Category Archives: Artikkelit

Sibelius-Akatemiassa on juuri alkanut neljän luentokonsertin sarja aiheena Musiikkia ja filosofiaa. Sarjan tarkoituksena on valottaa eri aikoina esitettyjä musiikkifilosofisia ajatuksia ja tarjota näihin aiheisiin liittyvää elävää musiikkia. Yhdistelmä tuntui mielekkäältä, joten tartuin tilaisuuteen kuulla taustaa musiikkiin eri aikoina liittyneeseen ajatteluun niihin liittyvien teosten kera.

Ensimmäinen luentokonsertti alkoi Matti Huttusen luennolla aiheesta Hanslick, Liszt, Nietzsche: 1800-luvun keskusteluja Wagnerin ympärillä. Huttunen taustoitti aiheensa huolella yhdistäen mukaan myös Martin Wegeliuksen, joka perusti Sibelius-Akatemiaa edeltäneen Helsingin Musiikkiopiston. Luennon aikana tuli jälleen mieleen, kuinka tärkeää olisi julkaista suomeksi käännettynä merkittäviä musiikkia käsitteleviä teoksia, kuten Huttusenkin esiin nostama Eduard Hanslickin Vom Musikalisch-Schönen (1854). Mukaansa temmanneen esityksen palkitsi paikalle tullut yleisö lämpimillä aplodeilla.

Tauon jälkeen astui lavalle Risto-Matti Marin, joka jo tunnetaan huimien piano-transkriptioiden erikoismiehenä. Marin soitti alkusoitoksi Franz Lisztin transkription Wagnerin Nibelungin Sormuksen Walhall -kohtauksesta. Teos toimi hyvin kuulijan korvia valmistavana alkusoittona, sillä sokerit olivat vasta tulossa.

Toisena kuullut Martin Wegeliuksen kolme fantasiakappaletta Minnen från en dag i Sachiska Schweiz vuodelta 1876 – milloin Wegelius vieraili Bayreuthin Wagner-näyttämön avajaisissa – saivat Marinin käsissä virtuoosisen ja aina sisäistetyn tulkinnan. Mainioita kappaleita, jotka olisivat erinomainen lisä kotimaiseen piano-ohjelmistoon.

Konsertin kauneinta antia oli Wagnerin teos Ankunft der schwarzen Schwänen. Hidas kappale suorastaan loihti kuulijansa kuin jonnekin toiseen aikaan ja ulottuvuuteen. Kuriositeettina oli ohjelmassa myös yksi Friedrich Nietzschen pianokappale, nimittäin Ermanarich – Symphonische Dichtung. Marin esitti kömpelöhkön kappaleen huolella ja puristamalla siitä epäilemättä jokaisen mahdollisen mehutipan.

Konsertin päätöskappaleena oli August Stradalin transkriptio Lisztin orkesterikappaleesta Les Préludes. Marinin korkeat pianistiset valmiudet varmistivat vakuuttavan esityksen. Esitys kantoi ensimmäisestä äänestä viimeiseen saakka erehtymättömällä ajoituksella, upeilla sointitehoilla ja vahvalla näkemyksellä. Yleisö piti kuulemastaan ja osoitti sen lämpimillä suosionosoituksilla.

Musiikkia ja filosofiaa -luentokonserttien sarja jatkuu vielä kolme kertaa Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa. Kaikki tilaisuudet alkavat klo 19.30 ja niihin on vapaa pääsy. Tiistaina 17. 5. luennoi Elina Packalén Musiikillisista kuvista ja musiikkina ovat Debussyn ja Franckin sonaatit viululle ja pianolle, jotka esittävät Linda Hedlund ja Elisa Järvi. Keskiviikkona 18. 5. luennoi Laura Wahlfors aiheenaan Roland Barthes ja Schumannin musiikin ruumiillisuus. Musiikkina on Schumannin Kreisleriana ja Chopinin Masurkoita, jotka esittää Tiina Karakorpi. Viimeinen tilaisuus on torstaina 26. 5., silloin luennosta vastaa Timo Kaitaro aiheenaan 1600- ja 1700-luvun filosofia: barokin järki ja tunteet. Elina Mustonen esittää soivassa osuudessa Louis ja François Couperinin cembaloteoksia.

Metropolia-ammattikorkeakoulun musiikin koulutusalan opettajia ja opiskelijoita on nyt kolmen viikon ajan kuohuttanut vuodelle 2012 suunniteltu uudistus, jossa lakkautettaisiin useita koulutuksia, ja tilalle tulisi soveltavaa musiikkikasvatusta ja laaja-alaista pedagogista koulutusta.

Muutosehdotusta on valmisteltu Metropolian kulttuurialan johtaja Tuire Ranta-Meyerin aloitteesta linjaustyöryhmässä, johon ovat kuuluneet Monna Relander (puheenjohtaja, musiikin koulutusohjelman vs. koulutuspäällikkö), Kaarlo Hildén (Metropolian ns. sisäisen hallituksen jäsen ja Sibelius-Akatemian dekaani), Jukka Ahonen (konsultti) sekä Pekka Laaksonen (Metropolian henkilöstöjohtaja). Linjaustyöryhmä on tehnyt ehdotukset tulevista kehittämissuunnista ohjausryhmälle, johon ovat kuuluneet puheenjohtajana Metropolian strategia- ja viestintäjohtaja Sinimaaria Ranki, kulttuurin ja luovan alan johtaja Tuire Ranta-Meyer, vararehtori Lea Ryynänen-Karjalainen ja myöhemmin hänen tilallaan vararehtori Juha Lindfors, talousjohtaja Jorma Uusitalo sekä henkilöstöjohtaja Pekka Laaksonen (myös linjaustyöryhmässä).

Kumpikaan ryhmistä ei Ranta-Meyerin kertoman mukaan ole kuullut ainuttakaan asiantuntijaa. ”Asiantuntemus on valittu työryhmään”, hän kommentoi, kun häneltä kysyttiin ryhmien mahdollisesti käyttämistä asiantuntijoista asiasta järjestetyssä infotilaisuudessa. Ryhmissä yhteensä neljällä henkilöllä (Relander, Hildén, Ranta-Meyer, Ryynänen-Karjalainen) on musiikkialan koulutus. Ohjausryhmän puheenjohtaja Sinimaaria Ranki kertoi, että linjaustyöryhmä on laatinut muistion, mutta sitä ei ole haluttu antaa ryhmän ulkopuolelle.

Työryhmän linjaukset on koottu powerpoint-esitykseen, jonka mukaan
– muusikon suuntautumisvaihtoehto lakkautetaan kokonaan 2012 alkaen
– instrumenttipedagogien pääaine on instrumentin sijaan musiikkipedagogiikka
– instrumenttivalikoimaa karsitaan
– sinfoniaorkesteri lakkautetaan ja sinfoniaorkesterin mukaisesta sisäänotosta luovutaan
– koulutus lyhenee 4,5 vuodesta 4 vuoteen
Lisäksi työryhmä esittää ”taloudellisesti edullisemman aikuiskoulutuksen” osuuden lisäämistä toiminnassa.

Muutoksia on perusteltu viitaten viime vuosina tehtyihin selvityksiin, mm. kulttuurialan työelämän muutoksia kartoittavan Toive-hankkeen* selvityksiin sekä opetus- ja kulttuuriministeriön tuoreisiin koulutustarjonnan tavoitteisiin. Metropolia on itse yksi Toive-hankkeen toimijoista.

Uudistusehdotukset on tyrmätty tuoreeltaan sekä opettajien että opiskelijoiden taholta. Erityisesti metropolialaisia on puhuttanut kaavailtujen muutosten nopea aikataulu, salamyhkäiseksi arvosteltu valmisteluprosessi sekä toimivien ja menestyksekkäiden koulutusten lakkauttaminen. ”Alun perin uudistus yritettiin runnoa läpi kesäkuun loppuun mennessä, mikä on käsittämätöntä hallintotapaa”, sanoo yliopettaja Pekka Helasvuo. ”Minulla on ollut se käsitys, että asiaa on vasta valmisteltu. Julkisuudessa, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, on kuitenkin esitetty tietoja, joiden mukaan muutoksesta olisi päätetty. Jos niin on tapahtunut, niin silloin asia on valmisteltu ohi asiantuntijaorganisaation asiantuntijoiden. Toivon, että kun asiaa valmistellaan jatkossa, sitä ei yritetä viedä eteenpäin ilman että opiskelijat ja henkilökunta otetaan huomioon.”

Ainakin kuoronjohdon ja vanhan musiikin kentällä toimivat ammattimuusikot ovat jo kirjelmöineet Metropolian musiikkikoulutusten johdolle koulutusaloja puolustaakseen. Myös henkilökunta on kyseenalaistanut lakkauttamisia, sillä kyseisiä koulutuksia on pidetty Metropolian vahvuusalueina. Yliopettaja Helasvuota ihmetyttää orkesterin alasajo perusteluineen: ”Esitettiin oletus, että harvinaisempien instrumenttien soittajia olisi otettu sisään koulutukseen puutteellisin taidoin, jotta orkesteri saataisiin täyteen. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa.” Esityksen muissakin taustatiedoissa on Helasvuon mukaan ollut huomautettavaa:
”Instrumenttivalikoiman supistamisen vaikutusta orkesteritoiminnalle ei ole otettu mitenkään huomioon. Aloituspaikkojen kohdentaminen esitetyllä tavalla ajaa alas kaiken orkesteritoiminnan, vaikka Metropolian orkesteri on Suomen ammattikorkeakouluissa ainoa, joka kykenee toteuttamaan produktioita omaehtoisesti.”

Aiheesta on järjestetty infotilaisuuksia ja tapaamisia 8.4. sekä pääsiäisviikolla useampaan kertaan. Tiistaina 19.4. järjestetyssä opetushenkilökunnan tilaisuudessa johdolle esitettiin uudistussuunnitelmista ja niiden perusteluista lukuisia tarkkoja kysymyksiä, jotka Amfionin saamien tietojen mukaan ohitettiin tai jäivät muuten vastaamatta. Keskiviikkona 20.4. oli opiskelijoiden info- ja kuulemistilaisuus, jonka aikana ei missään vaiheessa käyty läpi suunniteltuja muutoksia, vaan alkupuheenvuorojen jälkeen siirryttiin suoraan yleisökysymyksiin. Keskustelun aikana johtajat Relander ja Ranta-Meyer vastasivat osaan kysymyksistä, osa jäi avoimiksi. Opiskelijat toivat esiin turhautumisensa suunnitelmien sisältöön, esittämistapaan ja valmisteluprosessiin. Erityisesti korostui huoli siitä, säilyykö instrumentin hallinta jatkossakin keskeisenä osana koulutuksen sisältöä.

Opiskelijatilaisuuden aikana Relander ja Ranta-Meyer ottivat etäisyyttä työryhmän ehdotuksiin ainakin lakkautettavien suuntautusmisvaihtoehdon ja pääaineiden, instrumenttivalikoiman karsimisen sekä instrumenttipedagogien pääaineen osalta. Molemmat korostivat puheenvuoroissaan useaan kertaan sitä, että mistään ei ole vielä päätetty. Lisäksi Ranta-Meyer muistutti, että muutokset eivät koske tilaisuuden osanottajia. Amfionin saamien tietojen mukaan Ranta-Meyer oli kuitenkin toisessa yhteydessä tyrmännyt opiskelijoiden ottamisen työryhmään siksi, että nämä ovat asiassa osallisia eivätkä siksi kykene suhtautumaan asiaan objektiivisesti.

Sinfoniaorkesterin suunnitellusta lakkautuksesta kysyttiin myös opiskelijatilaisuudessa: ”Miten kehittää meidän osaamistamme ja ammattitaitoamme, jos luovutaan sinfoniaorkesterista, joka on toinen tärkein työllistäjä musiikkioppilaitosten ohella?” Ranta-Meyer vastasi: ”Niin, eikö kamariyhtyeissä soitto olisi sama asia?”

Tilaisuudessa paikalla ollut Tapiola Sinfoniettan intendentti Hanna Kosonen kysyi, missä linjausten hahmottelema työelämä on. Kosonen on työelämän edustajana Metropolian musiikin neuvottelukunnassa, jossa ehdotuksia ei ollut käsitelty.

Myöskään opiskelijat eivät ole nielleet perusteluja, joiden mukaan uudistettu koulutus antaisi paremmat työelämävalmiudet. ”Esitetyt muutokset laskisivat koulutuksen arvoa kaikkien silmissä. Ensivaikutelma oli, että tästä tehdään vähän kuin Muka [Sibelius-Akatemian Musiikkikasvatuksen koulutusohjelma], mutta selvästi huonompi. Nyt Metropoliassa tehdään todella paljon korkeatasoista musiikkia, ja se yhdessä hyvän pedagogiikkaosaamisen kanssa on meille valtti myös opettajina – jopa verrattuna Sibelius-Akatemiaan”, sanoo laulunopiskelija Annika Fuhrmann, joka on valmistunut myös Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen koulutusohjelmasta. Fuhrmannia mietityttää myös johtajien selitykset opiskelijainfotilaisuudessa: ”Uusista linjauksista saa paperilla sen kuvan, että muutokset ovat todella isoja. Jos ei olekaan tarkoitus muuttaa koulutusta kovin paljon, miksi niitä sitten tarvitaan?”

Alkuperäisen ehdotuksen mukaan uudistuksesta olisi päätetty ilmeisesti jo 17.5. ammattikorkeakoulun ns. sisäisessä hallituksessa. Nyt ehdotusten jatkokäsittely tapahtuu työryhmässä, jossa on jäseninä kaksi opettajaa ja opiskelijoiden vaatimuksesta kaksi opiskelijajäsentä. Päätöksenteko venynee syksyyn tai mahdollisesti jouluun asti.

____________________________________________________________

*Toive-hankkeen toimijat ja lisää aiheesta: http://www2.siba.fi/toive/
*Lisätietoa koulutustarjonnan tavoitteista:
http://www.okm.fi/OPM/Julkaisut/2011/Ehdotus_koulutustarjonnan_tavoitteiksi_vuodelle_2016.html

Aiempi Amfion-artikkeli musiikkikoulutuksen ohjauksesta: https://www.amfion.fi/jutut/suomalainen-musiikkikoulutus-tuuliajolla/
____________________________________________________________

Berliinin maaliskuinen Maerz Musik -nykymusiikkifestivaali on koko kymmenvuotisen historiansa ajan profiloitunut kokeellishenkisenä, uusia uria aukovana tapahtumana, jossa taiteidenvälisyys ja totuttujen genrerajojen rikkominen ovat arkipäivää. Jos tammikuisin Berliinissä järjestettävä Ultraschall on melko tavanomainen, laadukkaita konsertteja normaaleissa puitteissa tarjoava uuden musiikin festivaali, ovat Maerz Musikia aina leimanneet performanssit, taiteellinen riskinotto sekä pyrkimys musiikin esitysinstituutioiden uudistamiseen. Nämä tendenssit tosin luultavasti näkyivät tänä vuonna erityisen vahvasti: olihan vuoden 2011 festivaalin teemana nimenomaan Klang, Bild, Bewegung (ääni, kuva, liike). Käytännössä tämä tarkoitti, että varsinaisia konsertteja tapahtumassa kuultiin varsin vähän, erilaisia audiovisuaalisia performansseja tai muita poikkitaiteellisia teoksia sitäkin enemmän.

Poikkitaiteellisuus ei ole Keski-Euroopan nykymusiikkipiireissä tällä hetkellä mitenkään ainutlaatuinen ilmiö, päinvastoin. Berliiniläisen säveltäjäkollegani mukaan Saksassa on nykyisin peräti vaikeaa hankkia rahoitusta tapahtumille, joissa esitetään pelkkää musiikkia. Tähän on kaksi syytä: perinteinen konsertti koetaan usein vanhanaikaiseksi instituutioksi, ja pelkän nykymusiikin ei katsota houkuttelevan riittävästi yleisöä. Kun musiikkia pannaan kuvan tai teatterillisten ainesten kanssa yhteen, on toiveena saada paikalle molemmista taiteenaloista kiinnostunutta väkeä. Maerz Musikissa tässä tavoitteessa onnistuttiinkin varsin hyvin: erityisesti poikkitaiteelliset tilaisuudet olivat yleensä loppuunmyytyjä, ja yleisön joukossa tuntui olevan paljon esimerkiksi kuvataiteen ammattilaisia ja harrastajia.

Musiikin yhdistäminen kuvan, liikkeen tai näyttämöllisyyden kanssa ei ole ilmiönä arveluttava, outo eikä uusi; pohjautuuhan tälle ajatukselle jo perinteinen eurooppalainen oopperakin. Eri taiteenalat voivat samassa teoksessa parhaimmillaan upeasti rikastuttaa toisiaan sekä käydä kiinnostavaa vuoropuhelua keskenään. Nykyajan audiovisuaalinen teknologia tarjoaa myös monitaiteellisille projekteille valtavia mahdollisuuksia, joista ennen ei voitu uneksiakaan. Läheskään aina Maerz Musikin poikkitaiteelliset teokset eivät kuitenkaan olleet kovin onnistuneita. Yleensä vika oli äänimaailmassa: toisen taide-elementin läsnäolo tuntui välillä tarjonneen säveltäjälle eräänlaisen verukkeen kirjoittaa puolivillaista, tyhjää ja kehnosti pohdittua musiikkia. Näissä tapauksissa kaksi taidemuotoa eivät tietenkään yhdessä sen kummemmin rikastuta toisiaan. On myös usein ongelmallista, jos soittajat joutuvat vastaamaan performanssiteoksen näyttämöllisestä osuudesta itse; muusikot kun eivät yleensä ole kovin ammattimaisia näyttelijöitä (ja päinvastoin).

Puhtaasti sävellykselliseltä kannalta Maerz Musikin taso oli siis varsin vaihteleva. Helsingissä viime helmikuussa järjestetty, saksalaisia nykyteoksia esitellyt Musica Nova -festivaali oli mielestäni laadullisesti ilman muuta Maerz Musikia vahvempi tapahtuma. Kaikkiaan kahdenkymmenenyhden Maerz Musikin tilaisuuden seuraaminen oli silti kokonaisuudessaan avartava ja inspiroiva kokemus: vastaavia kokeellisia tai monitaiteellisia projekteja ei Suomessa juuri kuule, ja moni sinänsä puutteellinenkin teos tarjosi uusia virikkeitä ja ajateltavaa.

Tilamusiikkia ja audiovisuaalisia performansseja

Festivaali alkoi lupaavasti Berliinin asettuneen brittisäveltäjä Rebecca Saundersin (s. 1967) ”spatiaalisella kollaasilla” Chroma XV (2003–2011). Teoksen esityspaikkana oli ravintola Moskau – uljasta modernia DDR-arkkitehtuuria edustava rakennus, jota Itä-Saksan poliittinen eliitti aikanaan käytti juhlapaikkanaan. MusikFabrik -yhtyeen soittajat olivat sijoittuneet pienissä ryhmissä ison ja avaran ravintolatilan eri saleihin ja huoneisiin, joissa kussakin kuultiin erilaista äänimaisemaa. Kuulijat saattoivat vapaasti vaeltaa huoneesta toiseen ja vaihtaa näin soivaa ympäristöä mielensä mukaan. 35-minuuttisen sävellyksen kokonaisuus hahmottui enimmäkseen hiljaisena, miellyttävänä sointipintana, jota silloin tällöin rikkoivat jostain päin kuuluvat aggressiiviset purkaukset. Tämä installaatio oli henkevä ja herkistävä kokemus.

Myöhemmin samana iltana Moskau-ravintolan kellariklubissa kuultu Michael Vorfeldin ”audiovisuaalinen performanssi” Glühlampenmusik (hehkulamppumusiikki, 2009–2011) antoi jo vahvaa viitettä siitä, ettei Maerz Musikissa suhtauduta turhan tiukkapipoisesti perinteisiin akateemisiin laatukriteereihin. Teoksen visuaalinen osuus rakentui lavalla vilkkuvista erivärisistä hehkulampuista, äänimaailmana taas kuultiin loputonta viallisen sähkölaitteen rätinää. Vaikka sointitapahtumissa ehkä saattoi parin minuutin mittakaavassa havaita jonkinlaista vaihtelua, ei kappale lähes tunnin kestonsa aikana edennyt kokonaisuutena mihinkään suuntaan. Itselleni tämä performanssi oli sekä auditiivisesti että visuaalisesti puuduttava kokemus.

Useimmissa Maerz Musikin audiovisuaalisissa töissä oli mukana video, kuten nykyaikana luontevaa onkin. Sveitsiläisten mediataiteilija Beat Streulin ja muusikko Christoph Gallion tunnin mittaisessa teoksessa ROAD WORKS (2010) nähtiin kahdella valkokankaalla hitaita otoksia New Yorkin katuvilinästä, samalla kuultiin elävänä esityksenä melko konventionaalista hidasta jazzia. Kappaleen kuva- ja äänimaailmoilla ei tuntunut olevan kovin selvää yhteyttä keskenään, ja ohjelmakommentin mukaan ei ollut tarkoitus ollakaan.

Sveitsiläisen muusikko-säveltäjä Michael Wertmüllerin ja ruotsalaisen videotaiteilija Lillevanin yhteisteoksessa Licht – Zeiten (2010/11) visuaalinen osuus rajoittui lähinnä sinänsä taidokkaaseen valotyöskentelyyn. Sävellystyössään Wertmüller tuntui ottaneen mahdottoman laajan haasteen: hänen mukaansa kappaleen tuli ”saavuttaa lyhyessä ajassa kaikki”. Tunnin mittaiseen teokseen mahtuikin niin hälymusiikkia, rokkia, teknoa, jazzia, uusklassista satsia kuin sähköuruilla soitettu tonaalinen koraalikin. Raju ja äänekäs loppunousu villitsi yleisön.

Kokonaisuutena ehkä onnistunein Maerz Musikin performansseista oli liettualaisen Juste Janulyten (s. 1982) Sandglasses (Tiimalasit, 2010) neljälle sellolle, live-elektroniikalle, videolle ja valoille. Teoksen visuaalinen maisema oli tarkoin pohdittu ja kiehtova, ja se nivoutui luontevasti yhteen äänimaailman kanssa. Musiikilliselta ilmaisultaan kappale oli yhtenäinen, melko staattinen ja hyvin elektronisvoittoinen; neljän sellon mukanaoloa sävellyksessä yleensä tuskin edes kuuli.

Visuaalisesti kaikkein vaikuttavimpia, mutta samalla musiikillisesti köyhimpiä performanssiteoksia olivat saksalaisen alva noton (oik. Carsten Nicolai) unitxt / univrs (2011) sekä japanilaisen Ryoji Ikedan datamatics (2007). Molemmat tekijät ovat lähinnä videotaiteilijoita, jotka kuvan lisäksi luovat teoksiinsa myös musiikin. Ilmaisultaan abstraktit video-osuudet olivatkin huikean kiehtovaa seurattavaa, mutta niiden taustalla kuultu heikkotasoinen teknojumputus latisti tunnelmaa. Eikö näin hienoihin videoihin voisi joku oikea (taide)säveltäjä tehdä kunnon musiikkia, joka vastaisi kuvailmaisun monitasoisuuden haasteeseen?

Konsertteja

Ehkä perinteinen konsertti ei sittenkään ole vielä aivan kuoleva instituutio, kun konsertteja myös Maerz Musikissa sentään vielä järjestettiin. Hollantilaispianisti Ralph van Raat (s. 1978) esitti soolokonsertissaan Jonathan Harveyn, Magnus Lindbergin sekä taiwanilaisen Pei-Yu Shin sävellyksiä hienostuneesti ja lyyrisesti. Italialaisen T.R.I.O. -orkesterin konsertti oli mielenkiintoinen kuriositeetti, joskaan ei ehkä kovin täysipainoinen kokemus. Yhtyeen kokoonpanoon kuului ainoastaan Intonarumori-hälygeneraattoreita – futuristisäveltäjä Luigi Russolon (1883–1947) 1910-luvulla kehittämiä laitteita – joille 11 nykysäveltäjää oli kirjoittanut uusia teoksia. Soittimen ilmaisulliset mahdollisuudet osoittautuivat varsin rajallisiksi, ja säveltäjät tuntuivat käyttäneen niitä varsin mielikuvituksettomasti. Konsertin lopussa kuultu Russolon oma kappale vuodelta 1913 oli kirkkaasti tilaisuuden paras.

Ensemble Ascoltan konsertissa kuultiin espanjalaisen Elena Mendozan, taiwanilaisen Pei-Yu Shin sekä irlantilaisen Jennifer Walshin yhtyekappaleet, joissa kaikissa muusikot pääsivät hyödyntämään näyttelijän kykyjään. Musiikilliselta anniltaan teokset olivat varsin vaatimattomia. Kantaesityksenä kuullussa Mendozan sekstetossa Fragmentos de teatro imaginario minua ihmetytti kudokseen niukkuus: yleensä äänessä oli kerrallaan yksi tai kaksi soittajaa, ja varsinaista yhtyesointia ei kuultu lainkaan. Konsertin aikana nähty teatterillisuus tuntui enimmäkseen pitkästyttävältä, ajoittain jopa surkuhupaisalta. Jos muusikko alkaa lavalla lukea sanomalehteä tai pumpata ”rikki” menneeseen trumpettiin pyöränpumpulla ilmaa, en osaa nähdä tilanteessa sen kummemmin hauskaa huumoria kuin nerokasta käsitetaiteellista symboliikkaakaan. Instrumentaalisen teatterin ideoissa ei myöskään sinänsä ole mitään uutta; Mauricio Kagel toteutti ne jo 1960-luvulla. Walshin Violetta Mahon’s Dream Diaries oli konsertin teoksista sävellyksenä kaikkein heikoin, mutta samalla paradoksaalisesti kokonaisuutena onnistunein: teatteria ja videokuvia oli kappaleessa paljon, niiden funktio oli mietitty hyvin, ja ulkomusiikilliset ideat nivoutuivat luontevasti yhteen musiikillisen aineksen kanssa.

Maerz Musikin tilaisuuksista monet järjestettiin ei-perinteisissä musiikin esityspaikoissa, kuten ravintolaklubilla tai vanhassa voimalaitossalissa. Kaksi konserttia kuitenkin pidettiin niinkin vakiintuneessa esitystilassa kuin Berliinin Filharmonian kamarimusiikkisalissa. Alarm Will Sound -yhtye USA:n itärannikolta esitti konserttinsa ensi puoliskolla tarkasti ja vitaalisesti Harrison Birtwistlen, Wolfgang Rihmin ja John Adamsin sävellyksiä. Toisella puoliskolla kuultiin lähinnä sovituksia, jotka flirttailivat pop-musiikin maailman kanssa. John Orfen Dowland Remix (2009), jossa John Dowlandin herkkä Flow My Tears -laulu vääntyi rave-musiikiksi, tuntui lähinnä typerän ärsyttävältä vitsiltä. Seuraavana iltana Alter Ego -ensemblen ja levysoitintaiteilija Philip Jeckin konsertissa kantaesitettiin Bernhard Langin 80-minuuttinen sävellys TablesAreTurned (2011), jossa kamariyhtyemusiikki vuorotteli Jeckin ohjaamien nauhaosuuksien kanssa. Kappaleen soitinosuudet tuntuivat lähinnä jäljittelevän elektronisia luuppeja, ja kokonaisuutena teos jätti varsin tasapaksun ja toisteisen vaikutelman.

Erinomaisen ranskalaisen Diotima-jousikvartetin konsertissa huomiota herätti erityisesti nuoren tsekkiläisen Ond?ej Adámekin (s. 1979) teos Lo que no´ contamo´ (2010), jossa moderni sointimaailma erityisvirityksineen sulautui yhteen plektroilla toteutettujen flamenco-alluusioiden kanssa. Tässä kvartetossa oli innovaatiota, intensiteettiä ja alkuvoimaista draivia! Myös Toshio Hosokawan Blossoming (2007) oli antoisa kokemus: Hosokawa ei ehkä ole maailman persoonallisin säveltäjä, mutta hän osaa kirjoittaa eheää, henkistynyttä ja huomion vangitsevaa musiikkia. Sellaista ei maailmassa ole koskaan liikaa. Sen sijaan italialaisen Aurelio Cattaneon (s. 1974) liquido (2010) sekä Jonathan Harveyn Jousikvartetto nro 3 (1995) eivät tällä kertaa innostaneet. Molemmissa teoksissa kuultiin sinänsä viehättävää, taidokkaasti sävellettyä tekstuuria, jota nopeat korkeat huiluäänet hallitsivat. Kokonaisuutena kappaleet olivat kuitenkin fragmentaarisia ja staattisia, eli niistä tuntui puuttuvan suuntaa.

Amerikanjapanilaisen Ken Uenon sävellyskonsertti alkoi lupaavasti hienostuneella uusimpressionistisella pianoteoksella Disabitato (2007). Konsertin muut teokset olivat kuitenkin kovin yksivakaata ja rytmisesti junnaavaa musiikkia. Monotonisuuden huipentumana kuultiin Uenon ja Robin Haywardin esittämä improvisaatio ihmisäänelle ja mikrotonaaliselle tuuballe: 20 minuuttia tasaista matalaa korinaa ilman mitään havaittavaa rytmistä vaihtelua. (Olin jo lähdössä konsertista kesken pois, kunnes improvisaatio yllättäen loppui.)

Pianistin, saksofonistin ja lyömäsoittajan muodostaman Trio Accanton konsertissa juhlittiin hiljattain 75 vuotta täyttänyttä Helmut Lachenmannia. Toshio Hosokawan Für Walter – Arc Song II (2010) oli kaunis, joskaan ei teknis-ilmaisullisesti kovin monitasoinen karakterikappale. Lachenmannin oppilaan Mark Andren sävellystä durch (2006) hallitsivat odotetusti hälyiset, herkät ja hiljaiset soinnit, mutta ideoiltaan ja tapahtumiltaan teos oli ehkä turhankin niukka. Wolfgang Rihm on profiililtaan kerrassaan monipuolinen säveltäjä: osa hänen tuotannostaan on ehtaa uusromantiikkaa, kun taas konsertissa kuultu Gegenstück (2006) kontrabassosaksofonille, pianolle ja lyömäsoittimille on tyyliltään hyvinkin lähellä Lachenmannin hälymaailmaa. Itsensä Lachenmannin uusi teos, säveltäjän kantaesityksen jälkeen muokkaama 35-minuuttinen laulusarja GOT LOST (2008–2010) tarjosi tietyssä mielessä yllätyksen: kappaleessa oli huomattavasti enemmän ”tavanomaisesti” tuotettuja sointeja ja selvästi vähemmän hälyääniä kuin olin olettanut. GOT LOST on toki aikamme merkittävimpiin kuuluvan säveltäjän painava puheenvuoro, mutta en aistinut siinä aivan saman tason intensiteettiä, ekspressiivisyyttä ja henkistyneisyyttä, jota Lachenmannin musiikilta olen yleensä tottunut odottamaan.

Elokuvamusiikkia ja suomalaisia monodraamoja

Myös suomalaiset säveltäjät antoivat Maerz Musikiin vahvan panoksensa: tapahtumassa esitettiin Perttu Haapasen ja Lotta Wennäkosken monodraamat Nothing to Declare (2010) ja Lelele (2010). Musiikilliselta anniltaan nämä teokset lukeutuivat festivaalin painavimpiin. Perttu Haapanen oli helmikuisen kantaesityksen jälkeen tehnyt sävellykseensä muutoksia, ja Nothing to Declare jätti nyt eheän, intensiivisen ja detaljeiltaan ilmeikkään vaikutelman. Lelele-teoksessa Wennäkosken herkän aistikas musiikki sekä Elina Brotheruksen koskettavat videokuvat saivat katsojan vahvasti eläytymään ihmiskaupan uhrien kohtaloihin. Solistit Nicholas Isherwood ja Pia Freund sekä soitinosuuksista vastannut trio Plus-ensemble esiintyivät vahvasti kautta illan.

Uuden musiikin säveltäminen vanhoihin mykkäfilmeihin näyttää nykyisin olevan maailmalla varsin suosittu ilmiö. Tähän on hyvät syynsä: säveltäjälle tällainen tehtävä voi tarjota sekä visuaalis-dramaattista inspiraatiota että omaa taiteellista pelivaraa. Äänettömien elokuvien kerronta saattaa tietyissä tapauksissa olla sangen modernia, ja moni mykkäfilmi lukeutuukin elokuvahistorian suuriin klassikoihin. Maerz Musikissa nähtiin neljä vanhaa mykkäfilmiä elävän uuden musiikin säestyksellä.

Argentiinalainen Martin Matalon (s. 1958) sävelsi jo vuonna 1995 musiikkia Fritz Langin klassiseen kaupunkidystopiaan Metropolis (1927). Kun elokuvasta hiljattain löydettiin kadoksissa olleita jaksoja, kirjoitti Matalon musiikkia niitä varten lisää. Matalonin detaljirikas, eteläamerikkalaisen rytmisen draivin hallitsema musiikki tavoittaa Langin kiihkeät kaupunkitunnelmat kieltämättä hyvin. Elokuvan edetessä orkesterin äänimaailma alkaa kuitenkin vaikuttaa liian dominoivalta ja päällekäyvältä: staattisia, lyyrisiä ja jopa mykkiä jaksoja saisi musiikissa olla enemmän, jotta myös valkokankaan ilmaisu saisi tilaa. Ensemble Modern toteutti Matalonin partituurin väkevästi.

Japanilaisen Misato Mochizukin (s. 1969) rikas ja hienostunut musiikki toimi täydellisenä vastinparina Kenji Mizoguchin koskettavalle elokuvalle Taki no shiraito (Vesiputouksen valkea lanka, 1933). Mochizukin herkkä sävellyksellinen ilmaisu tuki upeasti Mizoguchin henkevää elokuvakerrontaa, mutta antoi visuaalisille tapahtumille myös omaa tilaa. Teoksen yhtyekokoonpanoon kuului sekä eurooppalaisia että japanilaisia soittimia. Lopputuloksena kuultiin täysin monikulttuurista musiikkia, jossa länsimaiset ja japanilaiset ainekset sulautuivat osaksi yhtenäistä ilmaisukieltä.

Abel Gancen sodanvastainen mammuttielokuva J’accuse (Minä syytän, 1919) oli kerronnallisesti ja visuaalisesti vaikuttava kokemus. Valitettavasti näytöksessä kuultu musiikki ei noussut elokuvailmaisun tasolle. Gary Lucasin yksivakainen kitararokki ei juuri pystynyt reagoimaan filmin tapahtumiin ja tunnelmiin. Ensemble unitedberlinin soittama Reza Namavarin kehnonpuoleinen uusklassinen musiikki ei vakuuttanut elokuvan kanssa yhtään paremmin.

Maerz Musikin päätteeksi nähtiin puolalaisen Dziga Vertovin Neuvostoliitossa tekemä 73-minuuttinen propagandaelokuva Šestaja ?ast´ mira (kuudennes maasta, 1926). Taustalla kuultiin Michael Nymanin musiikkia säveltäjän oman yhtyeen esittämänä. Nuoren neuvostovaltion saavutuksia ja hienoja tulevaisuudennäkymiä ylistävä filmi oli visuaalisesti oivaltavaa ja loisteliasta katsottavaa, mutta maan historiaa tuntevalle elokuvan sisältö asettuu irvokkaaseen valoon. (1920-luvun alussa Neuvostoliitossa oli laaja nälänhätä, johon nykyarvioiden mukaan menehtyi noin 5 miljoonaa ihmistä. Nälänhädän aikana Leninin hallinto kieltäytyi kansainvälisestä avusta ja myi talonpojilta pakko-otettua viljaa ulkomaille.) Nymanin tasaisesti jumputtava minimalistinen musiikki olisi tuskin yksinään jaksanut kauaa kiinnostaa, mutta se tuki hyvin elokuvan kirkasotsaista propagandakerrontaa. Michael Nyman Band, jossa Nyman itse soitti pianoa, toteutti musiikin eloisasti. Esitys sai osakseen rajut buuaukset. Jäi hieman epäselväksi, oliko mielenilmaukset suunnattu Nymanin musiikille vai hänen musiikkinsa pariksi valitsemalleen elokuvalle.

(Kuvat: Kai Bienert)

Helsinki
Elokuvateatteri Orion 10.2. klo 21.30
F.W. Murnau: Nosferatu
livemusiikki Interzone perceptible

Ranskalainen filosofi Edgar Morin on todennut, että ääni luo kuvalle merkityksen. Musica Novan elokuvanäytökset käsittelivät tätä problematiikkaa monipuolisesti: Mauricio Kagelin dadaistinen Ludwig van (1970) rakensi neron kakofonista tajuntaa liittämällä epävireisen, karkean ja hajanaisen musiikkiraidan kuviin käyttötarkoituksensa menettäneistä esineistä, ihmiskehon osista ja pyykkinaruista. Berlin – sinfonie einer Grosstadt (2002), uusintaotos Ruttmanin vuoden 1927 kaupunkisinfoniasta, hahmotteli Berliinin nykypäivää ja menneisyyttä yhden kaikkiin vuodenaikoihin levittäytyvän vuorokauden kautta.

Metropolisinfoniassa Helmut Oehringin ja Iris ter Schiphorstin sinfonia- ja elokuvakonventioita yhdistelevä musiikki tuli jollain tapaa minun ja kuvan väliin. Musiikki kasasi kuviin merkityksiä, jotka eivät tarttuneet niihin, etäännytti arkisia, paljaita näkymiä raskaan kerroksen alle. Musiikin ja kuvan väliin jäi kiusallinen katkos.

Vaikuttavan vastaesimerkin tarjosi Musica novan elokuvaerikoisuuksista viimeinen, F.W. Murnaun vampyyriklassikko Nosferatu – kauhun sinfonia (1922). Elokuvan musiikista vastasi saksalainen kokeellisen elektronisen musiikin duo Interzone perceptible. Sven Hermann ja Matthias Hettmer manasivat esiin leijuvan äänimaiseman, joka tunkeutui kuvan huokosiin, loi toisia tasoja ja kutisti lähes 90 vuoden ajallisen etäisyyden minimiin.

Tarina sijoittuu vuoteen 1838 Wisborgin kaupunkiin Saksaan, johon saapuu kuolemaa levittävä kreivi Orlok, Nosferatu-vampyyri. Ekpressiivinen elokuva seurailee Bram Stokerin romaania, mutta jyrsijänhampainen, kalju ja sipsutteleva Nosferatu on kaukana Stokerin elegantista kreivi Draculasta (jonka Béla Lugosi myöhemmin täydellisyyttä hipoen ruumiillisti). Nosferatu sijoittuukin jonnekin ihmisen ja eläimen välille.

Inhmillisyys/ei-inhimillisyys oli yksi teema, johon Interzone perceptible tarttui. Aavistelevaa kauhua ja jännitettä ilmentävä äänipilvi hyödynsi ihmismäisiä ääniä, raakkuvaa naurua, huokailua, hönkinää ja voihketta, mutta pitkälle muokattuna, tematisoiden keinotekoisuutta, eläimellisyyttä ja konemaisuutta. Inhimillisen ja keinotekoisen rajapinnalla hiiluvat viitteelliset ihmisäänet yhdistettynä hahmojen ilmeisiin tarrautuivat kuvaan, toivat mykkäelokuvan kiinni katsojaan tavalla joka hätkähdytti. Kaikki henkilöt tuntuivat enemmän tai vähemmän epätodellisilta, jolloin Nosferatun lepakkomainen hirviömäisyyskin sai inhimillisiä piirteitä. Ikkunastaan Elleniä tuijottava vampyyri toi suorastaan mieleen öljylamppua katsovan Muumien Mörön.

Vampyyri-Nosferatun identiteettiä kyselevä tulkinta tietää katsovansa kuvaa monien vuosikymmenten tekstikerrosten läpi. Äänimaisema hyödynsi erilaisia auditiivisia intertekstejä: heti alusta alkaen kaikuvainen, humiseva tila yhdistyy kummitusjuniin ja tietokonepeleihin. Magiaa alleviivattiin piipittävällä avaruusmusiikilla, ja ruttohälytyksesä musiikki viittasi sotaan ja lentokoneiden ääniin. Modernit viittauskohteet raikastivat ja tihensivät elokuvakokemusta, korostivat yllättäviä yksityiskohtia ja toivat esiin hienopiirteisiä sävyjä. Perinteinen viulunvinkuna, urkujenulina ja kauhupimputus sitä vastoin jopa tukkivat, peittävät ja tylsyttävät vanhaa kuvaa, ainakin nykyihmisen silmissä. Uusi musiikkiraita merkitsee elokuvalle aina uudelleensyntymää.

Interzone perceptible kaivautui myös perinteisiin kauhuefekteihin. Ovien narinasta, lukkojen kirskunasta, ketjujen kalinasta ja aavemaisesta ulinasta oli muunneltu lievästi abstrahoituja komponentteja, joilla musiikki operoi. Efektiivisyys, eräänlainen ”musique concrète”  olikin sen tärkeä prinsiippi, joskin myös sähköistetyn harmonikan ja kitaroiden instrumentaalisia ominaisuuksia oli hyödynnetty etenkin kaoottisessa kliimaksissa (joka sijoittui Nosferatun kohtalokkaaseen laivamatkaan kohti Wisborgia).

Kaikista kaamivimmissa kohdissa Nosferatun vainoavaa hahmoa oli kohostettu väkevillä efekteillä, jotka eivät paikantuneet totutusti: rapina, joka saattoi olla tulen, veden tai muovin ääntä, helisevä kalina, joka muistutti vain aavistelevasti metallia. Ajattomat äänitehosteet tulkitsivat uudelleen perinteisiä kauhumerkityksiä. Oma osansa ajattomuuden vaikutelmassa oli myös vuoden 1995 restauroidun laitoksen keltaisella, sinisellä, roosalla ja harmaalla värillä, jotka loivat järjestelmällisesti omia merkityksiään maisemiin.

Interzone perceptible ei muodostanut musiikin ja kuvan väliin nimensä mukaista ”välialuetta”, vaan teki kuvasta elävän, kerrosteisen, tuoreen ja oikeasti pelottavan. Näytös osoitti oivaltavasti, miten valtava merkitys musiikilla on elokuvalle: musiikki jäsenteli elokuvan kerronnallisen rakenteen määrittelemällä huippu- ja suvantokohdat, se hahmotteli henkilökuvat, kehitteli tematiikan ja loi uusia merkityksiä (esim. mustan magian ja Transsilvanian määrittäminen scifi-yhteyksistä tutulla kyberäänimaisemalla). Tämän tiedostaminen voi avata uusia ulottuvuuksia minkä tahansa elokuvan katsomiseen. Ja ennen kaikkea musiikin avulla rohkeasti uudelleentulkittuja mykkäelokuvia kokisi mieluusti enemmänkin.