Category Archives: Levyarviot

Pjotr Tsaikovski: Pähkinänsärkijä
Venäjän kansallisorkesteri, Mikhail Pletnjov
Vesnan lapsikuoro
Ondine, 2011

Mikhail Pletnjov on jo pitkän aikaa viihtynyt enemmän tahtipuikon heiluttajana kuin pianon ääressä. Oman soittimensa kanssa Pletnjov hakee aina äärimmäisyyksiä ja hyvin persoonallisia ratkaisuja, mutta orkesterin edessä mahdollisuudet sooloiluun ovat rajallisemmat. Kapellimestarina hänen vastaanottonsa onkin ollut vähemmän ristiriitainen ja lähes poikkeuksetta positiivinen.

Ylistetty Joutsenlampi-levytys osoitti Pletnjovin olevan kotonaan Tsaikovskin tunnelmallisissa numeroissa, jotka eivät niin kaipaa pitkiä, yhtenäisen linjan äärimmilleen venytettyjä juonisäikeitä. Pletnjov antaa tilaa yksityiskohdille niin runsaasti, että pääruoka saattaa kadota herkkupalojen alle.

Tämä lähtökohta sopii erinomaisesti Pähkinänsärkijään, joka on niin täynnä satumaailman vivahteikkaita värejä, lumihiutaleiden kuvioita, leikkejä, taikoja ja keijukaispölyä, että fantasiaan heittäytyminen lapsen lailla käy leikiten. Kulmikas muodostelu ja paksut ääriviivat eivät sopisikaan tähän tarinaan. Yksityiskohtien kanssa herkuttelevan Pletnjovin taikasauva on lumonnut myös Venäjän kansallisorkesterin, joka loihtii hunajaisia huminoita, eikä pelkää hurjistuakaan sitä kysyttäessä. Vesnan lapsikuoro on kuin keijukaisparvi, heleää ja kimmeltävää, puhtoista laulua.

Tulkinnasta välittyy Pletnjovin henkilökohtainen suhde Pähkinänsärkijään, onhan hän muokannut siitä itsekin oman pianoversionsa, mutta
tämän levytyksen jälkeen on viimeistään todettava, että kaikenlaiset hittikimarat ja muokatut sarjat eivät vedä vertoja kokonaiselle Pähkinänsärkijälle, jonka jokainen numero on pieni, hiottu mestariteos ja juuri oikealla paikalla taikamaailmankappaleena.

Marino Formenti: Night Studies
Marino Formenti, piano
Col Legno, 2011

Marino Formenti on rakentanut pientä uranousua viimevuosina sekä pianistina että kapellimestarina ja nyt myös säveltäjänä. Formenti näyttää tietoisesti valinneen musiikin marginaalissa pysymisen varsin omaperäisillä konserttirungoillaan, kuten Kurtag’s Ghosts -resitaalikiertueellaan, jonka konsertit koostuivat kymmenistä miniatyyrikappaleista, jotka jollain tavalla nivoutuivat György Kurtagin teoksiin. Mukana oli Schubertia, Chopinia, Boulez’ta ja Webernia vain muutamia mainitakseni. Siinä olikin taustatietoni miehestä, joten levy on lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava, eikä vähiten vetävän nimensä vuoksi. Read More →

Berlioz: Alkusoitto oopperasta Béatrice et Bénédict Op.27, Harold Italiassa Op.16.
Paganini: Sonaatti alttoviululle ja orkesterille Op.35.
David Aaron Carpenter, alttoviulu
Helsingin kaupunginorkesteri, Vladimir Ashkenazy
ONDINE, 2011

Mitä saadaan, kun pirullisen taitava virtuoosi tilaa esitettäväkseen konserton pirullisen taitavalta säveltäjältä? No ei ainakaan pyörteistä solistin ja orkesterin nokittelua tai hihojen käärimistä tositoimien edessä. Read More →

Schumann: Carnaval op.9, Pianokonsertto op.54
Davide Cabassi, piano
Haydn Orchestra of Bolzano and Trento, Gustav Kuhn

Col Legno, 2011

Robert Schumannin ehkä tunnetuin pianosarja, Carnaval op.9, on henkeäsalpaavan taidokasta musiikkia, joka vaatii esittäjältään paitsi motorista venymiskykyä ja kujeilevaa pilkettä silmäkulmaan, on myös herkkyyden ja sarkasmin vaikeat lajit hallittava sisäsyntyisesti.

Carnavalissa Schumann vetäisee silinterihatun päähänsä, kihartaa mustat viikset kiemuralle ja ottaa sirkustirehtöörin autoritäärisen roolin sirkusteltan yksinvaltiaana. Tirehtöörin ominaisuudessa hän marssittaa estradille koko kavalkadin friikkisirkuksen vetonauloja, jotka vuorotellen käyvät tekemässä oman bravuurinsa tatamin keskipisteessä. Commedia dell’arten tähtisikermä Pierrot, Arlequin, Pantalon ja Colombine ovat saapuneet kaikkine vinksahtaneine raajoineen ja kehnot imitaattorit käyvät välillä tekemässä naamiot yllään stereotyyppisen nyyhky-Chopinin ja tulisen, täysin pitelemättömän Paganini-numeronsa. Tirehtööri itse vilkaisee naurupeiliin ja takaisin katsovat alter egot kaunosielu Eusebius ja äkkipikainen Florestan. Sirkusteltta on täytetty Schumannin persoonallisimmilla sävellyksillä, eikä tylsää tule hetkeksikään. Suuressa loppunumerossa, Davidinliittolaisten marssissa filistealaisia vastaan, näyttämöllä nähdään vielä vilaus illan suosikeista hurjan loppukiihdytyksen saattelemana.

Apulaistirehtöörinä häärivä pianisti Davide Cabassi ei jää häpeilemään isäntänsä eksentrisyyttä, vaan hän osoittautuu oivalliseksi taituriksi, joka siellä täällä jopa korostelee ja paisuttelee isäntänsä jo sinänsä hassuja kaskuja hersyviksi tarinoiksi yksityiskohtia unohtamatta. Metallisesta diskantista huolimatta piano soi leveästi ja äänet erottuvat kauniisti toisistaan erillisinä linjoina, teräväkärkisinä kielinä.

Vallan toisenlainen Schumann näyttäytyy a-molli-pianokonsertossa op.54. Romanttista vuolautta, kuohuvia äänimassoja ja melankolisia ryöpsähdyksiä peräjälkeen viljelevä konsertto on aikansa tuotos sanan positiivisimmassa mielessä. Kuhn ja Cabassi ottavat heti alkupamauksesta lähtien määrätietoisen otteen Schumannin rönsyistä. Ensiosan uhmakas surumielisyys ja toisen osan haavemainen haikeus jäävät tavattoman sankarillisessa finaalissa hohteisiksi muistoiksi vain.

Ignaz Moscheles
Complete Concert Studies
Piers Lane, piano
Hyperion Records 2003/2011

Perusohjelmiston käydessä hiljalleen loppuunkalutuksi, ovat useat pianistit alkaneet tehdä löytöretkiä romantiikan ajan pianisti-säveltäjien aarrekätköihin. Marc-André Hamelin on tuonut Alkanin (1813–1888), Stephen Hough Hummelin (1778–1838) ja nyt Piers Lane saattaa Ignaz Moschelesin (1794–1870) tuotantoa suuremman yleisön nautinnoksi. Read More →