Category Archives: Levyarviot

Gustav Mahler: Sinfonia Nro 10 (Adagio) & Des Knaben Wunderhorn
Magdalena Kožená, Christian Gerhaher & The Cleveland Orchestra / Pierre Boulez
Accentus Music ACC20231 (DVD / Blu-ray)

Anton Webern: Passacaglia, Op. 1, Orchestervariationen, Op. 30
Igor Stravinsky: Le Chant du Rossignol
Gustav Mahler: Sinfonia Nro 6
Lucerne Festival Academy Orchestra / Pierre Boulez
Accentus Music ACC30230 (2CD)

Hiljaa hyvä tulee. Pierre Boulez aloitti Gustav Mahlerin (1860-1911) sinfonioiden johtamisen jo 1960 -luvulla. Ensimmäinen levytys, kuudes sinfonia, taltioitiin Musikvereinissa 1994. Nyt Boulezin syklin täydentää valmiiksi Accentuksen julkaisema konsertti-dvd, joka sisältää 10. sinfonian sekä Des Knaben Wunderhorn -laulut.

Boulezin ohjelmistoon keskeneräisestä 10. sinfoniasta kuuluu yksinomaan adagio-avausosa, jonka Mahler ehti saada valmiiksi ennen kuolemaansa. Mahlerin luonnoksiin perustuvia Deryck Cooken toimittamia esitysversioita keskeneräisistä muista osista Boulez on vierastanut kutsuen niitä karikatyyreiksi. Tämä on sinänsä sääli, sillä Cooken versio on puutteineen kaikkineen komeaa kuultavaa, kuten esimerkiksi Sir Simon Rattlen ja Daniel Hardingin levytykset osoittavat. Toisaalta adagio toimii kyllä hyvin yksinäänkin, ja toki siinä ovat pitäytyneet muutkin suuret Mahler-kapellimestarit, kuten Leonard Bernstein ja Claudio Abbado.

Boulez on riisunut Mahlerista kaiken liiallisuden. Clevelandin orkesteri soittaa sinfoniaa kuin se olisi kamarimusiikkia. Sointi on paljon läpikuultavampi kuin Hardingin ja Wienin filharmonikkojen (sinänsä hienossa) äänityksessä parin vuoden takaa. Boulezin hillitty lähestymistapa ei kuitenkaan jätä kuulijaa kylmäksi. Adagion kokonaisuus on hyvin punnittu ja osan traaginen huipennus soi hyytävällä voimalla.

Ainakin itselläni mielikuvat Mahler-johtamisesta perustuvat paljolti 70-luvun alussa filmattuihin konsertteihin, joissa Leonard Bernstein johtaa Wienin filharmonikkoja. Boulezin vähäeleinen johtaminen luo näille mielikuville täydellisen kontrastin. On kiinnostavaa seurata, kuinka pienillä eleillä Boulez pystyy välittämään orkesterille näkemyksensä. Kapellimestarin vähäeleisyys vapauttaa myös kuulijan keskittymään itse musiikkiin.

10. sinfonian parina helmikuussa 2010 taltioidussa konsertissa kuullaan Mahlerin kaksitoista laulua Des Knaben Wunderhorn -kokoelmasta. Solisteina ovat suurenmoiset Magdalena Kožená ja Christian Gerhaher. Solistit, orkesteri ja Boulez eivät juuri jätä toivomisen varaa, vaan lopputuloksena on kiehtova seikkailu Wunderhorn-tekstien maailmaan. Mieleen tulevat säveltäjä John Adamsin pohdinnat siitä, kuinka musiikki kykenee ilmaisemaan juuri psykologisia tiloja äärimmäisen tarkasti. Mahlerin lauluista jokainen tunnistaa laajan kirjon omia tunnetilojaan, varsinkin tämäntasoisessa esityksessä.

Sinfoniasarjan levytysten täydentyessä Boulez lähtee samalla uudelle kierrokselle. Avauksena toimii viime kesänä taltioitu Lucernen festivaaliakatemian orkesterin konsertti, jossa kuullaan Mahlerin kuudennen sinfonian lisäksi Webernin Passacaglia, Op. 1 ja Orkesterimuunnelmat, Op. 30 sekä Stravinskyn Satakielen laulu. Boulezin vuonna 2004 perustama festivaaliakatemian orkesteri konsertoi kesäisin Lucernen musiikkijuhlien yhteydessä ja toimii orkesterina Boulezin johtamisen mestarikursseilla.

Konserttitaltioinnin alkupuolella kuullut Webernin ja Stravinskyn sävellykset ovat Boulezin ominta kantaohjelmistoa, jotka hän on myös levyttänyt useampaan kertaan. Passacaglian ja Orkesterimuunnelminen taltioinneista ylittämättömiä ovat edelleen Boulezin ja Berliinin filharmonikkojen levytykset vuodelta 1994, mutta eipä festivaaliakatemian orkesteri niistä kauaksi jää. Satakielen laulu puolestaan soi nyt syvemmin kuin Boulezin 80- ja 90-luvun taltioinneilla.

Levyn päänumerosta, Mahlerin kuudennesta sinfoniasta, on ennestään saatavilla kymmeniä levytyksiä. Tästä huolimatta Boulezin levytys puolustaa paikkaansa. Vaikka festivaaliorkesterin kanssa tehty taltiointi ei ylläkään Boulezin aikaisemman, Wienin filharmonikkojen kanssa tehdyn levytyksen tasolle soinnillisesti, on se kuitenkin monella tapaa kiinnostava ja edeltäjäänsä radikaalimpi tulkinta.

Läpi Mahlerin kuudennen Boulezin punaisena lankana tuntuu olevan nimenomaan ensiosan tempomerkinnän lisäys, ma non troppo. Kaikkea turhaa korostusta, paisuttelua ja alleviivausta karttamalla Boulez tekee Mahlerin järkäleestä tiiviin ja ehjän kokonaisuuden, jonka harkiten rakennetut huippukohdat tekevät syvän vaikutuksen.

Kuudennen sinfonian keskiosien esitysjärjestyksen suhteen on kaksi koulukuntaa. Boulez pitäytyy Bernsteinin ja Herbert von Karajanin tavoin Mahlerin alkuperäisessä scherzo/andante -suunnitelmassa, kun taas esimerkiksi Abbado ja Rattle ovat suosineet Mahlerin myöhempää andante/scherzo -järjestystä. Oikeaa ratkaisua ei ole, vaan kumpikin järjestys on yhtä lailla perusteltavissa. Pidän kuitenkin scherzoa vaikuttavampana, kun se kuullaan heti myrskyisän avausosan jälkeen, niin ettei kuulijalle jää aikaa hengähtää.

Liioittelua karttaen Boulez pitää tempovalinnoillaan Andante ma non troppo -osan todellakin andantena. Finaali puolestaan on avausosan tavoin oivallinen esimerkki Boulezin kyvystä rakentaa suuria kaaria, joissa jännitys säilyy loppuun saakka.

Kummallakin tallenteella Boulez esittelee kuulijoilleen kokonaan toisenlaisen Mahlerin kuin mihin Bernsteinin luoma esitystraditio on meidät totuttanut. Näkökulmien erilaisuus tuo rikkautta Mahler-perinteisiimme.

Robert Schumann, Complete Works for Piano Trio
EMI Classics 2011
Leif Ove Andsnes, piano; Christian Tetzlaff, viulu; Tanja Tetzlaff, sello

Robert Schumannin taiteesta ja saavutuksista puhuttaessa tukeudutaan turhankin usein anekdootteihin, aikalaiskertomuksiin, huhuihin ja taitaapa sekaan lipsahtaa muutama juorukin. Tätä romantiikan ajan musiikin erästä keskushahmoa onkin ehkä helpointa käsitellä juttujen avulla, niin hankalaa hänen musiikkinsa paikoin tuppaa olemaan.  Schumannin musiikin omaperäiset ideat onkin helppo kuitata tokaisemalla: ”noh, hänhän oli mielisairas.”  Hänen mielenterveytensä tila on kuitenkin enimmilläänkin vaikuttanut vain sävellysnopeuteen, teosten sisältöön tuskin sitäkään vähää.

Schumannin tuotannossa suosituimmaksi haaraksi ovat valikoituneet hänen moni-ilmeiset pianosarjansa, joita hän tehtaili uransa alkuvuosina ahkerasti ja joita hänen vaimonsa Clara sittemmin menestyksekkäästi esitti. Eipä kauas suosiossa jää hänen laulunsa, sinfoniansa ja kamarimusiikkinsa, etenkin hieno pianokvintetto ja tietenkin pianokvartetto. Vähemmälle huomiolle sen sijaan ovat jääneet pianotriot, jotka on kuitenkin nostettu hienosti esille viimeaikaisilla levytyksillä, joista EMI Classicsin tuore julkaisu kattaa myös varsinaisten triojen lisäksi op.88:n fantasiakappaleet ja op.56:n Sechs Studien für den pedalflügel -sovituksen.

Kun levyntekoon ryhtyvät sen tason soittajat kuin Leif Ove Andsnes, Christian Tetzlaff ja hänen sisarensa Tanja Tetzlaff, on lupa odottaa teknisesti taitavaa musisointia ja vaivattomuuden tuntua. Kolmikko soittaakin kuin sulautuneena yhdeksi, mutta tarpeen tullen antavat toistensa tehdä pieniä solistisia irtiottoja, joskin vain turvallisen etäisyyden päähän. Sointi on kaikin puolin tasapainoista ja korrektia, mutta jotenkin ryppyotsaisen byrokraattista suorittamista. Schumann kaipaisi myös trioissaan pientä huonotapaisuutta ja laitojen kolistelua, vaikka ne ovatkin hänen tuotannostaan sieltä sovinnaisemmasta päästä. Intohimoisimmillaan ollaan ensimmäisen, d-molli-trion parissa, mutta tunnelma ei aivan kestä loppuun asti huolimatta finaaliosan esitysmerkinnästä ’Mit Feuer’, tulisesti. Tarkkuutta ja soinnin kauneutta on sen sijaan ihailtava varauksetta.

Kolmikko onkin ehkä elementissään juuri virkamiesmäisempää otetta vaativissa op.56:n teoksissa, jotka onkin sattumoisin nimetty ’harjoituksiksi’ tai ’tutkielmiksi’. Alun perin jalkiopianolle sävelletty teos on kääntynyt niin uruille, kahdelle pianolle kuin yhdellekin pianolle, mutta Theodor Kirchnerin sovitus pianotriolle toimii vallan mainiosti ja tuo ehkä parhaiten esille äänten omia teitään kulkevia linjoja. Bachin jalanjälkiä tallaava Schumann sovittaa kenkänsä esikuvan tarjoamaan kontrapunktiseen muottiin, mutta lisää joukkoon oman värityksensä luoden juuri sen tunnistettavan Schumannin hengen.

Alfred Brendel, A Birthday Tribute

Decca 2011
Brahms: Pianokonsertto n:ro 1 op.15 d-molli
Mozart: Pianokonsertto n:ro 25 C-duuri, K503
Beethoven: Pianosonaatti n:ro 31 As-duuri op.110
Schubert: Impromptu f-molli, D935 n:ro 1

Bayerin radion sinfoniaorkesteri, Sir Colin Davis
SWR sinfoniaorkesteri Baden-Baden ja Freiburg, Hans Zender

Alfred Brendelin pitkä ja mainetta niittänyt ura pianistina päättyi loppuvuonna 2008 Wienissä. Noin 60-vuotisen uransa aikana Brendel ehti konsertoida mm. Carnegie Hallissa yli 80 kertaa, levyttää Beethovenin sonaatit ja konsertot pariinkin otteeseen ja luoda eräänlaisen standardin wieniläisklassikoiden tulkinnoista. Erityisesti Schubertin parissa Brendelin kekseliäisyys ja muodon hallinta ovat aina olleet vertaansa vailla. Read More →

Daniel Barenboim plays Chopin
The Warsaw Recital
Deutsche Grammophon 2011
Fantasia f-molli op.49, Nokturni Des-duuri op.27/2, Sonaatti b-molli op.35, Barcarolle op.60, Valssit F-duuri ja a-molli op.34, Valssi cis-molli op.64/2, Berceuse, Poloneesi As-duuri op.53, Valssi Des-duuri op.64

Daniel Barenboimin tulkinnat ovat yleensä jakaneet kuulijat kahteen vastakkaiseen mielipiteeseen. Äärilaitojen näkemyksiä on riittämiin, mutta harva suhtautuu Barenboimiin välinpitämättömästi tai kevyesti nyökkäillen, jokseenkin positiivisesti. Read More →

Tšaikovski: Pianokonsertot 1-3, Konserttifantasia
Kurt Masur, New Yorkin filharmonikot
Elisabeth Leonskaja, piano
Warner Classics / Apex 1997/2010

Tšaikovskin pianokonsertoissa on yksi iso ongelma: se ensimmäinen. Tämä historian kiistatta esitetyin teos pianolle ja orkesterille on niin dominoivassa asemassa, että säveltäjän muut aivan mainiot ja kunnianhimoiset konsertot jäävät auttamattomasti jalkoihin, eikä niitä kuulla konserteissakaan juuri koskaan, varmaankin tyhjien penkkirivien pelossa. Onneksi on levyteollisuus, joka pitää näitäkin teoksia hengissä, vieläpä halpaan hintaan, vaikka sitten useasti julkaistuilla äänityksillä, kuten nyt Masurin ja Leonskajan konserttitaltioinneilla vuodelta 1997.

Tšaikovskin ensimmäinen, ”se pianokonsertto”, on siitä haastava teos, että kuulijalla on muistissaan yleensä vähintään tusinan verran tulkintoja, eikä uusi tuttavuus aivan helpolla nouse niiden yli. Yleensä ”oikeana” pidetty tulkinta on se, jonka kuulija on ensimmäisenä kokenut; itselläni tuon paikan on varannut Andrei Gavrilov ja Vladimir Ashkenazyn johtama Berliinin filharmonikot. Ei aivan helppo lähtökohta Elisabeth Leonskajalle ja Kurt Masurille.

Leonskajan pianismi on ehkä parhaimmillaan Schubertissa ja Brahmsissa ja pehmeissä legatolinjoissa, lyyrisissä teoksissa. Tšaikovskin B-duuri-konserton ensimmäisen osan slaavilainen paatos saattaisikin vaatia rautaisempaa sormityötä ja ryppyotsaisempaa uhmakkuutta, mutta Leonskaja korvaa nämä puutteet taitavasti lyyrisyydellä ja runsaalla rubatolla etenkin soolokadensseissa. Virtuoosiryminät, varsinkin oktaavikulut, tapaavat jäädä pedaalin puurouttamiksi kautta koko teoksen, eivätkä juoksutuksetkaan tavoita sitä sankarillista väriä, minkä niin mielellään niistä löytäisi. Dynaamiset keksinnöt ovat Leonskajalla oivallisia.

Konserttitaltioinnin ongelmat kuuluvat jo alun fanfaarissa, kun vaskiryhmät eivät tunnu saavan ajoituksiaan aivan kohdalleen, ja muutenkin orkesteri lähtee kovin laiskasti mukaan konserton kilpahenkisyyteen. Siellä täällä kuuluu jotain pientä, jota ei pitäisi kuulua, ja soitosta tuntuu uupuvan henkeä. Hiljalleen orkesteri saa puhtia ja Masurkin tuntuu nostavan tempoa ryhdikkäämmäksi.

Sama toistuu jokaisessa konserton osassa. Hitaassa osassa Leonskaja jopa vähän kiirehtii, jotta saisi orkesterin mukaansa, ja tanssitaitteeseen tultaessa orkesterin ja pianon keskustelu onkin hilpeän terävää. Finaali on osista ehjin, ja orkesterikin tuntuu ottavan tehtävänsä tosissaan melkein alusta lähtien. Osan edetessä Leonskajan sormenpäät saavat vähän metallin väriä pintaan ja juoksutuksetkin ovat liukkaampia, mutta eivät vielä kristallinkirkkaita. Lopun kiihdytykseen ja oktaavinäytöksiin tullaan vauhdilla ja konsertto viedään sankarilliseen päätökseensä kuitenkin ilman, että henkeään tarvitsisi haukkoa.

Toinen konsertto on mainettaan parempi teos, joskin melko pitkä ja aika kliseinen. Ei sen silti tarvitsisi jäädä näin pimentoon, etenkin jos esitys on näin onnistunut kuin Leonskajan ja Masurin. Tämäkin konsertto alkaa orkesterin uhmakkaalla ilmoituksella, ja pian solisti vastaa isoilla soinnuilla, ja kohta päästäänkin taas soolokadenssiin. Kaava on hyvin tuttu jo ensimmäisestä konsertosta.

Tšaikovski tuntuu pitävän pianon ja orkesterin mielellään eri puolilla joukkuetta, mikä tuo väistämättä mieleen kilpailuasetelman solistin ja kapellimestarin välille. Yhteispeli toimii tässä konsertossa kuitenkin edellistä paremmin, eikä erimielisyyksiä tempoista kuulu. Leonskaja tarttuu tekstuuriin voimakkaasti, eivätkä virtuoosiset sointuvyörytykset puuroudu pedaalissa ensinkään. Ensimmäisen osan pitkät soolokadenssit ovat hyvin kliseistä virtuoosipauhuntaa, mutta se sallittakoon showpianismin nimessä, varsinkin kun Leonskaja tuo siihen sisältöä moni-ilmeisillä painotuksillaan. Dynamiikan käsittely on jälleen mitä taitavinta, ja Leonskaja selättää ensimmäisen osan huimat vaatimukset vakuuttavasti vailla minkäänlaista epämukavuuden tunnetta.

Konserton toiseen osaan tuodaan lisää kilpailijoita sooloviulun ja -sellon ottaessa osaa orkesterin laulullisten melodioiden rakentamiseen jopa siinä määrin, että piano jää sivustaseuraajan ja kommentaattorin rooliin. Tšaikovskin taitavat nousut ja lavea orkesterinkäsittely tuovat hitaan osan ilmeeseen, ensimmäisen osan vastapainoksi, romanttista lyyrisyyttä ja yhtenäistä sointia vieden konserttoa kohti kaihoisien tunnelmien haavemaailmaa.

Finaali on jälleen leikkisää pianon ja orkesterin rupattelua, missä itsepäinen solisti ottaa aina suunvuoron ja on ohjaavana osapuolena. Leonskajalla ei ole taaskaan minkäänlaisia ongelmia tuoda pianosta esiin juuri se, mitä haluaakin, ja hän vie konserton uljaaseen loppuun voimakkain elkein. Toisen konserton soisi olevan useammin ohjelmistossa puhki kuluneen ensimmäisen konserton rinnalla.

Kolmas konsertto jäi Tšaikovskilta kesken, ja valmiiksi ehti vain ensimmäinen osa, Allegro brillante. Tällä kertaa konsertto ei ala fanfaareilla tai julistuksella, vaan luonne on enemmänkin pohdiskeleva, eikä jatkossakaan yleisilme ole yhtä sankarillis-paatoksellinen kuin edeltäjissään. Svengaava rytmiikka yhdistettynä virtuoosisuuteen ennakoi Gershwinia, mutta kuullaan myös Tšaikovskille tyypillisiä massiivisia sointukulkuja ja suurta ääntä, jotka osoittautuvat Leonskajalle sopiviksi. Kujeilevaa pääteemaa kuulisi mielellään vieläkin oikukkaampana. Kolmas konsertto on sarjan leikkisin ja hyväntuulisin, oiva muistutus siitä, kuinka monipuolista Tšaikovskin tuotanto onkaan.

Konserttifantasia on jäänyt vielä toista ja kolmatta pianokonserttoa vähemmälle huomiolle, eikä se ole mikään ihme. Teoksen muotoa on aika hankala hahmottaa, eikä siinä ole oikein mitään, samalla kun siinä on vähän kaikkea, jouluisesta kellopelistä lähtien. Leonskaja fantasioi soolo-osuudet hyvin vapaasti, kuin improvisoiden, eikä itse esityksessä ole mitään moitittavaa. Erityismaininnan ansaitsee helmeilevä kuviointi ylärekisterissä.

Piano- ja orkesteriosuuksista saisi yksinään valloittavan hienon sooloteoksen, mutta yhdessä ne tuntuvat vähän irrallisilta, varsinkin kun solisti soittaa pitkät ajat aivan yksinään. Konserttifantasiaa vaivaakin se, että monet jaksot ovat hyvin onnistunutta musiikkia, mutta eivät tunnu sopivan kokonaisuuteen kunnolla.

(Arvio julkaistu aikaisemmin Synkooppi-lehdessä)