Category Archives: Kolumnit

Tuuli vinkuu Ainolan nurkissa, sade ropisee ikkunalaseihin. Ainon istuttamien omenapuiden oksat painuvat hedelmistä raskaina kohti maata. Kesäkausi lähenee loppuaan. Kohta talo puutarhoineen vaipuu talviuneen. Kesätyössä Ainolan oppaana on saanut nähdä ja kuulla kaikenlaista. Nyt vierailukauden päättyessä on hyvä korjata talteen kesän muistojen satoa.

Lähes kaikki kävijät – nekin, jotka eivät ole klassisen musiikin kanssa missään tekemisissä – tuntevat Sibeliuksen Finlandian sekä suhtautuvat Ainolaan ja sen isäntään hartaalla kunnioituksella. Välillä kuitenkin on vieraita, jotka viipyvät sisällä viisi minuuttia, viittaavat kintaalla opaslehtisille ja ovat kiinnostuneita lähinnä talon rakennusmateriaaleista.

Opastuksien otollisinta yleisöä ovat lapset sekä risteilylaivojen britit ja amerikkalaiset. Alakouluikäiset kuuntelevat silmät pyöreinä satua Sibelius-sedästä. Alakoululainen saattaa viitata opastuksen lopuksi ja kysyä, onko nurkissa vielä Sibeliuksen aikaista pölyä. Risteilyturistit, jotka päättävät uhrata osan Helsinki-päivästään lähteäkseen järjestetylle retkelle Ainolaan, todennäköisesti tietävät jo jotain Sibeliuksesta tai ainakin pitävät tämän musiikista. Siksi he ovat kiitollista yleisöä. He nauravat vitseille ja nyökyttelevät kuunnellessaan. He kysyvät kysymyksiä opastuksen jälkeen ja toivottavat oppaalle onnea elämään, antavatpa joskus tippiäkin.

Voi tietenkin olla, että ilmaisuja ”amazing”, ”great” tai ”how interesting” hokevat amerikkalaiset eivät ole sen kiinnostuneempia kuin useimmat suomalaisetkaan. Suomalaisilla ei vain ole tapana elehtiä niin innostuneesti, vaikka asia kiinnostaisikin. Joka tapauksessa on mukava ladella opastuslitaniaa, kun kuuntelija sanoo vähän väliä ”amazing”.

Oma lukunsa ovat tietenkin Sibelius-fanit. He ostavat oheismateriaalia, tietävät kaiken Sibeliuksesta ja lähes purskahtavat itkuun astuessaan sisään taloon. Näitä faneja löytyy niin Suomesta kuin ulkomailta.

Hankalinta yleisöä ovat koululaisryhmät viidesluokkalaisista ylöspäin, tosin lukioikäiset kuuntelevat jo sujuvammin. Näille ryhmille kannattaakin lyhentää opastusta sekä soveltaa opettajamaisia välineitä: kuuluva ääni ja välillä jämäkkä katse ryhmän hulivilien suuntaan.

Sibeliusta koskevat kysymykset toistuvat monta kertaa kesässä. Monille tuttu on legenda, jonka mukaan Sibelius olisi Kämpissä vastannut ”kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja” Ainon kotiintulokyselyihin. Tästä legendasta joko kysytään tai sitä kerrotaan porukassa. Lisäksi kysytään, mitä on yleisöltä suljetussa yläkerrassa (kolme makuuhuonetta), flyygelin päällä olevissa putkiloissa (onnitteluadresseja) tai Sibeliuksen makuuhuoneesta avautuvassa pienessä tilassa (pesualkovi). Usein kysytään myös, tuliko yhdestäkään tyttärestä muusikkoa tai ovatko he vielä elossa (ei tullut, ja eivät ole).

Pahimmillaan asikkaiden kanssa keskustelu on vaivaantunutta myötäilyä, kun asiakas naureskelee Sibeliuksen alkoholinkäytölle, ikään kuin se olisi jotenkin rehvasteltava ja taiteilijuuteen väistämättömästi kuuluva asia. Parhaimmillaan taas kävijöiden kanssa syntyy hedelmällisiä keskusteluja, joissa molemmat oppivat.

Oppaan työssä oppiikin paitsi asioita Sibeliuksesta myös sosiaalista kanssakäymistä. Parasta on kuitenkin ehkä se, että kielitaito pysyy yllä, oikeastaan kehittyykin. Ainolan kesinä olen esimerkiksi oppinut, miten selitetään synestesia-taipumus ja F-duuritakka ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Ehkä tarvitsen tulevaisuudessa näitä taitoja levittäessäni maailmalla sibeliaanista ilosanomaa.

Lahjakkuus. Siinäpä monipiippuinen juttu. Lahjakkuuden käsite on laajentunut vuosikymmen vuosikymmeneltä kattamaan niin spatiaalisen, kinesteettisen kuin henkisenkin lahjakkuuden. Soitonopettajana saatan helposti toisinaan sanoa: ”Tämä lapsi on lahjakas”. Tällöin puhun siis musiikillisesta lahjakkuudesta ja mitä luultavimmin nimenomaan siitä, että soittotunneilla käyvä lapsi omaksuu erittäin nopeasti opetettavia asioita ja tuntuu kuulevan muita tarkemmin soittimen erilaisia sävyjä. On siis helppoa sanoa, että joku on lahjakas. Sen sijaan vaikeampaa on sanoa, ettei joku sitä olisi, saatikka ennustaa kenenkään tulevaisuutta.

On yllättävää, miten paljon perinnöllisten valmiuksien ulkopuolelle jäävät tekijät vaikuttavat lopputulokseen. Rakkaus musiikkiin, eri tyylipiirteiden syvällinen tunteminen ja sitkeä työnteko voivat monessa tapauksessa synnyttää aivan yhtä ”lahjakkaan” ja taiteellisen muusikon. Lopputulos on aina monien asioiden summa. Jo lapsena jotkut ovat hurjan eläytymiskykyisiä, mutta motorisesti täysin avuttomia, kun taas toisilla sormet toimivat, mutta ulos tuleva musiikki sinänsä ei tunnu koskettavan edes soittajaa itseään. Useimmiten suurimpana tekijänä näyttäytyy motivaatio. Jos jotain oikein kovasti haluaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen puolesta, todennäköisyys onnistumiseen on suuri.

Oman lukunsa muodostavat selvästi (geneettisesti) lahjakkaat, mutta muuten varustukseltaan puutteelliset yksilöt. Varustuksella tarkoitan tässä yhteydessä niitä ominaisuuksia, joita menestykseen taiteilijana tarvitaan. Yksi näistä varusteista on ahkeruus. Lahjakkuudella voi korvata todella paljon, mutta viime metreillä lahjakkaankin täytyy jaksaa työskennellä. Ja jos hänestä ei siihen ole, voi yhtä hyvin sanoa hyvästit menestykselle.

Muita geeneistä riippumattomia tekijöitä ovat muun muassa elinolosuhteet ja kyky kiinnostua loputtomasti oman alansa asioista. Helposti tulee epäiltyä omaa kykyään muusikkona, jos ei jaksa joka päivä innostua Schenker-analyysista tai muistaa ulkoa kaikkien pianosäveltäjien teosluetteloita. Toisaalta voidaan miettiä, missä suhteessa tässä peilaillaan muusikkona olemisen ideaaleja ja missä suhteessa todellisia hyvään muusikkouteen vaadittavia ominaisuuksia.  Valtavirrasta poikkeavia ”hyviä tapoja olla klassinen muusikko” kaivattaisiin ehkä lisää.

Vanhemman kollegani poika pelasi lapsena jääkiekkoa. Kun kerran menin katsomaan hänen otteluaan, oli helppo nähdä, kuinka sujuvasti hän liikkui kaukalossa ja kuinka paljon paremmalta hän ikätovereihinsa verrattuna vaikutti. Hän eteni pelaamaan vuotta vanhempien poikien seurassa ja valmentaja kehui kovasti pojan lahjakkuutta. Eräänä päivänä kuitenkin poika tuli itkien kotiin ja ilmoitti haluavansa lopettaa jääkiekonpeluun. Hän pelkäsi vammautuvansa vakavasti, jos jatkaisi pelaamista. Ja niinhän siinä kävi, että tämä potentiaalisesti hyvinkin lahjakas kiekkoilija lopetti uransa alle viisitoistavuotiaana. Pelkkä geneettinen lahjakkuus ei riittänyt viemään poikaa huipulle.

Mitä tästä opimme? Kokonaispakettia, jota lahjakkuudeksi kutsutaan, on vaikea ulkopuolisen luotettavasti arvioida. Siksi toivoisinkin mitä suurinta armollisuutta esimerkiksi nuoria muusikonalkuja arvostellessa. Nykyään arviointi musiikkiopistoissa on muuttumassa yhä monimuotoisemmaksi ja useampia tekijöitä huomioonottavammaksi. Tätä kehitystä kannattaa tukea, sillä jakamalla nuoret soittajat lahjakkaisiin ja tumpeloihin emme edistä uusien taiteilijoiden syntyä. Annetaan vapaus: kukin kykynsä mukaan ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Mahdollisesti (ja toivottavasti) uusi luova muusikko.

Jos haluatte tietää, niin näin se suunnilleen menee.

Eräänä päivänä pianisti harjoittelee. Viereisessä kopissa joku toinen ainakin-sata-kertaa-parempi-ja-varmasti-myös-ihmisenä-onnistuneempi pianisti harjoittelee myös.

Ensimmäinen pianisti: ”Soitanpa ensin asteikkoja.”
Naapuripianisti: ”Soitanpa tänään ja aina täydellisesti.”

Ensimmäinen pianisti: ”Huh, puoli tuntia meni, melkein menee jo tasaisesti.”
Naapuripianisti: ”Pitäisiköhän vetäistä lämmittelyksi Lisztin Transkendenttiset etydit?”

Ensimmäinen pianisti: ”Mitäs toi naapuri soittaa. Aha. Musta ei koskaan tule mitään.”

Se on niitä päiviä. Ärsyttää. Haluaa viskoa tavaroita (tyhjä roskis on hyvä tähän tarkoitukseen), potkaista flyygeliä (ei se sovi, hyi olkoon!), juosta ainakin sata kilsaa (ai muusikon kunnolla, vai?). Silloin on vakuuttunut siitä, ettei a) mistään tule mitään tai b) ainakaan minusta koskaan tule mitään.

Mutta kappas, tämä olikin joku muu, en varmastikaan minä ja hulluhan se on, joka tällaisia puhuu. Ja sittenkin me kaikki aina silloin tällöin ja toisinaan.

Toisaalta on myös niitä päiviä, jolloin lähestyy musiikin syvintä olemusta. Oivaltaa jotain tärkeää, kokee puhdasta riemua tai sitten yksinkertaisesti vain saa sen jonkun paikan menemään tyydyttävästi. Ja silloin muistaa, mistä tässä kaikessa oli kysymys, eikä takerru turhiin yksityiskohtiin. Silloin oleilee musiikissa ja antaa virran viedä. Ei puhise turhista.

Onnellisinta on, että tässäkin tapauksessa aika tuo avun. Niitä päiviä, jolloin naapurin soiton merkitys on omaasi suurempi, tulee vähemmän ja vähemmän. Kun edistyy ja alkaa tuntea itsensä paremmin, on sietokykykin suurempi. Vakaata venettä eivät pienet aallot heilauta.

Ja siltikin. Miksi tuokin kolmas ovi vasemmalta vetelee ylös-alas noita arpeggioita. Oikein se menee koko ajan ja hienolta kuulostaa. Kuuntele itseäsi, pianohirmu!

Ai niin, siis näinhän ei kyllä kukaan ajattele, en minä ainakaan. Taidanpa tästä mennä kostoksi vetelemään naapuriin Lisztin ykköstä.

Tilililii…. tilililii… tililil… sh*t! Pimeää. Hrrr. Ei auta, ylös! Naps, valot. Kriik, pahuksen vessanovi. Aamutakki hivelee ihoa, Hesari haisee. Hämärässä sormi tökkää radiota. Mitä, ”I am sailing”, pianoversiona, väärä kanava. Sormi tökkää uudelleen. Piano jatkaa seilaustaan. Kappale vaihtuu, ”Dies irae” Verdin Requiemista hyökyy päälle. Onneksi ei ole päänsärkyä. Pian Romeo ja Julia tanssahtelevat huoneeseen Prokofjevin tahdissa. Kello on vasta kahdeksan.
Read More →

Maj Lind -pianokilpailu saatiin viime viikolla päätökseen, enkä voi olla lausumatta julki muutamaa sen kirvoittamaa ajatusta. On tietysti jollain tavalla ilahduttavaa, imartelevaakin, kuinka paljon huomiota klassinen pianomusiikki taas sai. Suhtauduttaisiinpa siihen yhtä intohimoisesti useamminkin kuin parin viikon ajan kerran viidessä vuodessa. Yhtäkkiä jaksetaan kuunnella suurella mielenkiinnolla kymmeniä resitaaliohjelmia, jotka vieläpä sisältävät lukuisia päällekkäisyyksiä, vaikka korkeatasoinenkin pianoresitaali harvoin vetää salia edes puolilleen.

Jos maailman paras kestävyysjuoksija tulisi Helsingin Olympiastadionille juoksemaan 10000 metriä kykyjensä mukaisesti, mutta ilman ajanottoa ja kanssakilpailijoita, paikalle tuskin vaivautuisivat muut kuin sitkeimmät henkilökohtaiset fanit. Toivon todella, ettei sama asenne leviä klassisen musiikin konserttikulttuuriin. Kyllä aivan tavallisen ohjelman ja esiintyjien puolesta korketasoisen konsertin pitäisi olla tarpeeksi kiinnostava tapahtuma ilman kilpailevia esityksiäkin.

Jo kahden soittajan kuuleminen kilpailussa saa ajatukset liikkeelle. Soittajien arvioimisen sijaan mielenkiintoisemmaksi kävi omalla kohdallani kuitenkin arviointini arvioiminen. Tulkintojen vertaileminen sai minut oppimaan lisää itsestäni ja suhtautumisestani musiikkiin. Arviointi kertoi loppujen lopuksi enemmän itsestäni kuin arvioinnin kohteista. Tämä on hyvä muistaa tuomariston päätöksiä ihmetellessä.

Ihmiset pitävät vertailemisesta ja lokeroinnista, mutta otammekohan itsellemme liian vaikean tehtävän laittaessamme taiteen tekemistä paremmuusjärjestykseen? Vai miksi lähes poikkeuksetta musiikin ammattilaistenkin keskusteluissa palkinnot jaetaan yleensä yhtä monella tavalla kuin on keskustelijoiden lukumäärä? Jos kilpailujen tärkeimmät tehtävät ovat ennestään tuntemattomien lahjakkuksien esille tuominen ja yleisen huomion lisääminen klassista musiikkia kohtaan, eikö siihen riittäisi kilpailu, joissa soittajia vaikka karsittaisiin välieriin ja finaaliin, mutta järjestysnumeron sijaan tuomaristo antaisikin julkiset kirjalliset palautteet kaikista finaalisoittajista, tai oikeammin heidän tulkinnoistaan?

Järjestykseen laittamisessa on muuten eräs kielteinen puoli, jonka tiedostin kaasugrilliä hankkiessani. Ennen ostopäätöstä etsin testejä grilleistä ja löysinkin pari. Kuinka ollakaan päädyin testivoittajaan. Samalla kuitenkin tajusin, että jos olisin päätynyt toiseen yhtälailla hyvään grilliin ja huomannut testin vasta myöhemmin, minua olisi saattanut harmittaa se, etten ollut tullut valinneeksi voittajaa. Harmi olisi ollut kuitenkin turhaa; olisi ollut typerää antaa minkään alentaa niiden herkullisten aterioiden arvoa, jotka siihen asti ja siitä eteenpäin oli nautittu. Vastaavasti on vaarallista antaa kilpailujen tulosten vaikuttaa siihen, mitä ajattelee soittajien soitosta laajemmin. Kilpailujen tulokset perustuvat aina vain tiettyihin kilpailusuorituksiin ja ovat tuomariston kollektiivisesti päättämiä. Vain yksi asia on kilpailuissa varma: tulokset eivät ole missään tapauksessa absoluuttisia totuuksia.

Aiheesta muualla Amfionissa:
Säveltäjä Perttu Haapasen päiväkirjakirjoitus