Berliini-kuukauden ensimmäinen huomio: kaupungissa tapahtuu valtavasti, myös heinäkuussa. Toinen huomio: konserttikokemus tuntuu berliiniläisille olevan tärkeämpi kuin meillä. Miltei kaikissa käymissäni konserteissa esiintyjät palkittiin aplodimyrskyllä, kuulijoiden määrästä riippumatta. Juuri kukaan ei näyttänyt nousevan penkistä ennen suosionosoitusten päättymistä. Read More →
Säveltäjä Kaija Saariahon pitkäaikainen yhteistyö ranskalaisen, Libanonissa syntyneen kirjailijan Amin Maaloufin kanssa on merkittävimpiä suomalais-ranskalaisia taiteilijakontakteja kautta aikojen. Maalouf on kirjoittanut libreton kolmeen Kaija Saariahon oopperaan: Kaukainen rakkaus (2000), Adriana Mater (2006) ja Émilie (2010) sekä oratorioon Simonen kärsimys (2006). Viimeisimpien tietojen mukaan yhteistyö ei kuitenkaan enää jatku, vaan taiteilijat jatkavat omia polkujaan. On siis aika tutkia syntyneitä tuloksia.
Amin Maalouf on maineikas romaanikirjailija, jolta on suomennettu kolme teosta: Samarkand (Gummerus 2009), Leo Afrikkalainen (WSOY 2011) ja Maailma järkkyy (WSOY 2011). Lisää suomennoksia kaivattaisiin kipeästi. Suomalaisillekin on näet merkityksellistä, että Amin Maalouf on kesäkuussa 2011 valittu Ranskan Akatemian jäseneksi, vieläpä itsensä Claude Lévi-Straussin istuimen n:o 29 perijänä. Aikaisempina tunnustuksina Maalouf on saanut ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon, espanjalaisen Asturias-palkinnon ja useita kunniatohtorin arvoja.
Mäntän Klubilla järjestettiin 20.–21. heinäkuuta 2011 monitieteinen seminaari, jossa valotettiin Saariahon ja Maaloufin yhteistyön teemoja ja taustoja. Ensimmäinen seminaaripäivä oli omistettu Kaija Saariaholle, toinen Amin Maaloufille. Oheisohjelmana kuultiin konsertti, jossa soitti pianotaiteilija German Danileiko.
Seminaarissa kuultiin kuusi esitelmää.
Lukuisten musiikkielämän persoonallisuuksien elämäkerturina tunnettu FL, KM Pekka Hako kuvasi Kaija Saariahon elämän ja uran olennaisia taitekohtia esitelmässään ”Kaija Saariaho: aika, paikka, elämä”. Suuren säveltäjän – niin kuin meidän kaikkien – elämässä sattuma korjaa satoa. Emme voi ennalta tietää keihin kaikkiin elämän varrella tutustumme. Kaija Saariahon ja Amin Maaloufiin kohtaaminen vuonna 1997 näyttää sattuneen erityisen onnekkaiden tähtien alla, onhan heidän yhteistyönsä rikastanut molempien osapuolten taiteilijakuvaa. Sattuman lisäksi tapaamiseen vaikutti ohjaaja Peter Sellars. Erityisen onnekas näyttää olleen myös Saariahon avioliitto ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa, sillä tämä on tukenut vaimoaan jopa oman säveltäjänuransa kustannuksella. Saariaho on vaikuttanut Pariisissa vuodesta 1982. Hän tajuaa ranskalaisessa parfyymi- ja viinikulttuurissa ynnä muissa seikoissa ilmenevän äärimmäisen herkkyyden viljeltyneen älyn tunnusmerkiksi. Suomessa ihmisen kokonaisvaltainen henkinen kasvatus sen sijaan on laiminlyöty. Niin pettynyt bulkkisuomalaiseen materialismiin kuin Saariaho onkin, hän ei kuitenkaan ole suomalaisuutta hyljännyt. Turvapaikkana, refuge, hänen mielensä pohjalla häämöttää edelleen muuan iso kivi Särkisalmen metsässä, jonne hänellä oli pikkutyttönä tapana paeta pahaa maailmaa.
Musiikkitieteilijä FT Susanna Välimäki loi yleiskatsauksen Saariahon orkesterimusiikkiin otsikolla ”Valo, vaellus, avaruus, uni: mysteerikuvasto Kaija Saariahon orkesterimusiikissa”. Monissa Saariahon teoksissa on esitysohjeena misterioso. Hänen musiikkinsa tutkii olemisen rajatiloja ja luotaa avaruuden syvyyksiä. Tauoilla ja hiljaisuudella on suuri merkitys. Monet teokset, vaikkapa Anssi Karttusen tulkitsema Notes on light (2006), päättyvät eräänlaiseen ”haihtumisen eleeseen”: niiden hehku joko sammuu hiljaisuuteen tai jatkuu loputtomiin. Välimäki johdatteli kuulijoitaan eritoten teokseen D’om le vrai sens (2010), jonka merkillinen nimi on anagrammi lauseesta ”À mon seul désir” (mikäli hyväksymme että vanhassa kirjoituksessa u = v). Tämä arvoituksellinen lause puolestaan esiintyy Clunyn museossa Pariisissa säilytettävässä 1400-luvun gobeliinissa ”Neito ja yksisarvinen” salaperäisen kuudennen aistin kohdalla. Kari Kriikun tulkitsemassa teoksessa klarinetti hirnuu kuin yksisarvinen. Orkesteriteokseen Laterna magica (2008) säveltäjä on kertonut saaneensa inspiraatiota Ingmar Bergmanin elokuvasta Kuiskauksia ja huutoja, jossa välillä tosiaan kuullaan kuiskauksia. Niitä vastaavat sävelteoksessa lukuisat pehmeät h-äänteet: das milde Licht, das milde gefährliche Licht, das traumhafte Licht… Toisinaan elokuvan näkymä rävähtää punaiseksi, ja sävellyksessä sitä vastaa käyrätorvi.
Musiikkitieteilijä, Kaukaisesta rakkaudesta vuonna 2008 väitellyt FT Liisamaija Hautsalo analysoi tällä kertaa Saariahon ja Maaloufin uusinta oopperaa Émilie, joka sai ensi-iltansa Lyonin oopperassa 1. maaliskuuta 2010. Hänen otsikkonsa oli ”Monodraaman monet äänet: Kaija Saariahon ooppera Émilie”. Päähenkilönä on yleisestä tieteenhistoriasta tunnettu fyysikko ja matemaatikko, Newtonin ajatusten esitaistelija markiisitar Émilie du Châtelet (1706–49), jonka rooli oli kirjoitettu Karita Mattilalle. Hänen jälkeensä roolia on ehtinyt tulkita sopraano Elisabeth Futral Spoleton festivaalissa Yhdysvalloissa 2011. Monodraama tapahtuu Lunévillen linnan yhdessä huoneessa, yhtenä päivänä, joka on maanantai 1. syyskuuta 1749. Émilie on tullut raskaaksi uusimmasta ihastuksestaan runoilija Saint-Lambertista ja aavistaa kuolevansa lapsivuoteeseen. Niin tapahtuukin: lapsi syntyy 4. syyskuuta, Émilie kuolee 9. syyskuuta. Sitä ennen hän ehtii kuitenkin jättää rippi-isänsä haltuun valmiiksi saamansa Newtonin Principian kommentoidun käännöksen latinasta ranskaksi. Jälkimaailman silmissä teos tuottaa Émilielle ikuisen maineen, mutta sitä hän ei voi kuollessaan tietää. Fysikaalisissa kirjoituksissaan Émilie on pohdiskellut tulen, valon ja värien olemusta – siis aiheita, jotka ovat luonteenomaisia myös Kaija Saariaholle. Loppukohtauksessa Émilie laulaa auki Newtonin optista teoriaa, jonka mukaan aurinko näyttää keltaiselta, koska se säteilee keltaista valoa. Toisissa maailmoissa voi kuitenkin olla vihreitä aurinkoja. Tai sinisiä. Tai violetteja. Tai verenpunaisia. Tuhansien aurinkojen tanssiessa silmissään Émilie vajoaa ajan huimaavaan kaivoon, tietämättä johtaako se hänet kirkkauteen vai unohdukseen. Teknisenä innovaationa oopperassa kuullaan aika ajoin monodraaman toisena äänenä hänen rakastettunsa Voltairen ääni, joka synnytetään reaaliajassa transponoimalla laulava sopraano miehen ääneksi harmonisoijan avulla. Monologioopperasta tulee siis kuitenkin polyfoninen.
Seminaarin toisena päivänä FT, YTT Osmo Pekonen loi yleiskatsauksen Amin Maaloufin elämään ja teoksiin. Pekosen esitelmä ”Amin Maalouf: idän ja lännen tarinoita” on pääpiirteittäin aikaisemmin julkaistu kokoomateoksessa Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2008). Maaloufin keskeiseen tuotantoon kuuluu yksi tietokirja ristiretkistä, kahdeksan romaania, kaksi pamflettimaista esseetä sekä neljä Saariahon säveltämää näyttämöteosta. Historiallisten romaanien kirjoittajana Maaloufia on usein verrattu Umberto Ecoon, Orhan Pamukiin tai myös Mika Waltariin. Itse hän pitää esikuvinaan vanhoja mestareita kuten Alexandre Dumas’ta, Victor Hugo’ta tai Sir Walter Scottia. Verrattomana tarinaniskijänä Maalouf on saavuttanut historiallisilla romaaneillaan huomattavaa kaupallistakin menestystä. Hänen teoksiaan on käännetty liki neljällekymmenelle kielelle, suomeksi kuitenkin vasta pitkällä viiveellä. Hiljattain suomennetut, jo 1980-luvulla kirjoitetut romaanit Samarkand ja Leo Afrikkalainen soveltuvat oudolla tavalla Lähi-idän nykyiseenkin kuohuvaan tilanteeseen. Samarkandin henkilöhahmoista Hasan-e Sabbah tuo erehdyttävästi mieleen Ossama bin Ladenin, vaikka romaanin kirjoitushetkellä hänestä ei vielä tiedetty mitään. Kyseessä on assassiinien terroristijärjestöä ristiretkien aikana Elbrus-vuoriston Alamutin linnakkeesta johtanut ”Vuoriston vanhus”, jonka muisto osoittaa miten vanhat uskonkiihkoisen väkivallan juuret Lähi-idässä ovat. Samarkandin rinnakkaisteoksena tulisi lukea samasta aiheesta kertova slovenialaisen Vladimir Bartolin (1903–67) romaani Alamut, joka sekin on äskettäin suomennettu. Pamfletti Maailma järkkyy puolestaan on ollut suorastaan profeetallinen, sillä se ennakoi arabimaailman ajankohtaista kuohuntaa. Amin Maalouf esiintyy suurilla forumeilla Lähi-idän nykytapahtumien varovaisen optimistisena tulkitsijana, joka korostaa sivilisaatioiden rauhanomaista vuorovaikutusta Samuel Huntingtonin ”sivilisaatioiden sodan” asemasta. Kaunis esimerkki Maaloufin elämänasenteesta on hänen suomalaisen naissäveltäjän kanssa tekemänsä yhteistyö, joka on lisännyt libanonilaisen kristityn arabin kosmopoliittiseen persoonallisuuteen pienen ripauksen suomalaisuuttakin. Työskentely Saariahon kanssa on tehnyt Maaloufista myös entistä tarkkanäköisemmän naisen sielunelämän kuvaajan, ovathan heidän yhteisten näyttämöteostensa figuurit Clémence, Adriana, Simone ja Émilie sangen poikkeuksellisia naisia.
Keskiajan historioitsija FT Susanna Niiranen tarkasteli esitelmässään ”Trubaduurien kaukainen rakkaus” Saariahon ja Maaloufin ensimmäisen yhteisen oopperan juuria oksitaaninkielisessä trobador-runoudessa. Päähenkilö Jaufré Rudel, Blayen linnanherra, on todellinen 1100-luvun hahmo, joka lienee kaatunut toisella ristiretkellä. Hänen runoistaan on peräisin oopperan avainkäsite amor de lonh, kaukainen rakkaus. Oikean trubaduurin on kärsittävä rakkauden tuhannet tuskat ja voitettava sen sadat esteet. Niihin kuuluu Rudelin ja hänen rakastettunsa Tripolin kreivittären Clémencen välisenä haitallisena ja väärinkäsityksiä aiheuttavana ”kolmantena pyöränä” häärivä Pyhiinvaeltaja, joka symbolisoi lännen ja idän välisen kommunikaation ongelmia. Kyseessä on androgyyninen ”housurooli”, jonka laulaa nainen. Niiranen luetteli myös erilaisia teorioita, joita trubaduuri-ilmiön synnystä on esitetty. Amin Maaloufia epäilemättä miellyttäisi eniten teoria trubaduurilyriikan arabialaisista tai jopa persialaisista juurista. Provencen keskiaikaisen kulttuurin toisessa ominaispiirteessä, kataarien eli albigenssien harhaopissa, on yhtymäkohtia myös manikealaisuuteen, jonka perustajasta profeetta Manista Amin Maalouf on kirjoittanut suomentamattoman romaanin Les Jardins de lumière (1991). Tarpeetonta edes huomauttaa, että Mani ja Amin ovat anagrammeja.
Renessanssin historioitsija FT Pekka Masonen otti esitelmässään ”Kuviteltu mies: Leo Africanus toden ja tarun hämärässä” lähempään tarkasteluun Amin Maaloufin vuonna 1986 ilmestyneen läpimurtoromaanin nimihenkilön. Tämä oli Granadassa syntynyt mauri, joka kotikaupunkinsa kukistumisen 2.1.1492 jälkeen lapsena evakuoitiin Marokkoon ja eteni siellä sulttaanin diplomaatiksi. Hän teki laajoja matkoja, mutta joutui eräällä niistä kristittyjen kaapparien panttivangiksi Välimerellä. Hänet myytiin Medici-sukuisen paavi Leo X:n kotiorjaksi, mutta tämä mieltyi oppineeseen arabiin niin paljon, että kastoi hänet omalla nimellään ja otti hänet paavilliseksi kirjastonhoitajakseen. Leo Africanus kirjoitti kuuluisan teoksen Cosmografia dell’Africa (Venetsia 1550), joka säilytti asemansa tärkeänä tietolähteenä Saharan eteläpuolisista maista jopa 1800-luvulle asti. Tiedämme historiallisesta Leo Africanuksesta sangen vähän, joten hahmo on tarjonnut romaanikirjailijalle mahdollisuuden täyttää tarinan aukkopaikat fiktiolla. Masonen puolestaan on historioitsijan kriittisyydellä tarkastellut Leo Africanusta väitöskirjassaan The negroland revisited: discovery and invention of the Sudanese Middle Ages (2000). Hän arvostaa Dietrich Rauchenbergerin tutkimusta Leo Africanuksesta (1999) perusteoksena, mutta pitää Natalie Zemon Davisin uudempaa kirjaa (2007) liian spekulatiivisena. Maaloufin romaani on joka tapauksessa nostanut Leo Africanuksen historian hämärästä yleiseen tietoisuuteen ja jopa eräänlaiseksi kulttuurienvälisyyden kulttihahmoksi.
Mäntän seminaarissa kaiken kaikkiaan toteutui harvinaislaatuisella tavalla monitieteisen tutkimuksen idea. Oopperatutkimus oli seminaarin kantavana voimana, mutta mielenkiintoisia ekskursioita tehtiin historiaan ja kirjallisuudentutkimuksen, kielten, uskontojen ja kulttuurin värikkääseen maailmaan. Palaset loksahtelivat kohdalleen, ja eri tieteitä edustaneista näkökulmista syntyi visio Saariahon ja Maaloufin maailmasta.
Kaija Saariaho itse kirjoitti seminaariin lähettämässään tervehdyksessä näin:
”Olen valtavan iloinen tästä hankkeesta, kuten on myös Amin Maalouf. Toivon seminaarin antavan teille johtolankoja niistä rikkaista mahdollisuuksista, jotka piilevät kaukaisten kulttuurien hedelmällisissä kohtaamisissa. Itselleni yhteistyö Aminin kanssa on avannut oven rikkaaseen maailmaan ja näen myös oman taustani nyt uusin silmin. Kokemuksemme ikään kuin sulautuivat yhteen ranskan kielen avulla, sen kautta, ensin loputtomissa keskusteluissamme ja sitten niistä syntyneissä libretoissa. Aminin avoimuus ja myötäelävä herkkyys ovat olleet näissä prosesseissa aina ihmetykseni aihe. Kulttuuriemme suuret erot ja toisaalta saumaton – vaikkeikaan aina helppo – yhteistyömme osoittaa kuinka yleismaailmallisia ovat ne teemat, joita olemme yhteisissä teoksissamme käsitelleet. Itse olen tätä kirjoittaessa Ranskan maaseudulla säveltämässä. Lähetän teille täältä auringonkukkien keskeltä parhaat terveiseni ja kiitokseni seminaarin järjestäjille!”
Seminaarin järjestäjänä puolestaan osoitan kiitokseni Mänttä-Vilppulan kaupungille, jossa ihmeelliset asiat ovat mahdollisia. Mänttä ei suotta hakenut Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011, jollainen se oli ainakin kahtena kauniina ja kuumana heinäkuun päivänä Mäntän Klubilla kokoontuneiden seminaarilaisten mielestä.
Naantalin musiikkijuhlat tarjoaa jälleen runsaan kattauksen erilaisia kokonaisuuksia kesäisissä miljöissä. Musiikkijuhlat jatkuvat vielä tämän viikonlopun. Kaksi kesäkuun viikkoa kestävillä festivaaleilla uusinta suomalaista edustivat Olli Kortekankaan kantaatti Pyhiinvaeltajan lauluja ja Jaakko Kuusiston Makuukamariooppera. Vanhaa musiikkia kuultiin useassa konsertissa, ja tarjolla on myös hyvä valikoima ikivihreitä suosikkeja Schönbergin Kirkastetusta yöstä ja Sibeliuksen viulukonsertosta kamarimusiikin klassikoihin. Väliin mahtuu mitä erilaisimpia teemoja ja teoksia. Yksi festivaalin jännittävimmistä konserteista radioidaan Yle radio yhdellä tänä iltana: silloin ohjelmassa on Esa-Pekka Salosen, Aulis Sallisen, Alban Bergin ja Sofia Gubaidulinan teoksia sekä Saint-Saënsin Eläinten karnevaali. Lavalla musiikkijuhlien vakiovoimia.
Keskiviikkoiltana esiintyi yksi Naantalin perinteisimmistä vieraista, kamariorkesteri Avanti! johtajanaan Krzysztof Penderecki. Tasapainoinen ohjelma sisälsi Pendereckin Sinfoniettan jousiorkesterille sekä klarinettikonserton, ja väliajan jälkeen täysi kirkko kuuli Dvo?akin serenadin jousille E-duuri. Avanti! soi laakeassa, matalahkossa luostarikirkossa rouheasti, kaiken aikaa miellyttävän pehmeästi ja laulavasti.
Pendereckin Sinfonietta vuodelta 1992 on muodoltaan hyytävän harmoninen teos, joka luo itselleen tiukan muotopohjan ja realisoi vastustamattomasti sen mahdollisuudet. Viisitoistaminuuttinmen kappale sulkeutuu miltei kuin pallo, mutta leikkisyyden ja meditatiivisten soolotaitteiden verkosto tuo siihen ihastuttavaa särmikkyyttä. Penderecki johti teoksen rennosti mutta ehdotonta rytmisyyttä korostaen, jolloin vuorovaikutusten linjat piirtyivät esiin herkullisen puhtaina ja eleettöminä. Mainiot Petteri Poijärvi, alttoviulu, ja Tuija Rantamäki, sello, soittivat teosta rytmittävät soolo-osuutensa sielukkaasti ja iskevästi.
Jos Sinfoniettassa korostui nautinnollinen muoto, on Pendereckin alun perin alttoviululle, jousille ja lyömäsoittimille säveltämä konsertto rakenteeltaan vaikeammin hahmotettava. Nyt teoksesta kuultiin klarinetille sovitettu versio, solistina kokenut naantalinkävijä Michel Lethiec. Tunnepaletiltaan synkkä konsertto toi mieleen Pendereckin muut ”traumamusiikit”, kuten Puolalaisen requiemin tai Valituslaulun Hiroshiman uhreille. Penderecki johti jäntevästi mutta vähäeleisesti, eikä orkesteri tuntunut löytävän selkeitä kontrasteja teoksen dramatiikkaa jäsentämään. Lethiec soitti osuutensa vakaan sielukkaasti ja punnitusti, mutta läpi konserton jatkunut apeanharmaa nyanssi ei täysin riittänyt kannattelemaan kokonaisuutta.
Dvo?akin elämäniloinen jousiserenadi tarjosi konsertin lopuksi miellyttävää vastapainoa. Penderecki antoi Avanti!lle paljon vapautta varsin suurpiirteisellä johtamistavallaan, mikä toimi kokonaisuutena nautittavasti: orkesteri soitti vapautuneesti ja rennon sädehtivästi avaralla otteella. Pieniltä epäpuhtauksilta ja epätarkkuuksilta ei vältytty, mutta etenkin scherzossa oli virtaus sitäkin parempi.
Seuraavana iltana kirkon täytti hyvin erilainen ohjelma, kun yhdistävänä teemana oli moniaistisuus ja ehkä myös monitaiteisuus. Visuaalisuutta ja runollisuutta implikoivasti konsertti olikin otsikoitu ”Näkyjä.” Eksoottissävyisen ohjelman aloitti kuitenkin Aulis Sallisen viime kesänä Naantalissa kantaesitetty pianotrio ”Visions fugitives”, Pakenevia näkyjä, jonka innoitus säveltäjän mukaan on sokeutumisessa. Sergei Prokofjevin pianosarjasta alaotsikkonsa saanut teos ei siis hahmottele ohikiitäviä unikuvia kuten esikuvansa, vaan tarttuu aiheeseen kirjaimellisesti.
Toistolle ja pysähdyksille rakentuvat toisiaan hapuilevat taitteet hailenivat, valuivat pois. Elina Vähälä, musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Arto Noras ja Ralf Gothóni, joille Sallinen oli teoksen kirjoittanut, soittivat erinomaisella kosketuksella, puhuttelevasti ja kirkkaasti. Eritoten Vähälän viulun sointi oli häikäisevä, ja teos jätti kauttaaltaan helmeilevän valoisen vaikutelman. Tämän melkein rituaalisen ”sokeutumisen” jälkeen yleisön eteen maalattiin sadunomaisia ja runollisia musiikkikuvia.
Kamarisovitus Claude Debussyn sävelkuvasta Prélude à l’après-midi d’un faune antoi läpikotaisin tuttuun kappaleeseen mukavasti uusia näkökulmia, kun eteeriset harput korvasi Juhani Lagerspetzin tiheäsointinen urkuharmoni ja kevyttä tekstuuria täydensi Joonas Pohjosen piano-osuus. Jouset (Régis Pasquier ja Jaakko Kuusisto, viulu, Bruno Pasquier, alttoviulu, Niklas Schmidt, sello, Jurek Dyba?, kontrabasso) ja puhaltimet (Mikael Helasvuo, huilu, Jorma Valjakka, oboe ja Michel Lethiec, klarinetti) erottuivat selkeinä segmentteinään, jolloin teoksen rakenne hahmottui ikään kuin läpivalaistuna. Mikael Helasvuon huilusoolot nousivat esiin persoonallisina, ja sointi oli intiimimpi ja aistivoimaisempi verrattuna orkesteriversioon, jolloin kappale muistuttaa enemmän mattapintaista kuvaa. Viehättävyydestään huolimatta riisuttu kokonaisuus ei ollut ongelmaton: sointi oli monin paikoin epätasapainoinen, tasapaksu ja epäyhtenäinen.
Välipalana kuultiin suositut mutta kuluneet Pantomiimi ja Tulitanssi Manuel de Fallan baletista Noiduttu rakkaus. Mielenkiintoa piti yllä puolalainen kontrabasisti Dyba?, jonka vauhdikas ja moni-ilmeinen soittimenkäsittely ilahdutti.
Konsertin toinen espanjalainen Joaquín Turina sävelsi vuonna 1942 sarjan Las Musas de Andalucia, jonka osat on nimetty antiikin muusien mukaan. Maalailevasti otsikoidut (Appelsiineja ja oliiveja, Heijastuksia, Hymni jne.) karakterikappaleet on vielä omistettu erilaisille kulttuurin edustajille, joita säveltäjä ihaili. Kokoonpanot vaihtelevat soolopianosta jousikvartettoon sekä pianon säestämiin soolo-osuuksiin, siten että teos ryhmittyy sopraano-osuuksien ympärille. Vaikka aiheet kattavat kulttuurin osa-alueita kaunopuheisuudesta rakkauslauluihin, keskittyy teos ehkä pikemminkin andalusialaisen tunnelman kuin eri taiteiden olemusten kuvaamiseen.
Amerikkalainen Fine Arts Quartet ei ole ollut sillä tasolla kuin on totuttu; soitosta puuttui ryhtiä ja puhtautta. Toisaalta myös Turinan jousiosuudet olivat selvästi konventionaalisempia kuin värikylläiset ja mehevästi poukahtelevat soolopiano-osat (sankarirunouden muusa Kleio, tähdistä katsomisen muusa Urania ja tanssin muusa Terpiskhore), jotka Ralf Gothóni tulkitsi metallinkalskeisen hehkuvasti ja pulppuilevasti. Anna-Kristiina Kaappolan pehmeä ja vahva sopraano soi samettisesti espanjalaista tunnelmaa.
Kesä 2011 tarjoaa jälleen laajan kattauksen erilaisia musiikkifestivaaleja, joista löytyy niin uutta ja yllättävää kuin tuttua ja perinteistä jokaisen makuun. Kenties omaperäisimmistä teemavalinnoista vastaavat Kuhmon kamarimusiikki ja Korsholman musiikkijuhlat. Kuhmossa tutkitaan Vladimir Mendelssohnin rakentamassa kokonaisuudessa muodonmuutoksia ja evoluutiota musiikin historiassa näkökulmien ulottuessa kissaeläimistä Paganiniin, ja Marko Ylösen luotsaamien Korsholman musiikkijuhlien punaisena lankana ovat neljä elementtiä.
Uusinta musiikkia tarjoavat Viitasaaren Musiikin aika, Avanti!n Suvisoitto Porvoossa ja Sysmän Suvisoitto. Viitasaaren säveltäjävieraana on Enno Poppe Saksasta, ja Sysmässä kuullaan Jouni Kaipaisen, Olli Mustosen ja Jaakko Kuusiston musiikkia. Avanti! puolestaan tutustuttaa meidät norjalaiseen Maja Ratkjeen ja amerikkalaiseen Nico Muhlyyn. Muhly, jonka ensimmäinen suuri ooppera Two Boys saa pian kantaesityksensä Lontoossa ja joka on niittänyt mainetta mm. Björkin sovittajana, kuuluu tämän hetken kiintoisimpiin säveltäjänimiin.
Festivaalit myös inspiroituvat täysin rinnoin Suomen kesäisestä luonnosta. Pekka Kuusiston johtama yllätyksellinen Meidän festivaali sukeltaa Ainolan metsään. Turun kulttuuripääkaupunkivuotta juhlistavat Loisto-konserttisarja Turun saaristossa ja Soivat kirjeet -konserttisarja, joka matkaa vanhaa postitietä Tukholmasta Ahvenanmaan kautta Turkuun. Turun kulttuurikesä huipentuu Turun Musiikkijuhliin, joiden erityistärpiksi nimettäköön breakdance-koreografiaa ja kuvaprojisointeja hyödyntävä Stravinskyn Kevätuhri. Syksy alkaa tuttuun tapaan Helsingin juhlaviikkojen myötä.
Klassisen musiikin festivaaleja kesällä 2011
Kesäkuu:
Urkuyö ja Aaria 2.6.-25.8. Espoon Tuomiokirkko. Mm. Kari Tikan oopperan Tuuli puhaltaa missä tahtoo -kantaesitys
Riihimäen kesäkonsertit 7.-12.6.
Naantalin musiikkijuhlat 7.-19.6. Mm. Olli Kortekankaan kantaatti De virtute in virtutem.
Kymijoen lohisoitto 8.-12.6. Mm. Kymi sinfonietta, Stravinsky-kvartetti, Suomalaisen barokkiorkesterin yhtye
Kallio-Kuninkalan kamarimusiikkifestivaali, Järvenpää 6.-12.6. Mm. Zagros-ensemble ja fagottiyhtyeet Vekotin ja Vital bassoon
Ilmajoen musiikkijuhlat 9.-19.6. Mm. Ilkka Kuusiston ooppera Taipaleenjoki
Pori Organ 13.-19.6. Mm. Kalevi Kiviniemi ja Olivier Latry.
Iitin musiikkijuhlat 15.-18.6. Mm. Laura Mikkola, Jaakko Ryhänen, Lahden kamariorkesteri
Mäntän musiikijuhlat 28.-6.7. Teemana Franz Liszt, mm. Olli Mustonen, Henri Sigfridsson, Soyeon Lee.
Heinäkuu:
Avanti!n Suvisoitto, Porvoo 29.6-3.7. Säveltäjävieraina Maja Ratkje ja Nico Muhly
Musiikkia! Ruovesi 1.-3.7. Okko Kamun kanssa esiintyy 11 muuta kapellimestarimuusikkoa.
Savonlinnan oopperajuhlat 1.-27.7. Lohengrin-Tosca-Don Giovanni
Sysmän Suvisoitto 2.-9.7. Uutuuksina Jouni Kaipaisen ja Olli Mustosen musiikkia.
Mikkelin musiikkijuhlat 3.-9.7. Valeri Gergijev ja venäläisiä klassikoita
Hauhon musiikkijuhlat 5.-9.7. Mm. Virtuosi di Kuhmo sekä vuoden nuori taiteilija pianisti Sanna Iljin.
Musiikin aika, Viitasaari 5.-10.7. Teemana näyttämöllisyys, säveltäjävieraana Enno Poppe.
Sääksmäki soi! 6.-10.7. Teemana kontrastit.
Kuhmon kamarimusiikki 10.-23.7. Teemana musiikkin muodonmuutokset, lainaukset ja vaikutteet. 75 konserttia, 130 kansainvälistä muusikkoa.
Kaustinen Folk Music Festival 11.-17.7. Pelimannius ja mitä se on.
Kokkolan oopperakesä 14.-22.7. Taikahuilu sirkusteltassa.
Volter Kilpi Kustavissa 15.-17.7. Kirjallisuuden ja musiikin välisiä yhteyksiä
Hangon musiikkijuhlat 17.-22.7 Piazzolasta Zemlinskyn kautta Salliseen.
Crusell-viikko, Uusikaupunki 23.-30.7. Crusell-fagottikilpailu, vierailevina yhtyeinä mm. Meta4, Virtuosi di Kuhmo, Il Vento.
Meidän festivaali, Järvenpää ja Tuusula, 24.-30.7 Barokista Saariahoon, Palefacesta Schubertiin.
Joroisten musiikkipäivät 27.-31.7. Aiheena soivat tilat eri muodoissaan, musiikkia Bachista klezmeriin.
Korsholman musiikkipäivät, Vaasa ja Mustasaari 27.-3.8. Teemoina neljä elementtiä ja 100 vuotta täyttävä Erik Bergman.
Elokuu:
Lahden urkuviikko 1.-7.8. Bachia ja romantiikkaa.
Kartina-kamarimusiikki, Ahvenanmaa 1.-6.8. Teemana kirjeitä ja merimatkoja, Erik Bergmanin ja Lisztin juhlavuosia unohtamatta.
Kamarikesä, Helsingin Ritarihuone 2.-7.8. Ainoa helsinkiläinen kesäfestivaali, teemana Yön tanssi.
Tammisaaren kesäkonsertit 4.-8.8 Jukka-Pekka Sarastekin muistaa Bergmania.
Rauman Festivo 4.-10.8. Mm. Jousia Ensemble, Mark ja Ralf Gothóni, Elina Vähälä.
Turun musiikkijuhlat 5.-18.8 Teemana valo ja pimeys. Mm. Valeri Gergijev, Topi Lehtipuu, säveltäjä Sebastian Fagerlund.
Luosto Classic 11.-14.8 Kantaesityksenä Uuno Klamin Kalevala-sarja sovitettuna kuudelle pianolle (!) ja lyömäsoittimille.
Oulunsalo soi 6.-10.8. Meta4 -kvartetti vieraineen, klassisromanttista ohjelmistoa Jouni Kaipaisen ja Kalevi Ahon musiikilla ryyditettynä.
Vantaan musiikkijuhlat 7.-14.8. Suomalainen barokkiorkesteri ja lukuisia kansainvälisiä vieraita. Teemana kielisoittimet.
Helsingin juhlaviikot 19.8.-4.9. Runsaasta ohjelmasta mainittakoon Jordi Savall ja Hesperion XXI sekä pianisti Yundi. RSO hyvästelee Finlandia-talon Mahlerin kakkosella.
Siitä vain kalenterit esiin ja kesän ohjelmaa sorvaamaan! Amfionin konserttikalenteriin päivitetään valikoituja tärppejä ja erityisvinkkejä kesän festivaaliohjelmistoista. Toimitus on mukana useilla festivaaleilla.
Musiikkitiede Suomessa 100 vuotta -näyttely on laitettu esille Kansalliskirjaston Rotundaan, paikkaan, joka omalla akateemisuudellaan huokuu arvokasta historiallisuutta. Rotundan lasikupolin alla ovat tuhannet tutkijat kulkeneet tiedonjanoisina jonkin pölyisen, mutta tutkimukselle mittaamattoman arvokkaan arkistokappaleen herättämän innostuksen valtaamina jo yli sadan vuoden ajan. Nyt tuo kupoli saa todistaa musiikkitieteen taivalta Suomessa.
On tietenkin hyvin vaikeaa määrittää jonkin tieteenalan syntymistä erityisen tarkasti, etenkin kun kyse on jostain taiteen parissa tehdystä tieteestä. Ovathan kaikki säveltäjät ja muusikot tehneet havaintoja musiikista, luoneet teorioita, kyseenalaistaneet vanhaa tietoa, ottaneet uutta tietoa tilalle. Luomisen ilo ja pakko ovat ajaneet kuin varkain taiteen tekemistä tieteen puolelle, sillä onhan taidettakin luotava jonkin systeemin ja teorian pohjalta järjen johdattelemana. Suomessakin siis aivan varmasti yli sadan vuoden ajan.
Tällä kertaa tuo merkityksellinen sata vuotta on kuitenkin laskettu Musiikkitieteellisen yhdistyksen perustamisesta 1911, missä puuhamiehenä hääri ennen kaikkea kansanmusiikin keräilijänä ja ensimmäisenä musiikkitieteen professorina tunnettu Ilmari Krohn.
Mitä kaikkea mahtuukaan tuohon sataan vuoteen! Näyttelyyn on kerätty suuri määrä erilaisia julkaisuja ? niin tieteellisiä kuin vähemmän tieteellisiä ? jotka valottavat musiikin tutkimuksen moninaisuutta ja kehitystä, joka on etenkin viime vuosina laajentunut hyvin monitieteiseksi käsittämään muun muassa sosiologisia, fysikaalisia ja psykologisia ilmiöitä musiikin ja äänten parissa. Näyttelyyn on kerätty julkaisuista vapaasti selattavissa olevia näytekappaleita, joihin tutustumalla voi saada edes jonkinlaisen vastauksen kysymykseen: mitä musiikin tutkija sitten tutkii?
Ainakin se tutkii Sibeliuksen ja muiden säveltäjien musiikkia, myyttien suhdetta sävellyksiin, psykoanalyyttistä lähestymistä musiikkiin, valaiden laulua, äänimaisemia ja uusimpana virtauksena musiikin käsittelyä aivoissa. Viimeksi mainittu on etenkin Jyväskylän yliopiston projekti, mikä onkin nostanut Jyväskylän profiilia musiikin tutkimuksen vahvana edelläkävijänä Suomessa. Kaikki musiikkitiedettä opettavat yliopistot on esitelty lyhyin, mutta kattavin tekstein seinälle ripustetuissa julisteissa, kuvien kera. Satavuotinen historia on pilkottu pieniin mikrohistorioihin.
Viidessä kerroksessa esiteltävä näyttelyaineisto on järjestetty historian mukaan niin, että vanhin musiikkitiede on alimpana, ja ylöspäin portaita kuljettaessa saavutaan hiljalleen nykypäivään, uusimpiin tutkimuksiin ja tieteen saavutuksiin. Vitriineihin on kerätty arvokkaita esineitä, vanhoja niteitä omistuskirjoituksin sekä kuvia kiehtovan musiikkihistorian varrelta, vain lasi erottaa nykypäivän katsojan historian arvokkaasti kellastuneilta lehdiltä. Näyttelyn mielenkiintoisimmaksi osaksi nousee yläkertaan esille laitetut rautakautiset esineet, jotka ovat Riitta Rainion tutkimusaineistoa hänen väitöskirjaansa ’Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset – äänimaiseman arkeologiaa’. Vuonna 2010 tehty väitös on yksi uusimmista, mutta katsoo kauemmas historiaan kuin mikään musiikin suomalaistutkimus aiemmin, tuhansien vuosien taakse.
Näyttely on varsin laaja ja monipuolinen, eikä se sovi kiireisen kaupunkikierroksen välietapiksi. Esineistöön ja julisteisiin kannattaa varata aikaa, jotta satavuotisen musiikkitieteen moninaisuus, historia ja vaiheet avautuisivat selvänä kokonaisuutena, jonka polut risteilevät läpi tieteiden ja taiteiden yhdistyäkseen yhdeksi merkittäväksi, satavuotiaaksi tieteenalaksi.
Musiikkitiede Suomessa 100 vuotta -näyttely
Kansalliskirjaston Rotundassa
4.6.2011 asti
Vapaa pääsy
http://www.kansalliskirjasto.fi/kulttuuritoiminta/nayttelyt/rotunda.html