Category Archives: Haastattelut

Kansainvälisesti tunnetuin Alankomaiden nykymuusikko, säveltäjä ja opettaja Louis Andriessen viettää 70-vuotisjuhliaan 6. kesäkuuta. Andriessenin niin jazzista, amerikkalaisesta minimalismista kuin eurooppalaisesta modernismistakin vaikutteita saanut persoonallinen tyyli tuli laajempaan tietoisuuteen 70-luvulla palkitun läpimurtoteoksen De Staat (Valtio; 1976) myötä.

Säveltäjän huomio on ollut viime vuodet kiinnittyneenä musiikkiteatteriin. Sen tuloksena on syntynyt Danten tekstiin vapaasti pohjaava filmiooppera La Commedia (2004–08), joka sai kantaesityksensä viime De Nederlandse Operassa viime kesänä (LA Timesin Mark Swed arvioi produktion täällä). Teos esitettiin tänä keväänä New Yorkissa ja ensi vuonna se kuullaan Los Angelesissa. Mistä La Commediassa oikein on kysymys?

”Ooppera, kuten Danten alkuperäinen tekstikin, käsittelee oikeastaan asennoitumista elämään eikä niinkään tuonpuoleisuutta. Näyttämötapahtumia täydentää oopperassa nykyaikaan sijoittuva filmiosuus, josta vastaa newyorkilainen ohjaaja Hal Hartley”, Andriessen kertoo puhelinhaastattelussa työhuoneeltaan Amsterdamista.

Danten Jumalainen näytelmä on kiehtonut Andriessenia 70-luvulta saakka. La Commedia koostuu viidestä kohtauksesta, jotka kuljettavat tarinaa kadotuksesta paratiisiin. Oopperan keskimmäisessä kohtauksessa Luciferissa säveltäjä antaa puheenvuoron sielunviholliselle. ”Minulle Lucifer on paljon inhimillisempi ja tärkeämpi hahmo kuin Danten alkuperäistekstissä. Lucifer kritisoi ihmisen luomista, kadehtii Jumalaa ja haluaa kostoa. Nämä ovat erittäin inhimillisiä tunteita”, säveltäjä painottaa.

Oopperan kolme solistia, Christina Zavalloni, Claron McFadden ja Jeroen Willems ovat laulaneet kaikissa La Commedian esityksissä viime kesän kantaesityksestä saakka. Andriessenin mukaan laulajat ovat osiinsa tarkasti valittuja. ”Kun mietin Luciferille sopivaa esittäjää, en niinkään etsinyt laulajaa vaan suurenmoista näyttelijää, jotakuta, joka muistuttaisi Jack Nicholsonia elokuvassa Hohto. Jeroen Willems on roolissaan erinomainen. Hän on ensisijaisesti näyttelijä, mutta myös oivallinen Jacques Brelin kabareelaulujen tulkitsija. Koska musiikkini vaatii epäklassista lähestymistapaa, on sopivien laulajien löytäminen kestänyt pitkän aikaa. Danten osan esittävä italialainen Cristina Zavalloni on minulle aivan täydellinen laulaja. Hän aloitti tanssijana ja pop/jazz -laulajana ja on siirtynyt sittemmin kokeellisempaan musiikkiin”, Andriessen pohtii.

Cristina Zavallonin erityisestä merkityksestä Andriessenin sävellystyölle kertoo varmasti myös se, että La Commedia sai alkunsa sävellyksestä Racconto dall’Inferno, jonka säveltäjä kirjoitti nimenomaan Zavallonille ja josta tuli sittemmin oopperaksi laajennetun teoksen toinen kohtaus.

Musiikkiteatterilla on ollut merkittävä osa Andriessenin sävellystyössä. Kansainvälistä huomiota on herättänyt erityisesti yhteistyö ohjaaja Peter Greenawayn kanssa, jonka tuloksena ovat syntyneet oopperat Rosa – The Death of a Composer (1994) ja Writing to Vermeer (1998–99). ”Rosan taustalla oli Peterin ideasta kahdestatoista oopperasta, joista kunkin aiheena olisi ollut todellisen tai fiktiivisen säveltäjän kuolema. Sanoin hänelle, että on hienoa, jos tällainen projekti toteutuu edes 10-prosenttisesti. Niinpä valitsin näistä säveltäjistä yhden, argentiinalaisen (fiktiivisen) Juan Mañuel de Rosan, josta teimme oopperan. Rosasta tuli juoneltaan monikerroksinen, ja se on oikeastaan parodia western-elokuvista. Joitakin vuosia myöhemmin, kun Peter asui täällä Amsterdamissa, päätimme jatkaa yhteistyötämme. Tuon työn tuloksena syntyi Writing to Vermeer, josta tuli hyvin erilainen ooppera kuin Rosasta”, säveltäjä kertoo.

Andriessenin oopperoita on usein rinnastettu ennemminkin Bachin passioihin kuin oopperakirjallisuuden suuriin perusteoksiin. Säveltäjä pyrkiikin karttamaan tiettyjä musiikkiteatterin konventioita. ”En halua säveltää dialogeja tyyliin ’minä rakastan sinua – minäkin rakastan sinua’, enkä pidä realismista. Taide on liian hyvää siihen”, Andriessen kiteyttää.

Andriessenin kertoo musiikin olleen aina mitä luonnollisin osa hänen elämäänsä. Ensimmäiset sävellysopintonsa Andriessen suoritti isänsä Hendrikin ja vanhemman veljensä Jurriaanin opetuksessa. ”Isäni oli hyvin kriittinen sävellyksiäni kohtaan. Hänestä tein kaiken aina väärin. Mutta hän antoi suuresti arvoa ja tukea sille, että minulla kuitenkin oli aina sisua jatkaa. Myöhemmin opettajakseni tulikin sitten Luciano Berio. Merkittävä vaikutteiden antaja on kuitenkin ollut amerikkalainen musiikki. Ensin tulivat big bandit 50-luvulla ja myöhemmin sain oppia paljon työskennellessäni free jazz -muusikoiden kanssa. Muistan elävästi myös John Cagen Euroopan-vierailun vuonna 1958. 60-luvulla Terry Rileyn In C näytti tien ulos 12-säveljärjestelmästä, joka oli tuolloin käytännössä kaikkien työväline. Riley ja Steve Reich rikkoivat muureja populaarin ja klassisen musiikin väliltä”, Andriessen summaa.

Näistä lähtökohdista Andriessen alkoi rakentaa omaa tyyliään. Musiikin tekeminen oli säveltäjälle myös poliittista toimintaa. Miten nämä liittyvät toisiinsa?

”Minulle politiikka tarkoittaa ensisijaisesti poliittista toimintaa. Perustin omat yhtyeeni Orkest De Volhardingin ja Hoketuksen sen sijaan, että olisin jatkanut säveltämistä orkestereille. Toimintamme oli demokraattista, teimme ohjelmistovalinnat aina yhdessä. Partituureihini kirjoitin muusikoiden nimet instrumenttien sijaan”, säveltäjä muistelee.

Tammikuussa Esa-Pekka Salonen ja Los Angelesin filharmonikot kantaesittivät Andriessenilta tilaamansa konserton The Hague Hacking kahdelle pianolle ja orkesterille. Kyseessä on säveltäjän ensimmäinen konsertto ja samalla ensimmäinen sävellys sinfoniaorkesterille lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Vaikka Andriessen kehuu Salosen orkesteria, varautuneisuus orkesterisäveltämistä kohtaan tuntuu edelleen säveltäjän ajatuksissa.

”Los Angelesissa on erinomainen orkesteri. Siitä huolimatta kappaleeni kuulosti kantaesityksessä liian sinfoniselta, vaikka olin supistanut jousistoa sen tavallisesta vahvuudesta. Niinpä olenkin karsinut jousistoa vielä lisää ja klarinetit olen korvannut saksofoneilla”, Andriessen kertoo. Säveltäjän orkestrointi painottuu usein puhaltimiin. Tämä juontunee ainakin osittain säveltäjän rakkaudesta jazziin. ”Kiinnostukseni puhaltimiin saattaa kuitenkin olla peräisin lapsuudestani. Tuolloin kuuntelin joka sunnuntai kirkossa tunnin ajan kanttori-isäni urkusoittoa. Ehkäpä yritän luoda puhaltimilla isäni urkujen äänimaailmaa. Toki kirjoittamani musiikki on hyvin erilaista kuin se, jota isäni soitti”, Andriessen miettii.

Andriessenin 70-vuotispäiväjuhlat järjestetään Amsterdamin konservatorion uudessa nykymusiikkisalissa. Miten työnteko jatkuu juhlavuonna?

”Parhaillaan kirjoitan kappaletta New Yorkin Bang on a Can All-Starsille. Lisäksi sävellän monodraamaa Cristina Zavallonille ja suurelle soitinyhtyeelle. Monodraama kertoo Anaïs Ninin elämästä Pariisissa, ja se on suurenmoisen sopimaton aihe”, Andriessen naurahtaa.

Sami Mäkelä on toiminut Helsingin Konservatoriossa sellonsoiton lehtorina vuodesta 1993. Hän on opiskellut perusopinnot Kuopion Konservatoriossa Timo Törmän ja ammattiopinnot Sibelius-Akatemiassa Martti Rousin johdolla. Sami toimii myös Metropoliassa tuntiopettajana, soittaa Zagros-kamariyhtyeessä, Avantissa ja usein myös Kansallisoopperan orkesterissa. Hänen oppilainaan on laaja kirjo aloittajista ammattiopiskelijoihin ja tutkintoja syntyy niin ikään aina ensimmäisestä peruskurssista A-kurssiin asti.

Keskustelimme vapun aatonaattona eräässä töölöläisessä kahvilassa, joka sijaitsi sopivasti Samin matkalla Oopperasta konservatoriolle Ruoholahteen. Saatuamme kahvit ja pullat aloitimme keskustelun aiheesta ”leikki vs. realiteetit”, joka kääntyikin heti muotoon realiteetit leikissä. Samin mukaan ”kiinnostuksen musiikkiin pitäisi säilyä, eikä perusharjoittelua saisi päästää puuduttamaan soittamisen iloa.” Hänen oppilaansa käyvät mielellään konserteissa, missä he toisinaan saavat tavata solisteja – jonkinlainen tähtikultti kuuluneekin nykyisin ajan henkeen.

Tähtikulttia pidetään seurauksena valistuksen ajan filosofian esittämästä neron käsitteestä: nero luo taidetta tyhjästä kuin jumala ja tuloksena syntyy täydellisesti hallittu orgaaninen kokonaisuus, esimerkiksi sinfonia tai ooppera. Ensimmäisiä neroja säveltaiteessa oli Beethoven, jonka palvonta vain yltyi hänen kuolemansa jälkeen. Liszt ja Wagner olivat myös usein 1800-luvulla neroiksi mainittuja säveltaiteilijoita. Nykyisen tähtikultin sanotaan olevan juuri nerojen palvonnan perua.

Mutta nyt takaisin haastatteluun – Samilla on takana pitkä historia kamarimuusikkona. Hän oli aikoinaan perustamassa Zagros-yhtyettä, joka syntyikin opiskeluaikojen jousikvartetin ympärille. Kuinka kamarimusiikki näkyy nykyisin musiikin opiskelussa? ”Helsingin Konservatoriossa on kamarimusiikki nykyään noussut paremmin esille, vaikka esimerkiksi jousikvartetteja voisi kieltämättä olla enemmän. Kvartetin kokoaminen opiskelijoista on perinteisesti osoittautunut hankalaksi, koska viulujen osuudet ovat usein hyvin vaativia, alttoviulistia ei tahdo löytyä lainkaan ja sellostemmat ovat muihin nähden varsin yksinkertaisia.”

Kuinka kilpaileminen sopii musiikin opiskeluun? Samin mukaan ”kilpaileminen myönteisessä ympäristössä on hyödyllistä, esimerkiksi ryhmätuntien dynamiikka saa siitä selvästi lisää potkua. Kaikki opiskelijat ovat aina omalla henkilökohtaisella tasollaan ja voivat ryhmässä oppia toisten vahvuuksista ja saada ideoita tyyliin: noin minäkin haluan tehdä.” Jälleen ensi talvena järjestettävissä Turun sellokilpailuissa on ollut myös Samin oppilaita, mutta hän haluaa nostaa esiin vuosi sitten ensimmäistä kertaa järjestetyn Jämsänkosken nuori sellisti -kilpailun, jonka järjesti hiljattain edesmennyt, syntyjään jämsänkoskelainen Heikki Rautasalo. ”Siellä onnistui oppilaiden, vanhempien ja opettajien yhteistyöllä toteuttaa kilpailu ilman huonoja kokemuksia kenellekään osanottajista.”

Yleisesti tunnettua lienee, että ne kilpailuissa saadut huonot kokemukset voivat olla hyvin vahingollisia. Sami esittääkin toivomuksen, että Jämsänkosken kilpailu järjestettäisiin uudelleen Rautasalon muistokilpailuna. Arvostettu ja pidetty sellopedagogi Heikki Rautasalo menehtyi viime tammikuussa pitkän sairauden jälkeen. Hän oli tunnettu juuri humaanista opetustavastaan (kts. artikkeli Amfionissa).

Kuinka yhteisöllisyys näkyy soittavan nuoren ympärillä? Sami laittaa pöydälle kolme koota: ”Kuljettaminen, Kannustaminen ja Kustantaminen”. Iskevän fraasin nostaman riemun laannuttua tulee esiin Samin kokemukset omien soittoa harrastavien lasten isänä. ”Lasten tukeminen tuottaa vanhemmille ja muille tukijoille runsaasti tyydytystä. Pienikin kotosalla tai kylässä esitetty musiikkinumero – varsinaisista kotikonserteista puhumattakaan – ja kilpailujen ja eri tutkintojen seuraaminen vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta sidosryhmien kanssa. Yhteisöllisyys toki muuttuu opiskelijan kasvun aikana, vaikka sen joskus toivoisi jatkuvan vaikka murrosikäisen oppilaan kanssa edelleen yhtä huolehtivana kuin aikaisemmin.”

Sami Mäkelän mielestä ”oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa on olennaista, että henkilöt sopivat hyvin yhteen. Pelkkä kyky työskennellä asiallisesti yhdessä ei riitä hyvän suhteen perustaksi.” Tästä Samilla on kokemuksia myös orkestereista, joissa kapellimestarin ammatillinen pätevyys ei takaa huipputulosta vaan kemioiden pitää olla kohdallaan. Suhde opettajaan voi olla se tärkeä ihmissuhde nuoren kehityksessä, ja opettajan oltava siinä aikuinen. Sami painottaa, että ”inhimillisyys on pidettävä aina mukana, eikä jousilajien pänttäys voi olla opetuksen ainoa sisältö. Opiskelija aistii herkästi opettajan mielenkiinnon läsnäolon, mikä tekee opettamisesta henkisesti vaativaa. Kesäleireillä on vapaampi asenne, siellä voi keskittyä jonkin teknisen yksityiskohdan toteuttamiseen ja hiomiseen.”

”Ylipäätään opettamiseen liittyy myös laajempaakin sivistystehtävää, kuten tapakasvatusta ja ryhmässä toimimista, mutta keskeistä on soitonopetus. Musiikin opiskelu kaikkine sivuaineineen ja orkestereineen on kuin toinen koulu.” Musiikkikasvatus on nykyisin kokonaisvaltaisempaa, ja opiskelijoita kannustetaan käymään konserteissa, harrastamaan ehkä muutakin taidetta sekä hoitamaan terveyttään ja omaa kehoaan soittamisen rasitusten kestämiseksi.

”Nykyisin monipuolisuus on kasvanut tavoitteiden asettelussa. Suoritettavat kurssitutkinnot ja lisääntynyt yhteissoitto sopivat sekä harrastajille että ammattiin suuntautuville. Miellyttävintä on opettaa hyväksi harrastajaksi aikovaa opiskelijaa. Haasteellisinta puolestaan on opettaa huippulahjakkuutta, silloin vastuu on suuri, eikä erehdyksiin ole varaa. Kaikki tekniikka on opiskeltava yläaste- ja lukioikäisenä, koska aikaa ei ole hukattavaksi. Kilpailu jo opiskeluajan esiintymisistä ja myöhemmin työpaikoista on äärimmäisen kovaa.”

Monipuolisuudesta sai hienon esimerkin RSO:n viimeisimmässä nuorten solistien konsertissa, kun mainittiin kahden solistin (Jonathan Roozeman ja Kasmir Uusitupa) harrastavan kansanmusiikkia. Mitä tästä tuumaat? ”Sellossa ohjelmiston kapeus tuottaa hankaluuksia, mitä voisi auttaa vaikkapa kotimaisen kansanmusiikin sovituksilla sellolle tai selloyhtyeille. Viulistit ovat tällä saralla selvästi paremmassa asemassa.” Muistimme heti parikin Pohjanmaalla toimivaa sellistiä, joilta kansanmusiikin käyttö varmaan kävisi luontevasti.

Tunnelma tapaamisessamme oli haastattelijan alkujännityksen helpotettua vapautunut ja keskustelu sujui jouhevasti. Haastatteluun varaamamme aika kului nopeasti ja kättelemme hyvästiksi. Sami koppaa sellokotelon kainaloonsa ja suuntaa kohti Ruoholahtea. Jään hetkeksi vielä kahvilaan ja käyn läpi muistiinpanoni. Sami Mäkelän ajatukset monipuolisesta muusikosta tai musiikin harrastajasta vaikuttavat perustelluille, ja hän toimii itse mainiona esimerkkinä oppilailleen.

Tapaan Katarina Nummi-Kuisman croissantintuoksuisessa kahvilassa Etu-Töölössä. Useita ammattiin jatkaneita muusikkoja luotsannut pedagogi lienee mitä sopivin pohtimaan alkeisinstrumenttiopetuksen koukeroita. Odotamme hetken salaatin saapumista ja käymme asiaan.

Kysyn ensimmäiseksi lahjakkuudesta. ”Tosi vaikea kysymys. Jos lapsiin keskitytään, niin sitä kysymystä on aikalailla turha miettiä.” Nummi-Kuisma kertoo opettaneensa lapsia, joista ei vielä 13–14 -vuotiaina voinut lainkaan arvata heidän päätyvän ammattimuusikoiksi. ”Mutta sitten yks-kaks saattaa tulla mieletön into päälle ja sitten se on menoa.” Oma lukunsa ovat kunnianhimoiset vanhemmat. ”Joskus mulla on ollut sellaisia vanhempia, jotka ovat ajatelleet, että niiden lapsesta tulee jotain.” Työskentely heidän kanssaan ei kuitenkaan ole miellyttävää, Nummi-Kuisma toteaa. ”Mukavinta on, jos lapsen vanhemmat ovat kiinnostuneita musiikista ja tukevat lasta, ja heidän kanssaan voi jakaa samat kasvatustavoitteet.”

Lahjakas tai ei, Nummi-Kuisman mukaan opettamisessa tulee joka tapauksessa lähteä ajatuksesta, että jos työ tehdään innolla ja intensiteetillä, soittaminen kehittää lapsen aivoja ja taitoja harvinaisen monipuolisesti. Lapsen tulee lähteä prosessiin mukaan ja opettajan tehtävänä on auttaa lasta ottamaan itsestään paras irti, mitä se sitten onkin. ”Opettajan pitää olla tarpeksi intensiivinen, jotta lapsi saisi tähän mahdollisuuden. Se on se, mitä minä haluaisin jokaiselle lapselle antaa. Jos tehdään, niin tehdään kybällä! Tällä ei välttämättä tarvitse olla mitään tekemistä ammattiin tähtäämisen kanssa.”

Suomessa musiikkiopistoihin on kova tunku ja seula on näin ollen tiukka. Lasten kohdalla pääsykokeisiin ei kuitenkaan voi luottaa. ”Tunnen huippumuusikoita, jotka eivät edes toisella pyrkimällä päässeet musiikkiopistoon.” Tämä kertonee jotain lahjakkuuden mittaamisen vaikeudesta. Ja vaikka lahjakkuutta olisikin, sitä on montaa lajia. ”Kaikki riippuu oppilaasta. Erään pojan kanssa vuoden verran tavoitteena oli ainoastaan, että hän kävi tunneilla. Vaikka suurin osa ajasta kului flyygelin alla istuessa, se ei ollut ongelma.”

Kysyttäessä vanhempien läsnäolosta soittotunneilla, Nummi-Kuisma vastaa: ”Jos lapsella on hyvä suhde vanhempaan, ei läsnäolosta ole haittaa, mutta jos lapsi joutuu miettimään kaiken vanhemman kautta,  läsnäolo on pikemminkin hankalaa.” Ongelmallista on myös, jos lapsen vanhemmat eivät luota opettajaan. Vanhempien tulisi myös hyväksyä lapsen etenemisen tahti, eikä pakottaa sitä omien toiveittensa mukaiseksi. ”Toisaalta vanhempi voi olla pienelle lapselle hyvä apu-minä. Lapsille ajanhallinta on usein vaikeaa ja vanhemmat voivat auttaa järjestämään harjoittelulle päivittäisen hetkensä. Vanhemmat voivat myös vain kuunnella lapsen soittoa. Sitä paitsi usein se, mitä pienenä on tehnyt vanhempien kanssa on aikuisenakin mieluisaa.”

Muusikkovanhempien lapsille soittamisen opettelu on Nummi-Kuisman mielestä aina suurempi haaste. ”Kun tietää, mitä hyvä soitto on, turhauma siitä, ettei sitä heti voi saavuttaa, on valtava.” Tällaisten lasten kohdalla hyvä apu on prosessin pilkkominen pieniin osiin, yhteissoitto ja esiintyminen – vaikka kaikki ei vielä ihan valmista olisikaan. ”Luokkatunnit konserttien lisäksi ovat kaikille todella tärkeitä. Sinne voi mennä soittamaan ikäänkuin helpommin. Sitä paitsi ei aina voi onnistua.” Olennainen osa Nummi-Kuisman luokkatunteja on toisten esitysten kommentointi. Se luo hänen mukaansa edellytykset sille, että joskus itsekin voi olla opettaja. Luokkatunneilla kuulee myös muiden soittavan ja näin nuoremmat lapset näkevät, mikä itsellekin voi tulevaisuudessa olla mahdollista. ”Esikuvat ovat tosi tärkeitä. Myös konserteissa käynnistä on hyvä tehdä tapa.”

Usein puhutaan taiteilijoiden voimakkaasta sisäisestä motivaatiosta. Nummi-Kuisma näkee kuitenkin myös ulkoisen motivoinnin olennaisena. ”Usein vasta keikka on se ulkoinen motivoija, joka saa hyvinkin sisäistyneen muusikon treenaamaan.” Lisäksi tärkeitä tekijöitä ovat soittoharrastuksesta saadut kaverit, musiikkileirit ja suhde opettajaan. Jotta motivaatiota riittäisi, prosessin tulisi olla oppilaan oma, eikä muiden toiveiden täyttämistä. ”Motivaatio edellyttää aina jonkinasteista autonomisuuden tunnetta.”

Arvostelu ja arviointi on myös toisinaan liitetty motivointiin. ”Lapset haluavat aina tietää, mikä numero tuli. Toinen asia on, onko sillä motivoivaa vaikutusta. Vanhemmille kirjallinen palaute on kiva.” Nummi-Kuisman mielestä on aivan oikeutettua käyttää vain arvosteluskaalan yläosaa: se on jopa luonteva seuraus musiikkiopistojen tiukista sisäänpääsykokeista. Arvosanoille tulee kuitenkin määrittää tarkat kriteerit, joita voi helposti toteuttaa. ”Tutkinnossa arvostelijoiden suora palaute lapselle ei myöskään aina ole paras mahdollinen ajatus. On parempi, että opettaja välittää juryn pohdinnat lapselle, sillä hän voi sopeuttaa sanottavan lapsen tämänhetkiseen tilanteeseen. Lapsilla ei välttämättä ole tähän tarvittavaa suhteuttamiskykyä.”

Musiikkimaailmassa kritisoidaan aina silloin tällöin klassiseen musiikkiin iskostunutta kilpailuperinnettä ja suoranaista kilpailupakkoa. Kilpailuja järjestetään myös lapsille. Mitä mieltä olet kilpailuista ja kilvoittelusta ?

”Kaikki kilvoittelevat aina! Ei sitä voi poistaa. Ja jos Suomessa haluaa pitää option ammattiin avoinna, on paineen sietämisen harjoittamiseksi syytä kisata ainakin vähän ennen Sibelius-Akatemian tai ammattikorkeakoulujen pääsykokeita.” Nummi-Kuisma korostaa myös jälkipuinnin ja valmistautumisen tärkeyttä: se, miten kilpailussa menestyy, ei kerro mitään lopullista soittajasta – ei siinä hetkessä eikä tulevaisuudessa. Tätä on hyvä painottaa myös vanhemmille. ”Oppilaan soittoon kilpailuareenoilla esiintyminen tuo usein suuruutta ja vakuuttavuutta. Että ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä! Opettajalle kilpailuihin valmistaminen on vaikeaa ja vastuullista. Lasten ja nuorten kohdalla esimerkiksi voi olla todella vaikeaa arvioida kappaleiden oppimiseen tarvittavan ajan pituutta.”

Puhutaanpa opettajan vastuusta. Mitä se on?

”Vastuuta on vaikea rajata. Peruspalikoille ei voi mitään. Jos vaikka saat 10-vuotiaan oppilaan, on pohjat psyykelle jo luotu. Jos oppilaalla menee huonosti, olisi kiva, että välit vanhempiin on kunnossa ja asioista voitaisiin puhua.” Nummi-Kuisman mukaan opettajan tehtävä on helpottaa oppilaan oppimista. ”Jos vanhemmat eivät kerro esimerkiksi lapsen oppimishäiriöistä tai muista ongelmista, työ voi olla vaikeaa.”

Opettajan ammattitaitoon kuuluu opettamisen lisäksi opettelemaan opettaminen. ”Se on tärkeä työkalu oppilaalle.  Lisäksi opettajan ohjelmiston tuntemus on olennaista, sillä onnistunut biisinvalinta oikealla hetkellä voi viedä oppilaan aivan toiselle tasolle.”

Jonain päivänä oppilas on ollut vuosia opettajallaan ja tulee väistämättä aika lähettää oppilas eteenpäin. ”Kohdallani tämä hetki on usein ammattiopintojen alku. Mutta jos tulee tunne, että oppilas tarvitsisi esimerkiksi toista sukupuolta olevaa opettajaa tai opettajaa, jolla on paljon ryhmäopetusta, on asiasta syytä keskustella. Ylipäätään opettajanvaihto pitäisi tehdä oppilaitosten sisällä mahdollisimman helpoksi.” Ja onneksi kollegat auttavat, toteaa Nummi-Kuisma. ”Minulla on ollut onni työskennellä upeiden pedagogien kanssa.”

Erittäin tärkeää on myös luovuuteen kasvattaminen. ”Soittajan voi kasvattaa automaatiksi. Tällaisia oikein–väärin -maailmassa eläviä automaatteja on vaikea opettaa, sillä yhden asian muuttaminen romuttaa koko systeemin.” Nummi-Kuisman mukaan oppilas pitäisi saada ohjattua prosessiin, jossa luovuus on mahdollista. ”Esimerkiksi esiintyminen ei ole koskaan täysin hallittua. On olennaista kyetä menemään improvisatoriseen maailmaan. Tämä myös muokkaa oppilaan suhdetta kappaleeseen monipuolisemmaksi.” Sitäpaitsi: ”Luovuus on uskallusta olla olemassa, vaikka kaikki ei aina onnistuisikaan.”

Kahvila alkaa täyttyä lounastajista. Kahvit on juotu ja samalla on raapaistu pintaa soittajaksi kasvun alkutaipaleesta. Katarina Nummi-Kuisma lähtee Sibelius-Akatemialle seminaariin. Mieleeni ehkä päällimmäiseksi jää kuitenkin lause: ”Ei se ole ennustajanhommaa, ei!” Muusikoksi kasvuun voi siis antaa edellytyksiä, mutta mitään ei voi taata, ei kenenkään kohdalla. Ja niin se lienee hyvä.

Lisää tietoa Katarina Nummi-Kuismasta : www.katarinanummi.com

Kerro, Otto, mitä soitat Sellosalissa?

Konserttini ohjelma on elänyt hiukan enkä ole lyönyt sitä aivan lopullisesti lukkoon vieläkään. Alun perin suunnittelin virtuoosisia sävellyksiä, mutta päätinkin sitten viedä ohjelmaa hillitympään ja tummasävyisempään suuntaan. Tärkeimpänä haluan mainita Adam Világin teoksen kantaesityksen. Tilasin kappaleen vuonna 2007 ja sain nuotit nyt vuodenvaihteen tienoilla.

Világin kappaleen nimi Threatened assassin viittaa belgialaisen surrealistimaalari René Magritten tauluun, jonka ranskankielinen nimi on L’Assassin Menace. Adamin kertoman mukaan sävellyksellä ei ole ohjelmallista sisältöä eikä se sinänsä kuvita maalausta, mutta Magritte on toiminut inspiraation lähteenä. En ole vielä ehtinyt perehtyä tähän noin seitsemän minuutin pituiseen kappaleeseen syvällisemmin, mutta sävellystyyli vaikuttaa perinteiseltä. Tähän olen oikein tyytyväinen: usein kitaralle kirjoitetut kappaleet ovat täynnä efektejä, jotka tietysti joissain tapauksissa toimivat hyvin, mutta välillä vaikuttavat kikkailulta. Nyt olen iloinen siitä, että Világin sävellyksessä on etupäässä tavallisia ääniä! Kitarahan on hyvin suosittu instrumentti nykymusiikissa, mikä johtunee sen suomista mahdollisuuksista tutkia erilaisia äänimaailmoja. Repertuaaria ei myöskään ole liialti vaikkapa pianisteihin verrattuna, ja nykysoittajat ovat olleet aktiivisia tilaamaan uusia teoksia.

Mitä muuta soitat Világin lisäksi?

Aloitan J.S. Bachin fuugalla ja lopetan John Dowlandin fantasiaan, eli konsertin ääripäissä soitan vanhempaa musiikkia. Sitten seuraa toinen Schubertin aikalaisen Mauro Giulianin kuudesta Rossinianasta. Italialainen Giuliani opiskeli alun perin selloa, muutti Wieniin 1800-luvun alussa ja oli muun muassa mukana soittamassa Beethovenin 7. sinfonian kantaesityksessä! Rossinianat ovat fantasioita Giacchino Rossinin oopperoiden teemoista, ja tämä kappale edustaa konsertin ohjelmassa perinteistä kitaravirtuositeettiä. Giuliani oli ikään kuin kitaran Paganini ja aikansa kuuluisimpia kitaristeja espanjalaisen Fernando Sorin ohella. Kitaristit olivat musiikillisesti varsin eri linjoilla: siinä missä Sor vastusti tyhjänpäiväistä tiluttelua, Giuliani taas sävelsi elämäniloista muttei tietenkään pinnallista musiikkia. Hyväntuulista kyllä!

Kitaroissakin on varmasti eroja. Kerro hiukan soittimestasi.

Soitin pitkään englantilaisen Brian Cohenin rakentamalla kitaralla. Cohenin soittimet edustavat perinteistä tyyliä ja ovat hyvin suosittuja Suomessa siitä syystä, että Timo Korhonenkin soittaa sellaisella. Kitara on sävykäs mutta hiukan hiljainen. Osittain tästä syystä hankin vuonna 2003 italialaisen, muhkeaäänisemmän soittimen. Tässä kitarassa on seetripuinen kansi, kun Cohenissa se osa on kuusta; seetri tuntuu antavan isomman äänen. Kuitenkin, ehkäpä itselleni sopimattomien mittasuhteiden takia, en aluksi tykännyt italialaisesta soittimesta lainkaan ja jatkoin Cohenilla monta vuotta.

Tässä välissä ostin erinomaisen, nuoren suomalaisen rakentajan Keijo Korelinin soittimen, jota käytin paljon noin vuosi sitten. Nyt soitin on telakalla, sillä Korelin vaihtoi siihen hiljattain kannen. Nyt kitaran sointi on vasta aukeamassa, eikä sillä voi käytännössä soittaa vielä.

Palasin siis viime syksynä italialaiseen kitaraani. Nyt olen saamassa vielä yhden uuden soittimen: voitettuani Andrés Segovia-kilpailun sain rahapalkinnon lisäksi mahdollisuuden tilata uuden soittimen espanjalaiselta tekijältä. Olen ennenkin saanut kilpailuista kitaroita, mutta useimmiten soitin on jo valmis eikä välttämättä sovi juuri itselle. Tässä tapauksessa saan lähettää omat mensuurini ja muutenkin vaikuttaa soittimen mittasuhteisiin. Haluamani kielen pituus on 65 cm, sillä jos se on puolikin senttiä pitempi, tulee ongelmia vasemman käden kanssa.

Olet ottanut aktiivisesti osaa kilpailuihin maailmalla. Mikä saa lähtemään mukaan niihin?

Vuodesta 2000 olen parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kilpaillut neljästä viiteen kertaa vuodessa. Joskus minulta kysytään, mikä kilpailuissa viehättää. Toisaalta – miksen lähtisi? Kilpailut ovat hyviä esiintymisfoorumeita, joita voi käyttää hyväkseen, ja minulla on ollut onni menestyä niissä. Se, että päättää käydä kilpailuissa, on eräs opiskeluvaiheeseen kuuluvista asioista. Omalla kohdallani tämä vaihe alkaa olla lopuillaan ja kilpaileminen saa jäädä, ovathan ne myöskin rasittavia. Viime vuoden lopulla olin kolmessa suuressa kilpailussa –  elokuussa, marraskuussa ja joulukuussa – ja nyt tuntuu, että tuli tehtyä ehkä liikaakin. Toisaalta olen saanut menestymisen myötä esiintymisiä, ja taloudellistakin hyötyä tietysti.

Onko sinulla muita konsertteja Suomessa lähiaikoina?

Pari päivää Sellosalin jälkeen soitan Porissa Palmgren-salissa. Suunnitteilla on pari kolme konserttia Lapissa huhtikuussa. Sitten tulossa on useita esiintymisiä Espanjassa: kilpailuvoiton ansiosta soitan resitaalit ainakin Sevillassa, Granadassa, Malagassa ja Madridissa.

Kiitos, Otto! Onnea konserttiin ja tuleviin koitoksiin.

Kiitos, kiitos.