Category Archives: Artikkelit

Oopperatalon lämpiössä kuhisee lapsia, aikuisia, kameramiehiä. Soitinyhtye harjoittelee vimmatusti, konsertin alkuun on vielä muutama minuutti. Alkamassa on Kuule, minä sävellän! –lasten sävellyshankkeen matinea. Alun perin New Yorkin filharmonisen orkesterin lanseeraamassa projektissa lapset säveltävät yhdessä ammattilaisten kanssa ja kuulevat aikaansaannoksensa ammattilaisyhtyeen esittämänä. Projektia on toteutettu Yhdysvalloissa vuodesta 1995 alkaen. Suomeen hankkeen toi kiinnostus suomalaista musiikkikasvatusta kohtaan. Musiikkitalossa järjestetty työpaja toi yhteen kaikki musiikkitalon toimijat sekä säveltäjät Olli Kortekankaan, Jukka Linkolan ja Jovanka Trbojevicin.
– Orkesteri-instituutio tarvitsee jotain uutta, ja sitä se voi saada lapsilta, hanketta johtanut New Yorkin filharmonisen orkesterin entinen kontrabasisti ja säveltäjä Jon Deak alusti. Kuunnelkaa uusin korvin tätä maailman tuoreinta musiikkia.

Vain kolme päivää kestäneeseen työpajaan osallistui kymmenen 10-13 –vuotiasta lasta, jotka käyvät sävellystunneilla musiikkiopistoissa eri puolilla pääkaupunkiseutua. Projektin tässä vaiheessa mukana olivat Aina Hidama, Ainoliina Riikinsaari, Arttu Jauhiainen, Leo Huttunen, Daniel King, Emma Rönkkö, Adelia Spånberg, Tara Valkonen, Antti Puumala ja Leon Schnabel Keski-Helsingin musiikkiopistosta, Espoon musiikkiopistosta ja Musiikkiopisto Juvenaliasta. Nuoret säveltäjät tekivät kaiken itse alusta loppuun, orkestraatiota myöten. Ammattilaiset auttoivat notaatiossa. Intensiivinen, nopea työrupeama näkyi konsertissa: viimeinen kappale valmistui 20 minuuttia ennen esitystä, ja jotkin kappaleet piti esittää kahteen kertaan, jotta haluttu lopputulos saataisiin välitettyä. Jon Deakin mielestä tämä oli tärkeää:
– Näihin sävellyksiin on suhtauduttava täysin vakavasti.

RSO:n, HKO:n ja Sibelius-Akatemian muusikoista koostuva yhtye paneutuikin musiikkiin omistautuneesti. Konsertti oli oikeastaan vielä osa työpajaa: kappaleet olivat vielä syntymisensä tilassa, kuten Deak niitä luonnehti. Nuoret säveltäjät seurasivat esityksiä tarkkaavaisesti partituuri flyygelin kannelle levitettynä. Lopputulokset kirvoittivat tyytyväisiä hymyjä, ja monet kiittivät soittajia aidon kapellimestarin elkein kumarruksia johtaen ja solisteja nostattaen.

Pikku kappaleet olivat hykerryttävää kuultavaa. Ote harmoniaan ja rakenteeseen heijasti jo vankkaa kokemusta ja kypsyneisyyttä. Soittimien – vaikkapa kanteleen, pikkolon tai kontrabasson – ominaisuudet oli huomioitu, ja yhteen kietoutuvat ja toisiaan imitoivat äänet kertoivat kerroksellisuuden tajusta. Jokaisessa kappaleessa oli mietitty idea, joka usein perustui jonkinlaiselle kontrastille, niin kuin vuorokaudenaikojen vaihtelulle Ainoliina Riikinsaaren kappaleessa. Kunnianhimoa ja luovuutta ei puuttunut:

– Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin tehnyt kappaleesta pitemmän ja juonikkaamman, Tara Valkonen kertoi kappaleestaan ”Tom tom tomato juice”. Musiikki oli lapsille selvästi ilmaisukeino, ja kappaleiden lyhyydestä huolimatta monesta välittyi oma tyyli. Säveltäjien esitellessä luomuksiaan huomiota kiinnitti vuolas mielikuvituksellisuus itse musiikillisten tapahtumien hahmottamisessa. Monet lapset tuntuivat näkevän muotosuhteita, orkestraatiota ja rakenteen kontrasteja kuvina ja kertomuksina. Arttu Jauhiaisen kappaleessa mies saa kiinni ”kolme kertaa veneen pituisen valaan”, Leo Huttusen ”Jouluepisodeissa 1 ja 2” kuvattiin rikkaiden ja köyhien jouluja, ja Emma Rönkön ”Yllätysten syksyssä” melodiakenttä katkeaa pulppuilevaan kaaokseen, kun syysruskassa havaitaan yllätys. Tätä yllätystä säveltäjän ei tarvinnut tähdentää: musiikki puhui puolestaan. Samaa luottumusta omaa musiikkia kohtaan henki muidenkin nuorien säveltäjien puheesta.

Kappaleet myös kiinnittyivät traditioon, joskus hyvinkin leikkisästi. 1900-luvun musiikin sointimaailma oli tuttu, ja vaikutteita oli haettu kansanmusiikista tai jazzista. Lapset eivät epäröineet laittaa musiikillisia konventioita uuteen uskoon: Leon Schnabel antoi Für Eliselle kyytiä, ja Daniel King terästi barokkia etnorytmeillä kappaleessaan ”Vivaldi con Africa.”

Kuule, minä sävellän! –projekti jatkuu keväällä 2012. Silloin mukaan tulee lapsia eri oppilaitoksista.

Sormina

Sormina on Juhani Räisäsen kehittelemä kokeellinen sähköinen instrumentti ja taiteellinen työkalu, joka samanaikaisesti kykenee tuottamaan sekä ääntä että kuvaa. Se on osa Räisäsen väitöstutkimusta Aalto-yliopiston Medialaboratoriossa. Räisäsen väitöskirjan nimi on Sormina – A New Musical Instrument. Sormina koostuu kolmesta osasta: käyttöliittymä, tietokone-ohjelma sekä langaton yhteys käyttöliittymän ja tietokoneen välillä. Käyttöliittymä koostuu kahdeksasta puisesta säätimestä, potentiometristä, joista jokainen ohjaa tiettyä kuvan ja äänen parametria. Säätimet lähettävät ohjausdataa MIDI-muodossa langattoman yhteyden välityksellä tietokoneelle. Istuimme Juhanin kanssa alas hänen työhuoneellaan Suvilahdessa ja keskustelimme Sorminasta.
– Sormina on sähköinen soitin, jonka konseptin olen itse suunnitellut. Alusta lähtien koin tärkeänä, että pitää suunnitella myös soundi sekä miettiä miltä soitin tuntuu käytettäessä. Halusin, että soitinta operoidaan sormilla, Räisänen kuvailee soitintaan. Soundi pitää rakentaa samalla kuin soitin. Käyttötuntuman ja soundin pitää liittyä toisiinsa, Räisänen jatkaa.

Merkittävin ero akustisiin soittimiin nähden on tietenkin se, että soittimen äänilähde on erillään käyttöliittymästä. Tämä varmasti herättää kysymyksen siitä, kuinka vahva soinnillinen identiteetti Sorminaan voidaan liittää kun sen synteesiosio on erillään soittimesta. Eikö käyttöliittymän ja äänilähteen väliin voida  periaatteessa asettaa mitä tahansa? Tätä käsitystä Räisänen pyrkii kuitenkin kyseenalaistamaan.
– Päämääränä on, että käyttöliittymään ei voida liittää mitään muuta soundia. Toki fyysisesti voi, mutta samalla tavoin voidaan esimerkiksi preparoida pianoa, jolloin sen soundi muuttuu, ja tällöin puhutaan preparoidusta pianosta, Räisänen toteaa. Ero kontrollerin ja soittimen välillä on mielestäni vain määrittelykysymys, Räisänen jatkaa.

Räisänen kertoo haluavansa haastaa ajatusta koneen kylmyydestä tai etäisyydestä, mielikuva joka edelleen hyvin usein liitetään tietokonepohjaiseen musiikkiin.
– Olen yrittänyt tehdä inhimillisen, lämpimän ja läheisen tavan tehdä musiikkia, Räisänen toteaa. Hänen mielestä kysymys on lopulta suunnittelusta, siitä millainen käyttöliittymä rakennetaan.

Mielikuva kylmyydestä ei voi liittyä pelkästään sointiin, sillä sähköisen soittimen sointihan voi olla mitä vain. Mielikuvan siis täytyy liittyä eroon, joka soittajan ja äänilähteen välillä on. Ehkä kylmyyden mielikuva liittyy ei-inhimilliseen tekijään, soinnin eleettömyyteen siinä mielessä, että sähköisten soittimien äänet ovat usein hyvin kaukana konkreettisesta sointimaailmasta. Sähköinen sointimaailma on ehkä kokemuksellisesti toinen, mutta ei välttämättä eleetön.

Aika näyttää kuinka vahvasti Sorminan kohdalla ääni identifioidaan käyttöliittymään. Ulkoisesti Sorminan käyttöliittymä muistuttaa hieman puupuhaltimien arkkitehtuuria. Tämä ei olekaan ihme, sillä Räisänen on itse muunmuassa soittanut klarinettia ja muita puhallinsoittimia. Vaikka muotoilun tasolla Sormina jakaa tiettyjä piirteitä akustisten soittimien kanssa, Räisäsen tavoitteena oli kuitenkin ehdottomasti luoda täysin uusi konsepti uuden mediateknologian avulla ja pyrkiä luomaan uudenlainen vakavasti otettava soitin, joka kestäisi aikaa, soitin johon liittyisi säilyviä arvoja.
– En ole tekemässä kertakäyttösoundeja tai kertakäyttömusiikkia vaan olen yrittänyt pitkäjänteisen pohdiskelun avulla luoda sellaisen kestävän konseptin, jota voidaan tarvittaessa käyttää. Jos haluamme tehdä uudenlaisia musiikillisia asioita niin meidän ei ole pakko tyytyä välttämättä niihin olemassaoleviin konsepteihin. Ne saattavat toisinaan olla melko rajoittuneita, Räisänen sanoo.

Sorminan kohdalla Räisänen on lähtenyt liikkeelle siitä ajatuksesta, että kyseessä ei ole ollenkaan melodia- tai rytmisoitin. Sorminan sointi on lähempänä väri- ja kenttämusiikin ajattelumaailmaa. Akustisessa sointimaailmassa väri- tai kenttäajattelu ei tietenkään ole mitään uutta. Schönberg, Penderecki, Xenakis ja Ligeti muun muassa sävelsivät musiikkia, jossa siirryttiin melodisesta ja temaattisesta ajattelusta kohti massojen ja kenttien liikkeitä. Sorminan sointimaailma tuo myös vahvasti mieleen ranskalaisen spektrimusiikin. Tämänkaltainen ajattelu deterritorialisoi musiikin inhimillisen representaation kohti ei-inhimillisiä kokemisen ulottuvuuksia. Räisänen kuitenkin kokee, että representatiivinen ajattelu jossain määrin yhä raskauttaa sähköistä sointimaailmaa, että pyrimme yhä liian usein käsittämään musiikin representaation kautta. Eräs Räisäsen väitöstutkimuksen teeseistä on, että soittimien käyttöliittymät, sekä akustisten että sähköisten, määrittävät hyvin paljon musiikillista ajatteluamme. Uudet käyttöliittymien ja äänilähteiden kytkökset pyrkivät juuri haastamaan näitä representaatioita.
– Kaiken sähköisen soundin takana on akustinen maailma, sähköiseen maailmaan ollaan ikään kuin kopioitu akustinen maailma. Emme ole riittävästi ajatelleet uudestaan voisiko sähköinen soundi kenties viitata johonkin toiseen maailmaan, Räisänen sanoo.

Representatiivinen ajattelu, tietty ajattelun kuva, pyrkii palauttamaan vieraan ja poikkeavan jo tunnettuun. Keinotekoisesti on mahdollista luoda soivia ilmiöitä ja entiteettejä, jotka ovat mahdottomia akustisessa maailmassa. Tällaisia entiteettejä ei voida representoida vaan ne manifestoituvat. On selvää, että perinteiset akustiset soittimet ovat monenlaisten merkitysten ja konnotaatioiden raskauttamia sekä sointinsa että muotoilunsa puolesta. Ongelmallista on ehkä se, että niihin liian helposti assosioidaan annettuja merkityksiä. Uudet käyttöliittymien ja sointien sommitelmat sen sijaan joudumme toisinaan kohtaamaan muodottomina ja vieraina, ihmettelemällä.

Sormina voidaan nähdä yrityksenä antaa enemmän merkitystä ruumiilliselle ja taktiilille informaatiolle digitaalisen äänen ja musiikin maailmassa. Räisänen halusi luoda sähköisen soittimen, joka pystyisi yhtä hienovaraiseen ja tarkkaan ilmaisuun kuin akustiset soittimet ja vaatisi soittajalta taidon omaksumista.
– Olen yrittänyt pyrkiä täsmällisyyteen, tarkkuuteen ja samanlaiseen hallintaan kuin esimerkiksi jousisoittimissa. Se on täsmällisesti hallittavissa pienillä sormen liikkeillä. Siihen olen pyrkinyt. Koen, että silloin siitä tulee varsinaisesti soitin, Räisänen toteaa.

Sorminan äänisynteesin perustana on valkoinen kohina, mikä periaattessa sisältää spektrin kaikki taajuudet. Varsinainen ääni muodostetaan subtraktiivisen ja additiivisen synteesin avulla. Kohinasta eristetään kaistaleita, joiden leveyttä voidaan kontrolloida. Samanaikaisesti soi kaiken kaikkiaan yhdeksänkymmentäkuusi ääntä, jotka ovat muunneltavan perustaajuuden kerrannaisia. Tuloksena on yläsävelsarjaa muistuttava rakenne. Se, miten nämä äänet syttyvät suhteessa toisiinsa, on Räisäsen mukaan ehkä merkittävin tekijä soundin kannalta.
– Akustiset soittimet myös toimivat pitkälti samalla tavalla. Niissä myös suodatetaan taajuuksia pois. En koe, että kohinan käyttäminen perusmateriaalina olisi mitenkään erilaista kuin akustisissa soittimissa. Olemme niin tottuneita siihen, että emme huomaa tätä samaa periaatetta, Räisänen huomauttaa.

Katso video.

Taiteellinen tutkimus

Räisäsen tutkimustyön teoreettinen viitekehys käsittää kolme näkökulmaa: muotoilun tutkimus, musiikillishistoriallinen näkökulma ja soitinrakennus. Räisänen tekee väitöskirjassaan eräänlaista instrumenttien genealogiaa. Hän pyrkii tuomaan esille sitä, kuinka soittimien muotoilu ja suunnittelu, materiaaliset ominaisuudet, ovat vaikuttaneet musiikilliseen ajatteluumme. Räisänen hieman kummastelee sitä, miksi soittimien ja äänilähteiden tutkiminen on marginaalissa.
– Soitinrakennus on hyvin marginaalinen asia musiikkitieteessä, esimerkiksi lähdeteoksia ei löydy kovinkaan paljon, Räisänen sanoo.

Räisänen pitää itseään taiteilija-tutkijana ja hänen väitöskirjaansa voidaan pitää esimerkkinä taiteellisesta tutkimuksesta. Taiteellinen tutkimus on hyvin uusi asia, ja ilmeisesti suomalaiset korkeakoulut ovat tällä saralla ensimmäisiä, jotka ovat järjestelmällisesti lähteneet luomaan tätä alaa. Esimerkiksi Kuvataideakatemiassa tätä tutkimusalaa ollaan teoretisoitu hyvin paljon. Kyse on edelleen kuitenkin hyvin kiistanalaisesta tutkimuksen alasta. Millaista tietoa taiteilija voi tuottaa, tai mitä on taiteellinen tieto?
– Yksi syy lähteä tekemään väitöskirjaa tälle alalle oli se, että ei ole niin kauhean selkeästi määritelty mitä se tutkimus tällä alalla voi olla, Räisänen kertoo. Koska ei ole perinnettä sanelemassa muotoa hän kertoo joutuneensa jatkuvasti pohtimaan metatasolla sitä, mitä taiteellinen tutkimus on ja millaista tutkimusta tässä ollaan tekemässä.

Taiteellisen tiedon kohdalla eteen tulee tietenkin kvantifioinnin ongelma. Voidaanko taiteen tekemisen ja kokemisen avulla tuottaa tietoa, jonka luonne olisi jotenkin läheistä tieteellisen tiedolle? Kuinka kaukana toisistaan tieteellinen ja taiteellinen paradigma ovat? Taiteellisen tutkimuksen kohdalla täytyykin ehkä puhua kvalifioinnin ongelmasta kvantifioinnin ongelman sijaan.
– Koen, että taide myös tuottaa tietoa, sen tiedon luonne on vain erilaista ja eri tavoilla ilmaistavissa. On kiinnostava ajatus, että taiteilija pystyy tuottamaan tietoa omalla työllään. Ei tarvitse käyttää kovan tieteen metodeja saadakseen aikaan tietoa. Kyllä taiteilija tietoa pystyy tuottamaan, mutta miten hän saa sen sellaiseen muotoon, että se voidaan välittää, on todellinen haaste.

Ehkä taiteilijan työskentelyä voidaan ajatella eräänlaisena kokeellisena kartografiana, uusien herkkyys- ja kokemushorisonttien kartoittajana. Kokemuksellisella tasolla taideobjekti paljastaa jotain ja tuottaa tapahtumia, jotka ovat usein ohimeneviä ja ainutlaatuisia. Miten siis nimetä jotain kadotettua ja mahdotota, miten nimetä kokemus, joka on itsessään mykkä? Taiteen kohdalla objektiivisuus, tieteellisen tiedon luonne, ilmenee usein banalisoitumisena. Ehkä taiteellista tietoa täytyy ajatella ainutlaatuisena avauksena taiteellisen prosessin rakentumiseen. Taiteen tapahtuman kokemisen kanssa kuitenkin olemme yksin. Aistimellinen kokemus voidaan toki tuoda kieleen, mutta yleensä jotain jää myös kielen ulkopuolelle. Ruumiin ja kielen väliin ei löydy täydellistä käännösapparaattia.

Äänitaide

Räisänen on soittanut konsertteja Sorminalla erilaisissa tiloissa ja tilanteissa. Hän on muun muassa soittanut sellisti Juho Laitisen ja laulaja Tuuli Lindebergin kanssa.
– Väitöskirjaa kirjoittaessani ajattelin, että soitin olisi tarkoitettu vakavan musiikin kentälle, mutta käytännössä en ole itse ollut kiinnostunut esiintymään kyseisellä kentällä.

Toistaiseksi hyvin ongelmallista on kielen jakaminen ja kommunikoiminen uuden soittimen ja muusikoiden välillä, eli notaatiojärjestelmän puuttuminen. Räisänen ei halua sortua hämäryyteen tai sattuman prosesseihin, vaan pitää erittäin tärkeänä säveltämisen kannalta soittimen täydellistä hallintaa.

Räisänen kuuluu suomalaiseen MUU -taiteilijayhdistykseen, joka pyrkii edistämään kokeellisten taiteenalojen toimintaa. Sorminalle sävellettyä musiikkia on julkaistu MUU For Ears -äänitaidekokoelmalla.
– Olen itse mielenkiinnolla seurannut mihin kategoriaan tämä soitin ja sen soundi asettautuu. Olen tyytyväinen, että MUU ry:n puitteissa olemme löytäneet äänitaiteen kategorian. Ehkä se vakavan musiikin tavoittelu oli hieman tarpeetonta. Se löytää kyllä sinne, jos sitä tarvitaan siellä. Äänitaide kuulosti hyvältä, sillä ollaan toisaalta tekemisissä musiikillisten asioiden kanssa, mutta ei pyritä selkeisiin biiseihin. Yksi tavoite olisi tietysti, että joku säveltäjä innostuisi soittimesta siten, että hän lähtisi säveltämään erityisesti tälle soittimelle. Minusta tuntuu, että äänitaide hyvinkin pian integroidaan musiikin käsitteeseen, nyt ne halutaan pitää erillään, mutta kyllä se mielestäni on musiikkia, Räisänen toteaa.

Kuvallinen ilmaisu oli alusta asti mukana Sorminan kehittelyssä. Uudessa mediassa kuva ja ääni ovat kytköksissä toisiinsa jotenkin perustavammin kuin aikaisemmin.
– Kun kerran se on mahdollista, niin miksi en tuottaisi yhtälailla kuvaa ja ääntä. Jotenkin tuntuu, että se kuuluu tähän välineeseen kun kerran olemme tekemisissä tietokoneen kanssa. Tietokone pystyy yhtä hyvin käsittelemään kuvallista materiaalia kuin äänellistä materiaalia. Täten halusin käyttää tietokonetta sellaisena kuin se oikeasti on, eli ottaa käyttöön molemmat mahdollisuudet. Minua kiinnosti tehdä sellainen laite, jossa ääni ja kuva ovat samanarvoisia, Räisänen kertoo.

Monissa audiovisuaalisissa kokemuksissa joko ääni tai kuva on etualalla. Valtavitaelokuvassa musiikin funktio on usein tukea kuvaa. Konserttitapahtumissa toisinaan taas liitetään visuaalit musiikin päälle välittämättä sen kummemmin äänen ja kuvan yhteisestä dramaturgiasta. Räisänen kokeekin haasteellisena tuottaa samanaikaisesti onnistuneen dramatiikan sekä kuvan että äänen tasolla. Ylipäätään dramatisoimisen ajatus tuntuu sopivan oivasti Sorminan kaltaisen instrumentin äänimaailman käsittämiseen, johon taas esimerkiksi melodisen tai rytmillisen ajattelun  kategoriat eivät tunnu istuvan.

Katso video.
Lopuksi

Mihin katseemme tai korvamme kääntyvät? Tapojen ja traditioiden ulkopuolella on tulevaisuuden horisontti, kosmos. Edgar Varèse ja Karlheinz Stockhausen olivat kosmisia ajattelijoita. Uudenlaiset käyttöliittymät antavat mahdollisuuden uudenlaiseen musiikilliseen ajatteluun sekä mielen että ruumiin tasolla. Mainittakoon, että nykyään vuosittain järjestettävässä NIME-konferenssissa (New Instruments for Musical Expression), johon myös Räisänen on osallistunut, esitellään ja luodaan uudenlaisia tekemisen ja kokemisen horisontteja erilaisten käyttöliittymien avulla. Myös IRCAM:ssa tietenkin tehdään paljon tutkimusta tällä saralla – kannattaa googlata esimerkiksi ”modular musical objects”.

Muotoilu sekä ihmisen ja koneen (instrumentin) kytkös vaikuttavat myös performatiivisella ja visuaalisella tasolla. Amerikkalainen säveltäjä Harry Partch (1901–1974) muun muassa rakensi kehittelemänsä viritysjärjestelmän pohjalta soittimia, joiden hän halusi myös olevan todella näyttäviä lavalla, ja soittajat usein osallistuivat draaman esittämiseen uudella tavalla. Kyse ei siis ole pelkästään vain soinnista vaan uudenlaisista ruumiillisista sekä koneellisista kytköksistä ja sommitelmista, jotka operoivat moniaistimellisesti. Kone on olemassa vain relaatioidensa ja kytköstensä kautta. Olennaista ei ole kysyä mikä kone se on vaan mitä se tekee ja tuottaa sekä miten se vaikuttaa.

Uusi soitin tuo esiin uudenlaisen tekniikan. Uusi tekniikka mahdollisesti paljastaa jotain uutta. Tiedämme äänispektrin laajuuden, jonka kuulomme kykenee aistimaan. Kyse ei kuitenkaan ole tiedosta vaan kokemisesta. Merkittävämpää täten on esilletuomisen tapa. Jos tyydymme olemaan vain reaktiivisia käyttäjiä emmekä aktiivisia muokkaajia on turha kysellä uuden perään. Uusien teknologioiden semioottinen reintegraatio avaa uusia subjektiviteetin muotoja sekä uusia sosiaalisten tapahtumien  mahdollisuuksia ja näin tuottaa merkitysten mutaatioita.

Futuristi Luigi Russolo vaati kaikkien äänten tasa-arvoisuutta jo 1900–luvun alkupuolella, mutta nyt täytyy kenties vaatia informaation ja datan tasa-arvoisuutta. Digitaalisessa maailmassa sama data voidaan kääntää ääneksi tai kuvaksi. Jos musiikki on äänien organisoimista, niin digitaalisessa maailmassa taide on elementaarisella tasolla datan ja koodin organisoimista.

Digitaalisen taiteen maailmassa puhutaan jo jälkidigitaalisesta kulttuurista. Digitaalinen vallankumous on jo ohi. Mitä seuraavaksi? Musiikintutkimuksen näkökulmasta digitaalinen teknologia sekä käyttöliittymän ja äänilähteen irroittaminen toisistaan kysyy ehkä uusia lähestymistapoja. Miten olisi esimerkiksi media-arkeologiaa ja musiikkitiedettä?

***

Juhani Räisäsen väitöskirjan tarkastustilaisuus perjantaina 4.11.2011 klo 12
Taideteollisen korkeakoulun Sampo-salissa (Mediakeskus Lume), Hämeentie 135 C, Helsinki.

FM Juhani Räisänen “Sormina – A new musical instrument”
Vastaväittäjä: Professori Todd Winkler, Brown University, Providence, Rhode Island, USA.
Kustos: Tutkijatohtori, taiteen tohtori Koray Tahiroglu, Taideteollinen korkeakoulu

10.10.2011 klo 19.00
Tulkinnanvaraista-konserttisarjan avaus

Uuden musiikin on totuttu merkitsevän hiljattain sävellettyä (klassisen musiikin traditioon ja viitekehykseen liittyvää) musiikkia. Mutta mitä olisi kirjaimellisesti ”uusi” musiikki – musiikki, jonka tarkoituksena on osoittaa itse äänestä aivan odottomattomia puolia? Maanantaina G18-salissa alkaneen Tulkinnanvaraista-konserttisarjan ajatuksena on esitellä nimenomaan uudenlaisia, kokeellisia tapoja musisoida. Read More →

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kokoontuivat Pohjoismaiden solistiyhdistykset Tanskan pääkaupunkiin tarkoituksenaan tavata ja vaihtaa kokemuksia sekä tietysti kuulla toistensa esityksiä. Olin ensimmäistä kertaa mukana Suomen solistiyhdistyksen delegaatiossa ja tyytyväinen myös kokousten antiin. Pohjoismaiden yhteiskuntien samankaltaisuus ja kuitenkin erilaisuus antoivat kiintoisaa näkökulmaa esiintyvien taiteilijoiden kokemuksiin.

Tapahtuman julkiseen osuuteen kuului kaksi konserttia maanantaina 3.10, joista ensimmäinen oli iltapäivällä Tanskan Kuninkaallisessa konservatorion tunnelmallisessa salissa ohjelmassaan islantilaista ja norjalaista säveltaidetta. Toinen konsertti oli samana iltana Tanskan Kansallismuseon salissa.
Konsertin aloitti norjalainen pianisti Joachim Kwetzinsky Gunnar Andreas Kristinssonin (s.1976) teoksella Cycles pianolle vuodelta 2002. Teos kehittyi sirpaleisesti ja rytmikkäästi aksentoiden. Rytminen moottori kiihtyi, harveni, hajosi, ja kasvoi jälleen. Kappaleen päättyi yllättäen huumorilla.

Marcus Pausin (s.1979) sonaattiin sellolle ja pianolle vuodelta 2009 liittyi Kwetzinskyn pariksi lavalle Johannes Martens hienon Ceruti-sellonsa kanssa. Teoksen aloittivat pianon tummat harmoniat, sello lauloi alhaalta alkaen ja nousten kohti korkeata rekisteriä. Kappale suorastaan leikitteli eri kliseillä – oli serenadia, romantiikkaa ja nyyhkimistä. Toisena osana ollut eläväinen Scherzo eteni virtuoosisesti, maustettuna norjalaisella pelimannihengellä ja kääntyen yllättävään loppuun. Keskimmäisen Cadenza e Variazioni -osan aloitti sordinoitu sello pienistä katkelmista kohti Shostakovits-tyylisen valssin pyörteitä palatakseen osan lopussa sonaatin alussa kuultuihin tummiin sävyihin. Neljäs osa oli toinen Scherzo, mitä voisi kuvata vimmaisesti eteneväksi liikkujaksi, joka välillä vinksahtaa kierteellä johonkin aivan uuteen sointimaailmaan. Viimeinen osa koostui salaperäisistä huokauksista ja vaimeista huiluäänistä, joissa oli jälleen jotain tunnistettavan norjalaista sointia. Fantastinen teos ja loistokas esitys! Sonaattia soisi kuulevansa meilläkin.

Joachim Kwetzinsky ja Johannes Martens kuuluvat ohjelmatekstin mukaan nuorten norjalaisten taiteilijoiden parhaimmistoon. Kwetzinsky on esiintynyt jo yli 20 maassa. Martens soittaa Oslon filharmoonisessa orkesterissa ja on ollut useiden norjalaisten orkestereiden solistina. Duon ohjelmisto ulottuu Beethovenista tähän päivään. Esityksistä kuuli hyvin, että Joachim Kwetzinsky on erinomainen pianisti, jonka persoonalliset soittoasennot eivät haitanneet musiikin syntymistä joka hetkessä. Sellisti Johannes Martens ei osoittautunut aivan yhtä intensiiviseksi luonteeksi.

Väliajan jälkeen astuivat lavalle viulisti Sigrun Edvaldsdottir ja pianisti Selma Gudmundsdottir Islannista. Suvereeni ja temperamenttinen viulisti ja häntä tarkasti, mutta vaimeasti säestänyt pianisti esittivät kaksi 70-luvulla sävellettyä teosta eli vanhaa musiikkia. Esitykset kantoivat lähes pelkällä Sigrun Edvaldsdottirin hurjalla energialla. Hän laittoi vipinää Jorunn Vidarin (s.1918) muutoin varsin mielikuvituksettomaan sarjaan ja loihti siihen improvisatoorista tunnelmaa. Islantilainen sarja vaikutti teoksena miellyttävältä skandinaavisen säveltunnelmoinnin ja kansanmusiikillisen piiritanssin  yhdistelmältä.

Schnittken yksinkertaisista aiheita rakentunut sarja vanhaan tyyliin muistutti huomattavasti Stravinskin Pulcinella-sarjaa, tosin ilman Stravinskin piikkejä. Schnittken käsitys vanhasta tyylistä ei tämän teoksen perusteella ollut kovin imarteleva, vaikka kappaleessa onkin taidokasta käsityötä, kuten suuri fuuga. Schnittken oma ääni kuului vasta teoksen loppupuolella yhtenä muutaman tahdin mittaisena viulun dissonanssina.

Tanskan kansallismuseon tyylikkäässä salissa pidetyssä itakonsertissa olivat esiintymässä suomalainen vanhan musiikin yhtye Baccano ja Den Danske Blæseroktet. Baccano soitti herkullisen ja huumorintajuisen ohjelmansa Tunes & Mascarade, joka koostui Purcellin, Jacob van Eyckin ja Mattheisin kappaleista. Yhtyeen jäsenet Hanna Haapamäki, nokkahuilu Eero Palviainen, kitara ja teorbi sekä Jussi Seppänen, sello, saivat lämpimät ja runsaat aplodit, jotka he palkitsivat hauskalla ylimääräisellä.

Konsertin päätti tanskalaisten esitys Mozartin Serenadista c-molli KV 388. Odotukset eivät aivan täyttyneet kovin perinteisen ja jähmeän tulkinnan myötä. Onneksi Mozartin ja c-mollin takuuvarma yhdistelmä kantoi konsertin sujuvasti loppuun saakka.