Category Archives: Esseet

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Musiikkimaailmaan levisi nopeasti tieto Einojuhani Rautavaaran poismenosta jonkinlaisena yllätyksenä. Hän oli nimittäin alkanut jo tuntua monessa mielessä ’omnitemporaaliselta’ persoonalta, säveltäjältä, joka eksisteerasi pysyvästi Katajanokalla, mutta oli ehtinyt käydä läpi monia vaiheita ja menestyksiä. Hänen poismenonsa tuntuu miltei samalta kuin Sibeliuksen, kuten Rob Weinberg jo ehti kirjoittaa.

Jokainen muistelkoon sitä Rautavaaraa, jonka ehti tuntea hänen pitkän elämänsä aikana. Vaikka viime vuosina aika harvat enää suoraan tapasivat häntä, ovat muistikuvat hänestä sangen eläviä.

Ensinnä monet saivat kokea Rautavaaran opettajana Sibelius-Akatemiassa jo ennen kuin hänet nimitettiin sävellyksen professoriksi 1976. Hän oli ollut tentaattorini musiikin teorian kokeessa. Hän istui pianon ääreen ja otti vähennetyn nelisoinnun tietyssä asemassa. Mikä tämä on? Tunnistin kohdan: Beethovenin Appassionatan finaalin alku. ”Mainiota, olette läpäissyt tentin”. Myöhemmin Rautavaara itse luokitteli opettajat kategorioihin: kuuluisat, kiltit ja oppimestarit. Hän itse kuului kiltteihin ja sen ansiosta Suomeen syntyi tälle maalle ja sen musiikkipedagogialle ominainen pluralismi sen ideologisena pääprinsiippinä. Kun väittelin 1978 myyteistä ja musiikista Rautavaara, sanoi Finlandia-talolla ymmärtävänsä aihettani. Tultuani Helsinkiin professoriksi Rautavaara saapui vastaanotolleni – toisen vaimonsa Sinin kanssa. Ongelma oli, että Sinin tuli saada maisterin paperit yliopistolta musiikkitieteestä tutkimalla Einojuhanin musiikkia. Erkki Salmenhaara sanoi, ettei säveltäjän puoliso voi tutkia riittävän objektiivisesti miehensä tuotantoa. Olin eri mieltä, mutta sitten asiat menivät toisin.

Tuohon aikaan Rautavaara oli jo siirtynyt oopperakauteensa. Saimme kuulla ensi-illat lukemattomista teoksista: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, Auringon talo. Monissa niistä oli roolit erityisesti Jorma Hynniselle ja Sinille. Loistava sarja suomalaista näyttämömusiikkia, jonka maine levisi laajalti. Onneksi Rautavaaralta julkaistiin Synteesi-aikakauslehden teemanumerossa Suomalainen ooppera 3/1987 työpäiväkirja Vincentin synnystä; se raottaa ovea säveltäjän luomisprosessiin tuona kautena.

Huomaan verranneeni monissa aiemmissa esseissäni Rautavaaraa Stravinskyyn eurooppalaisuus, suomalaisuus, venäläisyys ja amerikkalaisuus taustana. Nomadi-säveltäjän tyyppi. Jo se, että nuoren Rautavaaran nimi liittyy Olga Koussevitskyn kautta venäläisamerikkalaisiin piireihin ja näin Sergei Koussevitzkyn välityksellä myös Sibeliukseen – puhuttaessa A Requiem in our Time teoksesta – antaa hänelle myyttisen hohdon. Cantus arcticus teki hänestä zoomusikologian pioneerin linjalla Messiaen – François-Bernard Mâche. Mutta kaikkia näitä suuntauksia edelsi dodekafoniikka, jonka johdosta yhdessä vaiheessa hänen musiikkiaan eräät orkesterien intendentit pitivät salin tyhjentäjänä. Mutta akateeminen väitöskirja ilmestyi puolustamaan tätäkin vaihetta: Anne Sivuoja-Gunaratnamin väitös HY:ssä 1997 Einojuhani Rautavaaran dodekafonisesta kaudesta – ja vieläpä semiotiikan valossa. On hyvin tärkeää ja säveltäjän profiilia nostattavaa, että heistä julkaistaan väitöksiä. Rautavaaran kohdalle osui toinenkin: puolalaisen Wojciech Stępieńin väitös Rautavaaran ’enkeleistä’ v. 2010. Teos painettiin uudestaan yhdysvaltalaisella Ashgate Pressillä ja sekin niitti kansainvälistä mainetta.

Rautavaara oli siis siirtynyt ’enkelikauteensa’, joka loppujen lopuksi ei ehkä henkisesti ja teknisesti ollut niin kaukana New Yorkissa jo kymmeniä vuosia aiemmin sävelletyistä Ikoneista, joiden taustana olivat hänen opettajansa Vincent Persichettin mooditaulukot. Niitä saattoi käyttää tutkielmassaan Ikoneista Eila Tarasti; hän pohti lisäksi Rautavaaraa synesteetikkona. Ko. analyysi ilmestyi suomeksi Synteesi-lehdessä ja englanniksi useamman kerran, mm. antologiassa Musical Semiotics in Growth (1997) (ko. essee julkaistaan pian uudestaan Amfionin sivuilla artikkelina).

Uusi meditatiivinen enkeli-tyyli ilmensi Rautavaaran meditatiivista ja transsendentaalista maailmankuvaa (ks. Tarasti 2013: 310 hänen sijoittumisensa eri säveltäjien musiikillisten maailmankuvien sarjaan Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

Sinfonioiden otsakkeet Angel of Light ja Angel of Dusk heijastuivat tässä tyylikaudessa. Tällä tavalla enkeli ilmantuu ensiksi mainitussa sinfoniassa: ”The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). Muistan tuon kohdan elävästi, kun Mikko Franck johti sinfonian Johanneksenkirkossa.

Angel of Duskin eli kontrabassokonserton taas Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS päätti esittää 2003 konsertissaan Yliopiston juhlasalissa. Kun orkesteria ei voitu saada käyttöön, esitettiin teoksesta kahden pianon versio, erinomaisina pianisteina Marja Rumpunen ja Juha Ojala. Kontrabassosolistina oli nuori ystävämme, puolalainen virtuoosi Janusz Widzyk Berliinin filharmonikoista. Musiikin jälkeen oli lavalla dialogi säveltäjän kanssa pimennetyssä salissa, nojatuoleissa, jalkalampun valaisemana tunnelman luomiseksi.

Toisen kerran saatoin järjestää Rautavaara-tapahtuman Imatran ISI:n kesäkongressin yhteydessä Alvar Aallon piirtämässä Kolmen ristin kirkossa v. 1999. Säveltäjä itse säesti, kun Sini esitti tämän Lorca-lauluja; Eila Tarasti soitti Ikonit; kapellimestari Kalervo Kulmala johti Akateemisella puhallinorkesterilla A Requiem in our Timen ja sitten Markku Heikinheimo soitti uruilla Rautavaaran konserton Annunciations. Tästä tuli vaikuttava ilta semiootikoille ja muulle yleisölle.

Mutta jo ennen tuota tapahtumaa olimme kuulleet em. urkukonserton Minneapoliksessa Saint Paulin jättimäisessä kirkossa osana Rautavaara-festivaalia. Se kesti viikon kevättalvella 1998 ja sen rahoitti miljonääri Aina Swan Cutler. Olen tätä viikkoa ja Rautavaaran puheita sekä esitelmiä siellä kommentoinut matkapäiväkirjassani Minnesotasta (Tarasti 2004) ja myös Rondo-lehdessä. (Em. raporttini on niin ikään ilmestymässä Amfionin sivuilla.)

Olin Rautavaaran kanssa yhteistyössä niinä vuosina, kun hän vielä opetti Sibelius-Akatemiassa, mm. hänen johtamassaan aikamme musiikin luentosarjassa; hän vieraili myös laitoksellamme. Rautavaaran puheet musiikista olivat aina tavattoman henkeviä ja myös melkoista oppineisuutta osoittavia. Hän oli noita kirjoittavia säveltäjiä siinä missä joku Wagner, Busoni tai Stravinsky. Hänellä oli aina jotain hauskaa ja yllättävää sanottavaa. Madetojasta, Kuulasta, Melartinista ym. hän totesi, että he joutuvat kansainvälisessä vertailussa samaan luokkaan kuin Sibelius – mutta jäävät hänen varjoonsa. Hän kertoi nähneensä nuorena Väinö Raition oopperan Jeftan tytär ja muisti siitä vain repliikin: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo. Kun hän kuuli kotonamme illallisen jälkeen Helvi Leiviskän laulun ”Nouse ole kirkas”, hän totesi: kyllä on tavattoman raskasta, pakottaa laulaja nousemaan tuolla tavalla matalasta rekisteristä.

Rautavaara oli hyvin hauska seuraihminen; sen ovat monet saaneet kokea. Muistan, kun hän muutti Kulosaareen Armi Klemetin taloon ja mylläsi sisustuksen täysin uusiksi, sillä hän ei kannattanut mitään perinteisiä kalustuksia. Hän osallistui HYMSin järjestämiin vastaanottoihin mm. Japanin musiikin viikolla suurlähetystössä Helsingissä. Hän oli keskeinen henkilö legendaarisilla illallisilla Einari Marvian ja Liisa Aroheimo-Marvian kotona 1993, serkkujensa Aulikki Rautavaaran ja Gunnelin rinnalla. Hänellä oli paljon kerrottavaa kuuluisasta sukulaislaulajattarestaan, jonka viimeiseksi tilaisuudeksi em. kutsut jäivätkin. Muistan hänet kotonamme Laajasalossa keskellä hyytävää talvea yhdessä Marvioiden ja Marketta ja Matti Klingen kanssa, jolloin puhe oli eurooppalaisesta musiikista ja sen arvoista.

Mutta näistä kaikista ja monista muista tapahtumista on varmaan kertonut Samuli Tiikkaja merkittävässä Rautavaara-elämäkerrassaan.

Jätämme siis jäähyväiset yhdelle vaiheelle Suomen musiikin historiassa ja ennen kaikkea henkilölle, jonka vaikutus on ollut valtaisa, ja jonka muistamme liikutuksella viehättävänä, älykkäänä ja tunteikkaana ihmisenä. Kaikessa mitä hän sävelsi, kirjoitti ja puhui oli läsnä hänen minuutensa ja tyylinsä; sen säteily ei himmene mielissämme.

— Eero Tarasti

Lähteitä:

Einojuhani Rautavaara 1987. ”Työpäiväkirja V/86 – V/87”, Synteesi 3/87, s. 2-9

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora, nide 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions. Helsinki : University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, nide 20.

Eero Tarasti 2004. ”Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. s. 75-123.

Eero Tarasti” 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

Eero Tarasti 2013. Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. UPEF Kustannushai (University Press of Eastern Finland).

Eila Tarasti 2003. ”Icons in Einojuhani Rautavaara’s Icons, Suite for Piano”. Teoksessa Musical Semiotics in Growth, toim. Eero Tarasti. Acta semiotica fennica XV. Helsinki: International Semiotics Institute, s. 549-562.

Rolf Bergroth kotonaan

Beethovens samtliga klaversonater finns tillgängliga i ett otal skivinspelningar av ett flertal berömda pianomästare, sådana som Wilhelm Backhaus, Alfred Brendel, Friedrich Gulda, Yves Nat, Artur Schnabel m. fl. Ett integralt framförande i etapper med ett par eller tre sonater ner gång torde dock, så vit vi vet, nu äga rum för första gången i Television och har säkert väckt berättigat intresse hos både amatörer och yrkesmusiker.

Var och en som gjort bandupptagningar för grammofonskiva, uppträtt i Television eller framträtt på konsertestraden vet att det är fråga om tre vittskilda uppgifter med helt divergerande möjligheter att förverkliga sina intentioner. Skivinspelningen ger konstnären möjligheter till flera bandupptagningar bland vilka han sedan kan välja den enligt hans mening bästa och felfriaste versionen för överföring på skiva. För den som framträder på konsertestraden gäller det att ej låta sig störas av publikens närvaro. Om den konserterande inte vill fria till lyssnarna genom att under spelets gång samtidigt spela teater (ingalunda ovanligt), kan han eller hon dock glömma publikens närvaro genom att koncentrera sig på det framförda verkets tekniska och musikaliska problematik och helt opåverkad av yttre omständigheter försjunka i tonkonstens mångfacetterade och fascinerande värld (vilket ju vanligen är fallet).

Ett framträdande i Television har sin egen problematik. Denna gång är ju inte fråga om det vanliga pratandet, men om en mästare vid flygeln. Vet pen att miljoner åskådare följer hans förehavanden i minsta detalj, att han blir fotograferad framifrån, bakifrån, från sidan, från huvud till fot ända till fingerspetsarna på klaviaturen, måste ställa övermänskliga krav på koncentration och inre samling. Med beundran måste man bevittna Barenboims fullständiga likgiltighet för dessa yttre störande element. Inte ens närbilder av hela ansiktet med alla dess skiftningar besparas honom. Trots närvaron av kameror och ljusspeglingar från deras linser, sitter han oberörd av yttervärlden vid flygeln, tillsynes ensam med sin Beethoven.

Men så till själva saken. Barenboims behärskning av klaviaturen är suverän och han kan i detta avseende tävla med de främsta på området. Hans teknik bygger på rörelseekonomi och kan tjäna som ett efterföljansvärt exempel för alla dem som under spelets gång svänger hit och dit med hela kroppen. Vad så själva tolkningen av sonaterna beträffar, kan här framföras vissa synpunkter. Att någon idealföreställning om denna kaleidoskopiskt rika tonvärld icke kan tänkas, visar de många skivinspelningarna av olika pianister. Personligt temperament och individuell stiluppfattning sätter alltid sin prägel på utförandet. Detta gäller särskilt tempobehandlingen och inställningen till de olika satsernas känslomässiga grundstämning. Man behöver bara jämföra t. ex. Artur Schnabels högdramatiska och vad tempobehandlingen beträffar synnerligen fria gestaltning med Wilhelm Backhaus stränga saklighet för att inse att några allmänt godtagbara tolkningsnormer ej kan anses föreligga. Till all lycka, kunde man säga, ty en s.k. idealtolkning upprepad i det oändliga skulle snart förta varje spår av intresse hos lyssnaren.

Utan att gå in på detaljer, kan man fastslå att Barenboims tolkning kännetecknas av formell klarhet och överskådlighet, av manligt kraftfull vitalitet och teknisk perfektion i de ofta synnerligen krävande snabba yttersatserna och av en högt utvecklad anslagskonst i de långsamma. Däremot kan man vara av olika mening beträffande tempobehandlingen. Den moderna tekniken med alla dess företeelser från flygplanet börjandes har förändrat tidsbegreppet. Vad som i dag anses vara naturligt, måste ha förefallit Beethoven panikartat. I många av de snabba satserna, är Barenboims tempi enligt vår mening för högt uppdrivna, till men för enskilda betydelsefulla sats avsnitt. Den på Beethovens tid i bruk varande träramen, gjorde att strängarnas spänning av nödtvång var låg, vilket i sin tur ledde till de anslagna tonernas snabba bortdöende. Det är därför föga troligt att dessa instrument skulle ha tålt Barenboims släpiga tempi i de långsamma satserna, ett tempoval som förmodligen inte kan anses vara i överenstämmelse med Beethovens intentioner. Förutom de ovannämnda satsernas långsamma tempi, lägger man ofta i dem märke till en överbetoning av det känslofulla, vilket ibland närmar sig det sentimentala, något som enligt vår mening är främmande för en autentisk Beethovenstil. Beethoven var nog i grund och botten realist till sin innersta läggning. Härom vittnar inte bara hans brevväxling, men även de många porträttens bistra ansiktsuttryck.

Ovan beskrivna mindre stiltrogna enskildheter förmår dock icke rubba på helhetsintrycket som i många avseenden är imponerande. Man står här inför en mångsidigt begåvad musikerpersonlighet ty Barenboim är en av de få pianister vilka samtidigt visat sig vara framstående dirigenter.

— Rolf Bergroth

1950-luku oli monessa suhteessa mielenkiintoista aikaa länsimaisen musiikin historiassa. 2. maailmansodan ja III valtakunnan sensuurin jälkeen pääsivät uudet tyylit ja sävellystekniikat esiin. Musiikin tallentamisessa astuttiin askel eteenpäin, käyttöön tulivat ääninauhurit, pitkäsoitto eli LP-levyt ja ULA-radiolähetykset stereoineen. Samaan aikaan koettiin ainakin Suomessa se, että konsertoiminen ei enää ollut pianisteille kovin kannattavaa. Yksi keino saada työstään pientä palkkiota ja samalla mainosta oli esiintyä radiossa.

Tarkasteltaessa suomalaisten pianistien radioesiintymisiä on mahdollista saada kuva siitä, miten pianistit ovat käyttäneet hyväkseen vapaampia aikoja uuden musiikin suhteen. Saksassa pianisti Eduard Erdmann konsertoi sodan jälkeen neljällä ohjelmalla, jotka koostuivat III valtakunnan aikana kielletyistä teoksista. Suomihan ei tietenkään ollut sodan aikana täysin saksalaisen sensuurin alla. Täällä esitettiin kansalle amerikkalaisia elokuviakin. Mutta ehkäpä jotakin muutosta radioesityksissä oli havaittavissa.

Talletustekniikassa tapahtunut muutos helpotti esiintymistä radiossa. Aikaisemmin esitykset olivat aina suoria: taiteilijan oli todella pakko osata soittamansa ulkoa, edes lehdenkääntöön ei välttämättä ollut mahdollisuuksia. Tämä ehdottomuus tuntui iskostuneen lujasti radiolaisten mieleen. Kun tämän kirjoittaja 1967 meni Liisankadun studioon soittamaan koesoittona pari Mozartin sonaatin osaa antoi ohikulkeva Mikko von Deringer ohjeen: ”Keskeyttää ei saa.” Mitä väliä keskeyttämisellä tuossa tilanteessa olisi? Jos soitto olisi jatkunut yhtä laadukkaana kuin ennenkin niin laatuhan ratkaisisi. Ei soitto olisi eetteriin mennyt.

Vuodesta 1935 lähtien oli myös mahdollista tehdä 78 kierroksen pikalevyjä, joiden huonona puolena oli heikko kestävyys. Ne jäivät aikanaan pois käytöstä ja unohtuivat mikä minnekin. Oli sydäntäsärkevää nähdä Yleisradion kellarissa lattialla käytännössä pahnan pojimmaisena aikoinaan suurena virtuoosina briljeeranneen Kauno Virtasen  vuonna 1941 levyttämä Lisztin Pyhä Franciskus saarnaa linnuille. Sen digitoimiseen on tarvittu harvinaista kulttuuritahtoa.

Taiteilijakoti, pianisti Kauno Virtanen (vasemmalla) veljineen kuuntelemassa radiota. Kuva Pietinen, 1931. (C) Museovirasto.

Yleisradiossa oli laite, jossa toisiinsa tahdistetuilla kahdella pikalevykaivertimella oli mahdollista tallettaa vaikkapa kokonaisia pianoiltoja. Tällaisia tallenteita ei kuitenkaan ole tullut julkisuuteen. Rautalankamagnetofonit olivat myös yksi askel kohti pitempien musiikkiesitysten tallettamista. Ensimmäset magnetofonit oli hankittu vuoden 1940 olympialaisia silmälläpitäen. Ne korvattiin 1950 uudemmilla kannettavilla ja jousivetoisilla laitteilla. Yksi äänittäjä kaksi laitetta kainalossaan olisi voinut mennä mihin tahansa konserttiin ja äänittää sen kokonaan. Sellaista ei kuitenkaan ilmeisesti tehty.

Kansainvälisesti tunnetuin suomalaissyntyinen pianisti oli 1900-luvun alkupuolella Ilmari Hannikainen (1892-1955). Hän ei 50-luvulla pitänyt enää omia konsertteja mutta esiintyi monta kertaa radiossa ja levytti muutamia teoksiaan. Hänen ohjelmistossaan olivat tuolloin mm. kaikki Chopinin nokturnot. Kerran hän soitti ne kaikki näytteeksi oppilailleen Sibelius-Akatemian pienessä salissa. Unohtumaton muisto monille loppuiäksi. Radiolähetyksessä 11.5.1953 hän soitti niitä neljä. Sattumalta on säilynyt live-esityksenä tilaisuudesta Kauppakorkeakoulussa Hannikaisen tulkinta Es-duuri-nokturnosta op. 9/2. Tulkinta on tyylikkään koruton, vailla liioittelua. Hannikainen käyttää elegantisti muutamia niistä ornamenttivariaatioista, joita on säilynyt Chopinin oppilaitten nuoteissa. Ainoastaan tahdin 16 lopussa jää hiukan epäselväksi, miten hän on aikonut sen lopettaa. Tästä tahdista hän hyppää tahtiin 25, mutta ei ole varmaa, etteikö se ole ollut tarkoituskin.

Ilmari Hannikainen

Vaikka Hannikainen myöhemmällä ikää sairasteli, ei hän ollut mitenkään menettänyt soittokuntoaan.  Hän esiintyi 1950 ja 1952 Radio-orkesterin solistina, soitti sittemmin radiossa ns. iltasoittoja ja levytti sävellyksensä Suihkulähteellä, Ilta ja Gavotti. Kiintoisin Hannikaisen radioesiintymisistä on 29. toukokuuta 1950 lähetetty Skrjabinin 4. pianosonaatti, lisänä Octavio Pinton sarja Lapsikuvia. 23. elokuuta samana vuonna Lahden aseman kautta lähetettiin 25 minuutin ohjelma Chopinia. Lokakuussa Hannikainen soitti Helsingin Kaupunginorkesterin solistina Dohnányin Rapsodian pianolle ja orkesterille. 1951 Hannikainen esitti Bach-sovituksia, Schubertia,  Brahmsia, Lingon Aarian ja kaksi omaa sävellystään. 1952 hänellä oli ohjelmassaan säveltäjänimet Sibelius, Grieg, Granados, Stephen Heller ja Grünfeld. Vuonna 1953 Bach-sovituksia ja kaksi Chopinin nokturnoa. 1954 hän säesti Aune Anttia omissa lauluissaan. Vuonna 1955 hän ei enää esiintynyt radiossa ja traagisesti hukkui kesälomallaan Kuhmoisissa. Hannikaisen radioesiintymisistä olisi pitänyt kaivertaa pikalevyt, hän oli toki kansainvälisen luokan kyky.

Mielenkiintoinen vaihe hänen urallaan oli vuoden konserttimatka Amerikkaan 1948, jolloin hän esiintyi myös nuoren viulistin Jouko Ilvosen kanssa. Tuohon aikaan Amerikassa kapellimestarina toiminut Tauno-veli olisi kenties voinut auttaa siellä uran luomista, mutta ajatus kariutui hieman surkuhupaisella tavalla. Kuulemani mukaan veljesten tavatessa Tauno ehdotti: ”Soitapas jotakin kun en ole kuullut soittoasi pitkään aikaan.” Ilmari tulkitsi sen niin, että Tauno epäili hänen soittotaitoaan, paiskasi flyygelin kannen kiinni ja esiintyi sitten vain suomalaisissa yhteyksissä.

Toisen maailmansodan ajamina Suomeen asettui kaksi jo mainetta saavuttanutta pianistia, venäläissyntyinen Orest Bodalew (1907-1965) ja tanskalaissyntyinen France Ellegaard (1913-1999). Kumpikin esiintyi Yleisradiossa 1950-luvulla, joskaan heidän tuolloisia esityksiäään ei ilmeisesti talletettu. Kummallakin oli tiettyä kiinnostusta oman aikansa musiikkiin. Bodalewin ohjelmistossa esiintyivät säveltäjänimet Manuel de Falla ja Prokofjev ja hän esitti ensimmäisenä Suomessa Shostakovitsin 1. pianokonserton. Ellegaard esitti espanjalaisen musiikin ohella tuolloin mm. Carl Nielseniä.

Bodalew ei 1950-luvulla esiintynyt lainkaan niin usein radiossa kuin hänen laaja konserttiohjelmistonsa olisi mahdollistanut. 14. joulukuuta 1950 hän esitti 20 minuutin ohjelman; Schubert-Liszt: Gretchen am Spinnrade, Serenadi; Liszt: Puron reunalla, Valse oubliée; Paganini-Liszt: Andantino capriccio. 10. lokakuuta 1951 ohjelmana olivat Franckin Preludi, fuuga ja muunnelmia, Fauren nokturno sekä Ravelin Veden leikkiä. Viimeinen kirjoittajan silmiin radio-ohjelmista osunut esitys ovat 6. tammikuuta 1952  esitetyt Skrjabinin ”romanttiseen” kauteen kuuluvat Runoelma op. 32/2, Albumblad op. 45/1, 6 preludia op. 11 sekä des-duuri-etydi. Kun Bodalewille hänen elämänsä loppuvaiheessa huomautettiin, että Skrjabinilla oli myös niin sanotusti modernistisia teoksia, sanoi Bodalew olevansa romantikko. Sellaisena hän myöskin pysyi.

France Ellegaardilta ei puuttunut mielenkiintoa oman aikansa pianomusiikkia kohtaan. Hän esitti orkesterin solistina 1953 jopa Bartókin toisen pianokonserton. Yleisradiolle hän nauhoitti mm. kaikki Chopinin etydit niin, että tekniikka ei ollut koskaan esteenä. Häntä pidettiin aluksi etenkin jonkinlaisena Chopin-soittajana, mitä hän ei oikeastaan ollut. Hänen otteessaan oli tiettyä suoraviivaista raskautta. Jo 1953 hän nauhoitti Beethovenin Sonaatin op. 111 ja viimeisessä konsertissa 1982 oli vain Beethovenin sonaatteja. Nielsenin karu pianotyyli soveltui hänelle hyvin ja 25.9.1958 lähetettiin hänen nauhoittamansa Nielsenin Sarja pianolle.

Pianisti, säveltäjä Ernst Linko. Kuva Pietinen, 1930. (c) Museovirasto.

Ernst Linkoa (1889-1960) voisi kutsua suomalaisen pianotaiteen grand old maniksi. Hänen soittoaan oli kuultavissa usein radiolähetyksissä. Paitsi orkesterien solistina, kamarimuusikkona, säestäjänä ja Matteus-passion pianistina hän teki myös omia nauhoituksia. Ohjelmistona oli taattua klassiikkaa. Poikkeuksena oli ainoastaan7. helmikuuta 1951 norjalaisen Klaus Eggen laajennettua tonaalisuutta edustanut Trio vuodelta 1941. Kyseessä on varmaan ollut myös kädenojennus kollegalle. Egge toimi noihin aikoihin mm. Pohjoismaisen säveltäjäneuvoston puheenjohtajana. Lingolla oli itsellään työtä mm. Sibelius-Akatemian rehtorina. Rehtorin huoneesta kuului joskus jykevää pianonsoittoa, mutta ikä ja työ asettivat ilmeisesti rajoituksen solistisen kunnon ylläpitämiselle.

Timo Mikkilä

Eniten radiossa esiintynyt pianisti 1950-luvulla oli Timo Mikkilä (1912-2006). Hän esiintyi myös usein kamarimuusikkona. 1959 partnereita olivat ainakin Siefried Borris, Tossy Spivakovski, Henryk Szeryng ja Arno Granroth. Mikkilä oli hankkinut itselleen erinomaisen luistavan tekniikan, eivätkä suuret otteet tuottaneet hänen kädelleen vaikeuksia. Hänellä ei ollut mitään erityisen räjähtävää temperamenttia ja parhaimmillaan hän oli Schumannin tapaisen säveltäjän tapauksessa. Yksi ilkeämielinen kriitikko lähettikin Mikkilälle joulukortin, jossa luki lakonisesti: Rauhallista Joulua. Mikkilän solistisissa nauhoituksissa esiintyvät Schumannin ohella perinteiset säveltäjänimet Chopin, Brahms, Liszt ja Debussy. Lähetyksessä 31.3.1954 oli pari poikkeusta: Shostakovitsin 3 fantastista tanssia sekä Prokofjevin Suggestion diabolique. Venäläisen säveltäjän teosten esittäminen noihin aikoihin ei ollut itsestäänselvää, etenkin jos oma veli oli kaatunut rintamalla.

Tapani Valsta

Mikkilän rinnalle 1950-luvulla nousi myös urkurina toiminut Tapani Valsta (1921-2010). Häntä voitiin Yleisradion lähetyksissä kuulla käytännössä yhtä usein kuin Mikkilää. Mikkilän tavoin Valsta esiintyi usein kamarimusiikkitehtävissä. Hänellä näyttää Mikkilän tavoin olleen kyky omaksua ja opetella tehtävät nopeasti. Hänen tekniikkansa ei jäänyt jälkeen Mikkilästä, se oli vain luonteeltaan jykevämpää ja selväpiirteisempää. Hänen radioiduista ohjelmistaan on vaikea löytää Palmgrenia uudenaikaisempaa musiikkia. Hän kokeili ainakin kerran nauhoituksessa cembaloa kuten Margaret Kilpinen ja Linko kerran Matteus-passion esityksessä.

Mitkä sitten olivat kotoisten pianistiemme moderneimmat ohjelmistovalinnat? Paljon riippuu siitä, mihin uuden ja vanhan raja asetetaan. Kun Erik W. Tawaststjerna esitti Ravelin Konserttoa vasemmalle kädelle niin toki se oli tuohon aikaan uutta musiikkia. Samoin hänen esittämänsä Prokofjev-numerot taikka Einar Englundin Johdanto ja toccata. Englund itse nauhoitti sellisti Matti Juvosen kanssa Shostakovitsin Sonaatin op. 40. Merete Söderhjelm ehätti nauhoittamaan Erik Bergmanin sonatiinin 50-luvulla ennen Rolf Bergrothia. Rakel Levinin esittämä Gershwinin Rhapsody in Blue lienee aikanaan ollut jotakin uutta Suomen horisontissa. Samaa täytyy sanoa vaikkapa Pentti Karjalaisen Kuopiossa nauhoittamasta Bartókin Sarjasta op. 14. Lopulta 1959 Ritva Arjava nauhoitti Einojuhani Rautavaaran Pelimannit ja 7 preludia. Liisa Karttunen-Karhilo ja Irma Ruuskanen esittivät Hindemithiä.

Mutta mitä olisi voinut olla toisin? Yksi mahdollisuus. Nuorella Matti Herojalla oli jo 1953 sellainen tekniikka, että pystyi nauhoittamaan Heino Kasken Pankakosken. Mitäpä jos hän olisi soittanut Kai Maasalolle ja kertonut haluavansa nauhoittaa vaikkapa Nikolai Roslavetzin Poèmen, että se on hurjan hyvä kappale ja Universal Editiokin on painanut sen. Taikka Samuil Feinbergin 4. pianosonaatin. Taikka Schönbergin teoksen Suite für Klavier op. 25. Tai…

Oleellinen kysymys: johtuiko uuden musiikin vähyys kotoisten nauhoittajien ohjelmistossa heidän kiinnostuksensa puutteesta vai johtuiko se siitä, että Yleisradion taholta asetettiin joitakin suitsia. Uutta musiikkia toki lähetettiin muissa ohjelmissa, mutta oliko se liian vaarallista nuorille ja sen puoleen myös keski-ikäisille pianisteillemme. Konsulit vastatkoon haudan takaa.

— Petri Sariola

Muutamien yllämainittujen pianistien levytyksiä on julkaistu CD:llä Fuga-9154:

Yllättävän monet nuoret lahjakkaat suomalaiset naispianistit ovat menneet naimisiin ulkomaalaisten kanssa. Keitä he ovat, mitä he soittivat ja jättivätkö he jälkeensä tyhjiön kotimaisen pianopedagogiikan alueelle?

Useimmat pianonsoittajat aloittavat soittelunsa jonkin kiltin pianotädin opastamana. Hyppäys omasta äidistä pianotätiin ei ole kovin suuri. Vanhempien vaatimukset pianotädin suhteenkaan eivät ole kovin korkeita: tädin pitää osata soittaa pianoa ja olla taustaltaan moitteeton.

Ajattelen asiaa omalta kannaltani. Kiinnostuttuani pianonsoitosta pystyin 14-vuotiaana soittamaan helpompia kappaleita isoisän puhkikuluneesta Merikanto-Wohlfarthin-pianokoulusta. Isäni oli opettanut nuottiarvot ja tauot ja sen miten löytää diskanttiavaimen avulla bassoavaimella kirjoitetun nuotin. Vanhemmat katsoivat sitten, että pianotunnit olisivat paikallaan ja ensimmäinen opettajavalinta olisi ollut tuolloin uransa huipulle noussut Timo Mikkilä. Mikkilät olivat 1900-luvun alussa olleet isovanhempieni perhetuttuja Lahdessa. Mutta sitten varoitti 1800-luvun puolella syntynyt sukulaisensukulainen hammaslääkäritäti: ”Älä mene Mikkilälle, Mikkilä on eronnut mies.” Taivaan vallat! Ikäänkuin avioero olisi suistanut pianistimme pedagogisessa suhteessa alimpaan kastiin. Sitten täti naputti yhdellä sormella Campanellan pääteemaa ja kysyi, tunnenko kappaleen. Taisin tuntea.

Taka-Töölössä asui toinen opettajamahdollisuus, Maj Lind-kilpailun voittanut Arja Forsman. Hän oli pastorin tytär ja siten ehdottomasti moitteeton. Valitettavasti hän ei jostain syystä voinut ottaa enää oppilaita ja lähti sitten opintomatkalle Sveitsiin. Matkasta tulikin sitten elinikäinen. Takaisin Arja Forsman tuli vuosikymmenien kuluttua tuhkauurnassa Hietaniemen hautausmaalle. Hän oli ensimmäinen niistä monista pianistitytöistä, jotka avioituivat ulkomaille ja jättivät jälkeensä tyhjiön suomalaisten pianotätien epälukuiseen katraaseen.

On muistettava, että vielä 1950-luvulla ja 60-luvun alussa suomalaisten suhteet ulkomaille eivät osittain käydystä sodasta johtuen olleet erityisen luontevat. Eräs musiikinopiskelun tienoilla liikkunut tyttö lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen demonstratiivisesti tuohivirsut jalassa. Eräs suomalainen taloustutkija teki väitöskirjaansa Suomessa amerikkalaisen professorin ohjauksessa. Tutkija asui Runeberginkadulla ja professori jossakin Amerikassa. He olivat tietenkin tiiviissä puhelinyhteydessä. Yhtenä talvi-iltana satoi lunta ja Runeberginkatu tutkijan ikkunan alla oli melko autio. Mutta yhtäkkiä siellä näkyi kummia. Tutkijamme huudahti tutorilleen: ”Tuollahan kävelee neekeri!” Samassa hänen mieleensä iski kaamea totuus: hänen yhdysvaltalainen professorinsa oli afroamerikkalainen.

Pianotuntien ottaminen ulkomaaneläviltä oli aina jotenkin erikoista. Kun Suomeen kesäisin alkoi tulla ulkomaisia pianisteja opettamaan, heihin suhtauduttiin epäilevästi. Pelätiin oppilaan pasmojen menevän sekaisin erilaisista neuvoista. Tosiasiassa oli syytä myös pelätä sitä, että vieraileva pianisti olisi suomalaista kollegaansa parempi pedagogi, jolla olisi kompetenssia antaa hyviä neuvoja tyylikysymyksissä. Kun Dmitri Bashkirovia ehdotettiin Sibelius-Akatemiaan pianoprofessoriksi, yritys kaatui opettajakunnan edustajan raivokkaaseen vastarintaan.

Sellaisilla lahjakkuuksilla kuin Arja Forsman ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulkomaille. Voitettuaan Maj Lind -kilpailun hän piti muutaman konsertin ja nauhoitti Yleisradiolle Sibeliuksen 6 Impromptua sekä Ernst Lingon sarjan Omistus Scarlattille. Sveitsissä hän oli Nikita Magaloffin oppilaana. Harrastusteatterin toiminnan yhteydessä hän tutustui tehtailija Francis Charbonnet´hen ja tutustuminen johti avioliittoon. Pariskunta rakennutti hiukan Sveitsin puolelle komean talon, jonka keskeisessä tilassa oli mahdollista harjoitella kahdella Steinway-flyygelillä tai 12-äänikertaisilla kotiuruilla. Näköala aukesi kohti Mont Blancin huippuja. Perheeseen syntyneitten kolmen lapsen johdosta musisointi lienee jäänyt toisarvoiseen asemaan. Ainakin yhdessä tapauksessa suomalaisella yleisöllä oli mahdollisuus kuulla Forsmanin soittoa. Hänet maaniteltiin urkuriksi Kirkkojen maailmanneuvostossa työskentelevien suomalaisten järjestämään jumalanpalvelukseen, joka radioitiin Suomeen. Forsman kiinnostui uruista pysyvästi ja otti yksityistunteja nuorelta Guy Bovet’lta.

Forsmanin ohella näitä ulkomaille avioituneita potentiaalisia pianotätejä oli monia muitakin. Kaikkein kauimmaksi lienee avioitunut Orimattilassa toimineen kirkkoherra Nousiaisen tytär Ulla Mariitta. Suoritettuaan Sibelius Akatemian päästötutkinnon pianossa ja uruissa Ulla Mariitta Nousiainen lähti jatkamaan opintojaan Pariisiin Marie-Claire Alainin johdolla. Siellä hän tutustui Ecuadorista kotoisin olevaan mikrobiologian opiskelijaan ja tutustuminen johti avioliittoon. Morsiamen isälle oli tieto tyttären valinnasta shokki. Hänen täytyi lähteä ulos kävelemään ja selvittämään päätään. Toinen hänen tyttäristään oli jo mennyt naimisiin eteläamerikkalaisen lääkärin kanssa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tohtori Eduardo Estevezin ja Ulla Mariittan häät vietettiin Orimattilassa 1962 ja pariskunta siirtyi asumaan Ecuadoriin. Ulla Mariitta Nousiainen de Estevez jatkoi musiikkitoimintaansa uudessa kotimaasaan.

Wien

Toisen maailmansodan jälkeen jaettu Berliini ei musiikkikaupunkina ollut enää entisensä.Toki itäiseltä puolelta saattoi kipaista ostamaan halpoja nuotteja ja olihan läntisellä puolella suomalaisiakin työllistänyt ooppera, mutta pianistit suunnistivat sen sijaan Wieniin.

Ensimmäiset menestyneet pianistit Wienin horisontissa olivat Ritva Arjava ja Reija Silvonen-Gölles. Arjava palasi kotimaahan, Reija Silvonen sen sijaan avioitui Itävallassa ja jäi sille tielleen. Hän kävi toki toisinaan Suomessa esiintymässä, mutta häipyi jotenkin suuren yleisön mielestä eikä hänestä tehty artikkelia edes Otavan Suureen musiikkikirjaan. Kouvolan musiikkipäivillä 2014 hänen urastaan sentään järjestettiin näyttely. Silvonen oli sieltä kotoisin ja kävi lapsena junalla pianotunneilla Lahdessa Sally Westerdahlin luona. Ensikonserttinsa hän piti 17-vuotiaana 1954 Helsingissä. Sitä olivat ajan tavan mukaan edeltäneet harjoituskonsertit Kouvolassa ja Jyväskylässä. Jo 14-vuotiaana Silvonen oli esittänyt Beethovenin kolmannen pianokonserton Lahden orkesterin solistina. Ensikonsertin ohjelmassa olivat sellaiset teokset kuin Beethovenin Waldstein-sonaatti, Schumannin Wienin karnevaali ja Lisztin E-duuri-poloneesi. Olin kuuntelijana Helsingin konsertissa, mutta en juuri pystynyt arvioimaan sitä painiskeltuani vielä amerikkalaisen Thompsonin kolmannen vihon parissa. Näytän kirjoittaneeni almanakkaan, että arvostelut olivat huonot. Ehkäpä sitten joku arvostelija ei ollut tyytyväinen.

Ensikonserttinsa jälkeen Silvonen lähti Wieniin ja sai opettajakseen Bruno Seidhoferin. Vuonna 1960 Silvonen osallistui Varsovan Chopin-kilpailuun, jossa selviytyi diplomin saaneena 12 kilpailijan kanssa finaaliin, siihen mennessä ainoana suomalaisena. Osallistumisen olivat mahdollistaneet lähinnä Felix Krohin toimesta kotimaassa kerätyt avustusvarat. Finalistien tulkintoja tietenkin nauhoitettiin ja heidän soittoaan filmattiin, niin että meillä Suomessa varmaan tulevaisuudessa on mahdollista tehdä DVD-tallenne Silvosen taiteesta. Muutakin materiaalia löytynee, vaikka Suomessa tehty televisiotallenne Chopinin f-molli-konsertosta on kadonnut. Vuonna 1967, tuolloin tietysti jo Silvonen-Gölles nimellä, taiteilijatar nauhoitti Yleisradiolle Beethovenin D-duuri-sonaatin op. 10.

Vuonna 1961 Silvonen voitti Wienissä Elena Rombro-Stepanow-kilpailun. Toiseksi sijoittui toinen Seidlhoferin oppilas Sonia Marita Argente. Tämä kilpailu muistutti kotoista Maj Lind -kilpailua sikäli, että sen perustana olivat lahjoitusvarat. Venäläissyntyinen, Italiasta Sveitsiin muuttanut taidehistorioitsija professori Giovanni Stepanow antoi siihen varat vaimonsa, venäläissyntyisen pianistin Elena Rombron muistoksi. Silvosen esiintymistä professorimme ei enää ennättänut kuulla, hän oli kuollut edellisenä vuonna.

1960-luvulla Silvonen esiintyi säännöllisesti Itävallassa, Ruotsissa ja Saksassa. Suomessa hän kävi paitsi konsertoimassa myös lomamatkoilla miehensä, ekonomi Gerhard Göllesin kanssa. Silvonen esiintyi paitsi solistina myös lied- ja kamarimusiikkikonserteissa. Jonkin verran esiintymisiä lienee verottanut yhdessä vaiheessa rooli nuoren tyttären äitinä. Opettamisesta Silvonen ei ole ollut kiinnostunut, vaikka taidot sinänsä olisivat riittäneet professoritason työskentelyyn.

Amerikka

Vuoden 1963 Maj Lind -kilpailuihin ilmestyi pianisti Leah Saukkonen, josta monet eivät varmaan tienneet mitään. Hän oli esiintynyt kaksoisnimellä Saukkonen-Coron, joskin oikeampi muoto meidän emansipoituneella ajallamme olisi kai ollut Coron-Saukkonen. Kyseessä oli Juilliardin opissa ollut pianisti Leah Coron, jonka äidin sukunimi Horowitz pani uumoilemaan kuuluisia perinteitä. Kovin läheisiä niitä ei ainakaan ollut, mutta tyttö osasi soittaa pianoa. Hän oli vuonna 1958 avioitunut suomalaisen biokemistin kanssa, ja seuraavana vuonna he muuttivat Suomeen.

Vuoden 1963 Maj Lind -kilpailun osanottajat olivat hyvin erilaisia taiteilijatyyppejä. Etukäteen vahvana kilpailijana pidetty Nijole Kasperaviciute oli sairastunut. Kilpailun voitti lopulta Juhani Raiskinen, jonka vapaavalintainen tehtävä oli todella vaativa, Brahmsin Paganini-muunnelmien ensimmäinen vihko. Katriina Säämänen hiukan kiirehti ja tippui pois kärjestä. Toisen palkinnon, tarkalleen ottaen vain tunnustuspalkinnoksi sanotun, sai Hilkka Servo-Junttu. Kolmanneksi sijoittui Leah Saukkonen, jonka vapaavalintaisena oli Mozartin pianosonaatti C-duuri KV 330. Hän siis ohitti jopa erittäin huolellista työtä tehneen Margit Rahkosen.

Raiskinen oli opiskellut pianonsoittoa Matti Raution johdolla ja leikillisesti pidettiin hänen voittoaan Aaron-Rautio-linjan saavutuksena. Voittaja jakeli innoissaan pikkusikareita paikalta poistuessaan. Saukkosten perhe muutti takaisin Yhdysvaltoihin ja Leah Saukkonen-Coronista tuli jälleen yksi Suomesta kadonnut pianotäti. Hän ei kuitenkaan unohtanut vuosiaan Suomessa ja esimerkiksi 1973 luennoi aiheesta Scandinavian Piano Music – Old and New Teaching Repertoire.

Kaksi muutakin pianistityttöä jäi loppuiäkseen Thdysvaltoihin, Leena Kareoja sekä Tellervo Ravila. Heistä vanhempi, 1930 syntynyt Kareoja-Crothers opiskeli 6-vuotiaasta Lahteen siirtyneessä Viipurin musiikkiopistossa 13 vuoden ajan Sergei Kulangon johdolla. Alkuvaiheessa opastajina olivat tosin olleet ”setä Koskinen” ja ”täti Söderström”. Ensikonserttinsa Kareoja piti 1951 ja Felix Krohn kirjoitti tapauksesta isällisen arvioinnin, jossa hän mm. sanoi: ”Nyt se konsertti sitten on pidetty, eivätkä vuodet vielä sanottavasti enemmän paina sinua. (…) Vaikka vartesi on venynyt niin vielä kuljet koulukirjat kainalossa ja elät keskellä onnellisimpia teinivuosiasi. (…) … jotain kuitenkin tahtoisin antaa evääksi tältäkin tiimalta. Lähestyt tehtävääsi ilmeisellä suurella vakavuudella, ja oikeinhan se on, mutta tulet yhä enemmän huomaamaan, että sävellysten vakavuusasteissa on suuria eroja, juhlallisesta vakavuudesta aina ilakoivaan hullutteluun asti. Opi vähitellen yhä enemmän eläytymään kunkin sävellyksen sävyyn koko olemuksellasi, samaan tapaan kuin laulajatarkin, nimittäin hyvä sellainen, valottaa laulunsa sisältöä ilmeillään ja koko käyttäytymisellään.”

Suoritettuaan 1953 suomalaisille sen ajan pianisteille melkein oblikatorisen ylioppilastutkinnon Kareoja lähti Wieniin opiskelemaan monille suomalaisille tutun Richard Hauserin johdolla. Syksyllä 1958 hän sitten suoritti Wienissä loppututkintonsa diplomeineen erinomaisilla arvosanoilla. 50-luvulla Kareoja esiintyi monia kertoja Yleisradiossa. Hänen ohjelmistossaan oli Bachia, Händeliä ja Beethovenia; Chopinilta ainakin kaikki preludit ja orkesterin solistina Beethovenin 3. pianokonsertto.

Kareoja opiskeli jonkin aikaa myös Karl Engelin johdolla ja sai opastusta Samson François’lta. François ei opettanut koskaan vakituisesti, mutta Timo Mikkilän suosituksesta antoi tunteja muutamalle suomalaiselle, Kareojan lisäksi ainakin Arja Sohlbergille.

Avioliitto amerikkalainen biofyysikon Donald M. Crothersin kanssa vei Kareojan Yhdysvaltoihin, missä hän suoritti ensiesiintymisensä joulukuussa 1961 San Diegossa Kaliforniassa. Suomessa Kareoja konsertoi jälleen ainakin 1964. Helsingin konserttiin oli tullut surullisen vähän yleisöä. Ilmeisesti Kareoja ei radioesiintymisistään huolimatta ollut erityisen tunnettu nimi. Oli helppo todeta, että Kareojan tekninen valmius oli kunnossa. Parhaiten hänen taitilijanlaadulleen tuntui sopivan Hindemithin 2. sonaatin musikanttisuus. Bachin G-duuri-ranskalaisessa sarjassa oli hienoja hetkiä ja Chopinin f-molli-balladin lennokas ja suurpiirteinen tulkinta jäi mieleen. Jouduin kuitenkin arvioinnissani Ylioppilaslehdessä toteamaan, ettei Kareoja tulkinnallisesti ollut saavuttanut samaa tasoa kuin tekniikkansa. Kuinka sanoikaan Bruno Walter aikoinaan: ”Musiikki ei ole mikään päivänkirkas taide. Sen taustamaisemat ja pohjimmaiset syvyydet eivät avaudu heleäsieluisille ihmisille.”

Yhdysvalloissa Kareoja keskittyi etenkin pedagogiseen toimintaan. Hän laati 1976 Suzuki-koulutusohjelman New Havenissa toimivaan Neighbour Music Schooliin ja toimi ohjelman johdossa yli 18 vuotta. Hän myös levytti ohjelman materiaalia opiskelijoille. Kareojan tytär Nina Crothers on ammattiviulisti, joten viipurilaislähtöinen musiikkiperinne jatkuu Amerikassa.

USA:an siirtyi myöskin Tellervo Ravila (1935-2015). Ravila herätti huomiota esiintymisillään Sibelius-Akatemiassa, missä hän opiskeli Martti Paavolan ja Timo Mikkilän johdolla. Pianonsoittonsa hän oli aloittanut Turussa Astrid Joutsenon oppilaana. Jo 1954 hän esitti oppilasnäytteessä Schumannin pianokonserton ensiosan. Myöhempiä esitysteoksia olivat mm. Chopinin cis-molli-scherzo sekä Bachin Fantasia ja fuuga a-molli. Tämän kirjoittajan mieleen on erityisesti jäänyt se tarkkuus, jolla Ravila esitti Bachin e-molli-fuugan kokoelmasta DWK I.

1957 Ravila voitti Maj Lind -kilpailun, jossa hänen kilpakumppaninaan oli Kaarina Forss. Ravilan tulkinta Hindemithin 2. sonaatista oli vakuuttavampi kuin Forssin tulkinta Beethovenin Es-duuri-sonaatista op. 27. Heikki Aaltoila kirjoitti, että Ravilan voitto oli selvä ja ilmeinen. Ensikonsertin annettuaan Ravila esiintyi Radion sinfoniaorkesterin ja Turun kaupunginorkesterin solistina ja teki radionauhoituksia, mm. jo 1959 Mozartin sonaatin C-duuri. Ravila täydensi opintojaan 1959-61 Leningradin Rimski-Korsakov-konservatoriossa Pavel Serebrjakovin johdolla ja lähti 1961 kolmeksi vuodeksi New Yorkiin Juilliard School of Musiciin.

Jo tunnetuksi tulleen pianistitytön lähtö kauas Amerikkaan oli seurapiiritapaus, josta kirjoitettiin Suomen Kuvalehdessä. Mukaan lähti aluksi pianistin isä, akateemikko Paavo Ravila puolisoineen. Syksyllä 1963 Ravila konsertoi Helsingissä. Veikko Helasvuo totesi arvioinnissaan mm: ”… pianoilta oli voitollinen saavutus sillä kuultiin soittoa, jossa teknillinen hallinta ja taiteellinen panos olivat varsin onnellisessa tasapainossa.” Vain Chopinin f-molli-balladin kohdalla Helasvuo tuumi, miten vaikeaa oli tavoittaa tyyliin kuuluva agoginen vapaus.

USA:ssa Tellervo Ravila solmi toisen avioliittonsa unkarilaissyntyisen, ottomaanien historiaan perehtyneen tutkijan Gustav Bayerlen kanssa ja alkoi esiintyä nimellä Telle Bayerle. Hupaisena peräkaneettina kerrottakoon, että heidän poikansa, joka koko lapsuutensa kuuli suomea ja unkaria näyttää perineen äidinisänsä, akateemikko Paavo Ravilan kielipään. Henry Bayerle sanoo puhuvansa kahtakymmentä kieltä, joskin niistä paremmin unkaria kuin suomea. Hän on käynyt Suomessakin opettamassa Helsingin yliopistossa.

 Saksa ja Englanti

Vuonna 1947 syntynyt Ritva-Hillevi Rissanen, toisessa avioliitossa Ritva Jantsch, lienee ollut ahkerimmin julkisuudessa Suomesta ulkomaille siirtyneitten potentiaalisten pianotätien joukossa. Hän aloitti piano-opintonsa Sibelius Akatemiassa 8-vuotiaana opettajinaan Maija Helasvuo, Margaret Kilpinen sekä Rolf Bergroth. Sibelius Akatemian vuosikertomuksia selatessa käy ilmi, että Rissanen esiintyi usein oppilaskonserteissa sekä solistisissa että kamarimusiikkitehtävissä. Opiskeltuaan kaksi vuotta (1968-70) Yhdysvalloissa Gary Graffmanin johdolla piti Rissanen ensikonserttinsa Helsingissä. Konsertissa oli havaittavissa uudentyyppinen kiinteä ja rationaalinen ote koskettimistoon, mistä tulkintojen herkkyys ei silti ollut kärsinyt.

Rissanen jatkoi opintojaan New Yorkissa Juilliardissa Rosina Lhevinnen luokalla ja palasi 1973 Suomeen antaen konsertin, joka herätti hiukan kahdenlaisia ajatuksia. Konsertin väliajalla tuumi eräs jo edesmennyt arvostelija, että tulkintoja vaivasi hysteria. Siirryin etupermannolle, jotta asia selvenisi. Ei Rissasen soitossa niinkään hysteriaa ollut. Hän nyt vain soitti toisin tulkintakriteerein kuin mitä yleisesti on pidetty hyväksyttynä. Rissanen saattoi korostaa sivuasioita ja hylkiä pääasioita ja kulkea tempollisesti omia teitään. Intensiteettiä tulkinnoista ei kuitenkaan puuttunut.

Kuten muiden suomalaisten pianistien kohdalla, myös Rissasen oli ryhdyttävä opettamaan. Toimittuaan Riihimäen ja Lahden musiikkiopistoissa hän siirtyi Saksaan toimipaikkanaan Friedrich-Alexander-Uniwersität Erlangen-Nürnberg. Pedagogisen toiminnan ohella Rissanen on jatkuvasti myöskin konsertoinut. Hänen ohjelmistonsa on laaja ulottuen Takemitsusta ja Kurtágista klaveeritaiteen alkuaikoihin. Rissanen piti mm. konsertin klavikordilla Germanisches Nationalmuseumissa. Tekniikkansa hän on jaksanut pitää kunnossa, eikä ole epäröinyt esittää vaikkapa Lisztin Es-duuri-konserttoa. Mozartin d-molli-konserton säilyneessä tulkinnassa ensimmäisessä osassa on kaunista cantilenaa ja viimeisen osan Rissanen selvittää aikailemattomalla puhdilla.

Toinen avioliitto ja jo aikuisikään ennättäneet lapset ovat pitäneet Rissanen-Jantschin etäämmällä Suomen horisontista.

Heli Ignatius-Fleet on ainoana tunnetuista pianotädeistämme kotiutunut Englantiin Cambridgeen. Hän on siellä toiminut hiukan samaan tapaan kuin Leena Kareoja-Grothers Yhdysvalloissa jakaen aikansa pedagogiikan ja esiintymisten kesken. Heli Ignatiuksen sukutaustassa on vahvoja taiteellisia virtauksia. Äiti oli tunnettu graafikko ja muotokuvamaalari, joka soitti myös pianoa. Äidin isosetä oli säveltäjä Emil Genetz, setä näyttelijä Paavo Jännes ja serkku runoilija Saima Harmaja. Genetzin suku polveutuu perimätiedon mukaan genovalaisesta merimiehestä, joka oli merirosvojen kynsistä pelastautunut Ruotsiin. Tällaista taustaa vasten on ymmärrettävää, että Heli Ignatius on pitänyt poikkitaiteellisia luentokonsertteja aiheinaan Chopin-Delacroix sekä Schubert-Caspar David Friedrich.

Sibelius-Akatemiassa Heli Ignatius opiskeli Merete Söderhjelmin johdolla ja esitti oppilaskonserteissa mm. Brahmsia ja jopa Bartókin Allegro barbaron. Avioliitto englantilaisen uusplatonismiin perehtyneen tohtori Barrie Fleetin kanssa toi opintoihin pienen keskeytyksen. Diplomin Heli Ignatius kävi soittamassa Englannista käsin jo tuoreena äitinä. Tällä hetkellä perheen kaksi lasta ovat jo aikuisia ja hekin äitejä. Söderhjelmin ohella Heli Ignatiuksen muita opettajia ovat olleet György Sebök ja Vlado Perlemuter.

Cambridgessa Ignatius toimii sekä henkilökohtaisena opettajana että järjestötasolla. Hän on European Piano Teacher Association -järjestön Englannin jaoston varapuheenjohtaja, sen pedagogiikkakurssin johtaja ja soitinopetuksen jaoston puheenjohtaja Incorporated Society on Musicissa. ARMCM Ignatius-Fleet on myös ohjannut Cambridgen yliopiston musiikinopiskelijoita. Hän sanoo opetuksensa perustuvan siihen, että musiikki ikäänkuin irrotetaan nuottikuvasta. Musiikkihan on elävä realiteetti, joka vain väliaikaisesti kiinnitetään paperille tullakseen sitten siirretyksi elämään muualla. Oppilaan ymmärtäessä tämän hänellä ei ole vaikeuksia muistamisen suhteen. Ignatius itse sanoo harjoittelevansa muistamista mentaalisesti vaikkapa ulkona kävellessään.

Osittain kotimaassa

Vuoden 1959 Maj Lind -kilpailuihin osallistui vain yksi kilpailija, Rolf Bergrothin oppilas Barbro Berqvist. Tuohon aikaan ei pitemmälle päässeitä pianonsoiton opiskelijoita ylipäänsäkään ollut Sibelius-Akatemiassa kovin monia. Lukuvuonna 1959-60 ei valmistunut yhtäkään diplomipianistia; Eila Groop suoritti tosin III kurssin. Tilanne oli arvostelulautakunnalle hiukan problemaattinen: voiko ylipäänsä antaa mitään palkintoa kun ei ollut kilpailuakaan. Barbro Bergqvist soitti ohjelmansa osoittaen hyvin varmaa taitoa. Mieleen on erityisesti jäänyt Chopinin d-molli-preludin vankka ja takeltelematon esitys. Rolf Bergroth tuumi: ”Se on köyhä tyttö, kyllä se tarvitsee sen rahan.” Bergqvist palkittiin ja hänestä tuli musiikin ammattilainen, joskin hän on toiminut enemmän kuoronjohtajana ja vuodesta 1966 Helsingin ruotsalaisen normaalilyseon musiikin lehtorina. Jossain vaiheessa Berqvist muutti Norjaan, jossa johti Oslon suomalaisen evankelis-luterilaisen seurakunnan kuoroa. Kyllä häntäkin voidaan muuttonsa johdosta ja ammatinvalintansa suunnan takia pitää kadonneena pianotätinä.

Pianisti Julia Mustosesta voisi sanoa, että hänet ensin saatiin Suomeen ikäänkuin takaisin ja sitten menetettiin Ruotsiin. Mutta hänen taiteilijantiensä näiden kahden pohjoisen valtion välillä on ollut epätavallisen pitkä. Julia Mustonen syntyi 1976 Krasnojarskissa Siperiassa inkerinsuomalaisen isän ja venäläisen äidin perheeseen. Hän sai opetusta pianonsoitossa Lidia-äidiltään 3-vuotiaasta lähtien ja esiintyi usein julkisuudessa varhaiskypsänä erikoislahjakkuutena.

Muutettuaan 16-vuotiaana perheineen Suomeen Mustonen opiskeli Sibelius-Akatemiassa Erik T. Tawaststjernan johdolla sekä sittemmin viidessä muussa eurooppalaisessa konservatoriossa. Tärkeimpänä opettajanaan Mustonen pitää Vitali Berzonia.

Avioliitto ruotsalaisen alttoviulisti Jon Dahlkvistin kanssa vei Mustosen Ruotsiin, missä hän Julia Dahlkvistin nimellä toimii nykyään Ingesundin musiikkikorkeakoulun pianonsoiton professorina.

Kun Mustonen aikoinaan tuli Suomeen, hän lopetti julkiset esiintymisensä seitsemän vuoden ajaksi. Erik T. Tawaststjernan kannustuksesta ja pienen kilpailuvoiton jälkeen Pariisissa Mustonen päätti jälleen ryhtyä konsertoimaan. Hänen ohjelmanaan oli koko Debussyn pianotuotanto ja muutamista You Tube -näytteistä päätellen hän hallitsee tämän tyylin erinomaisesti. Mutta ei tässä kaikki. Mustonen esittää myös erinomaisen tyylikkäästi Solerin ja Rameaun lyhyitä kappaleita. Chopinin terssietydin tulkinta on erinomainen. Rahmaninovin 1. pianokonserton sointimassat eivät tuota hänelle vaikeuksia.

Drottningholmenin teatterin lavastus Kustaa III:n aikoina pystyttiin nerokkaalla mekanismilla muuttamaan viidessä sekunnissa taivaasta helvetiksi. Samassa ajassa muuttuu Mustonen enkelistä demoniksi Gennadi Banschikovin 4. sonaatissa.

Aiheellinen kysymys, onko Julia Mustonen paras suomalainen pianisti? Kyllä hän ilmeisesti on, vaikka en ole kuullut hänen tulkintojaan Beethoven-Schubert linjalta. Mustosen valttina on yksinkertaisesti hänen musikaalisuutensa.

Ingesundissa Julia Mustonen sanoo ottavansa tavoitteekseen luoda paikkakunnalle aktiivinen ja luova ilmapiiri. Siihen pitäisi sisältyä kiinnostavia kamarimusiikkiprojekteja sekä yhteistyötä eri osastojen ja konserttien järjestäjien kanssa. Pianistien pitäisi tulla Ingesundiin edistyäkseen ja kehittyäkseen ja olla mukana jännittävissä kansallisesti ja kansainvälisesti kiinnostavissa projekteissa.

Kunpa neiti Mustonen olisi avioitunut vaikkapa Kouvolaan, samoilla korkeusasteillahan se on kuin Ingesundkin.

Ursula von Lerber näyttää ainoana pianisteistamme jääneen pysyvästi Ranskaan. Hän on siellä toiminut vuodesta 2006 Rouenin konservatorion pianonsoiton lehtorina. Suomessa hän opiskeli Jyväskylän jälkeen Sibelius-Akatemiassa Liisa Pohjolan johdolla. Samassa laitoksessa hän suoritti musiikin maisterin tutkinnon. Yhdysvalloissa von Lerberin opettajana oli György Sebök.

Vuonna 2009 Ursula von Lerber perusti kahden pianon duon niinikään Rouenin konservatoriossa lehtorina toimineen pianistin Christian Erbslöhin kanssa. Duo on konsertoinut Suomen lisäksi Ranskassa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa. He ovat levyttäneet Stravinskyn teokset kahdelle pianolle.

Syksyllä 2015 duo konsertoi Helsingissä ja ohjelmassa olleet Schubertin Fantasia D 940 sekä kaksi Debussyn teosta ilmestyivät melko nopeasti You Tubeen. Näyttää siltä, että nimenomaan You Tube on se kanava, jonka avulla on mahdollista ilman mainosrahoja päästä kansainväliseen tietoisuuteen. Esitysten perusteella oli helppo havaita, että Ursula von Lerber on hyvä pianisti. Debussyn valöörit on hyvin tavoitettu ja mekaaninen täsmällisyys toimii.

Duon esityksiä on siirretty You Tubeen myös Senlisissa sijaitsevasta Auditorium Georges Cziffrasta. Sali on kunnostettuna oikein hieno ja akustiikka kuulostaa hyvältä mutta kun kävelee St. Frambourgin toiselle puolelle niin rakennuksen ulkoseinä on yhtä rosoinen kuin Temppeliaukion kirkon sisäseinä. Ei ihme, ettei kaupunkilaisia kiinnostanut kunnostaa sitä. Parin kivenheiton päässä heillä on käytettävissään ihan hyväkuntoinen Cathédrale Notre Dame de Senlis.

Takaisin Suomeen

Suomalaisten nuoremman polven pianotätien joukossa on muutamia, jotka näyttivät asettuneen pysyvästi ulkomaille, mutta jotka sitten kuitenkin palasivat takaisin Suomeen. Yksi heistä on Leena Suhonen, joka toimii säestyksen lehtorina Lahden ammattikorkeakoulun Musiikin laitoksella. Suhonen opiskeli Sibelius Akatemiassa äitinsä, Bach-spesialisti Liisa Sointeen sekä Liisa Pohjolan johdolla 1975-1987. Vuonna 1984 hän lisäksi oli Israelissa Victor Dereviankon opissa. Tämä Heinrich Neuhausin oppilas perehtyi kamarimusiikkiin Maria Judinan johdolla, jonka kanssa hän levytti mm. Bartókin Sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille. Kenties hänen vaikutuksesta Leena Suhonen sittemmin suuntautui toiminnassaan kohti kamarimusiikkia. Ensikonserttinsa Suhonen piti Suomessa 1988 ja toimi sen jälkeen kymmenen vuotta pianonsoiton opettajana Saarlandin musiikkikorkeakoulussa Saarbrückenissä.

Monien muiden pianotätien tavoin Suhonen on joutunut jakamaan aikansa pianistin ja perheenäidin rooleihin. Kolmen lapsen äitinä ei ole helppo löytää aikaa omaan harjoitteluun. Teresa Carreño aikoinaan joutui saman ongelman eteen ja hän ratkaisi sen omalla temperamenttisella tavallaan. Carreño sanoi lapsilleen, että hänellä on revolveri flyygelin päällä ja mikäli lapset aukaisevat oven hänen harjoitellessaan, hän ampuu.

Me toivomme, etteivät Lahden poliisivoimat joudu tutkimaan tapausta, jossa taivaallisen musiikin hintana on inhimillinen tragedia.

Toinen kotimaahan palanneista pianotädeistä on Rebekka Angervo, hänkin tavallaan musiikkisuvusta. Äiti on pianopedagogi, äidinisä pianisti ja säveltäjä virkatyön ohella ja äidinäidin veli säveltäjä Axel von Kothen. Angervo opiskeli Espoon Musiikkiopistossa ja Sibelius-Akatemiassa Kata Nummi-Kuisman ja Juhani Lagerspetzin johdolla. Sitten avioliitto ranskalaisen pianisti Pascal Devoyonin kanssa vei hänet Ranskaan. Angervo menestyi erinomaisesti muutamissa kamarimusiikkikilpailuissa, mutta palasi 12 vuoden jälkeen lapsineen takaisin Suomeen. Hän on keskittynyt erityisesti pedagogiseen toimintaan valmistellen samanaikaisesti musiikin tohtorin tutkintoa Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä. Aiheena on konserttipianistien taiteililijakuvan muotoutuminen kansainvälisessä musiikkikulttuurissa. Ranskan vuosien jälkeen hän tuntenee aiheen varsin hyvin.

Angervo toimii pianopedagogiikan opettajajana Sibelius-Akatemiassa sekä pianonsoiton lehtorina Espoon Musiikkiopistossa. Hän on ollut keskeinen henkilö laadittaessa ns. Pianopolkua, pegagogista sivustoa kaikenikäisille pianonsoitosta ja sen opiskelusta kiinnostuneille. Yhteissoitto ja improvisaatio on siinä otettu vakituiseksi osaksi opetusta. Pienimmillekin oppilaille on haluttu antaa mahdollisuus jakaa musiikin tekemisen ilo jo soitonopintojen alusta lähtien.

Kuten useissa ammattimuusikoitten perheissä jatkuu traditio Angervon perheessä, tytär Sarah Devoyon on sellisti.

Eräänlainen välitapaus kadonneitten pianotätien tapauksessa on Liisa Karhilo (1930-1998). Suurlähettiläs Aarno Karhilon puolisona hän asui yli 30 vuotta ulkomailla, mutta kävi kuitenkin välillä Suomessakin esiintymässä. Palattuaan vakituisesti kotimaahan Karhilo toimi vuodesta 1990 pianonsoiton lehtorina Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ja vuodesta 1994 Lauttasaaren musiikkiopistossa. Uransa hän oli aloittanut jo koulutyttönä kotikaupungissaan Porissa. Ensikonserttinsa hän piti 1954 Helsingissä.

Karhiloa voisi luonnehtia suomalaisen musiikin lähettilääksi. Asuipa hän Brasiliassa, Italiassa, Japanissa, Ranskassa, Yhdysvalloissa tai Neuvostoliitossa, hänen konserttiesiintymisissään oli aina mukana suomalaista musiikkia. Tämän kirjoittajan mieleen on jäänyt konsertti Helsingissä keväällä 1966. Arvostelussa Satakunnan Kansassa saatoin todeta Karhilon olevan niitä pianisteja, joiden esiintymisistä on ilo kirjoittaa. Suuri musikaalisuus teki tulkinnoista mielenkiintoisia ja tekniikka tuntui pitävän raskaissakin tehtävissä. Schumannin Karnevaalissa tempot oli sopivasti valittu teknisiä resursseja vastaaviksi. Karhilon ohjelmistossa oli vuosien varrella myös ilahduttavan paljon oman aikamme musiikkia.

Musikaalisuus eri osa-alueineen on perinnöllinen ominaisuus. Ignatiuksen, Sointeen ja Angervon tapauksessa se on helposti havaittavissa. Heidän jälkeisessään sukupolvessa musikaalisuus tulee varmasti esiin. Arvoitukseksi jää minkälaisen loven monen pianotädin, jos tämä hiukan arveluttava määre vielä sallitaan, siirtyminen ulkomaille on tehnyt. Professoritasolta vasta-alkajiin ulottuvan pedagogiikan ominaisuudet ovat nyt toiset.

Ulkomaille siirtyneiden tätiemme omien tulkintojen taso jää monessa tapauksessa arvailtavaksi. Heidän tullessaan käymään Suomessa oli Yleisradiossa tapana antaa heidän tehdä jokin nauhoitus. Mikäli kyseessä ei ollut kantanauhoitus jäi tulkinnan säilyminen jälkipolville taiteilijoitten itsensä taikka satunnaisten kotinauhoittajien harteille. Kantanauhatkaan eivät kestä ikuisuuteen. Yleisradiossa on jouduttu toteamaan, että suuresta nauhanopeudesta huolimatta niiden taso heikkenee korvinkuultavasti. Vastuu tulkintojen säilymisestä ja samalla kokonaisen soivan kulttuurin osa-alueen säilymisestä jää taiteilijoille itselleen.

— Petri Sariola