Category Archives: Levyarviot

Franz Liszt Piano Sonata
Marc-André Hamelin, piano
Hyperion records 2011

Franz Lisztin Sonaatti h-molli on pianokirjallisuuden kulmakivi, joka vaatii soittajalta huimia motorisia valmiuksia, suuren muodon hallintaa sekä ennen kaikkea ajatusta. Viimeksi mainitulla on korvattu nopeutta ja näppäryyttä paljonkin. Tätä tasoitusta Marc-André Hamelin ei ole tosin koskaan tarvinnut. Onpa häntä pianon kyborgiksikin nimitetty, niin epäinhimillisen vikkelää on meno koskettimilla.

Mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että Hamelin luottaa liikaa ilmiömäiseen nopeuteensa ja pettämättömään osumatarkkuuteensa. Moniselitteisyyden ja loputtomien löytöjen sijasta sonaatin käänteet kuulostavat jopa itsestäänselvyyksiltä, eikä kuulijalle välity keksimisen tunnetta tai ahaa-elämyksiä: ai siellä on tuollaistakin, jännä idea. Ei, vaan Hamelin hurjastelee sonaatin suorituksenomaisesti läpi venyttämättä nousuja koskaan kunnolliseen kliimaksiin tai panttaamatta seuraavan käänteen ilmeikkyyttä. Voiko Hamelin olla täydellisen motoriikkansa uhri? Kyseessä on kuitenkin Lisztin h-molli sonaatti, joka ei saisi kuulostaa liian helpolta saati yksinkertaiselta.

Levyn muut teokset eivät nauti samanlaista arvostusta sävellyksinä kuin sonaatti, mutta ovat pianistisilta vaatimuksiltaan vähintään samanvertaisia. Niissä Hamelin onnistuukin huomattavasti paremmin. Ehkäpä kyse on pinnan ja syvyyden suhde-erosta, joka taittuu enemmän sinne show-pianismin puolelle.

Phantasie und fuge über nach Thema B-A-C-H taittuu majesteettisella varmuudella briljantimmin kuin koskaan aiemmin, ilman minkäänlaisia esteitä tai hankaluuksia. Hamelin peittää helppouden tunteen runsaalla paukkeella, ja säveltäjäkollegan kunnianosoitus Bachille tulee varmasti selväksi monen f:n saattelemana.

Ajatusta on myös hieman venytetyssä tunnelmakuvassa Bénédiction de Dieu dans la Solitude, joka soi arvokkaana, eikä Hamelin säästele rubatoa tai agogiikkaa, vaan rakentaa ylvään ja virtuoosisen kokonaisuuden pettämättömästi loppuun asti. Helmeilevät kaksoisotteet ja juoksutukset punovat kaunista säestystä melodian kulkiessa vakavamielisenä keskirekisterissä. Seesteiset loppusoinnut pitävät otteessaan poikkeuksellisen jäntevinä.

Eräänlaisena välipalana kuullaan kolmiosainen Venezia e Napoli, jonka päättävässä Tarantellassa Hamelinin kyborgius pääsee villinä irti nakuttamalla repetitioita tasaisemmin ja nopeammin kuin luulisi olevan edes mahdollista. Häpeämättömän pinnallinen pianoilottelu ei jätä kysymyksiä siitä, etteikö Hamelin olisi yksi aikamme suurista sormitaitureista.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Mahler: ’Resurrection’´
Kate Royal, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Runfunkchor Berlin
Simon Rattle, Berliner Philharmoniker
EMI Classics 2011

Gustav Mahlerin toinen sinfonia Ylösnousemus on sen sortin mammuttiteos, että tahtipuikon jatkeeksi kelpaavat vain kokeneimmat ja näkemyksellisimmät kapellimestarit, jotka pystyvät löytämään säveltäjän piilottamat jäynät ja erikoistehosteet unohtamatta alati mukana kulkevaa punaista lankaa. Brittiläinen Simon Rattle on kuljettanut tätä mammuttia mukanaan jo kauan, ja tällä kertaa sen on päässyt levylle ikuistamaan hänen oma orkesterinsa Berliinin filharmonikot. Kokemus, näkemys ja saumattomaksi muodostunut yhteistyö orkesterin kanssa kuuluvat hiottuina yksityiskohtina, kekseliäisyytenä ja tarkkoina nostoina kudoksen keskeltä. Ja se punainen lanka ei katkea verrattain hitaista tempoista huolimatta.

Ensimmäisen osan alku kuullaan yleensä pikemmin julistavana kuin salaperäisenä, mutta Rattlen hidas tempo ja hiljainen dynamiikka lupaavat jotain arveluttavaa: mitähän tästä seuraa? Harvoin alun jyrähdykset viulujen tremolon päälle herättävät vastaavanlaista jännitettä, odottavaa tunnelmaa siitä, että kohta tapahtuu. Koko osaa leimaa jännitteen venyttäminen äärimmilleen, kunnes tuo jännite puretaan ryminällä kerääntyäkseen taas uuteen nousuun. Kuin tulivuoren puhkumista ennen purkautumistaan. Rattle tasapainoilee uhkarohkeasti mauttomuuden ja mestarillisen venyttämisen rajoilla, mutta pysyy täpärästi paremman puolella luoden poikkeuksellisen väkevävivahteista Mahleria, joka uuvuttaa tunteikkuudellaan ja massiivisella orkestroinnillaan.

Samanlainen tunteikas kanjonien ja kukkatarhojen vuoropuhelu jatkuu toisen osan muka kevyessä ländlerissä, joka sykkii berliiniläisten käsissä elämänmyönteisen epätoivoisesti johtaen kolmannen osan soljuvan rauhaisaan virtaavuuteen. Rattlen ja Mahlerin draamantajut kohtaavat upealla tavalla neljännen osan unenomaisessa aariassa, jonka Magdalena Kožená tulkitsee kantavalla ja rauhoittavansointisella mezzosopraanollaan. Tämän jälkeen alkaa viidennen, finaaliosan, todellinen melske ja jännitteen ja purkauksen leikki, joka Mahlerilla toteutuu ehkä parhaiten juuri tässä toisessa sinfoniassaan.

Mutta Mahler ei olisi Mahler, ellei tuo melske vaihtuisi yllättäen kuulaaseen kuoron ja sopraano Kate Royalin vuoropuheluun, joka ei kaipaa fortea ollakseen vakuuttava, joka puhuttelee jännitteisillä harmonioillaan ja joka lumoaa äänenkuljetuksen kekseliäisyydellään. Rattle kerää yhteen kaikki paukut lopun ylvääseen tuttiin, jossa kellot ja urutkin liittyvät ylistyksen hurmioon. Kaiken pauhun ja sielukkaan vaimean kuminan jälkeen jää vain hiljaisuus. Ja lunastus.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

John Adams: Son of Chamber Symphony, String Quartet
International Contemporary Ensemble / John Adams
St. Lawrence -kvartetti
Nonesuch 523014

Huumori on musiikissa(kin) vaikea laji. Kenties siksi siihen törmää turhan harvoin. John Adams (1947-) on yksi tämän lajin taitajista. Adamsin monissa teoksissa yhtenä elementtinä on ivesilainen huumori, joka perustuu niin rakenteellisiin kuin soittimellisiinkin ratkaisuihin. Read More →

Beethoven: Diabelli-muunnelmat
Paul Lewis, Piano
Harmonia Mundi, 2011

Beethoven ja muunnelmat kuuluvat yhteen kuin Bach ja fuugat. Tämä Bonnin suuri poika sai väännettyä lähes mistä tahansa lurituksesta tusinallisen ensiluokkaista ja vaihtelevaa musiikkia: teeman pimeimpiäkin kolkkia kolkuttelevia variaatioita, hauskoja oivalluksia ja jopa ahaa-elämyksellisiä riemun hetkiä kuulijoidensa iloksi. Kaikkea tätä ja vielä enemmän tarjoaa Beethovenin suurin ja mahtavin muunnelmailotulitus ’33 muunnelmaa Diabellin valssista’ op.120.

Teoksen lähtöyllyke oli säveltäjä Anton Diabellin uusi kustantamo, jonka mainostuotteeksi ja lippulaivaksi hän kaavaili paikallisten säveltäjien muunnelmista kerättyä kokoelmateosta, johon hän itse tarjoaisi teeman. Jokainen säveltäjä tekisi yhden muunnelman. Kutsukirjeen projektiin saivat mm. Franz Liszt ja Franz Schubert sekä tietenkin Beethoven, joka kuitenkin päätti pistää itse paremmaksi ja ylittää jopa Bachin Goldberg-muunnelmien 32 variaatiota yhdellä ylimääräisellä. Niinpä melkein tunnin verran muunnelmia päättyykin kepeään menuettiin eikä nopeaan, esittäjän virtuoosiseen itsekorostukseen, kuten 32. muunnelman fuuga antaisi olettaa.

Teos on moninaisuudessaan ja vaihtelevuudessaan sekä pianoteknisesti että emotionaalisesti säveltäjänsä haastavimpia kokonaisuuksia hallita. Ikään kuin kuuntelisi Picasson tulkintaa muotokuvasta: teema on pilkottu kubistisesti osiin, hajotettu pieniin teemasta irrotettuihin elementteihin, jotka putkahtelevat sieltä täältä mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissa. Vakavana herrana kuvattu Beethoven lienee näiden muunnelmien parissa pistänyt ranttaliksi ja muovaillut teemasta sketsejä, joiden huumorin tarkoituksellisuus ei avaudu aivan ensi kuulemalta, jos koskaan. Samoin on teeman laita: sieltä se löytyy, kun oikein korviaan höristää.

Pianisti Paul Lewis on osoittanut olevansa varsinainen Beethoven-spesialisti, mistä ovat osoituksena erinomaiset ja palkitut sonaattien ja konserttojen kokonaislevytykset. Hänen motoriikkansa ja kokonaisuuksien hallintansa puhumattakaan kosketuksen väriskaalan laajuudesta tekevät hänestä yhden aikamme taitavimmista Beethoven-tulkeista. Hänen tulkintansa tuntuvat niin vakuuttavasti perustelluilta, että niiden oikeellisuudesta väittely tuntuisi ajan haaskaukselta.

Levyn kannessa on Lewisin vakavailmeiset kasvot, vieressä esille painettu Diabellin lapsellisuudessaan nerokas teema. Lewisin jäänsiniset silmät huokuvat itsevarmuutta ja täältä pesee -asennetta. Ja tosiaankin, Lewis aloittaa valssiteeman hyvin rivakasti, kuin tarttuakseen toimeen metsurin elkein, hihat käärittynä. Ote on kauttaaltaan voimakas ja eloisa, eikä se katkea ensimmäiseen marssimuunnelmaan tultaessa, vaan Lewis pitää nopeaa tempoa yllä, kuin korostaakseen, että vielä on metsää kaadettavana, turha on jokaista puuta syynätä kaikilta kanteilta. Tässä Lewisin näkemys on raikas ja jopa urheilullisen menevä: hän käsittelee teosta yhtenä kokonaisuutena tekemättä jokaisesta muunnelmasta numeroa, mikä saattaisi tukahduttaa tunnelman omalla kvasisyvällisyydellään.

Muunnelmat seuraavat katkeamattomana ketjuna toinen toistaan herkullisemmassa muodossa. Milloin vitsikkäänä, milloin parodioiden, itselleen nauraen, teeman huvittavuutta korostaen, murusiksi hajotettuna tai pompöösin uhmakkaana julistuksena. Lewis pitää uskomattoman helpon tuntuisella sormityöllään jatkuvaa imua yllä sellaisella intensiteetillä, että seuraavan muunnelman odottaminen muuttuu melkein mielenhallintaharjoitukseksi. Jokainen muunnelma on kuin kakku, jonka haluaisi ahmaista kerralla, mutta sitten se kaikki olisi ohi ihan liian äkkiä.

Kaiken huippuna ovat virtuoosiset muunnelmat, joissa Lewis heittää leikkisän minänsä vapaalle. Muunnelmat 16 ja 17 tuntuvat tekevän pilaa teemasta, mutta tyylikkäästi, vaivihkaa parodioiden, kun taas 22 ja 23 nauravat Mozartille ja etydimies Cramerille kuin sormella osoittaen. Lewisin tulkinta on alleviivaavan humoristista. Vivahteikasta kontrapunktin hallintaa Lewis osoittaa 24. muunnelmassa, joka soi herkän intiimisti kuin höyhenillä kelluen, kun taas 32. muunnelma takoo päättäväisesti muuttumatta koskaan sekavaksi pedaalisopaksi.

Gustav Mahler: Sinfonia Nro 10 (Adagio) & Des Knaben Wunderhorn
Magdalena Kožená, Christian Gerhaher & The Cleveland Orchestra / Pierre Boulez
Accentus Music ACC20231 (DVD / Blu-ray)

Anton Webern: Passacaglia, Op. 1, Orchestervariationen, Op. 30
Igor Stravinsky: Le Chant du Rossignol
Gustav Mahler: Sinfonia Nro 6
Lucerne Festival Academy Orchestra / Pierre Boulez
Accentus Music ACC30230 (2CD)

Hiljaa hyvä tulee. Pierre Boulez aloitti Gustav Mahlerin (1860-1911) sinfonioiden johtamisen jo 1960 -luvulla. Ensimmäinen levytys, kuudes sinfonia, taltioitiin Musikvereinissa 1994. Nyt Boulezin syklin täydentää valmiiksi Accentuksen julkaisema konsertti-dvd, joka sisältää 10. sinfonian sekä Des Knaben Wunderhorn -laulut.

Boulezin ohjelmistoon keskeneräisestä 10. sinfoniasta kuuluu yksinomaan adagio-avausosa, jonka Mahler ehti saada valmiiksi ennen kuolemaansa. Mahlerin luonnoksiin perustuvia Deryck Cooken toimittamia esitysversioita keskeneräisistä muista osista Boulez on vierastanut kutsuen niitä karikatyyreiksi. Tämä on sinänsä sääli, sillä Cooken versio on puutteineen kaikkineen komeaa kuultavaa, kuten esimerkiksi Sir Simon Rattlen ja Daniel Hardingin levytykset osoittavat. Toisaalta adagio toimii kyllä hyvin yksinäänkin, ja toki siinä ovat pitäytyneet muutkin suuret Mahler-kapellimestarit, kuten Leonard Bernstein ja Claudio Abbado.

Boulez on riisunut Mahlerista kaiken liiallisuden. Clevelandin orkesteri soittaa sinfoniaa kuin se olisi kamarimusiikkia. Sointi on paljon läpikuultavampi kuin Hardingin ja Wienin filharmonikkojen (sinänsä hienossa) äänityksessä parin vuoden takaa. Boulezin hillitty lähestymistapa ei kuitenkaan jätä kuulijaa kylmäksi. Adagion kokonaisuus on hyvin punnittu ja osan traaginen huipennus soi hyytävällä voimalla.

Ainakin itselläni mielikuvat Mahler-johtamisesta perustuvat paljolti 70-luvun alussa filmattuihin konsertteihin, joissa Leonard Bernstein johtaa Wienin filharmonikkoja. Boulezin vähäeleinen johtaminen luo näille mielikuville täydellisen kontrastin. On kiinnostavaa seurata, kuinka pienillä eleillä Boulez pystyy välittämään orkesterille näkemyksensä. Kapellimestarin vähäeleisyys vapauttaa myös kuulijan keskittymään itse musiikkiin.

10. sinfonian parina helmikuussa 2010 taltioidussa konsertissa kuullaan Mahlerin kaksitoista laulua Des Knaben Wunderhorn -kokoelmasta. Solisteina ovat suurenmoiset Magdalena Kožená ja Christian Gerhaher. Solistit, orkesteri ja Boulez eivät juuri jätä toivomisen varaa, vaan lopputuloksena on kiehtova seikkailu Wunderhorn-tekstien maailmaan. Mieleen tulevat säveltäjä John Adamsin pohdinnat siitä, kuinka musiikki kykenee ilmaisemaan juuri psykologisia tiloja äärimmäisen tarkasti. Mahlerin lauluista jokainen tunnistaa laajan kirjon omia tunnetilojaan, varsinkin tämäntasoisessa esityksessä.

Sinfoniasarjan levytysten täydentyessä Boulez lähtee samalla uudelle kierrokselle. Avauksena toimii viime kesänä taltioitu Lucernen festivaaliakatemian orkesterin konsertti, jossa kuullaan Mahlerin kuudennen sinfonian lisäksi Webernin Passacaglia, Op. 1 ja Orkesterimuunnelmat, Op. 30 sekä Stravinskyn Satakielen laulu. Boulezin vuonna 2004 perustama festivaaliakatemian orkesteri konsertoi kesäisin Lucernen musiikkijuhlien yhteydessä ja toimii orkesterina Boulezin johtamisen mestarikursseilla.

Konserttitaltioinnin alkupuolella kuullut Webernin ja Stravinskyn sävellykset ovat Boulezin ominta kantaohjelmistoa, jotka hän on myös levyttänyt useampaan kertaan. Passacaglian ja Orkesterimuunnelminen taltioinneista ylittämättömiä ovat edelleen Boulezin ja Berliinin filharmonikkojen levytykset vuodelta 1994, mutta eipä festivaaliakatemian orkesteri niistä kauaksi jää. Satakielen laulu puolestaan soi nyt syvemmin kuin Boulezin 80- ja 90-luvun taltioinneilla.

Levyn päänumerosta, Mahlerin kuudennesta sinfoniasta, on ennestään saatavilla kymmeniä levytyksiä. Tästä huolimatta Boulezin levytys puolustaa paikkaansa. Vaikka festivaaliorkesterin kanssa tehty taltiointi ei ylläkään Boulezin aikaisemman, Wienin filharmonikkojen kanssa tehdyn levytyksen tasolle soinnillisesti, on se kuitenkin monella tapaa kiinnostava ja edeltäjäänsä radikaalimpi tulkinta.

Läpi Mahlerin kuudennen Boulezin punaisena lankana tuntuu olevan nimenomaan ensiosan tempomerkinnän lisäys, ma non troppo. Kaikkea turhaa korostusta, paisuttelua ja alleviivausta karttamalla Boulez tekee Mahlerin järkäleestä tiiviin ja ehjän kokonaisuuden, jonka harkiten rakennetut huippukohdat tekevät syvän vaikutuksen.

Kuudennen sinfonian keskiosien esitysjärjestyksen suhteen on kaksi koulukuntaa. Boulez pitäytyy Bernsteinin ja Herbert von Karajanin tavoin Mahlerin alkuperäisessä scherzo/andante -suunnitelmassa, kun taas esimerkiksi Abbado ja Rattle ovat suosineet Mahlerin myöhempää andante/scherzo -järjestystä. Oikeaa ratkaisua ei ole, vaan kumpikin järjestys on yhtä lailla perusteltavissa. Pidän kuitenkin scherzoa vaikuttavampana, kun se kuullaan heti myrskyisän avausosan jälkeen, niin ettei kuulijalle jää aikaa hengähtää.

Liioittelua karttaen Boulez pitää tempovalinnoillaan Andante ma non troppo -osan todellakin andantena. Finaali puolestaan on avausosan tavoin oivallinen esimerkki Boulezin kyvystä rakentaa suuria kaaria, joissa jännitys säilyy loppuun saakka.

Kummallakin tallenteella Boulez esittelee kuulijoilleen kokonaan toisenlaisen Mahlerin kuin mihin Bernsteinin luoma esitystraditio on meidät totuttanut. Näkökulmien erilaisuus tuo rikkautta Mahler-perinteisiimme.