, mutta muuttaa mielensä ja on lopussa Anna Liisan puolella. Oopperan Johannes taas on tahdoton tohelo, joka ei anna anteeksi. Mikon henkilöhahmoa on sen sijaan kehitetty uskottavammaksi, ”kylmäkiskoisesta opportunistista sympatiaa herättäväksi mieheksi unelmineen”, kuten Lauri Mäntysaari hyvässä teosesittelyssään toteaa.

Husso on sekä näytelmän että oopperan keskeinen, konfliktin liikkeelle laittava hahmo. Roolin antaminen kansanmuusikolle on ratkaisuna omaperäinen ja sikäli perusteltu, että näytelmässäkin juuri Husso on ulkopuolinen, alempaan sosiaaliseen asemaan lukittu henkilö, jolla on vain voitettavaa – toisin kuin esimerkiksi Mikolla, josta on tienesteillään tullut ”isäntämiehen veroinen”. Esimerkiksi kauniissa Anna Liisan kohtaloon eläytyvässä balladissaan tai lapsenmurhan paljastaessaan Kurki-Suonion Husson ilmaisu pääsee oikeuksiinsa, mutta yleisesti ottaen äänen mahdollisuuksia voisi esitellä räikeämminkin.

Kansanmusiikkia teoksessa kuullaan muulloinkin kuin Husson laulaessa: se säilyttää oman dialektinsa melko suoraviivaisesti, mutta tuntuu kuitenkin tuoreelta. Anna Liisan ja Riikan laulama virsi on puolestaan etäännytetty voimakkaammin osaksi oopperan sävelkieltä, ja selkeiden alluusioiden kiusaus vältetään.

Anna Liisa sai hyvän vastaanoton jo kantaesityksensä aikaan: Kimmo Hakola totesi Uudessa Suomessa ”uuden suomalaisen merkkioopperan syntyneen”, tämän julkaisun nimimerkki llmapuntari oli samalla kannalla, ja Helsingin Sanomien Samuli Tiikkaja kehui erityisesti oopperan librettoa. Gramophone puolestaan valitsi käsillä olevan levytyksen juuri Editor’s Choice-kategoriaansa, ja sen kriitikko Mike Ashman totesi Anna Liisan olevan ”erityinen ooppera, joka ansaitsee laajan kansainvälisen levityksen.”

Puumalan musiikki huokuu eräänlaista ehdottoman valikoivaa eklektisyyttä: siinä kuullaan idearikasta, kauniin haaleasta aina räjähtävän reaktioherkkään yltävää modernistista ilmaisua, mutta myös etnoballadi, jonka yksinkertainen pizzicato-säestys voisi olla suoraan Hollywood-soundtrackilta. Tapiola Sinfonietta ja Söderblom työskentelevät yhdessä laulajien kanssa tämän kaiken parissa vaikuttavasti.

Parhaimmillaan – vaikkapa ensimmäisen näytöksen lopettavassa kehtolaulussa, kolmannen näytöksen monologi-tertsetissä tai loppukohtauksessa – Anna Liisan musiikki on huumaavaa. Sopii siis toivoa, että Puumala säveltää näyttämölle jossain vaiheessa lisääkin.

 — Justus Pitkänen

ks myös https://www.amfion.fi/veli-matti-puumala-anna-liisa-3/#more-9312

“The art of transcription”; ”The Art of Transcription II”
Pianoforte Risto-Matti Marin
CD Alba ABCD 240 & ABCD 305

“Magic fire and other Wagner transcriptions”
Pianoforte Risto-Matti Marin
CD Alba ABCD 353; www.alba.fi

Il programma presentato da Risto-Matti Marin nei tre compact disc da lui dedicati alle trascrizioni pianistiche riflette solo in parte le scelte più frequenti compiute da altri colleghi e presentate all’interno di programmi concertistici o discografici. L’enorme varietà di esempi presenti in letteratura e la disponibilità odierna di migliaia e migliaia di spartiti on line permette oggi del resto a un interprete curioso di addentrarsi con facilità in un comparto magari non così ricolmo di capolavori ma comunque ben popolato di pagine interessanti e ben costruite, spesso testimonianza di un’epoca oggi scomparsa in cui la mancanza di mezzi di riproduzione del suono giustificava la nascita di trascrizioni per strumenti solisti o piccoli ensemble di partiture sinfoniche o di melodrammi ai quali solamente un pubblico molto selezionato poteva accedere nei grandi teatri o nei salotti più esclusivi. Che la trascrizione possa anche diventare un lavoro artisticamente autonomo è cosa risaputa, come è risaputo il fatto che l’autore che meglio seppe elevare a forma d’arte indipendente il comparto della trascrizione – o meglio della Fantasia o Parafrasi – fu senza dubbio Franz Liszt. E’ improbabile che il maestro di Liszt, Carl Czerny, abbia influito più di tanto sul giovane allievo nell’arte della fantasia su temi d’opera e siamo sicuri che il discepolo fosse già in grado in tenera età di improvvisare con grande estro sui motivi dei lavori all’epoca più in voga. Certo è curioso che la Fantaisie brillante sur des motifs de Le Nozze di Figaro op. 493 di Czerny – una delle pagine di raro ascolto scelte da Risto-Matti Marin – e la ben più importante Fantasie über Motive aus Figaro und Don Juan di Liszt siano state entrambe scritte nel 1842. Il lavoro di Liszt, rielaborato molto più tardi da Busoni, non è nemmeno confrontabile con la graziosa compilation di Czerny, ma sarebbe sbagliato liquidare quest’ultima come un semplice prodotto di origine industriale messo assieme seguendo le precise regole esposte dal metodico Carl nei suoi trattati di composizione. Marin naviga con scioltezza attraverso i richiami brillanti che Czerny individua tra “Non più andrai” (a proposito, anche Liszt utilizza lo stesso tema come elemento di apertura, ma con ben altra fantasia !) la “Canzonetta sull’aria”, “Ecco la marcia” e altri momenti indimenticabili dell’opera mozartiana.

Marin prosegue poponendoci il Lacrymosa dal Requiem di Mozart, momento sublime quanto a mio parere di scarsa efficacia sul pianoforte, anche se la trascrizione di Thalberg è estratta dalla imponente raccolta intitolata L’art du chant appliqué au piano, titolo più che esplicativo. E ancora si include uno dei Concerti di Vivaldi-Bach (quello in sol minore, da La Stravaganza) e persino una trascrizione “letterale” (quindi non pensata per fini concertistici) elaborata da Beethoven a partire dalle sue musiche per il Prometheus. Nel riproporre la quinta sinfonia dello stesso Beethoven nella trascrizione di Liszt, Marin si avventura su un terreno battuto con successo da altri colleghi (in primis Glenn Gould) ma esce più che onorevolmente dalla competizione. A dimostrazione che l’arte della trascrizione e della Fantasia è dura a morire anche in epoche più vicine a noi, Marin include nella sua raccolta alcuni elementi molto interessanti. Commissionata nel 1972 dalla BBC al compositore e pianista scozzese Ronald Stevenson (1928-2015), la Peter Grimes Fantasy venne elaborata soprattutto a partire dai famosi Interludes dell’opera di Britten e ottenne un vivo consenso da parte dello stesso musicista. Di recente fattura è Yuki, per coro misto, scritto nel 2004 da Matthew Whittal, compositore canadese trasferitosi in Finlandia : di questo lavoro l’americano Alex Freeman ha messo a punto una trascrizione per pianoforte preparato, qui incisa da Marin con la collaborazione di Tuomas Kivistö. All’ottocento Marin ritorna con una composizione che, per essere precisi, non sarebbe da considerare appartenente al genere della trascrizione, anche se sulla diciannovesima Rapsodia ungherese di Liszt hanno messo le mani sia Busoni che soprattutto Horowitz e Cziffra. Qui Marin opera una sorta di rielaborazione personale condotta sulla base dei due ultimi esempi descritti. Nel secondo cd della casa discografica Alba si trovano altre due celebri trascrizioni: quella di Horowitz-Liszt condotta sulla Danse macabre di Saint-Saëns e quella di Earl Wild sul famoso Vocalise di Rachmaninov. Ancor più recente del pezzo di Whittal è Licht im Licht, fantasia sulle Haydn-Variationen di Brahms scritta nel 2007 da Sebastian Fagerlund, quarantatereene compositore finlandese, dove vengono elaborati in maniera molto indovinata alcuni spunti della celebre opera brahmsiana a partire dalla sua originale stesura per due pianoforti.

Il terzo cd dedicato da Risto-Matti Marin all’arte della trascrizione è interamente dedicato a Wagner, e anche in questo caso le scelte del pianista si rivelano molto interessanti, spaziando da Liszt (con il Walhalla, la Tannhäuser-Ouverture e lo Spinnerlied) a Tausig (Walkürenritt), Brassin (Siegmunds Liebesgesang, Waldweben e il celebre Feuerzauber), Schelling (il Vorspiel dal Tristan), Busoni (la Marcia funebre di Sigfrido) fino ad arrivare anche in questo caso a un lavoro moderno di Jukka Nykänen sull’Olandese volante. Si tratta di trascrizioni che richiedono al pianista un grande impegno virtuosistico,compito che viene assolto da Marin con grande bravura e conoscenza dello stile.

– Luca Chierici, Milano

Beethoven Sonate opp.10, 53, 54, 57. Pianoforte Paavali Jumppanen
2cd Ondine 1268-2D
(p) 2015;  www.ondine.net

Giunto al secondo volume di una edizione integrale delle sonate di Beethoven commissionate dalla Ondine, Paavali Jumppanen (36 anni, perfezionatosi con Zimerman e Bogino) dimostra come oggi si possa ancora insistere su un repertorio così inflazionato a patto che l’interprete abbia delle cose interessanti da dire. E per farlo occorre rischiare, non c’è dubbio, anche se non tutto ciò che viene proposto centra il bersaglio con uguale precisione. Innanzitutto l’approccio di Jumppanen evita di applicare un processo di normalizzazione a tutte le sonate, come spesso fanno molti interpreti dei nostri giorni che tendono a dimenticare come i lavori di Beethoven coprano un arco di tempo non indifferente durante il quale gli stessi strumenti furono soggetti a notevoli modifiche. In questo caso, pur considerando come denominatore comune la presenza di un suono sempre molto bello, si percepisce una notevole differenza tra il piglio delle tre sonate dell’opera 10, nelle quali il pianista gioca sul lato brillante e su tempi decisamente veloci, e la terna di sonate opp.54-57 scritte qualche anno più tardi. E anche all’interno del primo gruppo va fatta una distinzione, trattandosi di una terna di lavori che presentano caratteristiche piuttosto differenti. Nella prima sonata in do minore si apprezza l’incipit irruente, sturmisch dell’Allegro molto e quello altrettanto impetuoso e sussurrato del finale, dove il pianista si lascia andare a un fraseggio che non disdegna più di una rottura con la tradizione. La velocità conferisce ai tempi estremi della successiva Sonata in fa maggiore un carattere ancora più brillante senza per questo sconfinare nella ricerca di effetti umoristici che verranno suggeriti da Beethoven solamente più avanti, ai tempi della Sonata op.31 n.1. L’opera 10 n.3 si presta di meno a questo tipo di lettura e il celebre Largo non raggiunge qui le vertiginose profondità di espressione che si possono cogliere in altre incisioni storiche. Nella Waldstein Jumppanen insiste parzialmente ancora sul lato virtuosistico di una scrittura davvero nuova e colma di interesse, ma nell’Adagio molto il pianista sa individuare il giusto clima espressivo che prelude all’esposizione del Rondò, dove la pur sempre presente componente virtuosistica viene trasfigurata in un discorso di portata più universale. Di grande rilievo esecutivo è anche la Sonata op.54, dove è inevitabile sottolineare l’aspetto tecnico da vero e proprio studio per la tastiera che pervade soprattutto la parte in ottave del primo movimento. Meno convincente è Jumppanen nell’Appassionata, più in linea con la tradizione nel senso meno interessante del termine.

– Luca Chierici, Milano