Category Archives: Levyarviot

Karl Collan, lauluja, Eilamaria Leskinen sopraano, Jouni Somero piano.
FCRCD-9765

Näinä aikoina päivitellään maailmalla corona-viruksen tuhoja etenkin vanhemmassa väestössä. Samanlaisia ja vielä tuhoisempia epidemioita on toki Suomessa koettu ennenkin. 12. syyskuuta 1871 kuoli Helsingissä riehuneeseen koleraan 1828 syntynyt tohtori Karl Collan, joka yliopistollisten ansioittensa lisäksi on jäänyt kotimaisen musiikin historiaannyhtenä aikansa merkittävimmistä nimistä. Koululaisten laulukirjoissa hänen säveltäjänimensä näkyy Savolaisten laulun taikka Vaasan marssin kohdalla mutta tosiasiassa Collan sävelsi monia kymmeniä yksin- ja kuorolauluja ja ne ovat kaikki hyviä. Serbian historiallisista kansanlauluista väitellyt Collan tunsi melodisen muistettavuuden lait.

Sopraano Eilamaria Leskisen uudelle levylle näitä lauluja on valittu 19 laulun ryhmä. Mukana ovat itseoikeutetusti kaikkien tuntemat Roineen rannalla ja Minun kultani kaunis on. Mieleenjääviä ja samalla ammattimaisesti rakennettuja ovat kaikki muutkin kokoelmaan valitut. Collan olisi varmasti musiikkia enemmän opiskeltuaan voinut laajentaa sävellystuotantoaan soitinmusiikin puolelle. Sellainen vain olisi vienyt enemmän aikaa eikä taannut elannon hankkimista.

Heleä-äänisen ja sympaattisen Leskisen sopraanolle Collanin laulut sopivat periaatteessa hyvin. Levy on ilmeisesti suunnattu puhtaasti suomenkieliselle yleisölle. Alkukielinä ovat Collanilla kuitenkin olleet myös ruotsi, saksa ja italia. Luulisi hänen osanneen sommitella melodiansa erityisen hyvin juuri valitsemilleen kielille. Leskisen sopraano soi parhaimmillaan yläalueella. Alempana ääni kuulostaa jotenkin rikkinäiseltä ja väsyneeltä. En tiedä ovatko vanhat korvani jo iän kuluttamia mutta sävelpuhtaudessa on jotain huomautettavaa.

Jouni Somerolla on kokemusta laulajien kanssa työskentelystä ja hänen flyygelinsä ääni soi miellyttävän selkeänä. Nimenomaan tässä tapauksessa on oikein, ettei säestys jää missään tapauksessa vokaalilinjan alle.

Summa summarum. Levy toiminee virikkeenä huipputaitajillemme tuotaessa esiin Suomen 1800-luvun musiikillisten metsästäjä-keräilijöitten tuotoksia.

— Petri Sariola

César Cui: 25 Préludes op. 64. Jouni Somero, piano. FCRCD-0759

Käsite ”venäläinen viisikko” on musiikkihistoriallinen työkalu ja samalla jonkinlainen slaavilaisen musiikin laatutae. Tämän viisikon säveltäjät pystyivät porvarillisten virkojensa ohella luomaan kansallista musiikkia, jota edelleenkin esitetään. Kemian professori Borodin, vänrikki Musorgski, meriupseeri Rimski-Korsakov ja pianoa soittava matematiikan opiskelija Balakirevhän siihen kuuluivat. Oikeusministeriön sihteeri Tshaikovski kuului jo omaan ylhäiseen kategoriaansa. Mutta hetkinen, mikä mies oli viisikon viides jäsen, kenraaliluutnantti ja tykistöakatemian professori César Cui, venäläisittäin Кюи (1835-1918). Tarkalleen ottaen Cui ei ollut syntyperäinen venäläinen: isä oli ranskalainen ja äiti liettualainen. Tällä seikalla ei tosin näytä olleen merkitystä hänen toiminnalleen.

Painettuja lähteitä ei suomalaisille ole ollut moniakaan. Sulho Ranta mainitsee 1956 ilmestyneessä Musiikin historiassa vain, että Cui on tunnettu muutamista viulusävellyksistään. Neuvostoliitossa julistettiin 16. elokuuta 1919 seitsemäntoista kuolleen venäläisen säveltäjän ja musiikkikriitikon työt valtiolliseksi omaisuudeksi. Cui oli listassa mukana. Mikäpä siinä, ei häntä Neuvostoliitossa unohdettu. Valtiollisen levyfirman luettelossa vuodelta 1968 hänen musiikkiaan on useammalla LP-levyllä.

Kun tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Cuin kuolemasta, tarttui pianisti Jouni Somero härkää jälleen sarvista ja levytti Cuin 25 preludia op. 25. Levytys kuuluu hänen sarjaansa ”Russian Project” ja täydentää sarjan täyteen tusinaan. Someron soitossa ei ole moitteen sijaa. Hän on omalla alueellaan tällaisessa romanttisessa, epäspekulatiivisessa musiikissa. Flyygelin intonaatio vaikuttaa tasalaatuiselta ja äänitys sinänsä laadukkaalta. Henkilökohtaisesti pitäisin enemmän suuremmasta mikrofonin etäisyydestä enkä panisi pahaksi vaikka mukaan tulisi läheisen liikenteen ääniä avoimesta ikkunasta. Sehän vain elävöittäisi esitystä. Tämä ei tosin taida olla musiikin myyntimiesten mieleen. Pahimmillaan suuntaus johtaisi siihen, että orkesterimusiikin äänityksiin lisättäisiin yskänröhinöitä äänitiedostosta. Tietenkin kukkojen kohdalle.

Cuin pianotekstuuri on usein täyteläistä. Tshaikovski kertoi tästä puolesta mesenaatilleen Nadezhda Filaretovna von Meckille: ”Hän (Cui, P.S.) on itse minulle tunnustanut, ettei osaa säveltää muuten kuin soittelemalla ja tapailemalla melodioita pianosta akordien avulla. Kun Cui sitten on saanut hyvän idean, kulkee hän itseään sillä kiusaten, koristelee sitä kaikin tavoin, ’voitelee’ sitä ja kaikki tämä vie hyvin pitkän ajan…”

Kuunnellessa Someron levytystä yhtenä kokonaisuutena, se osoittautuu kiintoisaksi venäläisen musiikin historian kannalta. Siinä on kuultavissa jo enteitä tulevasta. 14. preludissa on Rahmaninov aluillaan. 23. preludi assosioi jo Prokofjevin sarjaan Visions fugitives. Aidoimmillaan on Cui vaikkapa 6. Scherzon tunnustuksellisessa aloituksessa tai miksei Schubertin Ländlerin mieleen tuovassa 12. Scherzossa. Ei tällaisen musiikin tekijä ollut syntyperänsä takia mikään venäläisen viisikon ottopoika vaan ryhmän täysivaltainen jäsen.

— Petri Sariola

Hans Seeling Piano Works. Jouni Somero Piano. FC-Records FCRCD-9760

Musiikkitarjonnassa on parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut merkillistä laajentumista. Johtuneeko levyteollisuudesta ja helpommasta musiikin saatavuudesta vai mistä, mutta esiin on pulpahtanut leegio sellaisia säveltäjiä, jotka aikaisemmin noteerattiin jonnekin alempaan kastiin. Kirkollista sanontaa käyttäen pyhästä kolminaisuudesta on siirrytty hiukan alempiarvoiseen monijumaluuteen.

Tädin mies oli aikoinaan nuorena lääkärinä Savitaipaleella. Paikallinen ortodoksipappi esitteli hänelle kirkkonsa ikoneita:”Tässä on pyhä Ilja ja tuo on pyhä Niku.” Lääkäri viittasi toisiin kuviin ja kysyi, keitä ne esittivät. ”Ne on niit pienempii jumalii.” (Kaarina Peltonen: Niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä. Eugénie Zilliacus ja hänen sukunsa. Jyväskylä Gummerus 2001.)

Meillä on nyt leegio näitä pienempiä musiikin jumalia jonkun Beethovenin ja Wagnerin lisäksi, jotka muuten taisivatkin olla ainoat säveltäjät, jotka aikoinaan Mantere-Sarvan historiankirjassa esiteltiin. Eikä Chopin ole enää ainoa keuhkotautiin kuollut säveltäjäpianisti. Toinen oli Seeling.

Anteeksi kuka?

Hans Seeling syntyi Prahassa 14. tammikuuta 1828 ja haudattiin Prahan kirkkomaahan keskiviikkona 28. toukokuuta 1862 kello kuusi. Takanaan hänellä oli menestyksellinen pianistinura ja jälkeensä hän jätti kourallisen pianosävellyksiä, joista etydit ovat tunnetuimmat.

Harold Schonberg ei teoksessaan Great Pianists vuodelta 1963 mainitse koko miestä. Ei myöskään Walther Georgii Klaviermusik-teoksensa täydennetyssä ja laajennetussa painoksessa, jonka alkulauseen allekirjoitti 1956. Josef Hofmann sentään ottaa Seelingin esiin niissä lehtikirjoituksissa, joita laati amerikkalaiseen Ladies´ Home Journal -lehteen vuosina 1901-1914. Maaseudulla asuva ja vailla opettajaa oleva lady kysyi mitä etydejä hänen kannattaisi soittaa, kun Chopinin etydit olivat liian vaikeita. Hofman suositteli muiden muassa Seelingin sarjaa 12 Concert Etudes op. 10.

Suomessa on Jouni Somero nyt tarttunut härkää sarvista ja äänittänyt nämä etydit sekä kolme muuta Seelingin sävellystä uusimmalla levyllään. Aivan alkuun on sanottava, että kuulokuvan mukaan nämä etydit ovat niin vaikeita, etteivät niitä ketkään tavalliset ladyt ole pystyneet soittamaan. Siihen tarvitaan Jouni Someron kaltainen teräskäsi, takanaan noin 100 CD-levyä ja lähemmäs 3000 konserttiesiintymistä Euroopassa, Kaukoidässä, Amerikassa ja Australiassa. Seelingin musiikki tuntuu sitäpaitsi soveltuvan hänen taiteilijanluonteelleen. Seelingin musiikissa on tiettyä romanttista kohtalonomaisuutta, joka saattaa viehättää monia enemmän kuin vaikkapa Lisztin etydien temaattinen selkeäpiirtoisuus. Jotkut käänteet tuovat mieleen Alkanin, mutta vain hetkellisesti. Seelingin harmoniat ovat rikkaampia eikä hän hellitä paatoksestaan, vaikka  päävaikeutena olisivat kaksoisotteet taikka arpeggiot. Asteikkojen pyörittely ei Seelingiä kiinnosta. Siinä suhteessa hän on jo täysi romantikko.

Mitä romantiikka sitten tosiasiassa on , on toinen asia. Muistelen lukeneeni, että kerran jo hyvin vanha Johann Sebastian Bachin oppilas kuunteli nuoren tyypillisen romanttisen pianistin esitystä. Esityksen jälkeen vanha mies sanoi: ”Juuri tuolla tavalla meidän mestarimme Bach soitti.”

Eli riensikö romantiikan henki ennen romantiikan nuotteja?

Jouko Aheran äänitys on korkeaa luokkaa. En ole varma, mutta mikrofonietäisyys tuntuu nyt olevan suurempi kuin joissakin Someron aikaisemmissa levytyksissä. Jos sali sellaisen sallii niin hyvä on. Aikoinaan Yleisradion studiossa Fabiankinkadulla, entisessä pankkisalissa piti mikrofonietäisyyden olla pienempi, ettei mahdollinen katumelu kuuluisi läpi. Tuon ajan äänityksissä asettelu kuuluu hienoisena raskautena.

Someron uudelle levytykselle voi ennustaa hyvää menestystä, kyseessä on sitäpaitsi maailman ensilevytys. Pianofiikeille se on must ja isokätiseille ladyille vaikeasti ylitettävä esikuva.

— Petri Sariola

Maire Halava piano recordings 1951-1966. Finlandia Classics  Fincla 23. 3 CD

Maire Halavaa (1911–2004) voisi luonnehtia tällä hetkellä yhdeksi tuntemattomimmista suomalaisista pianisteista. Hänen taiteellis-teknisen tasonsa huomioiden kyseessä on ollut anteeksiantamaton unohdus, joka nyt korjaantunee kolmen CD-levyn kokoelman avulla. Halava ei tullut koskaan levyttäneeksi mitään, mutta esiintyi usein radiossa, Suomen lisäksi Pohjoismaissa. Jossain vaiheessa taiteilijat arvelivat, että siellähän nauhoitetut tulkinnat säilyvät Yleisradion arkistossa. Toisin kävi ja ainoastaan ne kauaskantoiset, jotka olivat hankkineet itselleen suhteellisen kalliit kotimagnetofonit pystyivät ottamaan lähetyksistä talteen omat tulkintansa.

Maire ja Juho Hämäläisen perheeseen magnetofoni oli hankittu ja 9,5 senttimetrin sekuntinopeudella pyörivälle nauhalle pystyttiin taltioimaan soittavan perheenemännän tulkintoja. Nauhat unohtuivat pianistin kuoltua komeroon magnetofonin lopetettua toimintansa. Pianistin tyttären, sellotaiteilija Leena Kantolan toimesta ne otettiin esiin kopioitaviksi. Tero Halvorsenin huolellisesti editoimat tulkinnat ovat todiste enemmästä kuin soittajansa omasta taidosta. Ne ovat jälleen yksi esimerkki siitä, että monet Halavan ikäpolven suomalaiset pianistit olivat hyvää kansainvälistä tasoa.

Levykokoelman painopisteessä ovat tulkinnat neljästä pianokonsertosta. Väheksymättä Beethovenin neljättä taikka Schumannia ja Palmgrenin Metamorfooseja on tulkinta Brahmsin B-duuri konsertosta erityisen vakuuttava. Valitettavasti 1. osa on jätetty pois, koska siitä puuttuu alusta hiukan.Olisiko kotinauhoittajan valppaus herpaantunut hetkeksi. Tästä osasta on kuitenkin jäljellä yli 12 minuuttia ja soitto yhtä laadukasta kuin muissakin osissa. Ehkäpä sekin osa saadaan joskus julkisuuteen.

Kokoelmassa on myös mukana muutamia Brahmsin myöhäisiä pianokappaleita. Sanotaan, etteivät saksalaiset usein arvostaneet niitä niiden intiimin luoteen takia. Intiimejä ne todella ovat. Kun Brahms kerran esitti niitä Bad Ishlissä hyville tuttavilleen hän soitti yksinään huoneessa ja kuulijoitten täytyi kuunnella soittoa ulkopuolelta oven kautta.

Halavan ote tuntuu näissä kappaleissa luontevalta, hän on selvästi omalla alueellaan. Intermezzossa op. 117/1 hän käyttää muutamissa paikoissa sellaista tapaa, että soittaa vasemman käden arpeggiot oikean käden melodiasävelen jälkeen. Se on ainakin Brahmsin tapauksessa legaali tapa. Tunnetuin esimerkki lienee pianosonaatin op. 2 finaalissa. Edesmenneen pianopedagogiikan professorin Martti Paavolan mukaan tapa oli laki leipzigilaisessa perinteessä. Nykysäveltäjät eivät juuri kirjoittele arpeggioita, mutta tapa kannattaa pitää mielessä. Viimeksi törmäsin tähän arpeggio-käytäntöön Ralf Gothónin tulkinnassa Schumannin Träumerein lopputahdeissa. Tässä tapauksessa en ole varma autenttisuudesta. Ainakaan Clara Schumannin oppilas Adelina de Lara ei käytä kyseistä tapaa levytyksessään.

Mutta palataksemme vielä Halavaan. Es-duurirapsodiassa op. 119 hän on ehkä yrittänyt tulkita liian massiivisesti, pedaalia olisi voinut olla hiukan vähemmän. Tahdeissa 97-125 saisivat etulyönnit kuulua selvemmin, nehän ovat niin hupaisia.

Yleisesti otaen Halava on Brahmsissa omalla alueellaan, entäpä miten Chopin luonnistaa. Halavan Chopin-tyyli on selkeälinjaista ja vailla turhaa hienostelua. Scherzossa cis-molli on intensiteettiä ja vauhtia, oktaavihypyt pysyvät valitussa tempossa. Jäämistössä on säilynyt myöskin Chopinin b-mollisonaatti, jonka kaksi ensiosaa on soitettu todella temperamentikkaasti. Ilmeisesti nauhoitusta ei koskaan lähetetty eetteriin, ehkäpä pianisti ei ollut tyytyväinen suoritukseensa.

Vanhinta musiikkia levykokoelmassa edustaa erinomaisen sujuvasti soitettu Bachin c-mollipartita. Mozartin Duport-muunnelmat on selvitetty tyylikkään koruttomasti. Sibeliuksen, Kasken ja Palmgrenin sävellysten tulkinnassa ei ole moitteen sijaa. Moderneinta musiikkia Halavan ohjelmistossa edustaa Prokofjevin 3. sonaatti, jonka nauhoitus lähetettiin 29.12.1957. Esitys on temperamentikas ja teknisesti varma, kesto 7`30”. Joku Daniil Trifonov vetäisee sen livetaltioinnissaan aikaan 6`50”, mutta eihän kyseessä ole nopeuskilpailu.

Tuona vuonna 1957 Halava muuten esiintyi usein Yleisradiossa. Helmikuussa lähetettiin 25 minuutin ohjelma Palmgrenia, joka uusittiin maaliskuussa. Toukokuussa hän soitti viisi Sibeliuksen sävellystä ja esitys uusittiin kesäkuussa. Heinäkuussa hän esitti Brahmsin f-mollisonaatin ja lokakuussa Beethovenin Jäähyväis-sonaatin. Palmgren- ja Sibelius-numerot lähetettiin vielä marras- ja joulukuussa. Jäähyväis-sonaatti on säilynyt Halavan perhearkistossa, mutta valitettavasti 1. osassa on joitain häiriöitä nauhalla. Miten paljon sellaiset merkitevät kokonaisuudessa on punnittava tapauskohtaisesti. Mikäli soittajana olisi Hans  von Bülow niin eipä olisi paljon nokan koputtamista. Beethovenilta on säilynyt myöskin A-duurisonaatti op. 101 ja tulkinta on hyvinkin julkaisukelpoinen.

Julkaistun kokoelman päätökseksi on sijoitettu Debussyn Jardins sous la pluie. Halavan otteessa ei ole valittamista, olihan hän nuorena ollut kahteen otteeseen Pariisissa Nadia Boulanger`n opissa. Samaa luokkaa olisi kotiarkistossa säilynyt tulkinta Debussyn teoksesta Ilotulitus.

Kotiarkistossa on säilynyt myös hiukan kamarimusiikkia Arno Granrothin ja Esko Valstan kanssa. Henkilökohtaisesti nauhoitin 1970 osan Erkki Kantolan konsertista, jossa piano-osuuden soitti Maire Halava. Materiaalia uusillekin levytyksille siis olisi mikäli kiinnostusta löytyy.

Kokonaisuutena erittäin hyvin toimitettu kokoelma saa miettimään hiukan uudestaan Halavan ajan suomalaisten pianistien paremmuusjärjestystä. Halavassa meillä oli pianisti, joka hallitsi kaikki oleelliset tyylit ja joka selvitti puhtaasti esiintulleet tekniset ongelmat. Hänen ei tarvinnut käyttää aikaansa nuorena lukiossa istumiseen ja hän ryhtyi opettamaan vasta myöhemmin elämässään. Hänellä oli ilmeisesti päivisin aikaa harjoitella ohjelmistonsa hyvään kuntoon. Puhutaan paljon siitä, kuinka monta tuntia olisi päivässä harjoiteltava. Olisi myös syytä huomioida, että jokaista harjoitustuntia pitäisi vastata myös aika täydelliseen lepäämiseen. Ei ole järkevää, että pianisti ”levätessään” siivoaisi tai tekisi ruokaa.

Halavan, Rolf Bergrothin, Timo Mikkilän ja Tapani Valstan lisäksi olisi monia menneen polven suomalaisia pianisteja, jotka pitäisi nostaa unohduksesta. Kurt Walldénilla oli vielä viimeisessä konsertissaan tallella ranskalainen jeu perlé -otteensa. Kauko Kuosma vetäisi kerran Wienistä tultuaan Beethovenin Hammerklavierin. Ritva Arjavalla on muovikassillinen hienoja tulkintoja vain julkaisua odottamassa. Heidän kaltaistensa taiteilijoitten saavutukset ovat osa soivaa suomalaista kulttuuria.

— Petri Sariola

Jyväskyläläinen pianisti ja Puolan tuntija Matti Asikainen on löytänyt  historian hämärään painuneiden säveltäjänimien joukosta pienen helmen nimeltä Henryk Melcer (1869-1928). Tämä oli yksi monista 1800/1900-lukujen vaihteen puolalaisista säveltäjä-pianisteista. Kotimaassaan Melcer oli aikansa keskeisimpiä musiikkielämän johtohahmoja, mutta nykyään hänet on jo kauan sitten unohdettu ellei sitten satu tuntemaan Melcerin monesti levytettyä transkriptiota Moniuszkon varmaan tunnetuimmasta laulusta Prząśniczka (Kehrääjätär), josta on yhä edelleen saatavana uusia nuottipainoksia.

Siinä missä Selim Palmgren kollegoineen kokivat olevansa Sibeliuksen varjossa,  joutuivat Melcerin puolalaiset aikalaissäveltäjät (Juliusz Zarębski, Zygmunt Noskowski, Zygmunt Stojowski, Xaver Scharwenka, Alezander Zarzycki, Moriz Moszkowski, Ignace Jan Paderewski, Władysław Żeleński, Ludomir Różycki, Ignaz Friedman, jopa Karol Szymanowski ja lukuisat muut)) epäilemättä elämään Chopinin vielä suuremmassa varjossa.  Ehkäpä osaltaan siksi Melcerin hyvin suppean sävellystuotannon (jonka valtaosan soolopianolle Asikaisen levy sisältää) lähes kaikki teokset ovat joko pianolle tai ainakin sisältävät piano-osuuden.

Suomalaiselle yleisölle Melcerin tekee kiinnostavaksi hänen vajaan vuoden mittainen vierailunsa Helsingin Musiikkiopiston pianonsoiton pääopettajana lukuvuonna 1895-6. Samassa virassa oli vuosina 1888–1890 toiminut Ferruccio Busoni. Kaikkiaan Melcerillä oli Helsingissä 14 oppilasta, heistä huomattavimpana Selim Palmgren (Melcerin myöhemmistä oppilaista maineikkain on maailmankuulu puolalaissyntyinen pianisti Mieczyslaw Horszowski). Melcerin Helsingin vuodesta kertoo ansiokkaasti Asikaisen Finlandia-Polska-lehden numerossa 2014-2015 julkaistu artikkeli. Puolan kielen taitoinen Asikainen lienee Suomen johtava Melcerin aikakauden puolalaisen musiikin ekspertti joten eipä ihme, että  hän soittaa luotettavan oloisesti  nämä melodiset romanttistyyliset miniatyyrit. Ainoa laajempi teos on Muunnelmia puolalaisesta teemasta, joka osoittaa säveltäjän hallinneen myös laajemmat muotorakenteet. Useimmat levyn teokset saavat nyt ensilevytyksensä. Melcer kirjoitti myös lukuisia transkriptioita pianolle, lähinnä Moniuszkon lauluista, tunnetuimpana yllämainittu Kehrääjätär. Levyn ainoa tähän kategoriaan kuuluva teos on sovitus Kehruulaulusta Melcerin ainoasta oopperasta Maria.

Niille, jotka haluavat tutustua myös säveltäjän suurimuotoisempiin teoksiin, Hyperionin ”The Romantic Piano Concerto” -sarjan 44. osa tarjoaa Melcerin molemmat pianokonsertot (1. konserton – joka kuului itsensä Ignaz Friedmanin ohjelmistoon – levytti aikanaan myös Michael Ponti). Myös Acte Préalable on julkaissut CD:llä Melcerin pianokonsertot (AP0163) sekä kamarimusiikkiteokset (AP0333).

— Paul Forsell

Trois morceaux caracteristiques op. 5
Morceau fantastique (Phantasiestück)
Etude in D major op. 8
Nocturne in A major
Prelude in C major
Fugue in C sharp minor
Variations sur un theme populaire polonais
Quasi mazurka sur le theme W.M.S.
Valse a la Chopin
La Fileuse de l’opéra ”Maria”

Asikainen Matti, piano
ACTE PRÉALABLE AP0261 [70’19 ]