Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

Review: A Stranger in Sicily – the premiere of the new opera by Paolo Rosato at Metropolia, Helsinki

After the premiere,  composer and libretist  in the middle holding flowers

After the premiere, composer and libretist in the middle holding flowers

Tero Halonen as Lars Cleen

Tero Halonen as Lars Cleen

Whoever has visited Northern Italy, Sicily or Calabria has noticed that there are blond and blue-eyed Italians there; they are descendants of the Normans who settled there in medieval times. The first idea for the opera by Paolo Rosato ripened when Rosato was teaching in Trapani, Sicily, where the castle of Erice evokes those ancient times. Therefore the novel of Pirandello’s in which a stranger, a Nordic sailor, stays in Sicily due to the shipwreck of his boat has a certain cultural basis. Yet in the libretto by Walter Zidaric, it has been changed a little so that when Pirandello’s sailor is actively observing his new environment and attending to its life, in the opera he is passive, object of his new community’s hostile attitudes. He is called a ‘beast’ (or bête in French) in the opera, not quite a human being at all, with strange manners, strange language and strange physiognomy. In Pirandello he is Lars Cleen, a Norwegian. In the opera he is made a Finn. However, Finnish is not used in the opera, which is mostly sung in Italian. Only the Finnish folk song Minun kultani kaunis on refers to Finland, when Lars hums it in his hopeless homesickness. In fact, I had heard fragments of the opera in Louvain three years ago. There the audience said the opera is a tribute to Finland since the composer has often stayed in and visited our country. However, one national tune does not make an opera a national one – as little as, say, Glazunov’s Finnish Fantasy is ‘Finnish’ in its style merely due to quoting the folk tune Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu. When I heard Paolo was going to use the Minun kultani melody, I warned him that the tune is definitely a humorous one in a Finnish context. But here it does not matter: It is part of Lars’s nostalgic souvenirs.

The basic atmosphere of the opera is existential. It portrays a person who is ‘thrown’ (Geworfen as Heidegger puts it) into a world but does not find his place there; he feels alienated. But so is the Italian coastal village community, in which Lars’s hosts – who call Lars Larso – are dominated by one rich man, Don Nica, who is master while others are ‘slaves’. The fisherman Don Pietro Milo has found Larso seriously ill on the shore and taken him to his home out of mere Christian compassion since local hospitals had no place for such a creature. Larso is thus taken care of by Milo’s niece Venerina and her aunt Donna Rosolina. They are scared of this new person, but at the end Venerina and Larso have a baby. However, this does not save the situation; Lars only wants to get out, home, and finally the Swedish boat arrives. Nevertheless, it is too late; Lars in the end gives up on all things and commits suicide. Why he does it remains slightly a mystery.

So this is the plot of this opera, whose music is mostly contemplative, melodious, mostly very singable and sonorous in spite of an avant-gardist and almost atonal tonal language. The original work was written for a large orchestra, but for the Helsinki performance the composer made an arrangement for a 10-membered chamber ensemble. The sound of accordion has an important role in the soundscape of the work. The music in its somewhat minimalist expression is impressive, evoking musica povera. Yet, the climaxes, in which a choir is also needed, are expressionistic and overwhelming.

The production of the opera at Metropolia, together with the Music Society of the University of Helsinki, was a long project; it became possible through support from the Niilo Helander Foundation and the Pacius Memorial Foundation. Metropolia provided singers, the conductor Edward Ananian-Cooper, the stage, correpetition by Ilona Lamberg and the producer Meri-Kukka Muurinen. The University provided the choir under the direction of Kati Pirttimaa and the stage director Jukka von Boehm, and of the singers Tero Halonen, performing the main role of Lars Cleen, also has an academic background. We can be very happy about the result! For Metropolia this was certainly also a pedagogical project for its singers. But it has been able to produce in recent times a lot of highly professional and entertaining stage works. Now the Helsinki audience experienced an avant-garde work by a remarkable Italian composer of the young generation. At the premiere there were people from Helsinki high societies, as well.

The staging by Jukka von Boehm used the stage just as it was appropriate, dividing it into two chambers with space between. The ascetic visual image by Eero Erkamo underlined the basic atmosphere. The lights by Tuukka Törneblom and costumes by Hanna Hakkarainen were just suitable to the story. The characters on stage became clearly profiled. The tempo of events was slow, hesitative, contemplative, existential, which was an enjoyable change from many too fast and noisy contemporary productions. The orchestra played with intensity, and the same has to be said about the choir. Tero Halonen’s role as Lars Cleen was a new achievement for this young tenor, who is actively performing in various operas and productions in Helsinki. He is just the right ‘type’ for the role, a little clumsy and shy Nordic youngster; vocally he mastered excellently the difficult pitches of his role. Matias Haakana was a dramatic tenor in the second role as Don Milo; his voice has a large volume and an electrifying impact on stage in every appearance. Marja Kari also had a singing quality to her voice, with strong expression needed by her role as Venerina. Sirja Pohjanheimo-Vikla was a contrast to her in the role of Rosolina, just suitable by its bright colours. Samuli Takkula was convincing as the patriarchal order in the role of the capitalist Di Nica. The mute role as a Turkish boy by Muhamed Awadi emphasized the highly actual topics of the whole work.

The audience received the premiere with great enthusiasm. There are already plans to bring this production to Italy as well, which it definitely would deserve.

— Eero Tarasti

Arvio: Väkevä Rheingold viidessä kohtauksessa

HunsteinJU

Näyttelijä Stefan Hunstein (Diener/Sintolt der Hegeling). Kuva (c) JU

KaresJU

Etualalla portailla Wotan (Mika Kares) ja Fricka (Maria Riccarda Wesseling). Ylhäällä Loge (Peter Bronder). Kuva (c) JU

Ollaan Wagnerin Rheingoldin toisen kohtauksen lopussa, ja musiikki etenee orkesterivälisoittoon. Kuulijan odottama alasimien kilkatus alkaa – muttei lopukaan. Osa orkesterista ryhtyy tuottamaan epäwagneriaanisia ääniä, kun taas osa nousee ylös, poimii kapellimestarin korokkeelta vasaran, ja kulkee yleisön ohi tehdassalin taempaan osaan. Maestro nappaa reilun huikan vesipullosta, ottaa oman vasaransa ja juoksee sitten soittajien perään. Teräs paukkuu nyt ympäri hallin. Tähän asti mykkänä pysynyt näyttelijä julistaa megafoniin sanoja vallankumouksesta, Valhallasta ja omaisuudesta – rappiosta ja murhasta. Donner ja Froh kiipeävät puheen kuullessaan Valhallan terassin kaiteisiin kiemurrellen tuskaisesti kuin haavoitetut hämähäkit.

Johan Simonsin ohjaama Ruhrtriennalen Rheingold uskaltaa avainkohtauksessaan irtautua Wagnerin alkuperäistekstistä, ja jättää hetkeksi taakseen perinteisen oopperan parametrit. Näin lunastetaan kaksikin etukäteen mainostettua tavoitetta: ”partituuri rikkoutuu uudenlaisessa musiikillisessa reflektiotilassa” ja säveltäjän radikaali sosialistinen ajattelu tulee ajankohtaiseksi.

Simonsin kanssa aiemmin Münchenin Kammerspiele-teatterissa työskennellyt näyttelijä Stefan Hunstein antaa jo esityksen alussa aavistuksen osuutensa painoarvosta. Silloin hän näyttäytyy esiintyjistä ensimmäisenä orkesterilavan yläpuolelle rakennetun Valhallan fasadin edessä, yleisöä tarkkaillen. Rheingoldin Handlungin aikana Hunstein on Palvelijan sivuroolissa, mutta ohjauksen kokonaan uudessa osuudessa hän omaksuu Sintolt der Hegelingin, Wagnerin Valkyyriassa mainittavan kuolleen soturin osan.

Hunsteinin resitoima teksti on kollaasi. Siinä yhdistyvät bestseller-kirjailija Cormac McCarthyn apokalyptiset näkymät, Jorge Luis Borgesin ajatukset Valhallan myytin väkivaltaisuudesta, Elfriede Jelinekin tuore Nibelungin sormuksen proosatulkinta Rein Gold sekä fragmentit markiisi De Saden Sodoman 120 päivästä. Wagnerin oma ääni kuuluu katkelmissa vallankumouspamfletista Die Revolution. Näyttelijän monologi ei ole poliittisten ihanteiden ilmaisua, vaan kyyninen, verinen ja vihaisesti purkautuva palopuhe, joka tuo mieleen esimerkiksi Klaus Kinskin Kristus-tulkinnan.

Mitä oopperaesityksen sovinnaisesta muotista purkautumisella sitten halutaan viestittää? Ilmeisen kapitalisminvastaisen sanoman lisäksi kenties se, ettei kaanonia tulkitsevien näyttämöparafraasien pitäisi enää automaattisesti riittää musiikkiteatteriyleisölle. Patrice Chéreaun legendaarisen Jahrhundertringin kaltaisilla kokonaisvaltaisilla uudelleentulkinnoilla on paikkansa, mutta uudistuakseen oopperamaailma tarvitsisi yhä enemmän myös Bochumin Jahrhunderthallin henkeä: rohkeutta tuoda kulttiteoksiin täysin uutta ilmaisua.

Toisen ja kolmannen kohtauksen väliin sijoittuva tilanvaltaus ei kestä pitkään, mutta se vavahduttaa kuin kokonainen kohtaus. Perjantain 18.9. esityksessä kokemus poikkesi sikäli suunnitellusta, että siihen kuuluvaa Mika Vainion elektronista osuutta ei kuultu: ennen esitystä sen tiedotettiin jäävän pois sairastapauksen vuoksi. MusicAeterna paikkasi tilanteen kuitenkin onnistuneesti hälyäänillä improvisoiden, ja Vainion musiikkiin sai tuntumaa ennen ja jälkeen esityksen. Es-duuri-ambient soi yleisölämpiössä, mutta myös miedosti makaaberin installaation täyttämällä pihalla, läheisen kirkon iltakellojen kuminaan sekoittuen.

Rheingoldin kolmiosaisen lavan keskimmäisellä tasolla musisoivien kapellimestari Teodor Currentzisin ja MusicAeternan jokainen liike on yleisön nähtävissä. Nähtävää riittääkin: Currentzisin puikoton johtaminen on täysin vapaata, korokkeelta kohoaviin pomppuihinkin yltävää eleiden euforiaa. Siperialaisorkesterin jousisto puolestaan soittaa hetkittäin myös Wagneria jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tapaansa: seisaaltaan kuin periodisoitinyhtye. Rheingoldin visuaaliseksi ja soinnilliseksi huipennukseksi aivan lopuksi seisomaan nousee muukin orkesteri. Soitossa on läpi illan totutun huimaa intensiteettiä, ja Currentzis elävöittää partituurin yksityiskohtia poikkeuksellisella tavalla. Kokonaissointia vaivaa kuitenkin tietty tasapaksuus: äänentoistoa vaativassa Jahrhunderthallessa ollaan kaukana maaliskuussa Musiikkitalossa kuulemani Prokofiev-soinnin nautinnollisuudesta.

Suuressa, valoisassa näyttämötilassa Bettina Pommerin suunnittelemat lavastuselementit sijaitsevat edessä orkesteritason alapuolella, ja ylhäällä sen takana. Viiden metrin etäisyydelle yleisöstä on sijoitettu kapea, lätäkkömäinen Rein, jossa lojuu kolme puolialastonta nukkea, kullanhohtoisia kivenmurikoita ja lattiasta kasvava kristallikruunu. Ylhäällä taas siintää Valhallan vähäeleinen, kartanomainen julkisivu. Näyttämötapahtumia seurataan yhtäaikaisesti molemmilla lavastetuilla tasoilla, ja kun niiden välillä liikutaan, väljät orkesterikorokkeet toimivat esiintyjien kulkuväylänä.

Reinintyttäret (Anna Patalong, Dorottya Láng sekä Jurgita Adamonyté) ja Alberich (Leigh Melrose). Kuva (c) JU

Reinintyttäret (Anna Patalong, Dorottya Láng sekä Jurgita Adamonyté) ja Alberich (Leigh Melrose). Kuva (c) JU

Orkesterin näkyvä sijainti vie produktiota askeleen konserttiesityksen suuntaan, ja ensimmäisessä kohtauksessa tällä leikitellään sijoittamalla Reinintyttäret laulamaan osuutensa aluksi istualtaan orkesterin tasolta. Hienosti yhteen soiva kolmikko Anna Patalong (Woglinde), Dorottya Láng (Wellgunde) ja Jurgita Adamonyté (Flosshilde) kiusoittelee Alberichia tavanomaisen kisailun sijaan riisumalla lätäkössä makaavia nukkeja ja työntämällä niitä Nibelungin käpälöitäväksi.

Kyse on myös suuren luokan kotiseutuoopperasta. Jo valittu teollinen esitystila hohkaa Ruhrin identiteettiä merkittävänä hiili- ja terästeollisuuden keskittymänä, ja Teresa Vergho on puvustanut Nibelheimin asukkaat tyylitellysti kaivosmiehiksi. Epäsuorasti taustalla on lisäksi Luchino Viscontin elokuva Kadotetut, joka kuvaa saksalaisen terästeollisuussuvun yhteistyötä kansallissosialistien kanssa ottaen vaikutteita Essenissä toimineen Kruppin suvun vaiheista.

Valhallan jumalien ja heidän palvelijansa asustus muistuttaa Viscontin elokuvan 30-luvun ajankuvasta. Muitakin viittauksia tehdään: Mustissa alusvaatteissa esiintyvä, esineellistetty Freia rinnastuu Kadotettujen seksuaalisten patoutumien vaivaamaan drag queen-hahmo Martiniin. Wotan puolestaan tuntuu kultaisella kynällään vastahakoisesti sopimuksia allekirjoittavana hahmona viittaavan Dirk Bogarden vähitellen yhä syvemmälle natsiyhteyksiin uppoavaan opportunistiin, Friedrichiin. Helpoimmin havaittavissa on viimeisen kohtauksen alussa tapahtuvan Logen ja Wotanin peseytymisen yhteys elokuvan aloittavaan SA-upseerin peseytymiskohtaukseen.

Erda (Jane Henschel). Kuva (c) Michael Kneffel

Erda (Jane Henschel). Kuva (c) Michael Kneffel

Viscontin elokuvan alkuperäisnimi on Jumalten tuho (La caduta degli dei), ja myös Simonsin Rheingold– ohjauksessa ajatuksena on tuhon läsnäolo jo Ringin esinäytöksessä. Tähän liittyvä yksinkertainen ja vaikuttava tehokeino on Erdan saapuminen näyttämölle jo esityksen alussa. Kokenut mezzosopraano Jane Henschel tekee vangitsevaa työtä paitsi viimeisen kohtauksen lauluosuudessaan, myös tapahtumia näyttämön laidalta paikalleen jähmettyneenä seuraten. Tuhon ilmapiiriä on lisäksi monologikohtauksessa sekä loppukohtauksen Valhallan porteista astumisen antikliimaksissa. Monologikohtauksen nähdessään Erda poistuu lavalta, ja Wotan luopuu Valhallaan muutosta masentuneena kokonaan, kun kuulee matriarkkajumalattaren viestin.

Väistämättömään perikatoon viitataan jo käsiohjelman kannessa, jossa komeilevat sanat ”Götter” ja ”Fall”. Niiden väliin on melko koomisesti sijoitettu kuva James Bond-elokuva Goldfingerin kultamaaliin upotetusta naisesta – siis kultaan peitetystä Freiasta. Simonsin ohjauksessa Freia jätetään pelkäksi Jumalten kauppatavaraksi ja objektiksi, nimenomaan ”Bond-tytöksi”. Tämä on perusteltua libretonkin mukaan, mutta kyseessä on toisaalta helpoin mahdollinen ratkaisu. Maria Riccarda Wesselingin upealla, vakaalla soinnilla laulama Frickan rooli ei sekään muodostu näyttämöllisesti erityisen painavaksi. Vaikka monologikohtauksessa käytettävässä Elfriede Jelinekin tekstinkatkelmassa Brünnhilde puhuttelee isäänsä Wotania, on siinäkin resitoijaksi valittu miesnäyttelijä.

Yksi produktion piirteitä on näyttelijäntyön voimakas fyysisyys. Tästä Leigh Melrosen tulkitsema Alberich on räikein esimerkki. Brittibaritoni tekee roolihahmostaan hypnoottisesti rimpuilevan, psykoottisen ja koomisen säälittävän. Melrosen laulussa ja koko olemuksessa on sähköistävää voimaa, joka vangitsee täyden huomion – villi tulkinta riekaloittaa myös saksan kieltä, mutta sen psykologinen vaikutus pyhittää kaikki keinot. Omanlaisensa fyysinen haaste on myös Alberichin ja Mimen – mainion islantilaisen tenorin Elmar Gilbertssonin – jähmettyminen sylikkäin Reiniin koko viimeisen kohtauksen ajaksi.

Etualalla Wotan (Mika Kares) ja Erda (Jane Henschel). Ylhäällä valokeilassa Loge (Peter Bronder). Kuva (c) Michael Kneffel

Etualalla Wotan (Mika Kares) ja Erda (Jane Henschel). Ylhäällä valokeilassa Loge (Peter Bronder). Kuva (c) Michael Kneffel

Lyyrisen ja baritonaalisen Fasoltin (Frank van Hove) sekä suoraviivaisesta bassoäänestä veistetyn Fafnerin (Peter Lobert) laulussa ja pituuserossa on dramaattisesti osuvaa kontrastia. Peter Bronder tekee puolestaan Logena veikeän ja ketterän roolityön, ja Mika Kares on tälle pitkänä, jylhän harkitsevana Wotanina vaikuttava vastakohta.

Kareksen Wotan-debyytin kuuleminen on suomalaiselle erityinen ilo: hänen ylijumalansa on karaktääriltään etäinen, pohdiskeleva ja ahdistunut – ei sen sijaan niinkään tulisieluinen tai arvaamaton. Laulussa on upeaa lämminsävyisyyttä ja tummuutta, ja onnistunut debyytti saa osuutensa lopussa kuulluista bravo-huudoista.

Rheingoldin esitykset päättyivät järjestään seisoviin suosionosoituksiin. Niinpä jää väistämättä toivomaan, että festivaalin taiteellisena johtajana aloittaneen Simonsin sekä sen vakiovierailijoiden Currentzisin ja MusicAeternan Wagner-yhteistyölle seuraisi jatkoakin.

 — Justus Pitkänen

Monitaidefestivaali Ruhrtriennale järjestettiin Ruhrin alueella neljännentoista kerran 14.8.-26.9. Amfionista voit lukea myös Mika Kareksen ja Mika Vainion haastattelun.

Ennen festivaalia MusicAeterna soitti konsertin myös Bremenin musiikkijuhlilla: Brahmsin kolmannen sinfonian tulkinnan voi yhä kuunnella Soundcloudista (alkaen kohdasta 1:27:40).

Book review: Finnish Baroque of Existential Semiotics: Eero Tarasti’s musical synthesis of the voluptuous dance of signs

Sein und Schein KANSI

Tarasti E: Sein und Schein: Explorations in existential semiotics. Mouton de Gruyter: Berlin, 2015; pp. 461, ISBN-978-1614512511 ¦ price US$ 140 / 99.95

Reviewed by: Jaan Valsiner, University of Aalborg, Denmark

Reading Tarasti is not easy. The author’s enormous erudition shows on every page of the book, and his capability of weaving together various ideas into nice new improvisations seems well supported by his unique reliance on music as the inspiration for new ideas. Like the movement of a melody, the text in this book could be considered to approximate Der Ring des Niebelungen in its dramatic elaboration of the earlier version of existential semiotics into a transcendental one. Tarasti—much like Wagner—takes the reader through various dramatic expositions of the semiotic square of Algirdas Greimas, arriving at the basic scheme that takes on the form of letter Z (p. 31, and especially in chapter 10 where a new theory of performing arts is offered) of the relating of the personal and the social in the process of semiosis. That scheme—de facto anon-linear continuum between different structures of Moi and Soi—is subsequently applied to various phenomena of cultural construction—music, film, etc.

Tarasti’s book is delicious to read, yet for contemporary readers who are used to all kinds of dieting programs—both culinary and intellectual—it includes a thick layer of philosophical and historical accumulations of knowledge. This book is a treat to the philosophically sophisticated reader, while a layperson is likely to find it too complex for easy reading. The author’s style of writing lives up to that of a complex musical composition—deep existential philosophical ideas emerge in the middle of chatting about all key figures of semiotics of today and of the past. The personal stories that are interspersed with semiotic analyses are refreshing to the reader.

Being-in-myself <>Being-for-myself

Tarasti’s focus on linking Moi (‘‘being-in-myself’’) and Soi (‘‘being-for-myself’’) constitutes the core of his existential semiotics. In Tarasti’s own words,

My intention was to specify the category of Being by providing this basic modality with new aspects drawn from Kant and Hegel, and to follow the phases of this concept further, from Kierkegaard to Sartre and Fontanelle … Being-in-itself and Being-formyself were turned into Being-in-and-for-myself in existential semiotics. (p. 29)

This kind of intellectual tradition is deeply grounded in European cultural traditions, and might not resonate very easily with the philosophical traditions of the Anglo-Saxon world. Yet it links well with cultural psychology today, starting from the domain of dialogical self (Hermans & Gieser, 2012), and ending with the dynamic semiosis side of the field (Valsiner, 2014). Tarasti’s focus on the Moi<>Soi tensions and dynamics is a welcome innovation to a field where categorizations often dominate over the study of processes that generate new subjective moments in our lives.

Dynamics of signs

Tarasti’s important innovation is in turning the traditionally static focus of semiotics into a dynamic theoretical system. This gives promise – for connection with psychology – yet it also brings challenges. The label existential is in some sense a misnomer, since the dynamics of sign mediation includes both the exploration of the inner meaning systems of the person, as well as that of a society. What unifies all levels is the focus on dynamics:

Existential semiotics explores the life of signs from within. Unlike most previous semiotics, which investigated only the conditions of particular meanings, existential semiotics studies phenomena in their uniqueness. It studies signs in movement and thus in flux, that is, as signs becoming signs, and defined as pre-signs, act-signs, and post-signs …Completely new sign categories emerge in the tension between reality, as Dasein, and whatever lies beyond it. We have to make a new list of categories in the side of that once done by Peirce. Such new signs so far discovered are, among others, trans-signs, endo-and exo-signs, quasi-signs (or as-ifigure-signs), and pheno/genosigns. (p. 8)

There is much new in Tarasti’s book. Still most of the novelties have the character of little inventions while the author is chasing answers to basic questions. The latter include the need to make sense of communication.

New models of communication

New semiotics needs new theory of communication. Tarasti provides it (pp. 137– 139), overcoming the centrality of the message and the person, in favour of the context. The examples he provides (p. 138) are three models, all of which involve directional relation between signs. The relations can change in time, creating new configurations. Furthermore, there is a coordinated relation between the message and the context, both of which are constructed:

…an artist or a politician, when launching new ideas, at the same time creates the environment that is appropriate for them. Wagner creates Bayreuth, functionalists Bauhaus, semioticians Imatra,1 and so on …. It is hard to pay equal attention to both message and context. If the context is underlied, then no attention is given to the message which then acts as a side-effect. …Any element can cease to be pertinent if attention is focused on other elements that surround it. (pp. 137–138)

There is much support to Tarasti’s effort to re-think communication theory. The focus on coordination in the making of the message and its context—or, in other terms, creating the frame—is a key issue in all our communication processes. The attempted power of mass media testifies for that. Yet it also leads to semiotic crisis (semiocrisis):

In general semiocrisis means that the visible, observable signs of social life do not correspond to its immanent structures. Signs have lost their isotopies, their connections to their true meanings. Benevolent media try to improve the situation, returning to the stable good times before the semiocrisis. (p. 153)

If Charles Sanders Peirce were to comment on that situation, he would point out that it is precisely the openness of signs for new situations that includes rendering themselves useless. By making the person free from here-and-now, signs make themselves alienated from their immediate relations with phenomena. Semiocrisis can be aggravated by the pollution of the semiosphere (p. 148). How is ‘‘pollution control’’ possible? Tarasti’s answer is—through resistance.

Semiotics of resistance

A whole chapter (chapter 9) is dedicated to semiotic of resistance. This is appropriate. In social contexts involving active meaning-makers it is the role of signs to correct the avalanche of social suggestions encoded in a multiplicity of sign forms. We live in a cloud of semiotic dust that all sources of communication throw at us as more or less explicit social suggestions. We resist the suggestions—encoded through signs—by other signs. The process of communication is not that of a ‘‘communion’’ but that of a duel—fought by signs and counter-signs. The loser is to ‘‘participate in the society’’ that the winner has defined. The existential becomes consumeristic (Brinkmann, 2008), and the genre of entertainment becomes a basic need. Semiotics is existential also in the sense of the survival of the signifying powers, not just of the human beings.

Resistance makes negation possible. This idea is hidden in Tarasti’s coverage—the 13 types of negation appear long before (p. 11) in the book than the coverage of resistance (chapter 9). Furthermore, negation of the negation which is the cornerstone of any systematically dialectical perspective that is to explain the emergence of novelty, is not systematically covered. Tarasti’s teacher—Algridas Greimas—did not focus on novelty, that was left to Tarasti’s existential semiotics of year 2000 which now, 14 years later, becomes transcendental. In that move, resistance—and negation based on it—are crucial theoretical ideas, yet the synthesis through the second negation is not elaborated.2 It is implied, though. Tarasti’s transcendental semiotics recognizes the movement in time from what is to what is not (yet), but it does not chart out any trajectory of development. Developmental semiotics may need to come after its transcendental relative, perhaps.

The music of food

Semioticians like to eat well. This is evident in Tarasti’s coverage of semiotics of food and eating. The important feature of food-related actions is the construction of elaborate meaningful foods with the ultimate goal of their destruction. All the sophisticated preparations of fancy foods of deep symbolic meanings—the gourmet at its best—end up devoured by the receiving human beings who, despite using the sophisticated cutlery and dishes for eating, demolish the gentle foods in most barbarous ways. Culture of foods ends at the act of mastication:

The undeniable sad truth is that the semiotic sign of food is at its inception doomed to destruction, and that this species of signs does not have the same stability as, say, those of painting, literature or architecture. Gastronomy should thus be equated with the performing arts of music, theatre, dance, and the like, whose signs are always bound with time that is understood not only as fleeting and fragile moments but as the very physical basis on which they subsist (p. 247)

Yet before the food reaches the mouth it is an arena of cultural construction in many ways. Semioticians would always have their daily bread if they deal with semiotics of foods. Adding to it the possible analyses of the ways foods become to signify something else—patriotism, feeling at home, or negotiation of one’s beauty—and we have a full research program for future semioticians to consume.

Tarasti points to the similarity of eating and musical performance (p. 246), and this analogy is valid. A musician works with scores—written version of music—and needs to recreate the musical piece in practice, with one’s own interpretation. Similarly, a person who cooks may use a recipe, yet the precise creation of the food involves improvisation. Going to a restaurant is similar to an evening at a concert, and devouring a hamburger in a street corner fast-food place is the analogue of a use of one’s MP3 player.

Yet the analogy continues—following Marcel Proust, Tarasti adds the activity of receiving guests into the same category (p. 256). Here I have doubts—for sure such activity is transient, but the destructive component (as is present in the case of foods) might not be similar at all.

Signs as transient relations

Signs are transient—they change from floating to stable. The roots of this modification of otherwise static semiotic schemes go back to the disputes between Schelling and Hegel in early 19th century (p. 269), with further support from our contemporary John Deeley (p. 272). The critical innovation comes on p. 274—changing the significant and signifie relation, a static borrowing from de Saussure, into a membrane:

Signifiant

xx  xx  xx

Signifié

Yet the arrows are oriented only in one direction. And what is missing is a set of conditions—catalytic circumstances (Cabell & Valsiner, 2014) perhaps—that could reverse the direction of these arrows.

Nevertheless, the new focus on relationship allows Tarasti to integrate Jakob von Üxküll’s biosemiotic model of semiosis into his programme of existential semiotics. Biological terms are seductive—Tarasti elaborates on the notion of semiogerm (pp. 278–279), but fails to take the implications of that notion to its full potentials. He also fails to understand the full meaning of Theodor Lipps’ notion of Einfühlung (p. 279) considering it ‘‘enlivening by acquaintance’’, and focusing on Ausfühlung instead. If one remains committed to von Uexküll’s Funtionskreis idea, the feeling into the world feeds further into new signs that emerge from that feeling.

In sum, Eero Tarasti has created his Magnum Opus. He has benefitted from his deep knowledge of music, and has used that knowledge at every junction of his theory building. The book is similar to a complex orchestra performance in which different groups of instruments are given less or more voice at different phases of the unfolding of the story by the conductor who is constantly ready to improvise. The result is a remarkable contribution to the sphere of understanding of the complexity of the human mind. The author allows no cheap shortcut to the superficial interests of the unprepared crowds. And that is a major contribution in the 21st century to any science of the human beings.

Notes

1 Tarasti himself has been the key figure in this history of semiotics summer schools, well documented in the book.

2 For instance, none of the 13 negation types on p. 11 are set up to work upon one another. They could—parody of destruction (both listed as negation types) can create a basis for new construction of idea. We see many examples of parody in efforts to overcome social fetishes and stupidities, in art, literature, and theatre.

References

Brinkmann, S. (2008). Changing psychologies in the transition from industrial society to consumer society. History of the Human Sciences, 21(2), 85–110.

Cabell, K. R., & Valsiner, J. (Eds.) (2014). The catalyzing mind. New York, NY: Springer.

Hermans, H., & Gieser, T. (Eds.) (2012). Handbook of the dialogical self theory. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Valsiner, J. (2014). Invitation to cultural psychology. London, UK: Sage.

[Published by permission of Jaan Valsiner]

arvio: Steve Reichin lyömäsoitinteokset tekivät vaikutuksen Juhlaviikoilla

Etualalla Reich ja Colin Currie, taustalla Colin Currie Group ja Seksteton lavasetup. Kuva Jari Kallio.

Etualalla Reich ja Colin Currie, taustalla Colin Currie Group ja Seksteton lavasetup. Kuva Jari Kallio.

Kuulun siihen sukupolveen, joka on varttunut Steve Reichin (s. 1936) musiikin parissa. Kuusikymmentäluvulla uraansa aloitellut Reich oli jo varsin tunnettu nimi tutustuessani hänen musiikkiinsa neljännesvuosisata sitten. Sittemmin hänestä on tullut nykymusiikin grand old man, yksi kaikkein tunnetuimmista ja arvostetuimmista aikamme säveltäjistä.

Kahdeksattakymmenettä syntymäpäiväänsä ensi vuonna juhliva Reich kiertää maailmaa edelleen aktiivisesti. Helsingin juhlaviikoille hän oli saapunut esiintymään yhdessä brittiläisen lyömäsoittajan Colin Currien yhtyeen sekä Avantin muusikoiden kanssa.

Reich ja Currie avasivat konsertin yhdellä säveltäjän tunnetuimmista klassikoista. Clapping Music (1972) on mitä veikein minimalistinen sävellys. Se koostuu yhdestä rytmisestä taputuskuviosta, jonka molemmat muusikot aloittavat rytmisessä unisonossa. Sitten toinen heistä siirtyy rytmissä hyppäyksinä kahdeksasosa kerrallaan, jolloin syntyy erilaisia kaanonmuodostelmia. Kun muusikot palaavat rytmiseen unisonoon, kappale päättyy.

Clapping Musicissa ovat tiiviissä muodossa Reichin suurimmat hyveet säveltäjänä. Hän osaa rakentaa yksinkertaisesta, joskin tarkkaan harkitusta lähtömateriaalista kiinnostavaa musiikkia vahvojen rakenteellisten ratkaisujen kautta. Reich on osannut aina arvioida myös hyvin materiaalinsa mahdollisuuksien rajat eikä ole syyllistynyt yliarvioimaan teostensa kestoa.

Vaikka osa Clapping Musicin tämäniltaisen esityksen poikkeuksellisesta viehätysvoimasta perustui varmasti säveltäjän itsensä läsnäoloon lavalla, on vaikea olla hämmästymättä niin tämän pienen teoksen kyvystä pitää kiinni kuulijansa huomiosta kuin yksinkertaisen kontrapunktin lumosta. Clapping Music nostattikin heti konsertin alkuun innokkaat suosionosoitukset.

Iltaa jatkettiin toisella, joskin varsin erilaisella klassikolla. Sähkökitarateoksessa Electric Counterpoint (1987) solistiosuus kietoutuu ennalta nauhoitettujen sähkökitara- ja bassoraitojen kudokseen tuottaen Reichille tyypillisiä identtisten instrumenttien tiheitä kaanonmuodostelmia lomittuneina vahvaan rytmiseen pulssiin. Teoksen perusrakenne on monista säveltäjän teoksista tuttu, yksinkertainen nopea-hidas-nopea.

Electric Counterpoint on osa Reichin samalla logiikalla rakennettujen sooloteosten yhä laajenevaa perhettä, jonka alkuna voidaan pitää Violin Phasea (1967). Muina soolosoittimina Reich on käyttänyt vuosien varrella huilua, klarinettia ja selloa. Sähkökitaristien parissa suosittu Electric Counterpoint on alun perin sävelletty Pat Methenylle, joka myös levytti teoksen tuoreeltaan. Musiikkitalossa solistina kuultiin Marzi Nymania, joka soitti teoksen varsin vakuuttavasti. Sähköistä vahvistusta kantautui ainakin permannon etuosan seutuville välillä varsin reippaanlaisesti, ja käytiinpä hetkittäin myös kaiuttimien suorituskyvyn tuolla puolen. Tämä verotti muutoin varsin nautittavaa esitystä rahtusen, mutta kokonaisvaikutelma muodostui kuitenkin varsin ilahduttavaksi.

Konsertin huippuhetki seurasi ennen väliaikaa, kun saatiin kuulla Colin Currie Groupin huikean hieno esitys Currielle omistetetusta Kvartetosta (2013) kahdelle vibrafonille ja kahdellle pianolle. Teoksen soitinyhdistelmä on mitä ominta Reichia, muodostaahan se tavallisesti säveltäjän muutoin vaihtelevan soitinyhtyeen pysyvimmän ytimen.

Kvartetto on Reichin virtuoosisimpia ja kompleksisimpia teoksia, jonka harmoniat, kontrapunkti sekä melodinen kehittely yllättävät kuulijan ilmeikkyydellään, terävyydellään sekä laaja-alaisuudellaan.

”Yllättynyt olin itsekin. Ajattelin säveltäessäni, että tämähän on kauhea kappale, kun siinä tapahtuu niin paljon koko ajan. Vakuutuin Kvartetosta täysin vasta soittaessani sitä ensimmäistä kertaa”, Reich totesi ilahtuneena kuvaillessani hänelle kokemustani keskustellessamme lyhyesti konsertin tauolla.

Colin Currie Groupin työskentelyä Kvarteton parissa oli ilo seurata. Nämä erinomaiset muusikot olivat täysin kotonaan musiikin parissa. Toivottavasti teoksesta saadaan tällä kokoonpanolla taltiointi markkinoille mahdollisimman nopeasti.

Väliajan jälkeen kuultiin illan laajinta kokoonpanoa, kun Avantin muusikot täydensivät Colin Currie Groupia Radio Rewritessa (2013). Jousi- ja lyömäsoitinkvartetille sekä huilulle, klarinetille ja sähköbassolle sävellettyssä teoksessa tunnetuinta on lähtömateriaalina käytetyt Radioheadin kappaleet Jigsaw Falling into Place ja Everything in It’s Right Place. Reich käyttää lainamateriaaliaan harmonisina ja melodisina fragmentteina, jotka ovat useimmiten tunnistamattomia. Soiva lopputulos kuulostaa ennen kaikkea Reichilta itseltään.

Vaikka Tomas Djupsjöbackan tarkasti ja intensiivisesti johtamat Colin Currie Groupin ja Avantin muusikot tekivät erinomaista työtä, viidestä lyhyestä osasta koostuvassa Radio Rewritessa tuntui kunnolla eloa vasta kahdessa viimeisessä osassa. Sama vaikutelma minulle on syntynyt myös teoksen taannoisesta levytyksestä. Radio Rewrite on taiten sävelletty teos, mutta Kvartettoon verrattuna sen kokonaisvaikutelma jäi hieman vaisuksi. Siitä huolimatta teoksen kauniita jousiosuuksia sekä puhaltimien ja vibrafonien yhteissointia oli ilo kuunnella.

Konsertin päätösnumerona saatiin kuulla Sekstetto (1984-85), joka oli ohjelmistossa myös Reichin edellisellä Helsingin vierailulla kolmekymmentä vuotta sitten. Kuudelle lyömäsoittajalle kirjoitettu liki puolituntinen teos kuuluu Reichin hienompiin. Teoksen avaava voimakas pulssi on sukua vuosikymmentä aimmalle Music for 18 Musiciansille, mutta harmoniat ovat tummempia ja rytmiikka iskevämpää. Seksteton kiehtova sointi rakentuu marimboista, vibrafoneista, pianoista ja sähköuruista, joita bassorummut sekä crotalet täydentävät.

Colin Currie Groupin esityksestä muodostui kertakaikkisen mukaansatempaava rituaali. Muusikoiden täydellinen keskittyminen, vähäeleiset siirtymät instrumentilta toiselle sekä saumaton yhteistyön tuntu tekivät Seksteton esityksestä nautinnollista niin kuulla kuin katsellakin.

Sekstetossa ilahduttivat taidokkaiden kaanonmuodostelmien ja moni-ilmeisen rytmiikan ohella lukuisat soittimelliset ratkaisut. Jousella soitetut vibrafonit tuottivat kiehtovia pitkiä ääniä, jotka kohosivat rytmisen pulssin ylle. Bassorummut ja crotalet puolestaan värittivät sointia hienosti, kun taas arkaainen sähköurkusoundi toi teoksen kokonaisilmeeseen naurinnollista karheutta.

Kaikkiaan ilta oli mitä nautinnollisin. Oli ilo nauttia Reichin kiehtovasta tuotannosta ensiluokkaisten esitysten kautta. Säveltäjän läsnäolo niin lavalla kuin miksauspöydän takanakin toi keskiviikkoiltaan vielä oman erityisen ilonsa.

— Jari Kallio

Steve Reich
Colin Currie Group
Avanti! joht. Tomas Djupsj
öbacka
Marzi Nyman

Reich: Clapping Music, Electric Counterpoint, Kvartetto, Radio Rewrite, Sekstetto

Musiikkitalo, Helsinki, 19.8.2015 klo 19.00

Mariinskin festivaali Mikkelissä

Jokakesäinen perinne, Mikkelin musiikkijuhlat, käynnistyi lauantaina 4.7. Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla, jota johti tällä kertaa Jyrki Lasonpalo, orkesterin konserttimestari. Hän on tunnettu erinomaisena ja monipuolisena muusikkona, ja soiva tulos oli sen mukainen. Ikävä kyllä kuulin vain konsertin viimeisen numeron, Sibeliuksen Voces intimaen, jota voi hyvin soittaa myös jousiorkesteriversiona. Sibeliuksen ’linjataide’, mestarillinen äänenkuljetus nopeissakin kuvioissa aivan niin kuin Grundlagen des linearen Kontrapunktes opettaa toteutui tarkkuudella ja schwungilla. Scherzo-osan ranskalaisvaikutteet tulivat esille ilmeisinä.

Itse Mariinskin konsertti alkoi vain varttitunnin myöhässä vaikka käytävillä kerrottiin, että Valeri Gergijev olisi Pietarissa myöhästynyt junasta. Sitä paitsi jotkut pelkäsivät koko festivaalin peruuntumista Venäjän vastavetona Suomen Etyj-päätökselle. Joka tapauksessa lavalle asteli aivan uusia muusikoita. Kuulemma viime hetkellä 45 soittajaa oli vaihdettu toisiin, mikä aiheutti viisumipulmia. Tämä vaikuttikin Mariinskin nuoriso-orkesterilta; yhtään samaa soittajaa kahdenkymmenen vuoden takaa, mitä olen näitä festivaaleja seurannut, en kyennyt erottamaan. Gergijevin ensimmäinen konsertti oli omistettu pääpainoisesti Sibeliukselle. Ensinumero oli Tuonelan joutsen, tuo suomalainen wagneriaanis-chaussonilainen musiikillinen fantasia. Ennen väliaikaa kuultiin myös konsertto, Tshaikovskin b-molli ja siihen oli luvattu äskeisen Tshaikovski-kilpailun voittajapianisti solistiksi. Nuori herra Dmitri Maslejev kaukaa Siperiasta ei tullutkaan, mutta hänet korvasi toisen palkinnon saanut amerikkalais-taiwanilainen George Li. Häntä oli jo sosiaalisessa mediassa mainostettu kilpailun varsinaiseksi voittajaksi. Tulkinta oli tuota räjähtävää superteknistä ihmettä. Tuli mieleen muuan suomalainen nuori pianisti, joka konservatorion koesoiton jälkeen kysyi: ”Soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti!” Teknisessä mielessä ei taituruutta voisi viedä pidemmälle kuin Lin tulkinnassa. Silti parhaiten jäi mieleen scherzo-osan pitsimäinen kuviointi orkesterin kanssa viehättävänä yksityiskohtana. Li soittaa kaikella sillä bravuurilla, jolla kilpailun jälkeen uskaltaa rentoutua. Silti totean: tätä musiikkia ei ole koskaan kirjoitettu tällaiseen kansainvälisen kilpailun käyttöön, joka pyyhkii yli musiikin sisällön, sanoman ja puhuttelevuuden.

Sibeliuksen 1. sinfonia osoitti, että Gergijevin näkemys suomalaismestarista oli muuttunut, kehittynyt ja syventynyt. Jos aiemmin Mikkelin yleisö vierasti Gergijevin dramaattisia tulkintoja niin kuin vain oopperaorkesteri kykenee soittamaan, kaikella kunnioituksella, niin nyt tempoja oli hidastettu ja eri teemaryhmien annettiin hengittää vapaasti. Tämä antoi myös tilaisuuden yksittäisten soittajien virtuoosisille suorituksille. Mutta venäläistä ja aidosti tshaikovskiaanista oli jousien cantilena, vastustamattomasti mukanaan vievä sekä vaskien täsmälliset kuorot. Sibelius on hyvin lähellä Tshaikovskia tässä teoksessaan. Sinfonian loppuratkaisu kääntyy traagiseksi viime metreillä – Ilmari Krohn piti tätä teosta Kalevalan Kullervon tarun tulkintana. Mutta silti mieleen jää soimaan vapauttavan duurihymnin melos ja intonaatio à la Brahms.

Konsertin huippukohta oli kuitenkin ylimääräinen, Tshaikovskin Kukkaisvalssi, joka alkoi loistokkaalla harppusoololla ja melko verkkaisessa tempossa, vasta lopussa se kiihtyi valssin pyörteisiin. Sointi oli täysin lumoava; en usko, että mikään orkesteri maailmassa kykenee soittamaan tätä ja Pähkinänsärkijää näin autenttisesti. Tämä balettihan on Tshaikovskin pääteos, läpeensä nerokas ja venäläisen kulttuurin lahja Euroopalle ja maailmalle.

Festivaalin toinen päivä sunnuntaina 5.7.

Iltapäivämatineassa esiintyi latvialainen nuori pariskunta, sopraano Elina Shimkus ja pianisti Vestards Shimkus. Elina Shimkusilla oli ensiksi ohjelmistossaan italialaisia opera buffa -aarioita, mutta ehkä enemmän kotonaan hän oli Rahmaninovissa ja Dvořákin Rusalkassa, sekä ylimääräisessä Puccinin Gianni Schicchin aariassa. Vestards Shimkus soitti säveltäjän otteella Wagnerin Isolden lemmenkuoloa suosien erityisesti matalan rekisterin ärhäkkää sointia. Hän opiskelee sävellystä latvialaisen minimalistin Peteris Vasksin johdolla. Shimkus on monipuolinen lahjakkuus, joka säestäessään pehmensi sointinsa sopivasti.

Illan orkesterikonsertti keskittyi Edgar Elgariin. Pomp and Circumstances -marssin haluaa aina kuulla, erityisesti sen hymnin takia, jota lauletaankin – kuten Sibeliuksen Finlandiaa – ja sanoilla ’Land of hope and glory’. Se on ’very British’ voisi sanoa, mutta se ei ole sävyltään sama kuin esim. Tshaikovskin keisarityyli vaan se on majesteettisuudessaan pehmeämpi, ylevä, ’sublime’, siinä mielessä. Charles Rosen soitti kerran pilan päiten Helsingin yliopiston juhlasalissa Elgarin hymniä ja Wagnerin Parsifalin ritarien kuoroa ehtoollisen jälkeen, aivan samat kuviot! Illan päätösnumerona oli Elgarin Enigma-muunnelmat, 14 variaatiota teemasta, joka ei olekaan – yllätys yllätys – se mikä kuullaan aluksi, vaan tuntematon, jääden taustalle. Mikä tämä enigma-teema on, on ollut loppumattoman pohdinnan kohde. Elgar itse sanoi, että se on jokin aivan tuttu pitkä teema, joka ei koskaan esiinny teoksessa sellaisenaan. Arvauksia on ollut lukemattomia, mm. Julian Rushton on tarkastellut sitä perusteellisesti. Olennaista on teeman karaktääri ’dark saying’, kuten Elgar itse sanoi. On arvailtu kaikkea Händelistä Brahmsiin ja God Save the Kingiin ja Rule Britannia – jota niinikään Wagner piti brittiläisen rodun aidoimpana ilmauksena. Joka tapauksessa ehkä joku semiootikko pystyisi ratkaisemaan Enigman arvoituksen. Tilanne on analoginen Sibeliuksen Tapiolan kanssa, siinäkään ei perusmotiivia koskaan kuulla suoraan, vaan se on taustalla generoiden kaikki pinta-aiheet. Kannattaa lukea Erkki Salmenhaaran tutkielma Tapiolasta. Sinänsä variaatiot kuvaavat Elgarin ystäviä ja heidän luonteenpiirteitään, kuuluisin nimeltä Nimrod, vakava muunnelma (nimi viittaa Vanhan Testamentin profeettaan),jota soitetaan usein erillisenä numerona vähän niin kuin Barberin Adagiota Yhdysvalloissa.

Illan huipuksi muodostui nuoren kilpailuvoittajan (2. palkinto) Yu-chien Zeng, 20 v., Tshaikovskin viulukonsertto. Uskomatonta soittoa, viulisti kotoisin Taiwanista, mutta viimeisin koulutus Philadelphian Curtis-instituutissa. Taas näyttö, ettei länsimainen taidemusiikki tunne kulttuurirajoja. Kaikki oli musiikillisesti oikein, jokainen sävy paikallaan, fraseeraus, puhuttelevuus, ilmaisevuus, tempot oikeat, ei hysteeriset kuten usein kilpailujen jälkeen. Tämä oli puhdasta musisointia, erityisesti viulun alarekisterin ilmaisevuus esikuvallista. Ennen kaikkea: Zeng on muusikko, joka ymmärtää kaiken mitä soittaa. Tämä oli näin jälkikäteen arvioiden koko festivaalin solistinen huippu.

Välissä esiintyi myös erittäin vaikuttava sopraano, mahtavaääninen Julia Matotshkina, Petroskoista kotoisin, mutta jo keskellä loistokasta uraa. Hän esitti aariat Berliozin Les Troyens ja Tshaikovskin Jeanne d’Arc -oopperoista.

Kolmas ilta

Mariinskin kolmantena iltana maanantaina 6.7. oli Tshaikovski jälleen pääsäveltäjä. Sello-kilpailussa palkittu ’meidän’ Jonathan Roozemanimme esitti Rokokoo-muunnelmat vakuuttavalla bravuurilla ja nuorella raikkaudella. Aina kun tätä kuulee tulee tietenkin mieleen Arto Noraksen tulkinta , joka on erittäin klassishenkinen ja siro. Roozeman toi esiin teoksen virtuoosisuuden, mutta eläytyi liikuttavasti myös mollitaitteeseen.

Alkunumero, Bartókin sarja baletista Puinen prinssi kuulostaa kuin Prokofjevilta, pohjimmaltaan kolmisointuja sivusävelin. Balakirev taas oli venäläisen ja orientaalisen musiikin aarreaitta muille Viiden koulun säveltäjille. Oli hienoa saada verrata tuota tuttua teemaa hänellä ja sitten Tshaikovskilla 4. sinfoniassa. 4. sinfonia on täysin elämäkerrallinen ja loppuun saakka säveltäjä pitää kuulijan epätietoisena, miten tämä draama päättyy. Aivan lopussa se kääntyy voitoksi, hieman niin kuin Mikki Hiiri merihädässä uhkaavien seikkailujen jälkeen. Sitä paitsi Sibeliuksen Lemminkäisen kotiinpaluu on hyvin samankaltainen ’happy end’. Ylimääräisenä kuultu poloneesi Eugen Oneginista oli venäläisen musiikin ja keisarikauden juhlaa. Miten usein Mannerheim saikaan kuulla tätä Pietarin chevalier-kaartin tanssiaisissa.

Finaali

”Finaali on banaali”, sanoi kerran Tapani Valsta pianotunnilla. Mutta näin ei onneksi ollut Mariinskin festivaalissa. Viimeisen illan, tiistain 7.7. tähti oli tietenkin 13-vuotias ihmelapsi pianisti Aleksandr Malofejev, lukuisten kilpailujen voittaja ja ilmiömäisen monipuolinen lahjakkuus. Musiikin henki on asettunut tuohon vaaleaa pikkupoikaan. Hän soitti Saint-Saënsin g-molli-konserton uskomattomalla bravuurilla. Mutta nyt voisi vähän rentoutuakin ja tuoda esiin musiikin ranskalaisia nyansseja, vaikka teos alkaa aivan Bach-tyylisesti. Viimeinen osa on tarantella, se on tietenkin hurja tanssi, mutta tempo oli ylinopea. Miksei kapellimestari hillinnyt sitä? Nuoren ihmisen aivot toimivat salamannopeudella mutta musiikki on tehty tiettyjen lakien ja toposten mukaan. Ylimääräisenä Malofejev soitti Stravinskyn Petrushkaa ja paljasti itsestään aivan uusia puolia. Hän haltioitti yleisön perkussiivisilla rytmeillään.

Rimski-Korsakovin sarja oopperasta Legenda Tsaari Saltanista oli erinomainen valinta. Tätä musiikkia kuulee äärimmäisen harvoin sen kotimaan ulkopuolella. Itse kuulin tämän oopperan kolme kertaa Yhdysvalloissa Indianassa, Bloomingtonin Musical Arts Centerissa v. 1987 ihastuttavana ’Indiana Russian style’ -versiona. Teos on värikylläinen ja loistokas satuooppera; sen hittinumeroa Kimalaisen lentoa ei ollut valittu tähän sarjaan. Illan sinfoniana oli Rahmaninovin ensimmäinen. Se sai ensiesityksessä Pietarissa 1897 murhaavan arvostelun. Cesar Cui kutsui sitä musiikiksi Egyptin seitsemään vitsaukseen. Säveltäjä masentui niin, että hänet lähetettiin Leo Tolstoin luo saamaan lohdutusta, mutta siitä ei ollut apua. Sinfoniaa vaivaakin tietty temaattisen aineksen neutraalisuus, narratiivisen kulun puute, kuulijan on yhä vaikea päästä perille, mistä on kysymys. Onneksi Gergijev pelasti illan johtamalla ylimääräisenä Stravinskyn Tulilinnun finaalin. Eldfågel – sanoi Oscar Parland romaanissaan, tuli ihan mieleen!

Toivotaan vain, että Mikkelin loistava Mariinski-festivaali jatkuu. Se tarjoaa aina ainutlaatuista kuultavaa Suomen maaseudulla. Yleisössä sillä on uskolliset kannattajansa ja tukijansa.

— Eero Tarasti

http://www.mikkelinmusiikkijuhlat.fi/