Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt tämän vuoden suurimman yksittäisen apurahan, 240 000 euroa, Elina Vähälälle ja Janne Malmivaaralle viulukoulun perustamiseen ja toimintaan Savonlinnassa. Viuluakatemiaksi nimetyn koulun tavoitteena on tukea lahjakkaiden suomalaisten nuorten viulistien koulutusta ja tarjota korkeatasoista, kurssimuotoista opetusta täydentämällä musiikkiopistojen ja konservatorioiden toimintaa. Viulukoulu aloittaa syksyllä 2009 yhteistyössä Savonlinnan musiikkiakatemian kanssa. Opetuksesta vastaa Vähälän ja Malmivaaran lisäksi Ana Chumachenco.
Viisivuotiseen projektiin valitaan huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa Savonlinnassa ja Helsingissä pidettävissä koesoitoissa yhteensä tusinan verran 9–18 -vuotiasta viulistia. Heille pidetään kolmasti vuodessa neljän päivän viululeiri ja kesäisin viikon mittainen kurssi, joilla opiskelijat saavat päivittäin opetusta kaikilta kolmelta pedagogilta. Ensimmäinen kurssi pidetään tämän vuoden loka-marraskuun vaihteessa.
Hankkeen taustalla on Kuhmon viulukoulu, joka toimi vuosina 1987–1992, ja jossa sekä Vähälä että Malmivaara opiskelivat. Sen primus motor oli Kuhmon kamarimusiikin perustaja Seppo Kimanen, jonka aloitteesta ikään kuin viulukoulun jatkeeksi perustettiin myös kamariorkesteri Virtuosi di Kuhmo. Kuhmossa opettivat kansainvälisen huipputason viulistit Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Pavel Vernikov. ”Heidän kanssaan sai mahdollisuuden hypätä seuraavalle tasolle ja omaksua entistä vaikeampia kappaleita nopeammassa tahdissa kuin aiemmin,” Elina Vähälä kertoo. ”Opiskellessa teki harppauksia kuin Vekkulan portaissa: uudet tekniset taidot antoivat mahdollisuuden tehdä uusia musiikillisia ratkaisuja, ja rohkeammat tulkinnalliset ideat saivat harjoittelemaan tekniikkaa.” Janne Malmivaaran mukaan Kuhmon opettajat eivät kuitenkaan tukahduttaneet vaativuudellaan, vaan ”siellä työskenneltiin hyvässä hengessä. Oppilaat ystävystyivät metsän siimeksessä keskenään ja tapahtui positiivista vertailua: jos joku oli oppinut vaikka tietyn jousilajin, itsekin teki mieli mennä sitä harjoittelemaan.” Vähälä jatkaa: ”Opettajat myös valitsivat repertuaarin hyvin, eivätkä samaa kappaletta soittaneet muut juuri sillä hetkellä.”
Myös Savonlinnassa halutaan lahjakkuudet kontaktiin keskenään. ”Eri opettajilta saa eri näkökulmia. Kun pohtii, mikä ratkaisu sopii itselle, oppii itsenäistä ajattelua”, Vähälä kertoo. Oppilaita uuteen kouluun valittaessa ikähaarukka on haluttu pitää laveana. ”Kypsyyttä tärkeämpää on soveltuvuus kurssille, eli riittävän soittotaidon lisäksi pitää olla halu ja valmius kovaan työntekoon, sillä sitä soitonopiskelussa vaaditaan”, Malmivaara muotoilee. Aluksi pidetään yksityistunteja, jotta oppilaat ja opettajat voisivat rauhassa tutustua toisiinsa. Myöhemmin toimintaan voidaan liittää myös kamarimusiikkia ja kenties muutakin soittoa tukevaa opiskelua, jos rahoitus saadaan jatkumaan. Tarkoitus on, että oppilaan oma opettaja on yhteistyössä viulukoulun kanssa. Elina Vähälä kertoo: ”Kuhmon aikoina omalla opettajallani Lahdesta oli useita oppilaita koulussa. Hän oli aina mukana kursseilla seuraamassa – näin uudet opit kantoivat vuoden ympäri.”
Vähälän ja Malmivaaran mielestä Kulttuurirahaston myöntämä apuraha on myös kommentti Sibelius-Akatemiassa ja ammattikorkeakouluissa käynnissä olevaa ydinosaamisen alasajoa ja jatkuvaa ”uudistamista” kohtaan. ”Edelleenkin tärkeintä on mestari-kisälli -suhde”, sanoo Janne Malmivaara, joka toimii Sibelius-Akatemiassa viulunsoiton lehtorina. Vähälä jatkaa: ”Opiskelijoiden asenne on heikentynyt, eikä opiskelu joidenkin mielestä saisi olla rasittavaa.” Malmivaaran mielestä pedagogit toimivat vastuuttomasti, jos paapovat ammattiopiskelijoita. ”Työnhakutilanteet ovat kuitenkin armottomia! Viulunsoitto ei saa olla yksi aine muiden joukossa. Olen kuitenkin huomannut, etteivät motivoituneimmat kärsi lukujärjestyksen tiiviydestä. Aikaa on, jos sen käyttää oikein.”
Opiskelu Sibelius-Akatemiassa on muuttunut omista ajoista huonompaan suuntaan. Vähälä kertoo: ”Silloin sanottiin, että soittakaa niin paljon kuin jaksatte ja tehkää tukiaineita siinä sivussa. Opiskelu tietysti myös kesti kauemmin. Nyt on rahoituksen varmistamiseksi jatkuva ukaasi päällä, että ellet tee tukiaineita tietyssä aikataulussa, et saa instrumenttiopetusta. Tämä on kuitenkin se ikä, kun pitäisi laajentaa repertuaaria aktiivisesti ja ehkä jopa käydä kilpailuissa nähdäkseen, mitä muut osaavat ja missä kohtaa itse on menossa. Jos maisteriohjelman putki ei anna riittävästi aikaa soittimen opiskeluun, täytyy osa työstä tehdä jo ennakkoon.” ”Viulukoulullamme on nyt hyvä mahdollisuus tukea musiikkiopistojen ja konservatorioiden perustyötä ja johdattaa lahjakkaita nuoria eteenpäin kohti ammattilaisuutta”, sanovat Vähälä ja Malmivaara.
Viuluakatemian yhteystiedot löytyvät täältä.
Länsi-Helsingin musiikkiopiston rehtori ja Suomen musiikkioppilaitosten liiton hallituksen jäsen Riitta Poutanen harmittelee, että soittoharrastus jatkuu nykyään harvoin aikuisiälle saakka. ”Muistan omasta lapsuudestani kuinka oli ihanaa, kun vanhempani ystävineen kokoontuivat lauantai-iltaisin soittelemaan yhdessä repertuaaria laidasta laitaan. Nukahdin usein olohuoneen sohvalle soittoa kuunnellen.”
Suomessa toimii lukuisia erilaisia amatööriorkestereita, maaseudun pienyhtyeistä täysimittaisiin sinfoniaorkestereihin. Yksi tunnetuimmista on Helsingin yliopiston yhteydessä toimiva Ylioppilaskunnan Soittajat. Tänä syksynä YS saa virolaisesta Mikk Murdveesta uuden kapellimestarin. Hän seuraa tehtävässä amerikkalaista David Searlea, joka siirtyy professoriksi Washington DC:n Catholic Universityn musiikkilaitokseen neljän vuoden YS-pestin jälkeen. Tapasin Searlen kesällä keskustellaksemme amatöörimuusikkouden tärkeydestä.
Tänä syksynä työnsä aloittaneen uuden rehtorin, Juha Järvisen, oma tausta on sekä klassisen että rytmimusiikin puolelta. Ennen rehtoriksi valintaansa hän työskenteli Palmgren-konservatorion musiikkiteknologian opettajana ja koulutussuunnittelijana.