Ajaton huumoriklassikko: brittiläinen koomikko Dudley Moore tiettävästi sai Benjamin Brittenin ärähtämään tästä englantilaisen kansanlaulun sovituksesta. Ote on satiirisesta teatteriesityksestä Beyond the fringe, jota esitettiin Lontoossa ja New Yorkissa 1960-luvun alussa. Moore jatkaa Kurt Weillia mukailevalla esityksellä, joka tuo mieleen toisen briljantin esiintyjän, Victor Borgen, variaation tutusta laulusta (kohdassa 4:18). Read More →
Viitaten Helsingin Sanomien kirjoitukseen 6.11.09 tuomme esiin vakavan huolemme Yleisradion aikomuksista leikata taidemusiikin (erityisesti nykymusiikin), jazzin ja kansanmusiikin tuotantoja 40 %:lla. Yle Radio 1 on maassamme tärkein ja osin ainoa kanava, joka välittää näitä musiikin lajeja. Vaikka näillä ei olekaan yhtä laajaa yleisöä kuin Yleisradion muilla kanavilla ja kaupallisilla asemilla soivilla musiikin lajeilla, niillä on suuri merkitys musiikkikulttuurimme monimuotoisuudelle ja innovatiivisuudelle. Vain julkisen palvelun radio voi huolehtia kulttuuridiversiteetistä.
Kanavajohdon päätös siirtää n. 225 000 euroa musiikilta muille ohjelmille ei ole osa Yleisradion säästöstrategiaa, vaan pitkiin aikoihin suurin ohjelmapoliittinen linjaus, joka haavoittaa pahasti suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamista sekä sen kansallista ja kansainvälistä levitystä juuri nyt, kun se internetin kautta voisi tavoittaa koko maailman. Leikatuksi aiotun tuotannon kulttuurinen merkitys on huomattavasti suurempi kuin siihen sijoitettu rahasumma.
Kyse on asiasta, joka vaatii laajan kulttuuripoliittisen keskustelun.
Joonas Ahonen
Kari Heinilä
Maria Kalaniemi
Pekka Kuusisto
Kirmo Lintinen
Meta4
Sakari Oramo
Kimmo Pohjonen
Kaija Saariaho
Aulis Sallinen
Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskus
Suomen Solistiyhdistys
Suomen Säveltäjät
Suomen Kansanmusikkiliitto
Tallari
UMO
1 Kansanmusiikki
Yleisradion suomenkielisiltä kanavilta tulee kansanmusiikkia yksi tunti ja 57 minuuttia viikossa! Kyseessä on tiistaisin lähetettävä Kansanmusiikin ilta Yle Radio Ykkösellä. Muilta kanavilta kansanmusiikkia ei kuule, Radio Suomessa kansanmusiikki ei jostakin käsittämättömästä syystä ole voinut soida muun viihdemusiikin rinnalla vuosikausiin.
Kokonaisuudessaan kansanmusiikin osuus Yleisradion musiikkitarjonnasta on järkyttävän pieni. Suomalainen kansanmusiikki on painettu julkisen palvelun sivistysvelvoitteen omaavassa toiminnassa marginaaliin, vaikka se on suomalaisen elävän ja innovatiivisen kansallisen kulttuurin keskeisiä tekijöitä. Suomalainen nykykansanmusiikki on kansainvälinen menestystarina, vetävä vientituote, joka löytää yleisöjään ja medioita helpommin ulkomailla kuin Suomessa. Voidaan sanoa, että sähköisen median, erityisesti Yleisradion tuki, puuttuu kansanmusiikilta lähes
totaalisesti.
Tätä taustaa vasten on traagista havaita, että myös arvostettu kulttuurikanava Ykkönen olisi supistamassa entisestään mitättömiä kansanmusiikin lähetysaikoja samaan tapaan kuin muilta marginaaliin työnnetyiltä kansallisen kulttuurin kannalta merkittäviltä musiikkimuodoilta. Uhka supistuksista koskisi kansanmusiikin osalta lähetysajan lisäksi muun muassa Ylen elävän musiikin tuotantoa, kansanmusiikkiyhtye Tallaria, festivaalien ja konserttien radiointeja.
Helsingin Sanomien 6.11.2009 julkistama tieto herättää vain yhden kysymyksen: miksi kulttuurikanavana profiloitunut Yle Radio 1 olisi supistamassa tuotantonsa kiitetyintä ja arvostetuinta osaa?
2 Suomalaiset solistit
Suomen Yleisradion perustehtäviin on kuulunut maamme musiikkikulttuurin saattaminen mahdollisimman monipuolisesti koko kansan ulottuville. Kuten tiedämme, on Suomen musiikkielämän tarjonta painottunut pääkaupunkiseudulle. Eri kulttuuritoimijoiden varat ovat maakunnissa erittäin rajoitetut ja riittävät vaivoin yksittäisten konserttien järjestämiseen. Ne eivät mitenkään riitä soolo- ja kamarimusiikkikulttuurin ylläpitämiseen. Siten Yleisradion rooli alueellista eriarvoisuutta lieventävänä toimijana on ollut valtakunnallisesti hyvin tärkeä.
Yle Radio 1 on pystynyt tarjoamaan musiikkia vanhimmasta uusimpaan uuteen. Leikkausten toteutuessa taidemusiikin monimuotoisuus väistämättä kärsii. Asiaa ei edistä yöklassisen määrän lisääminen, sillä paitsi, että lähetysajankohta on kuulijoita rajaava, valintaperuste niin teosten kuin esittäjienkin suhteen on ilmaisuus, ei diversiteetti.
Yle Radio 1 on käytännössä ainut ei-kaupallisen musiikin esille tuoja Yleisradiossa, minkä seurauksena juuri musiikki on yksi kanavan ehdottomasti tärkeimmistä sisällöistä. Näin ollen Helsingin Sanomien kirjoituksessa (6.11.2009, osasto D8) Yleisradion taholta asiassa esitetyt yksinomaan taloudelliset näkökannat asettuvat erittäin kyseenalaiseen valoon. Leikkaus olisi paitsi Yleisradion arvojen ja strategian vastainen, myös rahamääräisesti Yleisradion budjettiin suhteutettuna niin pieni, ettei säästösyihin vetoaminen ole uskottavaa.
Äänitystoiminta ei ainoastaan palvele kuuntelevaa yleisöä radio-ohjelmien muodossa, vaan myös kartuttaa kansallisesti ja kansainvälisestikin merkittävää musiikkiarkistoa. Mikään muu instanssi ei tallenna suomalaisten taiteilijoiden esityksiä eikä suomalaista musiikkia lähimainkaan yhtä laaja-alaisesti. Jo nyt arkistosta on löytynyt aarteita, joista on päätetty tehdä äänilevyjä. Etukäteen on vaikea tietää, mikä tallenne osoittautuu myöhemmin erityisen arvokkaaksi. Viime vuosien säästötoimenpiteet ovat laskeneet vuosittain tehtävien äänitysten määrän niin pieneksi, ettei lisäleikkauksia enää voi toteuttaa ilman raskaita ja kauaskantoisia kulttuurillisia menetyksiä.
3 Ammattikansanmusiikkiyhtye Tallari
Tallari on Suomen ensimmäinen ja ainoa orkesterilain mukainen ammattikansanmusiikkiyhtye. Opetusministeriön, Yleisradion ja Kaustisen kunnan rahoittama yhtye on perustettu vuonna 1986. Yli kaksikymmenvuotisen uransa aikana viisihenkinen yhtye on tutkinut, taltioinut, uudistanut ja julkaissut suomalaista kansanmusiikkia. Tallari on konsertoinut vuosien aikana yli 2200 kertaa ja kulttuuriviennin saralla kiertänyt 20 maassa. Omia julkaisuja yhtyeellä on lähes kaksikymmentä (sisältäen täyspitkiä albumeja, singlejä ja videoita). Tallari on tehnyt kantanauhoja Yleisradiolle lähes 500 teosta vuosina 1986-2009. Yhteistyökorvaus on ollut viime vuosina keskimäärin n. 20.000 euroa vuodessa. Yle on varovasti arvioiden säästänyt kantanauhatuotannon kustannuksissa noin 50%, mikäli nykyistä kustannustasoa peilataan Muusikkojen liiton hintoihin. Lisäksi Ylellä on ollut (ja on edelleen) oikeus taltioida kaikki Tallarin konsertit ilman lisäkorvauksia. Näitä taltiointeja on tehty useita mm. Tallarin kansainvälisten kiertueiden yhteydessä. Ylen sopimukseen sisältyy myös ehto, että Gramex-korvauksia ei erikseen makseta, vaan ainoastaan Teosto-korvaukset tilitetään tekijöille. Ylen avustukseen eivät sisälly myöskään työnantajan sosiaalikulut, vakuutukset tai muut juoksevat kulut, jotka vapailta markkinoilta tuleville soittajille jouduttaisiin tilittämään. Yleisradion avustus muodostaa n. 13 prosenttia Tallarin budjetista on pienelle yhtyeelle elintärkeä. Tallarin työ kansanmusiikin tutkimuksen, esittämisen ja tallennuksen eteen muodostaa korvaamattoman pohjan kaikelle suomalaiselle musiikkituotannolle. Kansanmusiikin entuudestaan pienten resurssien supistaminen merkitsee kansallisten arvojen (myös Yleisradion tehtävän)polkemista jalkoihin. Yllä mainittujen lukujen valossa voidaan myös kysyä, aiheutuuko leikkauspäätöksestä lopulta enemmän kuluja kuin säästöjä?
4 UMO ja jazz
UMO (Uuden Musiikin Orkesteri) on Yleisradion, Helsingin kaupungin ja Opetusministeriön yhteisesti perustama orkesteri ja sen juuret ulottuvat aina vuoteen 1975. UMO on Suomen ainoa ammattimaisesti toimiva perinteinen jazzorkesteri Suomessa. Yleisradio on radioinut 14 konserttia vuodessa. Taloustutkimuksella teettämämme tutkimuksen mukaan UMOn tunnettuus on hyvä: kun tutkittavilta kysyttiin, mikä suomalainen jazzorkesteri tulee ensimmäisenä mieleen, vastaajista 78 % mainitsi spontaanisti ensimmäisenä UMOn. Tutkimuksen mukaan UMO mielletään korkeatasoiseksi, luovaksi ja johtavaksi jazzorkesteriksi. 55 % UMOn tunteneista vastaajista oli kuullut UMOn soittavan radiossa. Mikäli konserteissa oli käyty, tai UMOn musiikkia oli kuultu muilla tavoin, oli mielikuva orkesterista positiivisempi. Yleisradion kaavailemalla leikkauksella on vaikutuksia UMOn taiteelliseen toiminnan laatuun. Konserttien määrän vähentyessä koko kentän toimintaa kurjistetaan. Leikkauksen heijastusvaikutukset ulottuvat säveltäjiin, sovittajiin, solisteihin, kapellimestareihin ja sijaismuusikoihin. Tilaussävellysten esitysajan vähentyessä myös UMOn sävellystilausten määrä vähenee. Vuosittaisten uusien tuotantojen määrä vähenee kriittisesti ja näin ollen musiikkituotantojen laatu heikkenee. Taloustutkimus oy:n tutkimuksen mukaan 55 % tutkituista oli kuullut UMOn soittavan radiossa. UMOn toiminnan ydin on aina ollut yhteistyö Yleisradion kanssa ja UMOn valtakunnallinen merkitys Suomessa on ollut suuri. On sanomattakin selvää, että radiointien määrän vähentyessä jazz-musiikin valtakunnallinen asema ja tunnettuus heikkenevät merkittävästi. Useat kansainväliset tahot ja artistit mainitsevat UMOn ensimmäisten joukossa maailman parhaista jazzorkestereista ja big bandeista puhuttaessa. Kaavailtu leikkaus heikentää UMOn kansainvälistä asemaa merkittävästi. EBU-radioinnit ovat olleet kustannustehokas tapa tehdä suomalaisia jazz-musiikkia tunnetuksi sekä edesauttaa säveltäjien kansainvälistä uraa. EBU-radiointien ansiosta UMO on saanut solistikseen myös lukuisia kansainvälisiä huippunimiä, joita muutoin ei olisi Suomeen saatu. Suomessa koulutetaan jazzmuusikoita useissa eri oppilaitoksissa aina Sibelius-Akatemian jazzlinjalta pop-jazz -konservatorioon. Kenttä on kasvava ja rytmimusiikin suosio tulee jatkossa lisääntymään. UMO työllistää vuodessa merkittävän määrän suomalaisia muusikoita, aina orkesterimuusikoista säveltäjiin, kapellimestareihin, sovittajiin, solisteihin, freelancermuusikoihin jne. Kaavailulla leikkauksella olisi pysyviä ja dramaattisia vaikutuksia koko kentän toimintaan sen vähentäessä jazzmusiikin valtakunnallista asemaa ja merkitystä. Myös koko kentän palkkaustasolla on vaarana alentua. Yleisradion kaavailema leikkaus murentaa koko luovan jazzmusiikin toimialueen kenttää. Heijastusvaikutukset ulottuvat arvaamattoman laajalle.
5 Uusi taidemusiikki
Kuten Yleisradion ainutlaatuinen äänitearkisto osoittaa, yhtiö ja uusi suomalainen musiikki ovat kulkeneet yhtä jalkaa monien vuosikymmenien ajan. Sävellyskonserttien, festivaalikonserttien sekä M-studion tuotannon järjestäjiä, säveltäjiä ja esittäjiä on aivan olennaisesti kannustanut se, että musiikki ei ole soinut vain kulloisellekin konserttiyleisölle vaan kuulijoille ympäri maata ja EBU:n nauhavaihdon myötä kansainvälisestikin. Näin syntyneet tallenteet ovat paitsi kartuttaneet YLE:n äänitearkistoa myös usein päätyneet äänilevyille, mikä on ollut ensiarvoista sellaiselle musiikinlajille, jolla ei koskaan ole ollut kaupallisia tuotanto- tai jakelumekanismeja. Uudella suomalaisella taidemusiikilla on potentiaalisesti suuri kansainvälinen yleisö. Se on hajallaan ympäri maailmaa mutta Internet-jakelun tavoitettavissa. Olisi traagista, jos uusien musiikkitallenteiden tarjonta supistuisi juuri, kun niiden välittäminen maailmalle on muodostumassa helpommaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kaavaillut leikkaukset pudottaisivat käytännössä uuden musiikin konserttitaltioinnit puoleen nykyisestä ja M-studion äänitykset kolmannekseen nykyisestä.
Muusikko-lehti on numerossaan 9/2009 aloittanut artikkelisarjan orkesterisoittajien arjesta. Ääneen pääsevät kaikkien suomalaisten ammattiorkestereiden ja kaikkien soitinryhmien edustajat. Ensimmäisessä jutussa on haastateltu Turun ja Lappeenrannan kaupunginorkestereiden ensiviulisteja.
Juttusarja antanee jatkossakin ajattelemisen aihetta siitä, minkälaisissa olosuhteissa ja millä ehdoilla taidetta voi tehdä kuukausipalkkaisessa ympäristössä; lainalaisuudet pienissä ja suurissa orkestereissa voivat olla tyystin toisenlaiset.
Tapiola Sinfoniettassa aiemmin työskennellyt, nykyisin Lappeenrannassa ensimmäisen konserttimestarin virassa oleva Tero Latvala kertoo idealismista orkesterityössä: ”Minulla oli sellainen ajatus, kun olin Tapiola Sinfoniettassa, että mikseivät ensimmäinen ja toinen viulu voisi joskus vaihtaa paikkaa. Että jonkin pienen periodin ykkösviulu soittaisi kakkosviulun stemmaa ja päinvastoin. Mutta eihän se tietenkään läpi mennyt.” Hän jatkaa: ”Monta kertaa huomaa, että ammattiorkesterissa idealistiset ajatukset saa unohtaa. Ne kaatuvat johonkin pikku pykälään, tai sitten vain sanotaan, että ketään ei voi pakottaa.”
Turun filharmonisen orkesterin toinen konserttimestari Maija Kontunen esittää vielä radikaalimman ajatuksen, jonka mukaan erilliset ykkös- ja kakkosviulusektiot pitäisi lopettaa: ideaali olisi yksi, yhtenäinen viulusektio, jonka jäsenet vaihtaisivat tehtäväänsä säännöllisesti, välillä korkealla solistisesti loistaen, välillä rytmiä ja sointiväriä luoden. Radion sinfoniaorkesterissa tällainen kokeilu kaatui Kontusen mukaan siihen, että toisille soittajille tietty vakanssi (ja ilmeisesti myös tietty palkka, ykkösviulussa siis korkeampi) oli tärkeämpi kuin mahdollinen taiteellinen uudistuminen.
Nyt kun Musiikkitalo on parin vuoden päässä valmistumisesta ja Sibelius-Akatemiassakin tapetilla on yliopiston missio ja strategia, on erinomaisen tervetullutta arvioida totuttuja musiikin tekemisen tapoja. Itsestään selvää on, ettei kaikki vanha välttämättä ole hyvää – mutta moitteettomasti toimivaa ja tuttua on tietysti turha muuttaa.
Kilpalaulantaa on ainakin jossain muodossa harrastettu läpi historian. Nykypäivän musiikkielämää ei voi kuvitellakaan ilman kilpailujen tuomaa kuhinaa ja julkisuutta. Solistien kilpailumotiivit ymmärtää hyvin, kun rahapalkintojen lisäksi voittajia odottavat työ- ja esiintymismahdollisuudet. Mutta miksi amatöörikuorot käyttävät paljon aikaa, vaivaa ja rahaa osallistuakseen kilpailuihin, joista käteen jää ehkä vain vähän matkarahaa maineen ja kunnian lisäksi?
Joka kolmas vuosi järjestettävä Harald Andersén -kuorokilpailu on siitä erikoinen, että osallistua voivat niin amatöörit kuin ammattilaisetkin. Missä tahansa muussa kilpailussa moinen tuntuisi mahdottomuudelta. Kuorolaulu on erikoinen laji, jonka harrastajat ovat opiskelleet ja harjoitelleet vuosikausia, mutta eivät silti yleensä saa rahallista korvausta vaivoistaan. Kuoronjohtajatkin raapivat elantonsa monista eri lähteistä. Heille kilpailumenestys voi parhaimmillaan poikia työtarjouksia.
Tämänkertaiseen Andersén-kilpailuun osallistuneet kymmenen kuoroa tulivat Pohjoismaiden lisäksi Virosta, Latviasta, Irlannista ja Isosta-Britanniasta. Lama lienee karsinut kaukaisemmat vieraat. Taso kohosi silti korkeaksi, ja tuomariston puheenjohtaja Mats Nilsson ihmettelikin, miten kuorokilpailussa ylipäätään voi asettaa osallistujia paremmuusjärjestykseen.
Yleisön viihdyttämisellä voittoa ei ainakaan saavutettu. Tanskalainen kamarikuoro Hymnia esitti vakavaa ja kompleksista nykymusiikkia, joka kosketti lähinnä vain tuomareita. Yleisön suosikit, irlantilainen New Dublin Voices ja englantilainen Choros Amici jäivät jaetulle kolmannelle sijalle. Lähinnä pohjoiseurooppalaista kuoroperinnettä edustaneelle tuomaristolle viihteellisyys tuntui olevan kirosana. Kakkossijan saavuttaneen virolaisen Voces Musicales -kuoron esityksessä saattoi myös ihailla lähinnä taidokkuutta, ei tunnetta.
Kilpailun pakollinen teos, Joonas Kokkosen Laudatio Domini kuulosti nimenomaan pakolliselta. Vain parhaat kuorot saivat sen soimaan musiikkina. Onneksi kilpailussa kuultiin musiikkia kunnon säveltäjiltäkin. Jaakko Mäntyjärven älykkäästi rakennetut kuoroteokset ovat nousseet kaikkien kuorolaisten suosikeiksi aina ulkomaita myöten. Vanhaa musiikkia ei juuri kuultu, eikä se konserttisaleissa pääsisikään oikeuksiinsa. Pakko myöntää, että nykymusiikki glissandoineen ja suhinoineen vie kuoromusiikin saralla kiinnostavuuspisteet mennen tullen.
Tällä kerralla kuorot eivät panostaneet koreografioihin tai monipuoliseen akustiikan hyödyntämiseen, kuten aikaisemmin. Kaksi parhaaksi katsottua kuoroa lauloi tiiviisti kansioihinsa tuijottaen. Suomalaiskuorot Addictio ja Kaamos jäivät auttamatta loppukilpailun ulkopuolelle. Nuoret kuorot saivat kuitenkin arvokasta kokemusta ja ehkä uusia ystäviäkin kuoromaailmasta. Kilpailun myötä ohjelmisto pakostakin laajenee, ja sitä hioessa yhteissointi kehittyy.
Kuoronjohtajien koulutus on yhä korkeatasoisempaa samaan aikaan kun laulajien määrä vähenee. Tähän mahdottomaan yhtälöön kuorokilpailut voisivat omalta osaltaan tuoda ratkaisua, mikäli ne onnistuisivat innostamaan yleisöä omakohtaisen lauluharrastuksen pariin. Nyt katsomossa istui lähinnä alan ammattilaisia ja opiskelijoita. Kuoromusiikissa ei ilmeisesti ole tarpeeksi glamouria, että se houkuttelisi paikalle edes perinteisiä minkkiturkkiarmeijoita (kukapa heitä kaipaisikaan). Tärkeää olisi taata korkeatasoisen kuoromusiikin tulevaisuus maassamme. Kaikki me laulunlyömät tiedämme todeksi Mats Nilssonin sanat musiikin ja erityisesti kuorolaulun hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta.
Juhlaviikkojen pitkäaikainen johtaja, nyt Lissabonin Gulbenkian-säätiön palvelukseen siirtynyt Risto Nieminen suomii Suomen Kuvalehden haastattelussa meikäläistä kulttuuripolitiikkaa.
Tässä muutama poiminta: ”Suomalaiselta kulttuuripolitiikalta puuttuu linja.” Niemisen mukaan linjattomuus näkyy siten, että asiat tehdään kuten aina ennenkin: ”Rahaa saavat ne, jotka ovat saaneet sitä aikaisemminkin sisällöstä riippumatta.”
Musiikkikoulutuskin saa osansa: ”Meillä koulutetaan välttämään virheitä […]. Soittaja saattaa olla teknisesti taitava, mutta viimeinen persoonallinen antautuminen puuttuu, koska pelätään virheitä.”
Rakenteilla oleva Musiikkitalo herättää Niemisessä epäilyksiä. Hänen mielestään talon taiteellisista linjauksista, sen kasvoista, ei julkisuudessa ole puhuttu tarpeeksi, vaan ”musiikkitalosta on tulossa samanlainen varauskirjan ehdoilla linjattu parkkitalo kuin Finlandia-talo ohjelmistopolitiikaltaan on.”
Hän ottaa vertailukohdaksi uuden, vasta suunnitteilla olevan Helsingin keskuskirjaston: ”Ei siinä ensin mietitä, minkä näköinen se on ja minkälaisia huoneita siihen tulee, vaan mikä on kirjaston merkitys nykyisin.”
Toimittajat, muiden muassa SK:n Jari Lindholm ja Helsingin Sanomien Teemu Luukka, ovat tarttuneet provokaatioon. Jälkimmäisen alaviitteessä myös moititut tahot saavat tilaa mielipiteilleen, eikä ainakaan Musiikkitalon Helena Hiilivirta ole suivaantunut kollegansa puheista: ”Ei tässä maassa liikaa kulttuuripoliittista keskustelua ole. Se on aina tervetullutta.”
Luukka jatkaa: ”Tässä kiteytyykin Niemisen haastattelun merkitys. Puheenvuoron arvo on siinä, että se oli poikkeuksellisen laaja ja suorasanainen, ei siinä, oliko Nieminen kaikin puolin oikeassa. Suomessa toki käydään eteenpäin vievää keskustelua kulttuurin sisällöstä, mutta turhan usein vain pienissä piireissä. Harvoin kulttuurin ykkösketjun jäsenet ovat valmiita väittelemään julkisesti. Pienessä maassa kulttuurivaikuttajat eivät halua suututtaa toisiaan, koska ikinä ei tiedä, kuka huomenna päättää sinun työsi tulevaisuudesta.”