Category Archives: Konsertit

Max Savikangas. Kuva © Max Savikangas.

Max Savikangas: Keys, konsertto piano- ja kosketinsoitinsolistille ja orkesterille (kantaesitys), To 11.5. Lappeenranta-sali (konsertin ensimmäinen puoliaika). Lappeenrannan kaupunginorkesteri, Erkki Lasonpalo, orkesterin johto, Seppo Kantonen, piano ja muut koskettimet

Max Savikangas (s. 1969) on säveltäjä ja alttoviulisti jonka laajasta (100+ teosta!) sävellysluettelosta muodostuu virkeä käsitys musiikin mahdollisuuksista. Teokset nipistelevät traditiota kamarikelpoisesti kurkistaen joskus myös isomman salin puolelle, kuten maaliskuussa kantaesitetty kamariooppera Ihmisen jälkeen teki.

Keys, konsertto piano- ja kosketinsoitinsolistille ja orkesterille, jatkaa johdonmukaisesti Savikankaan näkemystä kehittää tarkasti kirjoitetun nuottikuvan ja improvisaation mahdollisuuksia, mikä mahdollistaa teoksen tulevien esitysten ainutkertaisuuden ja tuoreuden.

Ensimmäistä osaa (Fan) hallitsi virveli eli pikkurumpu, joka äänekkyydellään söi muut äänet. Mutta tulihan selväksi, ainakin orkesterille, milloin liikahdetaan eteenpäin. Muistiin kirjoitetun äänen lisäksi soittajilla oli kosolti mahdollisuuksia kurkistaa perinteisten raamien ulkopuolelle. Rytminen poljento kannatteli musiikin etenemistä ja konserttojen perinteisen kirjoitetun (!) solistisen kadenssin jälkeen osa sai vielä lyhyen kehittelyn koskettimien elektroniikan saattelemana.

Seesteisen osan (Dream) herkulliset esitysohjeet, kuten esimerkiksi tirskutus (helinä, helskytys, liritys, livertely, moiske, piiskutus) eivät valitettavasti toteutuneet kuultavaksi asti ja musiikki jäsentyikin paremmin vasta solistisen osuuden myötä jonka sähköinen synteesi myös huipensi.

Visionäärisen siirtymän jälkeen konserton viimeiseen osaan (Dance) spurtattiin bongo-rummun saattelemana. Finaali henki hetken konserttojen perinteistä solisti-orkesteri -asettelua, mutta onneksi vain hetken. Provelbartostravkiev-groove päättyi hienosti sähköiseen pieruun.

Orkesteri toimi asiallisesti Lasonpalon johtamana. Hän oli herkkäkorvainen linkki orkesterin ja solistin välillä mahdollistaen teoksen etenemisen nousuineen ja laskuineen. Kamarikokoisen orkesterin virtaan olisi ollut mukava antautua vietäväksi, mutta sointi jäi hajanaiseksi koska Lappeenranta-sali ei juurikaan tue musiikin esittämistä.

Sävellyksen kehykset ohjasivat toimintaa mainiosti ja niiden rikastaminen oli Seppo Kantosen juhlaa. Ei-kirjoitetut siirtymät askeettisesti kirjoitettujen piano-osuuksien välillä tarjosivat mielelle liikkumatilaa, jossa hänen soittonsa toimi sampona ja ohjasi esitystä kohti kauneutta.

Keys ei jää konserttona musiikin historiaan siksi, että se haastaa solistin, orkesterin ja kuulijan perinteisenä konserttona, vaan siksi, että se tarjoaa näille kaikille innostavan ympäristön.

– Armas Kaakko

Katso myös https://core.musicfinland.fi/works/keys

Susanna Mälkki. Kuva © HKO/Stefan Bremer.

Helsingin kaupunginorkesteri Susanna Mälkin johdolla Musiikkitalossa torstaina 1.6.2023; solisti mezzosopraano Victoria Karkacheva; Musiikkitalon kuoro, Cantores Minores, Helsingin kamarikuoro. Gustav Mahler: Sinfonia nr. 3 d-molli (1893-1896)

Olen jo aiemmin useasti kirjoittanut Susanna Mälkistä Filharmonian johtajana ja kaiken sanotun voisi ehkä kiteyttää siihen, mitä tuli sanottua konsertista 27.11.2017: ” Susanna Mälkin salaisuus on se, että hän saa kaiken johtamansa musiikin kuulostamaan paremmalta kuin se onkaan”.

Ja tämä koskee, anteeksi vaan, erityisesti Mahleria, jonka viidennen Mälkki johti aikoinaan. Oikeastaan sen mitä silloin kirjoitin voisi miltei suoraan siirtää koskemaan nyt kolmatta sinfoniaa: ”Mälkin tulkinta oli kaikkein korkeinta luokkaa, mitä ajatella saattaa. Samoin orkesterin soitto. Ei tosiaan kannata lähteä etsimään parempaa musiikkielämää muualta kuin Helsingistä. Miten Mälkki sai tästä ongelmallisesta teoksesta ja säveltäjästä jotain niin mykistävän hienoa kuin mitä liioittelematta kuultiin. Luulen, että salaisuus on Mälkin absoluuttisessa rytmitajussa. Hän sai jättiläissinfonian bisarrin oikukkaan rakenteen, kaikkine viittauksineen kansanmusiikkiin, folkloreen, topiikkoihin… hahmottumaan monumentaalisesti. Se ei salli hänen hetkeksikään poiketa pikkusievään tunnelmointiin, esimerkiksi jousien melodioissa – mihin toki voisi olla tietty lupakin wieniläisen melankolian ilmauksena. Orkesterin taso on huipussaan, kaikki onnistuu, niin soolot, joita Mahler niin anteliaasti kirjoittaa kaikille soittimille – ja valtavat yhteissoinnit fortissimoissa ja huipennuksissa” (lainaan teoksestani Elämys ja analyysi, s. 294).

Mitä voisi sanoa tästä puolitoistatuntisesta giganttisesta kolmannesta sinfoniasta sinänsä? Onko siinä ’normaalia’ musiikillista logiikkaa? Jos kesto on tuollainen ja esityskoneistoon kuuluu kolme kuoroa ja solisti, jotka esiintyvät vain lyhyen aikaa teoksen keskivaiheilla, taitaa siinä olla jo monta rajan rikkomista. Kyseessä on tekstillä varustettu sinfonia. Filosofinen, syvämietteinen Nietzsche-lainaus Also sprach Zarathustrasta keskeyttää melko maallisen musiikillisen menon, jossa sykkii koko Itävalta-Unkarin monikulttuurisuus ja -luokkaisuus. Mahler ei kaihda vulgäärejä efektejä yllättävissä asteikoissa ja rytmeissä. Hän tahtoo saada kuulijankin hymyilemään ja hymähtämään. Mutta kun Zarathustra julistaa jotain, on se tietenkin ehdottoman vakavaa.

Minun täytyy tässä kyllä kertoa, että tunnen herra Zarathustran. Ei, en ole seonnut musiikkiarvostelija, vaan olen tavannut zoroasterilaisten pääpapin Mirougazi Mehramin Teheranissa joku aika sitten, kun luennoin Iranian Arts Forumissa Sibeliuksesta. Hän oli soittanut suurlähettiläällemme ja kysynyt lupaa, saako hän tulla kuuntelemaan professori Tarastin puhetta. Tietenkin sai ja sen jälkeen kävimme kirjeenvaihtoa. Nimittäin zoroasterilaisten pääpapin virka on periytynyt tuhansia vuosia samassa suvussa alkaen itse Zarathustrasta, joka on siis historiallinen henkilö. Tässä tapauksessa Zarathustra oli muuttunut elegantiksi brittiläiseksi gentlemaniksi, joka oli asunut kahdeksan vuotta Oxfordissa. Zoroasterilasuus elää yhä yhtenä Persian vähemmistöuskontona ja olen nähnyt myös Bakussa heidän kulttipaikkojaan, joissa palvotaan tulta. Ja Henri Broms kertoi, että he levittäytyivät myös Intiaan. Joka tapauksessa siis: Zoroaster = Zarathustra = Sarastro eli jäljet johtavat Mozartiin saakka.

Seurasi äärimmäisen pohdiskeleva, Viktoria Karkachevan kauniisti ja ylväästi tulkitsema runo O Mensch! Gib Aht! Was spricht die Tiefe Mitternacht? ”Ich schlief ich schlief... jne. Mutta mahlerlaisittain hypätään heti vastakkaiseen tunnelmaan poikakuoron laulaessa ding-dong ja sitten muiden kuorojen liittyessä Des Knaben Wunderhornin folkloretekstiin. Miten tämä kaikki sopii sinfoniaan ja sen edellyttämään ankaraan rakenteelliseen ajatteluun? On olemassa innokkaat mahlerlaiset, oikeastaan miltei ’puolue’, joka palvoo maestroa kuten kollegani Constantin Floros Hampurista. Hänhän piti kerran esitelmän aiheesta Warum Mahlers Musik so geliebt ist? Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?

Orkesteri soitti tätä teosta Mälkin johdolla innoissaan, eikä ihme sillä mitään soitinryhmää ei unohdeta partituurissa. Olin juuri lukenut David Pickettin editoimaa valtavaa Beethovenin yhdeksännen partituuria, jonka Mahler oli ’korjannut’, toisin sanoen varustanut loputtomilla esitysohjeillaan. Tosin Mahler sanoi esipuheessa, ettei tarkoitus ollut suinkaan eine Verbesserung von Beethoven (Beethovenin parantaminen). Silti sanoisin, että kolmannen sinfonian viimeinen osa, kaikkiaan kuudesta, Langsam – Ruhevoll Empfunden, pelastaa tämän teoksen. Hyvin askeettisesta, mutta herkästi väreilevästä asteikkokudoksesta kasvaa vähitellen huumaava polyfoninen kudos. Huomasin, että soittajatkin haltioituivat siitä. Kaikki soolot olivat puhuttelevia, erityisesti jo aiemmissa osissa Jan Söderblomin viulusoolot.

Tällainen oli siis koko tämän sesongin päätös ja samalla Mälkin tämänkertaisen periodin lopetus. Mutta ei, älkää puhuko päättymisestä. Nich diese Töne! Tunnustan, että olen usein mennyt konserttiin lähinnä siksi, että hän johtaa. Silloin on saanut olla varma, että kaikki ’toimii’ ja onnistuu – ja säteilee musiikin ihmettä mieliin pitkäksi aikaa.

– Eero Tarasti

Ferruccio Busoni v. 1913 (Wikipedia).

Emil Holmströmin viides jatkotutkintokonsertti 24.5.2023 Sibelius-Akatemian Organo-salissa: Busoni, Beethoven ja fuugan taide

Mieleeni palautui Emil Holmströmin edellinen tutkintokonsertti 16.1.2016, josta kirjoitin tuolloin Amfioniin arvion (se ilmestyi sitten uudestaan kirjassani Elämys ja analyysi. Musiikkiblogeja ja -arvioita Amfionista vv. 2007-2019, s. 222-224). Tuolloin resitaalin otsakkeena oli Busoni ja pianonsoiton uudet ulottuvuudet ja ideana oli tutkia erilaisia soittoteknisiä tekstuureja, asemia, rekisterien käyttöjä, soinnillisia haasteita, koskettimiston hallintaa.

Mutta nyt pääpaino oli monumentaaliteosten muodossa ja hahmottamisessa. Busonin Fantasia contrappuntisticaa aniharvat soittavat, se on nyt sitä 1900-luvun alun paluuta Bachiin – eli Bachia väärillä bassoilla, kuten Stravinsky kutsui omaa Bach-jäljitelmäänsä L’histoire du soldatissa. Tosin Busoni on kaukana uusklassisimin ironiasta, hänen tyyliään tuleekin kutsua nuoreksi klassismiksi erotuksena tuosta ranskalaisperäisestä modernismista.

Busonin teos on luonteeltaan arkkitehtoninen; hän jopa piirsi sen visuaaliseksi vastineeksi sarjan rakennusten profiileja. Holmströmin tulkinta oli kuitenkin kaukana tuollaisesta Raumdramaturgiesta, se oli ennen muuta soinnin juhlaa. Ja Bösendorferin, joka on Holmströmin ikioma soitin. Kyllä sen kuuli heti alkutahdeista. Fantasia contrappuntistica johdatti kuulijan kuin goottilaisen katedraalin sinertävään valaistukseen, joka tulvii lasimaalausten kautta kappeliin. Efekti on sama kuin César Franckin Preludissa, koraalissa ja fuugassa. Tapani Valsta sanoi minulle, kun soitin sitä hänelle pianotunnilla: ”Tämä on sitä oikeeta klaveerimusiikkia!” Siinäkin on B-A-C-H-aihe heti alussa ja totta kai sitä käyttää myös Busoni Bachin muiden fuugateemojen rinnalla. Silti, vaikka Busoni on niin lähellä Bachia, on tässä läsnä aina joku vieraannuttava sävy, esteettisen Verfremdungin mielessä. Holmström käytti kirjoittamassaan esitteessä termiä ’yrmeä’ kahdesti. Ensin pysähdyin pohtimaan tuota adjektiivia tällaisen musiikin yhteydessä. Jos yrmeä tarkoittaa luotaantyöntävää, voi sellaisen piirteen tosiaan kokea. Mutta ehkä sitä yrmeyttä tarvitaan, jotta sovitusten ja lainausten takaa häämöttäisi säveltäjän oma profiili.

Busonin vaikeus säveltäjänä oli, ettei hänellä ollut melodista tai temaattista keksintää. Siksi hän turvautui noihin loputtomiin transkriptioihin ja sovituksiin. Hänen pääteoksensa ooppera Doktor Faust on kooste kaikesta siitä, mitä hän oli keksinyt. Se oli jäänyt keskeneräiseksi, mutta mm. Antony Beaumont laati siihen uuden lopun ja sellaisena kuulin sen Bolognan Teatro Comunalessa 1985, jossa osallistuin Busoni-symposiumiin.

Tuota ennen tunsin Busonilta oikeastaan vain Finnische Balladen, joka on loistava kulttuurikuvaus Suomesta lainattuine aiheineen, kuten melodia Kultaselle, jonka hän varmaan sai H. Dahlin painetusta ylioppilaslaulujen kokoelmasta tullessaan Helsinkiin 1887. Samaa sävelmää lauletaan myös uskonnollisena versiona Täällä Pohjan tähden alla ompi kotimaani, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme. Mutta eikö vaan: sekin päättyy fuugaan. No sopiihan fuuga ankaruudessaan kuvaamaaan askeettista suomalaisuutta.

Aika harvat ulkomailla tietävät tuon Busonin elämän suomalaisepisodin. Sibelius tutustui häneen ja Busoni oli tälle kuin varttuneempi ja järkevämpi isoveli, vaikkei ikäeroa juuri ollut. Sibelius kirjoitti pianokvintettonsa Busonia ja tämän teniikkaa ajatellen, mutta Busoni ei koskaan soittanut siitä kuin v. 1893 kolme ensimmäistä osaa. Säveltäjänä Sibelius ei Busonia arvostanut.

Mutta välikö sillä, koska Busonin hahmo kietoutui monin tavoin 1900-luvn alun musiikilliseen modernismiin. Hän tahtoi intellektuellina edistää sen estetiikkaa ja auttoi esityksillään toisia säveltäjiä.

Pianistisessa ja soinnullisessa mielessä Busonin lähtökohta ja sointi on hyvin likellä yhtälailla arvoituksellista myöhäis-Lisztiä mm. tämän rapsodioissa. Mutta hän rakasti monumentaalisia teoksia ja ohjelmia. Charles Rosen kertoi minulle, miten Busoni soitti illallisen päätteeksi Moritz Rosenthalille New Yorkissa kaikki Chopinin balladit, Beethovenin viimeiset sonaatit – ja Fantasia contrappuntistican. ”It was one of those heavy dinners”, isäntä huokaisi.

Holmström oli rohkeasti ottanut Hammerklavierin Fantasia contrappuntistican pariksi. Hänen tulkintansa oli hyvin persoonallinen ja sitä hallitsivat Bösendorferin erityiset sointiulottuvuudet. Kaikki Beethoven, myös Hammerklavier, muuntuu tuolla soittimella Biedermeyeriksi – kaikella kunnioituksella! Eikä Biedermeyer, kuten tiedetään, koskaan päättynyt Suomessa.

Olemme totuneet ehkä toisenlaiseen, monumentaalisen ankaraan Hammerklavieriin ja tietenkin myös Busonin voisi vetää tähän samaan linjaan. Mutta Holmströmillä oli raikkaasti uudenlainen tulkinta. Hänen muusikkoutensa taipuu kaikkeen, tekniikka on vähäeleistä, siroa, ei koskaan liioittelevan pateettista – onneksi. Tämä Hammerklavier oli varsinainen sointikylpy.

Mitä nyt tapahtuu? Onko edessä oikean väitöskirjan kirjoittaminen? Sitten pianistimme on saavuttanut täyden kompetenssin, muusikkouden huipputason. Holmströmin tapauksessa on vielä paljon odotettavana, sillä hänellä on, kuten tiedämme fenomenaalinen kyky omaksua uutta. Ja sitä saadaan varmasti taas pian kuulla!

– Eero Tarasti

Richard Wagnerin Siegfried Suomen Kansallisoopperassa, ensi-ilta 24.3. Ohjaus Anna Kelo, musiikinjohto Hannu Lintu, lavastus, valaistus ja screen-suunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen; Siegfried: Daniel Brenna, Mime: Dan Karlström, Vaeltaja: Tommi Hakala, Alberich: Jukka Rasilainen, Fafner: Matti Turunen, Erda: Sari Nordqvist, Brünnhilde: Johanna Rusanen, Metsälintu: Krista Kujala, käyrätorvisoolo: José Luis Cortell Año

Siitä on paras lähteä, että Siegfried on satuooppera. Ja se tarkoittaa tässä mytologian kontekstissä, että sen peruselementit ovat myytti – juhlava tarina, miten joku sai alkunsa, – taru eli Sage tai saga – sukujen, klaanien taistelut – satu – myyttisen ylevyyden supistuminen tunnelmalliseksi tarinaksi, – legenda – kertomus hyvän tai pahan tekijästä – arvoitus – henkilön arvon testaaminen kysymyksillä. Tämä luokittelu on peräisin André Jollesin traktaatista Die einfachen Formen (1931) ja olen itse käyttänyt sitä kirjassani Myytti ja musiikki (Gaudeamus 1994; on myös englanniksi ja ranskaksi). Tietenkin ne sekoittuvat, mutta etualalla on nyt Siegfriedissä satu.

Koko oopperan keskeisin tapahtuma on kuuluisa Waldweben toisessa näytöksessä, jossa nuori sankari heittäytyy puun juurelle pohtimaan omaa identiteettiään. Tähän Wagner on säveltänyt yhden kauneimmista kohtauksistaan, klarinetin melodian jousien hiljaista ostinatokuviota vastaan E-duurissa. Mutta on Siegfriedissä toinenkin ’hitti’, jota esitetään irrallisena numerona: ns. Siegfried–idylli osana III näytöksen Brünnhilden ja Siegfriedin lemmenduettoa. Sitä soitetaan usein jousiorkesteriversiona; Arthur Rubinstein sanoi, että se on ainoa Wagnerin sävellys, jonka hän hyväksyi.

Joka tapauksessa tässä ollaan tetralogian kolmannessa draamassa; yhä raskaammaksi käy liikutella informaatiota oopperasta toiseen, ts. mitä tapahtui aiemmin. Ilman leitmotive-tekniikkaa ei tämä onnistuisikaan. Niistä muodostuu jo heti alussa oma musiikkiaiheiden verkostonsa, jotka elävät jonkinlaisessa omnitemporaalisessa universumissa, kaikki viittaa kaikkeen. Usein kun laulaja vaikenee, jatkaa orkesteri yksinäänsen melosta, kuten jo Alfred Lorenz huomautti. Itse asiassa ooppera muuttuukin eräänlaiseksi sinfoniaksi.

Wagner-tulkinnan ikuinen peruskymyshän on: onko tämä teatteria vai sinfoniaa? Joskus vuonna 1882 Richard lupasi Cosimalle, että nyt hän säveltää tälle syntymäpäivälahjaksi joka vuosi uuden sinfonian. Nimittäin siinä hän sanoi voivansa ’riehua’ (ausrausen) vapaasti musiikillisessa mielessä kun taas oopperassa hän oli aina sidottu draamaan. Orkesterin rooli on aivan keskeinen Siegfriedissä. Onneksi kapellimestarina oli tämän tajunnut Hannu Lintu, joka profiloi johtoaiheet selkeästi esiin. Itse kuulin tässä nyt aivan uusia asioita – kiitos Linnun johtamisen ja tietenkin koko orkesterin suurenmoisen panoksen.

Siegfried kätkee sisäänsä paljon taustatapahtumia, jotka selittävät sen rakennetta. Nimittäin II ja III näytöksen väliin jäi 12 vuoden tauko sävellystyössä, jolloin syntyivät Tristan ja Mestarilaulajat. Tämä kuuluu selvästi heti III näytöksen alkusoitossa ja sen laveassa otteessa. Myös yleisessä tunnelmassa tapahtui muutos, kun Wagner oli perehtynyt tällä välin Arthur Schopenhauerin pessimistiseen elämänfilosofiaan, jonka yhtäkkiä koki omakseen. Sitä hän kyllä itsekin ihmetteli, kun uskoi kannattavansa vain griechische Heiterkeitia (kreikkalaista iloisuutta). Schopenhauerista Cosima kirjoitti päiväkirjaansa jo 1869:

16.1. Puhuimme Schopenhauerista ja Richard kertoi, tämä oli sanonut Karl Ritterille: ”Admireeraan Wagneria runoilijana, mutta hänhän ei olekaan mikään muusikko.” Vanhanaikainen ilmaisutapa huvitti Richardia ja hän arveli, että oli joka tapauksessa parempi kuin jos hän olisi pitänyt tätä muusikkona, muttei runoilijana.

* * *

Anna Kelon tetralogia on nyt edennyt siis kolmanteen oopperaan. Reininkulta jo hämmästytti sangen autenttisen wagneriaanisella tulkinnallaan. Valkyyriassa oli jo astuttu modernisaation linjalle, ei kuitenkaan nykysaksalaisten mahdottomaan ja riskaabeliin Regie-teatteriin. Mutta nyt täytyy myöntää, että Kelon Siegfried oli aivan ehdotonta luokkaansa! Sain keskustella tammikuussa Kelon kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että Patrice Chéreaun Ring 1970-uvulta Bayreuthissa oli modernisoimisen huippu, jotain sellaista jonka Richard olisi allekirjoittanut. Uskon, että näin olisi ollut myös tässä tapauksessa.

I näytös tapahtuu jonkinlaisen myymäläkojubussin tai nakkikioskin äärellä ja sen ympärillä on kaikenlaista nykykulttuurin roinaa, punttisalin painoja, terveyskeskuksen lavoja, tynnyreitä, pulloja, mainoksia ym. Mutta kaikessa kirjavuudessaan niistä muodostuikin hauska ja värikäs kulissi sinänsä musiikilllisesti melko epämelodiselle ja synkeällekin draamalle. Oikeastaan tätä jaksoi nyt seurata paremmin kuin koskaan ennen. Myös laulajat oli ohjattu näyttelemään viimeistäkin elettä myöten.

Oli tässä kannanottoa nykynuorison vieraantumiseen ja syrjäytymiseen. Siegfried on juuri tuollainen marginaalissa itsekseen kasvanut ja Mimelle raivoava pentu, sietämätön, käytökseltään arvaamaton tyyppi. Kun hän saapuu lavalle karhun kanssa metsästä (partituurin mukaan), hän itse asiassa herää sängyssä sylissään kookas teddynalle. Kun hän komentaa Mimen takomaan Nothungin kappaleet taas ehjäksi miekaksi päästäkseen seikkailuihin maailmalle, ilmaantuu Wanderer. Lopulta kun Mime ei saa miekkaa valmiiksi, ryhtyy Siefreid itse puuhaan. Yhdessä Ring–tulkinnassa arvellaan, että koko ooppera kuvaa teollisen aikakauden alkua.

Toisessa näytöksessä, Waldwebenin, metsän huminan jälkeen, lohikäärme Fafner herää ja seuraa kamppailu. Tämän kohdan ehdoton visuaalinen esikuva on tietenkin Fritz Langin Ring-elokuva 20-luvulta. Siinä on tuo ikoninen kuvasto: puolialaston Siegried valkoisen ratsun selässä keskellä synkkää germaanista metsää matkalla luolan suulle. Mikki Kuntun efekteillä saatiin kyllä aikaan ihan oikea atmosfääri (metsänhuminassa olisin kyllä toivonut vihreää väriä)… Lopuksi ilmaantuu Waldvogel, metsälintu livertämään; kun hän yleenä laulaa jossain korkealla puussa, laskeutuu lintu nyt maankamaralle ja iloisesti hypellen opastaa Siefriedin perille Neidhölen suulle.

Viimeisessä näytöksessä Wotanin valta murtuu ja Siegfried läpäisee pelotta tulimeren (muuten tuota sooloviulun ylös kapuavaa aihetta Sibelius sitten käytti neljännessä sinfoniassaan); lopulta hän tuntee pelon, kun kohtaa Brünnhiden, jollaista naisolentoa ei ole koskaan ennen nähnyt.

Solistien ehdoton keskipiste oli Daniel Brenna, joka asteittain hieman tasaantui häiriköstä lemmenparin sankariksi. Hänellä on suuret dramaturgiset lahjat ja ennen kaikkea ääniaines, joka taipuu ihan kaikkeen ja kahden raskaan näytöksen jälkeen kohoaa vielä tenoraaliseen briljanssiin aivan lopussa. Myös Mime, Dan Karlström, poikkesi edukseen yleensä liioitellun groteskeista nibelungenhahmoista. Tällaisena lyyrisenä tenorina Mime on paljon uskottavampi. Tämä oli onneksi kaukana siitä kuulusta ”Bayreuthin Spottereista”, jossa konsonantit syljetään karkeasti suusta. Vaeltajan hahmo oli jonkilainen buddhalainen munkki, sopii – kun ajattelee Schopenhaueria ja sitä, miten ahkeraan Wagnerit lukivat itämaista viisautta. Tommi Hakalan baritoni kantoi hyvin ja oikeilla aksenteilla Wotanin arvokkuuteen sopien. Jukka Rasilanen ja Matti Turunen olivat rooleissaan niin ikään vakuuttavia. Sari Nordqvistin Erda oli myös innoittava ilmestys julistaessaan edustamaansa ikuista tietoa. Kun hän laulaa Mein Schlafen is Träumen, mein Träumen ist Sinnen und Mein Sinnen ist Walten des Wissens, on suomennos vaikeaa. Nimittäin Sinnen ei ole kaiketi sama kuin ajattelu, vaan pikemminkin tuntemista, joskin substantiivi Sinn on tietenkin yhtä kuin mieli tai merkitys (filosofit tietävät eron käsitteiden Sinn ja Bedeutung välillä).

Lopuksi Johanna Rysänen kruunasi loistokkaalla sopraanollaan Brünnhilden heräämisen, jonka orkestroinnissa Wagner käyttää harppuja, soitinta, jota hän muuten vierasti. Viimeinen kohtaus onkin vaativa, sillä on jo istuttu viisi tuntia seuraamassa tätä sävelsanadraamaa ja nyt täytyy velä tapahtua jotain huipennukseksi. Siinä kyllä onnistuttiin. Yleisö huusi riemuissaan heti esiripun laskeutuessa, näyttämön tapahtumien tartuttamana. Ainoastaan protestoisin Brünnhilden ja Siegfriedin rooliasuja, jonkinlaisia alusvaatteita, tässä kohtauksessa, joskin ehkä ne on ymmärrettävä postmodernina efektinä, ettei ooppera kävisi yltiöromanttiseksi.

Ennen kaikka erittäin keskeinen rooli tämän koko version menestykselle olivat Mikki Kuntun lavasteet ja valoefektit. Niille olisi pitänyt taputtaa erikseen heti esiripun avautuessa – kuten tehdään esimerkiksi Pariisin oopperassa – värit olivat silmää hiveleviä, eikä valaistus ollut mitään staattista ramppivaloa, vaan alinomaan tunnelman mukaan eläviä ja muuttuvia heijastuksia. Lohikäärme, jota kaikki tietenkin odottavat, oli tällaisena videoproduktionakin aivan tarpeeksi pelottava. Joskin Fritz Langin filmissä hänet kuvataan oikeastaan sympaattiseksi olennoksi.

– Eero Tarasti

Helsingin yliopiston promootiojuhlavuoden tunnus

Promootioiden 2023 avajaisjuhla ja tiedotustilaisuus Yliopiston juhlasalissa 20.3.2023.Cecilia Damströmin sävellys Science Frictions, ääni David Hackston, Akateeminen laulu (Dominik Vogt), Ylioppilaskunnan soittajat Aku Sörensenin johdolla

Helsingin yliopistossa juhlitaan tänä keväänä 100. promootiota, sillä niitä on järjestetty yhtäjaksoisesti alkaen vuodesta 1643. Palautettakoon siis vielä mieleen, että kuningatar Kristiina perusti tämän yliopiston Turussa. Näin ollen promootioperinteemme on yksi niitä harvoja kautta koko Suomen historian kulkevia instituutioita. Kaikki tiedekunnat pitävät tänä vuonna omat promootonsa paitsi lääketieteellinen; projektia johtavat Kristina Ranki ja Juha T. Hurme, ja sitä valvoo kansleri Kaarle Hämeri.

Kun säveltäjältä tilataan jotain sellaista kuin promootiokantaatti, on selvää, että sitä pitää noudattaa tilaajan toiveita ja mukautua tähän aivan erityiseen lajiperinteeseen. Tero Halosen juuri julkaisemassa  hienossa teoksessa  Promootio, elävän yliopistoperinteen historiaa (Otava) on mainittu erityisesti kantaatit yhtenä tyypillisenä ohjelmanumerona näissä juhlissa. Mieleeni tulee lisäksi erityisesti juhlavuosi 1990, jolloin filosofinen tiedekunta tilasi kantaatit Erkki Salmenhaaralta ja Kalevi Aholta. Se tuotti kaksi merkittävää sävellystä, vaikka ne eivät olleetkaan varsinaisesti promootiokantaatteja, nimittäin Erkki Salmenhaaran Lintukoto–kantaatin Aleksis Kiven tekstiin ja Kalevi Ahon Pergamon-teoksen, jonka innoittajana oli Berliinissä sijaitseva antiikin Pergamon-alttari. Salmenhaaran teos itse asiassa määrittää tätä lajia musiikinhistoriamme linjalla Pacius-Sibelius-Madetoja-Toivo Kuula. Omintakeista on kuitenkin Salmenhaaran ’minimalistinen’ tyyli (vaikkei säveltäjä itse tätä nimitystä kohdallaan hyväksynyt). Sitä vastoin Ahon teos edusti radikaalia modernismia: orkesterin eri ryhmät oli jaettu eri puolille salia, parville hieman niin kuin Boulezin teoksessa Explosion, jonka kuulin kerran säveltäjän johdolla Pariisin Théâtre de Villessä.

Kun siis promootiokantaatti sävelletään 2023 tulisi sen ottaa huomioon tämä erityinen historiallinen genre, mutta olla samalla myös moderni.

Voi todeta, että Cecilia Damström onnistui yli kaikkien odotusten tässä haasteessa. Kun keskustelin monien kanssa tilaisuuden jälkeisellä vastaanotolla yliopiston käytävillä, ei löytynyt yhtäkään, joka ei olisi pitänyt teosta onnistuneena, eivät edes vanhoillisimmat nykymusiikin vastustajat.

Kantaatissa tärkeää ovat luonnollisesti myös sanat. On vaikea valita kaikkia tyydyttävää tekstiä. Libreton oli laatinut  Cia Rinne.  Sen aiheena oli tiede itse lainausten muodossa, jotka olivat peräisin mm. Hannah Arendtilta, Goetheltä, Paul Valerylta jne. Ne osoittivat melkoista literääriä ja filosofista perehtyneisyyttä. Mutta tekstejä dekonstruoitiin kaikin tavoin ja myös parodisoitiin. Koko sävellys oli eräänlaista bricolagea (Lévi-Straussin mielessä). Ne oli jaettu kuoron ja Olympen, laulajan välille. Lauluääni oli David Hackstonin vaikuttava kontratenori, joka tosin käytti kaikkia mahdollisia äänen rekistereitä salin keskellä sijaitsevasta kateederista. Mutta sävy ei ollut pönäkän pasteettinen näissä lainauksissa vaan täynnä verbaalin akrobatian tuottamaa huumoria. Oli erinomainen idea, että koko teksti oli painettu ja jaettu yleisölle. Sävellyksen tapahtumien tempo oli niin tiivis, että muutoin olisi ollut vaikea seurata ’juonta’.

Preludissa laulettiin Numen est omen, Nomen est omen, Women est omen, New men est omen, Omen est omen, Amen.Amen…Toinen osa Educaution sisältää alaotsakkeen This text has no idea what it is talking about, educationista tulee educaution.. cogito ergo sum. III osa ilmoittaa, että oikeastaan tässä pitäisi olla laaja analyysi. Onko koko libretto siis eräänlainen väitöskirjan parodia?…. poof, prova, progress, prose, problem, process, Proust, propaganda, Prometheus… Ja sitten lauletaan kymmenen kertaa ’footnotea’. IV osa on ranskaa ja lainaukset panevat todella ajattelemaan, kuten ”Le but de la philosophie est de construire le langage… dans un langage. Suomeksi: Filosofian päämääränä on rakentaa kieli … kielessä. V osa on viittausta George Brechtiin (onko sukua Bertoldille?) alaotsakkeena Arguing with logics… Comment fait on des idées? Libreton VI osa alkaa mystisellä termillä elefthería ja mietteellä: Je travaille pour quelqu’un qui viendra après. Työskentelen jollekin joka tulee jälkeen päin. Tietoisuus on ulkopuolellani… med vetenskap… medvetande,vetande, skapande… eli siinä on lainauksia Paul Valérylta ja Jean-Paul Sartrelta. Viimeinen osa Postludi on huippu: parodia Goethen Faustin alusta: Habe nun ach! Philosophie… und leider auch Theologie… durchaus studiert… hier steh ich nun ich armer (Tu-)Tor (!!) und bin so klug als wie zuvor. Mutta nämä säkeet onkin pantu aivan kantaatin loppuun. Ja ranskan ja englannin kielisten lainausten seuraamana.

Itse asiassa Saksassa on aina pilailtu Goethen Faustilla; jopa kuuluisa esteetikko Vischer osoittautui melkoiseksi irvileuaksi muuntaessaan sen kuuluisat loppusäkeet Chorus mysticuksessa: ”Das ewig Langeweilige/führt uns dahin” (pro: Das ewig Weibliche….) (lainattu Henri Bromsin väitöskirjasta Two Studies in the Relations of Hafiz and the West, Helsinki 1968, s. 78).

Voi siis sanoa, että teksti sijoittaa teoksen yleiseurooppalaiseen älylliseen kontekstiin; tämä ei ole mitään peräkamarin suomalaista kansallista uhoa, vaan universaalia avantgardea. Sen puolesta teosta voisi esittää missä tahansa Euroopassa – ja toivottavasti esitetäänkin.

Damströmin musiikki on taitava yhdistelmä viittauksia kantaattiperinteeseen tai vastaavaan monumentaaliseen kuorotyyliin. Jo alku on kuin viittaus Stravinskyn Oedipus Rexiin matalien jousien rytmikkäällä ostinatolla. Mutta sitten se muuntuu tonaalisuutta likellä olevaksi kudokseksi. Ylipäätään musiikki on tekstuuriltaan värikästä ja nokkelaa avantgardea, joka ei mene liian kauas tällaisen teoksen kuluttajasta, ihannekuulijasta, ts.promootioon osallistujista. Damströmin taito jo tunnetaan vokaaliaineksen käsittelyssä. Mutta hän on myös ilmeikkään soitinnuksen mestari. Kokonaisuudessaan Science Frictions uudistaa radikaalisti kantaattigenrea, mutta pysyy samalla sen rajoissa.

Damström on teoksellaan lunastanut paikkansa yhtenä nuorista johtavista modernisteistamme. Teos on virkistävä elämys ja herättää halun kuulla se uudestaan… ja partituurin kanssa. Sain sen jo tilattua säveltäjältä väliajalla. Aku Sörensen johti Ylioppilaskunnan soittajia taidolla, oli hauskaa tutustua tähän uuteen kapellimestarikykyyn; samoin kuorot oli huolella valmennettu tähän varmasti vaativaan teokseen. Niin – toivottavasti yliopisto levyttää tämän teoksen kuten ennenkin ja siitä tulee oiva lahja vieraille.

Sananen musiikista Helsingin yliopistossa

Ensimmäistä kertaa promovoitavien kunniatohtorien joukossa oli musiikkitieteilijä Minna Lindgren, onneksi olkoon! ja säveltäjäkin eli Damström oli opiskellut musiikkitiedettä. Luulisi siis musiikin asioiden olevan oikealla tolalla HY:ssä, mutta niin ei vaan ole. Itse asiassa musiikin tila on katastrofaalinen ja niin suuressa määrin, että lainaan pianoprofessori Bruno Seidlhoferilta kuulemaani anekdoottia: Mitä ero on saksalaisella ja wieniläisellä? Saksalainen sanoo: Tilanne on vakava muttei katastrofaalinen. Wieniläinen sanoo: Tilanne on katastrofaalinen muttei vakava.

Upea promootiokantaatti esitettiin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa. Se on juuri renovoitu. Kenelle? Ei ainakaan musiikkiväelle. Salin vuokra on yhden illan konsertilta 5000 euroa, joten ainakaan joku HYMS ei voi ikinä enää ajatellakaan järjestävänsä siellä konsertteja kuten aiemmin. Niinikään YS ei voi siellä pitää konserttejaan eikä harjoitella. Eikä muutenkaan siellä ole musiikkielämää. Kaikki taiteilijahuoneet on poistettu juhlasalikerroksesta – myös opettajain huone on lopetettu ts. ne mukavat ja tyylikkäät sohvat, joilla saattoi istua ja lukea vaikka sanomalehtiä opetuksen lomassa tai odottaa väitöksen alkua. Samoin muotokuvat ovat valtaosin häipyneet jonnekin; aiemmin tein aina kierroksen ulkolaisten vieraitteni kanssa ja esittelin Runebergin, Snellmanin, Lönnrotin ym. muotokuvien kautta Suomen kulttuurihistoriaa. Ehkä kaikki tuo on ns. cancel-kulttuuria. Myös muista kerroksen huoneista on tuolit korvattu korkeilla cocktailpöydillä tai mauttomilla uusvanhoilla mööpeleillä. Mutta pahempi juttu on taiteilijahuoneiden puuttuminen: missä muusikko, esimerkiksi iltapukuun sonnustautuva laulajatar, voi nyt valmistaa itseään lavalle? Vessassa? Se on ainoa privaattitila koko kerroksessa. Ei kovin mieltä ylentävää.

Tämä täydellinen musiikin laiminlyöminen heijastuu myös yliopiston ainoaan musiikkioppiaineeseen ts. musiikkitieteeseen. Käytännössä sitä ei ole enää ollut olemassa v. 2016 irtisanottujen lehtorien jälkeen, jotka opettivat musiikin teorian perusteita ja pitivät sävellysluokkkaa, joka kilpaili Sibelius-Akatemian kanssa. Yliopisto saa turhaan odottaa enää uusia minnalindgrenejä tai ceciliadamströmejä. Professuuri on ollut täyttämättä vuodesta 2016 eikä rahaa ole mihinkään tuntiopetukseen.

Miten keskeinen elementti ja ylpeyden aihe onkaan musiikki Suomelle ja samalla sen keskeinen opinahjo laiminlyö upean perinteensä Paciuksesta ja Sibeliuksesta lähtien. Tähän valitusvirteen tämä siis kaikki päättyy ja saa ajattelemaan, että tuo hetkellinen loisto, jota todistettiin juhlasalin promootiokonsertissa, onkin vain Potjomkinin kulissia todellisuuden peittämiseksi. Tarvitsemme siis sotahuutoa J’accuse, mutta kehen sen voi kohdistaa? Kuka kuuntelee?

– Eero Tarasti