Category Archives: Konsertit

Trevor Pinnock, solistit Marta Janková, Ann Hallenberg, Michael Nagy ja Benjamin Bruns, Gewandhaus-orkesteri sekä MDR-radiokuoro ja NDR-kuoro eläytyivät hienosti Mendelssohnin muokkaamaan Matteus-passioon Leipzigissa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Tämänvuotisen Leipzigin Bachfestin yhteydessä Gewandhaus-orkesteri oli ottanut ohjelmistoonsa Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Matteus-passiosta (1727/1736) harvemmin kuullun Felix Mendelssohnin (1809-1847) edition.

Parikymppinen Mendelssohn muokkasi Bachin alkuperäisen partituurin alun perin vuosina 1828-29 kuuluisia Berliinin-konserttejaan varten. Kuten tunnettua, noista konserteista alkoi Bachin musiikin innokas uudelleen löytämisen prosessi, joka jatkuu edelleen. Mendelssohnin passioeditio kuultiin vielä Leipzigissa vuonna 1841.

Koska sekä Berliinin että Leipzigin konserttien esitysmateriaali on säästynyt, Mendelssohnin muokkausta on esitetty satunnaisesti vielä myöhemminkin. Vuonna 2009 Bärenreiter julkaisi Mendelssohnin editiosta kriittisen laitoksen, joka sisältää sekä Berliinin että Leipzigin version.

Tämän viikon Gewandhausin passioesityksiä oli saapunut johtamaan vierailevana kapellimestarina brittiläinen periodisoiton veteraani, The English Concert -orkesterin perustaja Trevor Pinnock (s. 1946), jonka konserttikalenteria täyttävät nykyisin soolotesitaalien ohella mm. Gewandhaus-orkesteri, Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri, Kammerakademie Potsdam sekä Salzburgin Mozarteum-orkesteri.

Ennakkoon erityistä mielenkiintoa herätti kysymys, miten Pinnockin periodimsisointi ja Gewandhaus-orkesterin verraton Mendelssohn-traditio kohtaavat Bachin parissa.

Mendelssohnilla oli Bach-edition muokkauksessaan oikeastaan kolme tavoitetta. Yhtäältä hän halusi tiivistää passion kerrontaa ja tehdä teoksesta helpommin konserttisaliympäristöön istuva. Toisaalta hänellä oli myös käytännön sanelema tarve päivittää Bachin instrumentaatiota vastaamaan soittimissa vuosisadan aikana tapahtuneita kehityssuuntia. Lisäksi Mendelssohn pyrki tarkoin esitysohjein ja muokkauksin tuomaan Matteus-passion kuorojen ja resitatiivien ilmaisua lähemmäs romanttista idiomia.

Alun perin Mendelssohn poisti kaikkiaan kaksikymmentä numeroa Bachin alkuperäisestä partituurista vuoden 1829 Berliinin esitystä valmistellessaan. Karsimistaan numeroista hän palautti kuitenkin viisi myöhempään Leipzigin editioonsa, joka kuultiin nyt myös Gewandhausissa.

Instrumentaation suhteen Mendelssohnin tekemät huomattavimmat muutokset koskivat vanhentuneina pidettyjen oboe d’amoren ja oboe da caccian korvaamista klarineteilla. Hänen editiossaan urkujen osuutta on supistettu selvästi ja secco-resitatiiveja säestävät sellot ja kontrabasso, joiden harmoniat ovat Mendelssohnin käsialaa.

Nykykuulija todennäköisesti kysyy, mitä tästä pitäisi ajatella. Samoin tämän päivän muusikko varmasti pohtii, miten tätä musiikkia tulisi lähestyä, Bachina vai Mendelssohnina. Kun näitä kysymyksiä pysähtyy tarkastelemaan, huomaa, että aikamme passioperinne on itse asiassa varsin moni-ilmeinen.

Bachin originaalia on esitetty erilaisin periodikokoonpanoin, joista yhtenä hienoimmista voi pitää Sir John Eliot Gardinerin Monteverdi-kuoron ja English Baroque Soloistsin tulkintaa, joka kuullaan myös osana tämän kesän Bachfestia Thomaskirchessa. Paul McCreesh taas on ollut Matteuspassion solistiversion vahva puolestapuhuja. Hänen editiossaan ei ole erikseen kuoroja, vaan solistit laulavat myös tutti-osuudet. Sir Simon Rattle ja Peter Sellars ovat taasen osoittaneet dramatisoidun konserttiesityksen voiman.

Mendelssohnin versio on itse asiassa oivallinen ratkaisu perinteiseen konserttisaliympäristöön. Passion tiivistys reiluun pariin tuntiin istuu konserttikonventioon varsin hyvin ja Mendelssohnin muokkaama instrumentaatio pääsee nykyaikaisessa konserttisalissa hienosti oikeuksiinsa.

Mendelssohnin Berliinin esitykseen tiedetään osallistuneen 158 laulajaa, kun taas periodikäytännöissä on suosittu pieniä, ketteriä ja läpikuultavia kuorokokoonpanoja. Pinnockin johdolla MDR-radiokuoro ja NDR-kuoro onnistuivat löytämään hienon synteesin näiden hyvin erilaisten perinteiden väliltä.

Kokonaisuudessaan Pinnock tasapainotti ilmaisua hienosti Bachin ja Mendelssohnin maailmojen välillä. Musiikki soi kaikkialla kerrassaan elävästi ja vivahteikkaasti. Musisointi oli kauttaaltaan erittäin huolellista, muttei milloinkaan kuivan pedanttia.

Monista hienoista soitinosuuksista erikseen on mainittava konserttimestari Sebastian Breuningerin kerrassaan ilahduttava soolo Erbarme dich -alttoaariassa (nro 39).

Erinomaisista laulajista mieleenpainuvimpia olivat altto Ann Hallenberg, jonka palkitsevat solistinumerot olivat todella riemastutavia, sekä tenori Benjamin Bruns evankelistan vaativassa roolissa ja baritoni Mchael Nagy Kristuksena, jonka osuus piirtyi koskettavan inhimillisenä.

MDR-radiokuoro ja NDR-kuoro lauloivat tarkasti ja moni-ilmeisesti niin hiuksianostattavalla voimalla kuin hiljaisuuden rajalla väreillenkin. Gewandhaus-orkesterin hienossa soitossa yhdistyivät Mendelssohnin päivistä juontuva traditio ja aikamme periodisoiton virtaukset, joissa orkesteri on erityisen taitava.

Mendelssohnin passionäkökulmaan syventyisi mielellään uudestaankin. Toivottavasti tämä kiehtova editio saa vähitellen oman esitysperinteensä Bachin originaalin rinnalla.

— Jari Kallio

Johann Sebastian Bach: Matteus-passio, BWV 244 (editio: Felix Mendelssohn)

Martina Janková, sopraano
Ann Hallenberg, altto
Benjamin Bruns, tenori (evankelista)
Peter Mattei, baritoni
Michael Nagy, baritoni (Kristus)
Panajotis Iconomou (Pilatus)
MDR-radiokuoro
NDR-kuoro
Gewandhaus-orkesteri
Trevor Pinnock, kapellimestari

Florian Boesch, Sir Simon Rattle, Andrew Staples sekä Baijerin radion sinfoniaorkesteri ja kuoro huikean Haydn-seikkailun jälkeen Münchenin Herkulessaalissa.

Joseph Haydnin oratorio Vuodenajat (1799-1801) on niitä ehtymättömiä mestariteoksia, jotka yllättävät kerta toisensa jälkeen loputtomalla keksinnällään ja yksityiskohtiensa rikkaudella.

Yhtäältä Vuodenajat on Haydnin säveltäjänuran yhteenveto ja toisaalta tämä säveltäjänsä myöhäinen magnum opus katsoo eteenpäin ennakoiden niin Beethovenin kuudetta sinfoniaa, kuin Berliozia ja jopa Wagneriakin, jonka voi aistia Talven johdannon liki tristanmaisessa olemuksessa.

”Musiikki ei oikeastaan kerro vuodenajoista, vaan siihen on kirjoitettuna koko maailma”, Sir Simon Rattle totesi keskustellessamme konsertin jälkeen. Onkin äärettömän mielenkiintoista, kuinka monta tasoa nivoutuu Vuodenaikojen värikkääseen partituuriin. Vaikka pinnalla on vuodenaikojen kierto arkisine puuhineen ja mietteineen, on teos myös allegoria elämästä ja ihmisyydestä.

Haydnin maailmankuva on Vuodenajoissa rehellisen moninainen vaihdellen itsetutkiskelusta jokapäiväisen elämän välttämättömyyksien kautta niin syvällisiin elämän oivalluksiin kuin karkeimpaankin ilonpitoon. Tätä kaikkea ilmentää mitä kekseliäin musiikki, jossa säveltäjä käyttää koko ilmaisuasteikkoaan sekä tyylikirjoaan. Vaatiikin esittäjiltä suurta taitoa ja herkkyyttä peilata Vuodenaikojen koko uskomattoman laajaa ilmaisuasteikkoa taidokkaimmista fuugista karkeimpiin maalaistansseihin.

Pitkään Haydnin tunnetumman oratorion, Luomisen (1796-98) varjostama Vuodenajat on kulkenut hyvin moninaisten esityskäytäntöjen kautta vähitellen kohti nykyistä asemaansa Haydnin ravistelevan voimakkaana mestariteoksena. Ensimmäisissä LP-ajan kokonaislevytyksissä musiikki on usein yhtäältä varsin siloiteltua toisaalta paatoksella raskautettua. Vasta periodisoiton myötä musiikki on alkanut löytää uudelleen alkuperäistä uomaansa.

Perjantai-iltaisessa Baijerin radion sinfoniaorkesterin ja kuoron konsertissa Sir Simon Rattle rakensikin Vuodenajoista sellaisen periodihengen riemunpurkauksen, jonka veroiseen en ole aiemmin törmännyt edes Nikolaus Harnoncourtin viimeisten vuosien verrattomien esitysten tallenteilla. Toki on muistettava että juuri Harnoncourt ja Sir John Eliot Gardiner ovat viime vuosien vierailuillaan vahvistaneet Baijerin RSO:n soiton  periodihenkisiä ulottuvuuksia.

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Orchestra of the Age of Enlightenmentin kanssa tiivisti työskennelleen Rattlen ohjelmistossa perioidimusisoinnilla on yhä vankempi jalansija. Myös illan solistit, Marlis Petersen, Andrew Staples ja Florian Boesch ovat kaikki varsin monipuolisia laulajia, joiden ohjelmisto levittyy pitkälle aikajänteelle 1700-luvulta nykypäivään.

Niinpä odotukset Vuodenaikojen suhteen olivat perustellusti varsin korkeat. Jo ensimmäisten numeroiden jälkeen oli selvää, että nekin ylittyisivät roimasti. En tiedä, uskallanko korottaa illan elämäni nautinnollisimmaksi konserttikokemukseksi, mutta houkutus siihen on varsin suuri ja perusteet vankat. Niin kertakaikkisen riemastuttavaa, jännittävää, luovaa ja vapautuneen virtuoosista oli jokaisen muusikon panos.

Jo Kevään perusteella oli selvää, että illasta oli tulossa aivan erityinen. Orkesterin johdanto huokui kirpeyttä ja ilmavuutta, solistien osuudet olivat täynnä karaktereita ja kuoro lauloi vapautuneesti ja tarkasti artikuloiden kieppuvimmassakin kontrapunkissa taipuen hetkessä kansanomaiseen reippauteen Haydnin partituurin niin vaatiessa.

Sama taidokkuus kohosi Kesässä huippuunsa auringonnousunumerossa, josta rakentui huikea panoraama, jonka vertaista pitää hakea Schönbergin Gurreliederin loppukuorosta saakka. Intiimimmät numerot puolestaan tarjosivat solisteille tilaisuuksia ilmentää Haydnin verratonta huumoria ja psykologista keksintää mitä moninaisimpien tunnetilojen parissa.

Ehkä mieleenpainuvimmat hetket koettiin Syksyn karnevalistisissa sointimaisemissa Sir Simon houkutellessa esiin aivan uskomattomia pienoisdraamoja, jotka tuntuivat kurkottavan pitkälle Berliozin tuolle puolen aina Bartókin soittimellisiin ratkaisuihin saakka.

Metsästyskuorossa venttiilittömiin luonnontorviin vaihtaneet cornistit kajauttivat ilmoille sellaisen pauhuavan riemun, jonka yhtäaikainen karheus ja taidokkuus tarttui koko esiintyjäkaartiin sellaisella inspiraatiolla, että on helppo kuvitella Haydnin itsensä hymyilemään Herkulessaalin laidalle. Kun Syksyn päättävä viinin ylistys kohosi vielä hulvattomaan riemuun ja äärimmäisen kiivaaseen tempoon, ei ilolla tuntunut olevan rajaa. Mutta tästä sukellettiinkin huikealla loikalla Talven pysähtyneeseen jäämaisemaan.

Viimeisen osan musiikki katsoo syvälle sieluun ja elämään itseensä kohoten syvästä epätoivosta kuitenkin kohti Rukkikuoroa, takkatulitarinoita ja loppusiunausta, jonka vapauttavuus teki mitä suurimman vaikutuksen.

Koska Vuodenajat on minulle äärettömän rakas ja varsin tuttu teos, on tietenkin mietittävä kuinka samankaltainen mahtoi muun yleisön kokemus illasta olla. Lisäksi on huomattava, että minulla oli reilu kuukausi sitten tilaisuus seurata perusteellisesti, kuinka Rattle rakensi Vuodenaikoja Lontoon sinfoniaorkesterin harjoituksissa, joten hänen visionsa oli toki tehnyt työtään mielessäni jo pitkään ennen konserttia.

Jotakin voi kuitenkin päätellä siitä rikkumattomasta hiljaisuudesta, jolla loppuunmyyty Herkulessaal musiikkia vaali. Kahden ja puolen tunnin aikana ei juuri yskähdyksiä kuultu. Myös innostuneet loppuaplodit, joilla yleisö Rattlen palkitsi ja joihin orkesterikin ilolla yhtyi kertonevat oman tarinansa. Mikä kokemus!

— Jari Kallio (teksti ja kuva)

Baijerin radion sinfoniaorkesteri ja kuoro
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Marlis Petersen, sopraano
Andrew Staples, tenori
Florian Boesch, baritoni

Joseph Haydn: Vuodenajat

Pe 27.5.2016 klo 20.00
Herkulessaal, München

Kristian Bezuidenhout, Sir John Eliot Gardiner, Isabelle Faust ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri Baden-Badenin Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.

Leipzigin Gewandhaus-orkesteria on vaikea olla hämmästelemättä. Tätä hienoa kokoonpanoa ovat vuosisatojen varrella johtaneet niin Felix Mendelssohn, Bruno Walter, Kurt Masur kuin Herbert Blomstedtkin. Seuraava ylikapellimestari, Andris Nelsons, aloittaa kautensa ensi vuonna. Lauantaina Baden-Badenin Festspielhausissa orkesteri esiintyi kuitenkin vakiovierailijansa, periodisoiton veteraanin ja Monteverdi-kuoron perustajan, Sir John Eliot Gardinerin johdolla.

Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin verraton Akateeminen juhla-alkusoitto (1880). Kuten tunnettua, Brahms sävelsi teoksen kiitokseksi kunniatohtorin arvonimestä Breslaun yliopistolle. Säveltäjä johti kantaesityksen tammikuussa 1881. Alkusoitossaan Brahms siteeraa neljää ylioppilaslaulua, Wir hatten gebauet stattliches Haus, Alles schweige, Fuchsenritt ja huipennuksena ainakin suomalaisittain tunnetuimpana Gaudeamus igitur.

Suomalaisorkestereiden ohjelmissa tätä ihastuttavaa teosta ei jostain syystä kuule juuri koskaan. Kyynikko voisi tietysti ajatella olevan luonnollista, ettei moinen kaiken maailman dosenttien ylistys pahemmin soi suomalaisella maaperällä ainakaan nykyisellään, mutta on toivottavaa, että tulevaisuudessa Brahmsin klassikosta innostuttaisiin meilläkin useammin.

Alkusoiton monet levytykset ovat osoittaneet, että tämä näennäisen simppeli ja ilakoiva teos ajautuu yllättävän helposti karille jopa suurten maestrojenkin käsissä joko liiallisen kiirehtimisen tai paisuttelevan paatoksen kautta.

Onneksi Sir John Eliot Gardinerin tapa lähestyä teosta oli kerrassaan ihanteellinen. Perustempo oli sopivan ripeä mutta kuitenkin vailla kiireen tuntua. Soinnin ilmavuus, tarkoin mietityt huipennukset sävytettynä ilahduttavalla kirpeydellä ja hillityllä soinnin majesteetilla saivat erittäin säästeliäällä vibratolla soittaneen Gewandhaus-orkesterin tavoittamaan mitä hienoimman Brahms-soundin. Riemastuttavampaa konsertin avausta voi tuskin kuvitella.

Illan solistinumero oli Felix Mendelssohnin vain neljätoistavuotiaana säveltämä konsertto viululle, pianolle ja orkesterille vuodelta 1823. Nuoren säveltäjän tyyli on välittömästi tunnistettavissa kaikkialla tässä oivallisessa teoksessa, joka kuultiin nyt alkuperäisessä orkesteriasussaan. Yleisemmin teosta soitetaan jousiorkesteriversiona, jonka Mendelssohn laati pian kantaesityksen jälkeen. Alkuperäisversio oli pitkään kadoksissa, mutta 1990-luvulla Englannista löytyneiden puhallin- ja patarumpustemmojen perusteella partituuri pystyttiin rekonstruoimaan. Tämä versio kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1999.

Konserton parissa esiintyi kaksi hiljattain Suomessakin vieraillutta huipputaitajaa. Viulusolistina kuultiin taannoin Armenian filharmonisen orkesterin kanssa Tampereella konsertoinutta Isabelle Faustia ja viime kesän Juhlaviikoilta tuttu Kristian Bezuidenhout soitti piano-osuuden vuoden 1839 Érand-flyygelillään.

Bezuidenhoutin soitinvalinta olikin ihanteellinen. Érandin sointiväri sulautui hienosti yhteen sooloviulun kanssa. Samoin modernia konserttiflyygeliä hillitympi dynamiikka mahdollisti optimaalisen balanssin. Soinnin kirpeys toi musiikkiin herkullista särmää, jota oli myös Isabelle Faustin ihastuttavassa soitossa. Solistikaksikon yhteistyötä oli todellinen ilo seurata niin konserton laajoissa pelkästään solisteille kirjoitetuissa osuuksissa kuin orkesterisäestyksellisissäkin jaksoissa.

Gardinerin ja Gewandhaus-orkesteri tarjosivat solisteille täydellisen tuen. Konserton orkesterijaksot toivat useammankin kerran mieleeni Brahmsin ensimmäisen serenadin, jonka Gewandhaus levytti taannoin hienosti väistyvän ylikapellimestarinsa Riccardo Chaillyn johdolla. Piristävä ja kiehtova konserttovalinta kerta kaikkiaan.

Väliajan jälkeen kuultiin Robert Schumann Es-duurisinfonia (1850-51). Tämä ”Reiniläinen sinfonia” julkaistiin aikoinaan järjestysnumerolla kolme, vaikka se on, jos keskeneräinen Zwickau–sinfonia sekä Alkusoitto, scherzo ja finaali otetaan huomioon, säveltäjänsä kuudes sinfoninen teos ja samalla sinfoniasarjan päätös, jos d-mollisinfonian revisiota ei oteta lukuun.

Reiniläinen sinfonia on nimensä mukaisesti vuolas sointivirta, jossa Schumannin orkesterinkäyttö on mestarillisimmillaan. Vaikka sinfonia ei ole sanan varsinaisesti ohjelmallinen, on sen alati muuttuvat karakterit helppo assosioida niin Beethovenin kuudenteen kuin Berliozin Fantastiseen sinfoniaankin.

Jo 90-luvulla Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen kanssa levytetty sinfoniasykli osoitti Gardinerin taidokkuuden Schumannin verrattoman soittimellisen keksinnän tulkitsijana. Vuosien varrella nämä periodisoiton hyveet vaikuttavat jalostuneen entistä riemastuttavimmiksi.

Vibratosta puhdistettu kuulas jousisointi, tarkoin hiotut puhallinaiheet sekä soitinryhminen antifonaalinen sijoittelu mahdollistivat optimaalisen balanssin eri soitinryhmien välillä. Ykkös- ja kakkosviulujen ohella käyrätorvet oli sijoitettu pareittain orkesterin kummallekin laidalle. Tällä oli huomattava vaikutus kokonaissointiin.

Gardinerin tempovalinnat olivat plastisempia kuin aikoinaan levyllä. Gewandhaus-orkesterin sointi oli mitä ilmeikkäintä ja värikylläisintä kaikkine sävyineen. Sinfonian kokonaismuoto hahmottui jännittävästi ja jokaisesta fraasista sai sekä hienosti mietityn että spontaanin vaikutelman.

Avausosan sointivirrassa orkesteri hehkui täyteläisenä ja silti läpikuultavana. Kekseliäästä scherzosta en muista kuulleeni ilahduttavampaa tulkintaa. Sinfonian kaksi olemukseltaan täysin vastakkaista hidasta osaa muodostivat erityisen vaikuttavan kontrastin. Nicht schnell -andanten sävyt piirtyivät lämpimän pastoraalisina kun taas neljännen osa pelottavan jylhä autius tuntui kurkottavan johonkin sanomattomaan.

Musertavaa pysähdystä seuraava finaali jää usein irralliseksi saarekkeeksi, mutta tuntien Schumanninsa Gardiner rakensi finaalin taitavasti hetki hetkeltä varovaisen toiveikkaasta alusta kohti viimeisten partituurin sivujen tiivistä sinfonista huipennusta vailla rahtustakaan väärää paatosta. Vaikuttava päätös.

Kokonaisuutena lauantai-illan konsertti oli myös hieno osoitus, kuinka hyvin perinteinen alkusoitto-konsertto-sinfonia -kaava voi parhaimmillaan toimia. Ilahduttava kokemus.

— Jari Kallio

Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari
Isabelle Faust, viulu
Kristian Bezuidenhout, piano

Johannes Brahms: Akateeminen juhla-alkusoitto c-molli, Op. 80
Felix Mendelsdohn: Konsertto viululle, pianolle ja orkesterille d-molli
Robert Schumann: Sinfonia Nro. 3 Es-duuri, Op. 97

Festspielhaus Baden-Baden
Lauantai 14.05.2016, klo 19.00

Sir Simon Rattle ja Orchestra of the Age of Enlightenment Royal Festival Hallissa

Kolme vuosikymmentä sitten perustettu Orchestra of the Age of Enlightenment on yksi aikamme arvostetuimpia periodiorkestereita. Orkesterilla ei ole ylikapellimestareita, vaan se työskentelee tiiviisti useiden kapellimestarien kanssa, joiden tittelinä on principal artist. Heidän joukossaan erityisessä asemassa on Sir Simon Rattle, joka on tehnyt yhteistyötä OAE:n kanssa sen perustamisesta saakka.

Orkesteri on tunnettu kekseliäästä ohjelmistosuunnittelustaan. Perjantai-iltana Lontoon Royal Festival Hallissa OAE ja Rattle palasivat vuoden 1880 Wieniin kolmen samanaikaisesti syntyneen mutta varsin erilaisen teoksen kautta.

Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin Traaginen alkusoitto, Op. 81 (1880). Tämä oli suomalaiskuulijalle erittäin ilahduttava valinta, sillä mielenkiintoista kyllä, Brahmsin klassikkoa kuulee meillä yllättävän harvoin soitettavan.

Alkusoiton synnystä on erilaisia näkemyksiä. Joidenkin mukaan taustalla on Brahmsin suunnitelma säveltää musiikkia Goethen Faustiin, mutta on myös hyvin mahdollista, että alkusoitto perustuu keskeneräiseen sinfoniaprojektiin. Niin tai näin, teos on yksi Brahmsin kiehtovimpia.

Sir Simon Rattle on viime vuosina johtanut paljon Brahmsia, mukaan lukien toissasyksyinen sinfoniasykli Berliinissä. Rattlen Brahmsissa tunnusomaista on ollut läpikuultava sointi, kokonaismuodon verraton hahmotus sekä ilmeikäs rytmiikka. Juuri näistä hyveistä saatiin nauttia myös Traagisessa alkusoitossa.

Avaustahtien iskut kajahtivat kuulaina vailla rahtustakaan siitä painolastista, joka yleensä leimaa romanttisemmin orientoitunutta Brahms-soittoa. Musiikin virratessa eteenpäin kuulija saattoi nauttia Orchestra of the Age of Enlightenmentin periodisoiton ketteryydestä, puhtaudesta ja ilmaisuvoimasta. Läpikuultavat jouset, ilmeikkäät puupuhallinosuudet sekä värikylläisinä hehkuvat vasket muodostivat kiehtovan soundin, joka on juuri tälle orkesterille niin ominainen.

Traagisessa alkusoitossa musiikilliset aiheet kulkevat muodonmuutoksesta toiseen varsin ripeästi edellyttäen sekä hyvin tarkkaa kokonaisuuden hahmottamista että herkkyyttä yksityiskohtien emotionaalisten ja soinnillisten vivahteiden huomioimiseen. Sir Simon Rattlen johdolla OAE:n verrattomat muusikot tarjosivat innostavan Brahms-elämyksen, joka säilyy mielessä pitkään.

Brahmsin klassikon jälkeen kuultiin illan harvinaisuus. Hans Rott (1858-1884) sävelsi lyhyen, traagisen elämänsä aikana joukon omaperäisiä teoksia, jotka törmäsivät kuitenkin rankkaan aikalaiskritiikkiin erityisesti Brahmsin taholta. Rott tuhosi osan käsikirjoituksistaan, mutta kourallinen teoksia kuitenkin säilyi, kuten Gustav Mahlerin suuresti arvostama sinfonia E-duuri (1878-1880), josta Rattle ja OAE olivat poimineet ohjelmaansa jännittävän scherzon.

Rottin scherzo oli todellinen löytö! Alun metsästystorviaiheet vievät ajatukset hetkeksi Anton Brucknerin neljänteen sinfoniaan sekä Carl Maria von Weberiin, mutta musiikki etenee pian maisemiin, jotka ovat ennenkuulumattomia 1800-luvun musiikissa. Silti ne ovat kuulijalle samalla hämmentävän tuttuja ennakoidessaan monin tavoin Mahlerin sinfonista ilmaisua, erityisesti ensimmäisen ja viidennen sinfonian scherzoja.

Rottin tarkoituksellisen kulmikkaat Ländler-rytmit sekä toistuvasti itseironiaan taipuvat vaskifanfaarit ovat kerrassaan nerokkaita, samoin kuin Nachtmusik-trio, joka on kuin etiäinen Mahlerin seitsemännestä sinfoniasta tai jopa Bartókin hitaista osista.

Orchestra of the Age of Enlightenment ja Rattle sukelsivat Rottin maailmaan huikealla omistautumisella saavuttaen vaikuttavan tulkinnan, jossa scherzon koko musiikillinen kirjo peilautui kerrassaan riemastuttavasti. Yleisö otti teoksen välittömästi omakseen. Tätä musiikkia on kuultava pian lisää!

Väliajan jälkeen illan sinfoniana kuultiin Brucknerin kuudes (1879-81), joka sekin on kohtalaisen harvinainen tuttavuus konserttisaleissa. Tämä on sinänsä hämmentävää, sillä A-duurisinfonialla olisi kaikki edellytykset kohota säveltäjänsä suosituimmaksi teokseksi. Sinfonia on muodoltaan klassisen selkeä ja täynnä mieleenpainuvia melodioita. Viisikymmentäminuuttisena se on myös Brucknerin mittapuulla verraten lyhyt teos. Silti kuudes sinfonia on jäänyt ohjelmistosuunnittelussa toistuvasti Brucknerin isompien järkäleiden varjoon. Jopa Otto Klempererin kerrotaan joutuneen taittamaan peistä useaan otteeseen saadakseen johtaa suosikkisinfoniaansa.

Niinpä perjantai-ilta Royal Festival Hallissa olikin aivan erityinen ilo, kun saimme kuulla  Brucknerin harvinaisemman sinfonian periodisoittimin. Aivan ennenkuulumatonta periodiorkesteri-Bruckner ei kuitenkaan ole, sillä ennen Sir Simon Rattlea ja OAE:ta Bruckneria ovat esittäneet periodimusisoiden ainakin Sir Roger Norrington ja Philippe Herreweghe orkestereineen. Kuudennesta sinfoniasta en kuitenkaan tunne aiempaa perioditulkintaa.

Sinfonian alku on mitä mukaansatempaavin. Tunnusomainen jousitremolo johtaa ripeään allegroon, josta kohoaa ensimmäisen osan pääteema, vaskiaihe, jolla on keskeinen rooli koko sinfoniassa. Osan lyyrinen teema puolestaan tarjoaa jousille tilaisuuden säihkyä. Monet puupuhallinten aiheet värittävät musiikkia kekseliäästi.

Adagio perustuu Brucknerille harvinaiseen tapaan tiukasti sonaattimuotoon ollen silti mitä mielikuvituksellisinta musiikkia. Pizzicatojen säestämien puhallinaiheiden avaama scherzo on Brucknerin hienoimpia arvoituksellisuudessaan. Tässä musiikissa fraasien muotoilulla ja sointiväreillä on aivan erityinen merkitys. OAE ja Rattle toteuttivat osan äärettömän hienosti.

Kuudennen sinfonian finaali on mielenkiintoinen vastakohta viidennen sinfonian jättimäisille fuugamuodostelmille. Hidas johdanto käynnistää osan johtaen jälleen vaskipurkaukseen. Muistumat edellisistä osista palaavat mitä yllättävimmissä yhteyksissä lomittuen musiikkiin, joka huipentuu sinfonian avausaiheen paluuseen säteilevässä duuriasussa. Rattlen ja orkesterin tulkinnassa ihastuttavinta oli se luonnollisuus, jolla tämä niin helposti fragmenteiksi pirstoutuva musiikki eteni avaustahdeista viimeisiin sointuihin saakka. Royal Festival Hallin yleisön raikuvat suosionosoitukset olivat hyvin ansaitut.

— Jari Kallio

Orchestra of the Age of Enlightenment
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Johannes Brahms: Traaginen alkusoitto, Op. 81
Hans Rott: Scherzo E-duurisinfoniasta
Anton Bruckner: Sinfonia nro 6 A-duuri

Pe 22.4.2016, klo 19.00
Royal Festival Hall
Southbank Centre
Lontoo