Category Archives: Levyarviot

Alexandre Tharaud plays Scarlatti
Alexandre Tharaud, piano
Virgin Classics

Domenico Scarlattin viehkeän leikkisiä sonaatteja voi vallan mainiosti soittaa nykyaikaisella pianolla, vaikka sen ääni tuskin vastaa soitinta, jolle ne ovat alun perin kirjoitettu. Tämän ovat todistaneet ainakin Mikhail Pletnjov ja etenkin Vladimir Horowitz, joka onnistui tuomaan Scarlattin hengen esiin terävän laulavalla kosketuksellaan. Piano sopii Scarlattiin siis aivan hyvin, mitä nyt muutama cembalisti ja vanhan musiikin puritaani saattavat päitään pudistella. Tätä pudistelua kiihdyttämään on ilmestynyt Alexandre Tharaud’n albumillinen valikoituja sonaatteja italialaisen klavesinistin teoksista.

Tharaud’n lähestymistapa on poikkeuksellinen pianistinen, aivan kuin hän ei yrittäisikään imitoida Scarlattin kevyttä klaveeria, vaan hän ikään kuin romantisoi barokkia raskailla juoksutuksillaan ja vapailla fraseerauksillaan. Horowitzin kosketuksen rapeutta ja liverrystä ei ole nimeksikään, ja joskus tuntuu kiirekin vaivaavan, vaikka olisi pysähtymisen ja nautiskelun paikka.

Parhaiten Tharaud onnistuu virtuoosisessa d-molli-sonaatissa K.141, jonka repetitiot soivat ylväänä ja tasaisesti, ja jonka trillit luovat koristeellista arvokkuutta kuulostamatta lainkaan pakotetuilta. Samoin soi a-molli K. 3, joka niin ikään kääntyy helposti romanttiselle pianolle kuulostamatta tyylitajuttomalta kvasibarokilta. Scarlattin ajattomuus tulee näissä kahdessa sonaatissa hienosti esille millä tahansa soittimella. Uskalias valinta albumille on E-duuri K. 380, jonka Horowitz on ominut ylittämättömällä tulkinnallaan. Tharaud’n raskas kosketus, malttamattomuus fraasien lopuissa ja trillien epätasaisuus eivät tee kunniaa tällä mainiolle pastoraalille, joka vaatii sekä aikaa että herkkyyttä.

Alexandre Tharaud’n pianistista Scarlattia voi pitää romanttisena sovituksena italialaisbarokin klaveerisonaateista, mutta jykevyydellä ja raskaudellakin on rajansa. Mikäli Scarlattia soitettaisi modernilla pianolla aina näin, olisi päänpudistajien joukkoon helppo liittyä.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Franz Liszt Piano Sonata
Marc-André Hamelin, piano
Hyperion records 2011

Franz Lisztin Sonaatti h-molli on pianokirjallisuuden kulmakivi, joka vaatii soittajalta huimia motorisia valmiuksia, suuren muodon hallintaa sekä ennen kaikkea ajatusta. Viimeksi mainitulla on korvattu nopeutta ja näppäryyttä paljonkin. Tätä tasoitusta Marc-André Hamelin ei ole tosin koskaan tarvinnut. Onpa häntä pianon kyborgiksikin nimitetty, niin epäinhimillisen vikkelää on meno koskettimilla.

Mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että Hamelin luottaa liikaa ilmiömäiseen nopeuteensa ja pettämättömään osumatarkkuuteensa. Moniselitteisyyden ja loputtomien löytöjen sijasta sonaatin käänteet kuulostavat jopa itsestäänselvyyksiltä, eikä kuulijalle välity keksimisen tunnetta tai ahaa-elämyksiä: ai siellä on tuollaistakin, jännä idea. Ei, vaan Hamelin hurjastelee sonaatin suorituksenomaisesti läpi venyttämättä nousuja koskaan kunnolliseen kliimaksiin tai panttaamatta seuraavan käänteen ilmeikkyyttä. Voiko Hamelin olla täydellisen motoriikkansa uhri? Kyseessä on kuitenkin Lisztin h-molli sonaatti, joka ei saisi kuulostaa liian helpolta saati yksinkertaiselta.

Levyn muut teokset eivät nauti samanlaista arvostusta sävellyksinä kuin sonaatti, mutta ovat pianistisilta vaatimuksiltaan vähintään samanvertaisia. Niissä Hamelin onnistuukin huomattavasti paremmin. Ehkäpä kyse on pinnan ja syvyyden suhde-erosta, joka taittuu enemmän sinne show-pianismin puolelle.

Phantasie und fuge über nach Thema B-A-C-H taittuu majesteettisella varmuudella briljantimmin kuin koskaan aiemmin, ilman minkäänlaisia esteitä tai hankaluuksia. Hamelin peittää helppouden tunteen runsaalla paukkeella, ja säveltäjäkollegan kunnianosoitus Bachille tulee varmasti selväksi monen f:n saattelemana.

Ajatusta on myös hieman venytetyssä tunnelmakuvassa Bénédiction de Dieu dans la Solitude, joka soi arvokkaana, eikä Hamelin säästele rubatoa tai agogiikkaa, vaan rakentaa ylvään ja virtuoosisen kokonaisuuden pettämättömästi loppuun asti. Helmeilevät kaksoisotteet ja juoksutukset punovat kaunista säestystä melodian kulkiessa vakavamielisenä keskirekisterissä. Seesteiset loppusoinnut pitävät otteessaan poikkeuksellisen jäntevinä.

Eräänlaisena välipalana kuullaan kolmiosainen Venezia e Napoli, jonka päättävässä Tarantellassa Hamelinin kyborgius pääsee villinä irti nakuttamalla repetitioita tasaisemmin ja nopeammin kuin luulisi olevan edes mahdollista. Häpeämättömän pinnallinen pianoilottelu ei jätä kysymyksiä siitä, etteikö Hamelin olisi yksi aikamme suurista sormitaitureista.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

Mahler: ’Resurrection’´
Kate Royal, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Runfunkchor Berlin
Simon Rattle, Berliner Philharmoniker
EMI Classics 2011

Gustav Mahlerin toinen sinfonia Ylösnousemus on sen sortin mammuttiteos, että tahtipuikon jatkeeksi kelpaavat vain kokeneimmat ja näkemyksellisimmät kapellimestarit, jotka pystyvät löytämään säveltäjän piilottamat jäynät ja erikoistehosteet unohtamatta alati mukana kulkevaa punaista lankaa. Brittiläinen Simon Rattle on kuljettanut tätä mammuttia mukanaan jo kauan, ja tällä kertaa sen on päässyt levylle ikuistamaan hänen oma orkesterinsa Berliinin filharmonikot. Kokemus, näkemys ja saumattomaksi muodostunut yhteistyö orkesterin kanssa kuuluvat hiottuina yksityiskohtina, kekseliäisyytenä ja tarkkoina nostoina kudoksen keskeltä. Ja se punainen lanka ei katkea verrattain hitaista tempoista huolimatta.

Ensimmäisen osan alku kuullaan yleensä pikemmin julistavana kuin salaperäisenä, mutta Rattlen hidas tempo ja hiljainen dynamiikka lupaavat jotain arveluttavaa: mitähän tästä seuraa? Harvoin alun jyrähdykset viulujen tremolon päälle herättävät vastaavanlaista jännitettä, odottavaa tunnelmaa siitä, että kohta tapahtuu. Koko osaa leimaa jännitteen venyttäminen äärimmilleen, kunnes tuo jännite puretaan ryminällä kerääntyäkseen taas uuteen nousuun. Kuin tulivuoren puhkumista ennen purkautumistaan. Rattle tasapainoilee uhkarohkeasti mauttomuuden ja mestarillisen venyttämisen rajoilla, mutta pysyy täpärästi paremman puolella luoden poikkeuksellisen väkevävivahteista Mahleria, joka uuvuttaa tunteikkuudellaan ja massiivisella orkestroinnillaan.

Samanlainen tunteikas kanjonien ja kukkatarhojen vuoropuhelu jatkuu toisen osan muka kevyessä ländlerissä, joka sykkii berliiniläisten käsissä elämänmyönteisen epätoivoisesti johtaen kolmannen osan soljuvan rauhaisaan virtaavuuteen. Rattlen ja Mahlerin draamantajut kohtaavat upealla tavalla neljännen osan unenomaisessa aariassa, jonka Magdalena Kožená tulkitsee kantavalla ja rauhoittavansointisella mezzosopraanollaan. Tämän jälkeen alkaa viidennen, finaaliosan, todellinen melske ja jännitteen ja purkauksen leikki, joka Mahlerilla toteutuu ehkä parhaiten juuri tässä toisessa sinfoniassaan.

Mutta Mahler ei olisi Mahler, ellei tuo melske vaihtuisi yllättäen kuulaaseen kuoron ja sopraano Kate Royalin vuoropuheluun, joka ei kaipaa fortea ollakseen vakuuttava, joka puhuttelee jännitteisillä harmonioillaan ja joka lumoaa äänenkuljetuksen kekseliäisyydellään. Rattle kerää yhteen kaikki paukut lopun ylvääseen tuttiin, jossa kellot ja urutkin liittyvät ylistyksen hurmioon. Kaiken pauhun ja sielukkaan vaimean kuminan jälkeen jää vain hiljaisuus. Ja lunastus.

Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä

John Adams: Son of Chamber Symphony, String Quartet
International Contemporary Ensemble / John Adams
St. Lawrence -kvartetti
Nonesuch 523014

Huumori on musiikissa(kin) vaikea laji. Kenties siksi siihen törmää turhan harvoin. John Adams (1947-) on yksi tämän lajin taitajista. Adamsin monissa teoksissa yhtenä elementtinä on ivesilainen huumori, joka perustuu niin rakenteellisiin kuin soittimellisiinkin ratkaisuihin. Read More →

Beethoven: Diabelli-muunnelmat
Paul Lewis, Piano
Harmonia Mundi, 2011

Beethoven ja muunnelmat kuuluvat yhteen kuin Bach ja fuugat. Tämä Bonnin suuri poika sai väännettyä lähes mistä tahansa lurituksesta tusinallisen ensiluokkaista ja vaihtelevaa musiikkia: teeman pimeimpiäkin kolkkia kolkuttelevia variaatioita, hauskoja oivalluksia ja jopa ahaa-elämyksellisiä riemun hetkiä kuulijoidensa iloksi. Kaikkea tätä ja vielä enemmän tarjoaa Beethovenin suurin ja mahtavin muunnelmailotulitus ’33 muunnelmaa Diabellin valssista’ op.120.

Teoksen lähtöyllyke oli säveltäjä Anton Diabellin uusi kustantamo, jonka mainostuotteeksi ja lippulaivaksi hän kaavaili paikallisten säveltäjien muunnelmista kerättyä kokoelmateosta, johon hän itse tarjoaisi teeman. Jokainen säveltäjä tekisi yhden muunnelman. Kutsukirjeen projektiin saivat mm. Franz Liszt ja Franz Schubert sekä tietenkin Beethoven, joka kuitenkin päätti pistää itse paremmaksi ja ylittää jopa Bachin Goldberg-muunnelmien 32 variaatiota yhdellä ylimääräisellä. Niinpä melkein tunnin verran muunnelmia päättyykin kepeään menuettiin eikä nopeaan, esittäjän virtuoosiseen itsekorostukseen, kuten 32. muunnelman fuuga antaisi olettaa.

Teos on moninaisuudessaan ja vaihtelevuudessaan sekä pianoteknisesti että emotionaalisesti säveltäjänsä haastavimpia kokonaisuuksia hallita. Ikään kuin kuuntelisi Picasson tulkintaa muotokuvasta: teema on pilkottu kubistisesti osiin, hajotettu pieniin teemasta irrotettuihin elementteihin, jotka putkahtelevat sieltä täältä mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissa. Vakavana herrana kuvattu Beethoven lienee näiden muunnelmien parissa pistänyt ranttaliksi ja muovaillut teemasta sketsejä, joiden huumorin tarkoituksellisuus ei avaudu aivan ensi kuulemalta, jos koskaan. Samoin on teeman laita: sieltä se löytyy, kun oikein korviaan höristää.

Pianisti Paul Lewis on osoittanut olevansa varsinainen Beethoven-spesialisti, mistä ovat osoituksena erinomaiset ja palkitut sonaattien ja konserttojen kokonaislevytykset. Hänen motoriikkansa ja kokonaisuuksien hallintansa puhumattakaan kosketuksen väriskaalan laajuudesta tekevät hänestä yhden aikamme taitavimmista Beethoven-tulkeista. Hänen tulkintansa tuntuvat niin vakuuttavasti perustelluilta, että niiden oikeellisuudesta väittely tuntuisi ajan haaskaukselta.

Levyn kannessa on Lewisin vakavailmeiset kasvot, vieressä esille painettu Diabellin lapsellisuudessaan nerokas teema. Lewisin jäänsiniset silmät huokuvat itsevarmuutta ja täältä pesee -asennetta. Ja tosiaankin, Lewis aloittaa valssiteeman hyvin rivakasti, kuin tarttuakseen toimeen metsurin elkein, hihat käärittynä. Ote on kauttaaltaan voimakas ja eloisa, eikä se katkea ensimmäiseen marssimuunnelmaan tultaessa, vaan Lewis pitää nopeaa tempoa yllä, kuin korostaakseen, että vielä on metsää kaadettavana, turha on jokaista puuta syynätä kaikilta kanteilta. Tässä Lewisin näkemys on raikas ja jopa urheilullisen menevä: hän käsittelee teosta yhtenä kokonaisuutena tekemättä jokaisesta muunnelmasta numeroa, mikä saattaisi tukahduttaa tunnelman omalla kvasisyvällisyydellään.

Muunnelmat seuraavat katkeamattomana ketjuna toinen toistaan herkullisemmassa muodossa. Milloin vitsikkäänä, milloin parodioiden, itselleen nauraen, teeman huvittavuutta korostaen, murusiksi hajotettuna tai pompöösin uhmakkaana julistuksena. Lewis pitää uskomattoman helpon tuntuisella sormityöllään jatkuvaa imua yllä sellaisella intensiteetillä, että seuraavan muunnelman odottaminen muuttuu melkein mielenhallintaharjoitukseksi. Jokainen muunnelma on kuin kakku, jonka haluaisi ahmaista kerralla, mutta sitten se kaikki olisi ohi ihan liian äkkiä.

Kaiken huippuna ovat virtuoosiset muunnelmat, joissa Lewis heittää leikkisän minänsä vapaalle. Muunnelmat 16 ja 17 tuntuvat tekevän pilaa teemasta, mutta tyylikkäästi, vaivihkaa parodioiden, kun taas 22 ja 23 nauravat Mozartille ja etydimies Cramerille kuin sormella osoittaen. Lewisin tulkinta on alleviivaavan humoristista. Vivahteikasta kontrapunktin hallintaa Lewis osoittaa 24. muunnelmassa, joka soi herkän intiimisti kuin höyhenillä kelluen, kun taas 32. muunnelma takoo päättäväisesti muuttumatta koskaan sekavaksi pedaalisopaksi.