Category Archives: Konsertit

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot esittivät modernismin klassikoita loppuunmyydyssä konsertissaan perjantaina. Kuva © Jari Kallio

”Mahlerin yhdestoista sinfonia” oli Sir Simon Rattlen avauspuheen kuvaava luonnehdinta Berliinin filharmonikoiden perjantai-illan konsertille ensimmäiselle puolikkaalle, jossa kuultiin Arnold Schönbergin Viisi orkesterikappaletta, Op. 16 (1909), Anton Webernin Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6 (1909, uudistettu versio 1928) ja Alban Bergin Kolme orkesterikappaletta, Op. 6 (1913-15, uudistettu versio 1929).

Korostaakseen Wienin toisen koulukunnan säveltäjien ja heidän varhaisen modernisminsa mestariteosten välisiä siteitä Rattle ja orkesteri esittivät ne yhtenä kokonaisuutena ilman taukoja. Tämä ratkaisu tarjosi erinomaisen mahdollisuuden tunnustella yhtäältä näiden orkesterikappaleiden välisiä hätkähdyttäviä yhteyksiä sekä toisaalta kunkin säveltäjän yksilöllistä ilmaisua.

On huikeaa huomata, kuinka radikaalin vaikutelman Schönbergin, Webernin ja Bergin musiikilliset innovaatiot herättävät kuulijassa vielä reilu vuosisata näiden teosten syntyaikojen jälkeenkin.

Ensimmäisenä astuttiin Schönbergin Viiden orkesterikappaleen maailmaan. Teoksen otsikko on toki konkreettisuudessaan kuvaava, mutta myös helposti harhaanjohtava, sillä näistä orkesterikappaleista muodostuu itse asiassa sinfoniaan verrattava kokonaisuus. Schönberg monine aikalaisineen halusi kuitenkin ymmärrettävästi välttää tuota tradition painamaa otsikkoa ja korvasi sen assosiaatioista vapaalla otsikolla.

Schönbergin musiikillinen keksintä on Viidessä orkesterikappaleessa mitä oivallisinta. Jokainen kappaleista on henkeäsalpaava seikkailu ja samalla tutkielma ilmaisukeinoista. Kenties kiehtovimpaan maailmaan Schönberg astuu tunnetusti keskimmäisessä orkesterikappaleistaan, jolle hän antoi osuvasti otsikoksi Farben, värit. Musiikki on näennäisen staattista, mutta pinnan alla sointi peilautuu alati uusissa väreissä. Samantapaisen kokemuksen synnyttävät hetkittäin Ligetin 60-luvun teokset.

Viiden orkesterikappaleen sisällyttäminen konserttiohjelmaan on aina kulttuuriteko, mutta sen kuuleminen Berliinin filharmonikoiden ja Simon Rattlen tulkintana oli melkoinen elämys ja riemastuttava avaus perjantai-illan konsertille.

Webernin Kuusi kappaletta orkesterille on säveltäjänsä hienoimpia ja intensiivisimpiä teoksia. Yhteiskestoltaan vain vähän yli kymmenminuuttinen teos on kuin äärimmilleen viety tiivistymä Mahlerin sinfonioiden ulottuvuuksista. Jokainen fraasi, pieninkin detalji ja kaikki moninaiset sointivärit ovat sellaisella tarkkuudella mietittyjä, että näiden soivien tuokiokuvien häivähdyksiin sisältyy koko maailma.

Rattle ja orkesteri esityivät Webernin teoksesta säveltäjän vuonna 1928 uudistama edition, jossa instrumentaatiota on muokattu alkuperäisversion jättiläismäisistä mitoista lähemmäs sinfoniaorkesterin standardikokoonpanoa. Vaikka Webernin alkuperäisessä orkestraatiossa onkin ehdontonta huumaavuutta, on musiikin monien rikkaiden detaljien huomioiminen helpompaa kevennetyn ensemblen myötä.  Berliiniläisten ja Herbert von Karajanin 70-luvun alun klassikkolevytyksessä käytetään myös tätä myöhäisempää editiota, kun taas James Levine ja Pierre Boulez levyttivät 90-luvulla orkesterin kanssa alkuperäisversion.

Vaikka Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden tulkinnasta voisi huomioida liki loputtomasti sen moninaisia hyveitä, tyydyn mainitsemaan neljännen osan surumarssin häikeisevän hienon toteutuksen. Tämä liki aineettomasta tyhjyydestä pakahduttavaan sointihuumaan muutamassa minuutissa kasvava musiikki kävi läpi uskomattoman karakterien ja tunnetilojen moninaisuuden, joka tarttui varmasti jokaiseen kuulijaan. Salin hiljaisuus oli osan päätyttyä mykistävä.

Bergin Kolme orkesterikappaletta oli konsertin alkupuolen luonnollinen päätös. Mahlerin henki lepää vahvasti myös Bergin teoksen yllä. Musiikki on jälleen ilmaisultaan tiivistä, joskaan ei aivan weberniläisiin ulottuvuuksiin puristettua.

Vaikuttavan ensimmäisen osan alussa Berg käyttää lyömäsoittimia liki Varèsen organisoidun äänen filosofiaa lähestyvällä tavalla pitkittäen melodisen materiaalin esiintuloa. Tästä edetään toisen osan tyyliteltyyn tanssiin, joka on hetkittäin kuin Debussyn kaukainen sukulainen. Kolmas osa on laaja marssi Mahlerin hengessä mutta kuitenkin Bergin jäljittelemättömään tyyliin. Partituurin kirjaimellisesti näkyvimpiä Mahler-alluusioita ovat tämän kuudennesta sinfoniasta lainatut vasaraniskut, jotka saattelevat teoksen murskaavaan päätökseensä.

En voinut olla hämmästelemättä sitä taitoa ja ilmaisuasteikkoa joilla Berliinin filharmonikot ja Rattle Bergin teoksen loputtomat yksityiskohdat toteuttivat. Tämä kokemus säilyy muistoissa varmasti pitkän aikaa.

Niin intensiivinen oli näiden yhteensä neljäntoista orkesterikappaleen maailma, että väliajan alkaessa oli vaikea uskoa aikaa vierähtäneen vasta neljäkymmentäviisi minuuttia.

Mahlerin ohella Wienin toisen koulukunnan säveltäjien taustalta voidaan löytää Johannes Brahmsin musiikillisen ajattelun vaikutuksia. Vaikka Brahmsin sävelkieli ei ehkä pintapuolisesti synnytä samanlaisia välittömän radikaaleja herätteitä kuin Wagnerin, musiikin rakenteiden ja sointivärien maailma katsoo kuitenkin aina kohti uusia mahdollisuuksia.

Kuten tunnettua, Brahms etsi pitkään omaa sinfonista tietään Beethovenin varjosta. Ensimmäisen sinfonisen kamppailun jälkeen Brahmsin toinen sinfonia, D-duuri, Op. 73 löysi muotonsa helpommin ja sai kantaesityksensä vuonna 1877.

Toinen sinfonia saa jännitteensä kirkkaiden ja tummien sävyjen vuoropuhelusta. Brahmsin hienovireiset kontrastit rakentuvat sekä melodisen materiaalin että instrumentaation kautta. Vaikka sinfonian maailma on päällisin puolin pastoraalinen, usein aurinkoisen hehkuvakin, tummat sävyt eivät koskaan ole kaukana.

Kenties konsertin alkupuolen teosten ohjaamana Rattlen ja berliiniläisten Brahmsissa korostuivat aivan erityisellä tavalla sointivärit, joiden rikkaus oli mitä nautittavinta läpi sinfonian. Ensimmäinen osa, joka on laaja ilman esittelyjakson kertaustakin, hahmottui niin rakenteeltaan kuin välillä häivähdyksinä vaihtelevilta sävyiltäänkin erinomaisesti.

Toisen osan intensiteetti oli kerrassaan huikea kuitenkin vailla sitä raskassoutuisuutta, jota Brahms-tulkinnoissa yhä sitkeästi esiintyy. Kolmannen osan rytmiset ja soittimelliset yksityiskohdat tuntuivat peilaavan lähes konsertin alkupuolen Webern-maailmaa.

Sinfonian päätösosan riemukkaat soinnit ja niihin kontrastoituvat hetkittäiset tummat sävyt saivat niin ikään mitä vaikuttavimman toteutuksen. Sinfonian jälkeen yleisö palkitsi orkesterin ja kapellimestarin ansaitusti pitkillä suosionosoituksilla. Orkesterin jo jätettyä lavan Rattle sai käydä vielä kertaalleen kumartamassa ennen kuin yleisö malttoi lähteä salista.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Arnold Schönberg: Viisi orkesterikappaletta, Op. 16
Anton Webern: Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6b
Alban Berg: Kolme orkesterikappaletta, Op. 6
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73

Philharmonie, Berliini
Pe 4.11. klo 20.00

Hafiz

Kaikkein hauskinta on mennä ihan tavalliseen sinfoniakonserttiin, jossa on normaalia ohjelmaa ja jota soitetaan vailla festivaalien ylikuumentunutta ilmapiiriä. Filharmonian konsertin ohjelmisto sisälsi kaksi harvoin kuultua teosta: Brucknerin 6. sinfonia, joka on jäänyt niin vahvasti 7. ja 8. varjoon, ettei se todellakaan usein loista konserteissa. Vielä tuntemattomampi oli Szymanowskin Hafiz-laulujen sarja vuodelta 1919. Illan kapellimestarin nimeä Mirga Gražinytė-Tyla en ollut kuullut aiemmin, kun taas laulajaksi pikaisesti hälytetty Jenni Lättilä on tietenkin vahva Wagner– sopraano.

Joka tapauksessa ilta yllätti monessa mielessä. Hafiz on yksi kaikkien aikojen suurimpia runoilijoita. Hän kuoli 1390 Persiassa, hänen hautansa Shirazissa on keskeinen pyhiin vaelluspaikka, sillä Hafizin runous on yhä ajankohtainen koko tuolla kulttuurialueella Turkista Intiaan ja Keski-Aasiaan. Hän oli myös sufimystikko, joka toi esiin heidän katoamisen oppiaan; hän ylisti viiniä ja juopumista sekä erotiikkaa; tästä huolimatta hän on nyky-Iraniassa niin keskeinen auktoriteetti, että ihmiset hakiessaan ratkaisua arkielämän pulmiin, ottavat käteen Hafizin jonkun kirjan, avaavat sen umpimähkään ja panevat sormen satunnaiseen kohtaan — ja vastaus löytyy siitä! Suomessa Hafizia toi esiin Henri Broms, Persian kirjallisuuden dosentti, joka väitöskirjassaan Two studies in the relations of Hafiz and the West (Studia orientalia fennica XXXIX, Helsinki 1968) pohti mm. Goethen suhdetta Hafiziin. Vanha Goethe ihastui Hafizn lemmenrunouteen ja laati siitä omat mukaelmansa Länsi-itämaisessa divaanissaan. Mutta parhaiten suomalainen lukija perehtyy Hafiziin lukemalla Jaakko Hämeen-Anttilan hienoja käännöksiä kuten kirjassa Ruusu ja satakieli (Basam Books 2004). Hafiz on käsittämättömän ajankohtainen , satojen vuosien takaa hän puhuu nykyihmiselle aivan suoraan, hänen runonsa koskettavat välittömästi.

Szymanovskin vokaalityyliä tunsin aiemmin lähinnä frescomaisen oopperan Kuningas Roger perusteella, mutta näissä Hafiz- lauluissa hän kehitti aivan oman orientalistisen tyylinsä. Olennaista on impressionistisen värikylläisen orkestraation muodostama taustakuvionti, eräänlainen itämainen sointimatto. Pianon ja celestan klangi olennaisena efektinä. Vokaaliosuus taas on eräänlaista myöhäis-Wagneria tai varhaista Schönbergiä tai miksei Richard Straussia. Melodia liikkuu laajalla alalla ja vaatii sopraanolta erittäin ekspressiivistä otetta vaativissa ylärekistereissä. Wagner-pohjalta Jenni Lättilä tulkitsi näitä lauluja vakuuttavasti. Yksi lauluista on nimeltään Ikuinen nuoruus. Odotin hieman kuulevani tuon ulkoa-oppimani Hafizin runon: ”Nuoruus katsoi peiliin / mutta ei tunnistanut kasvojaan / Vain toinen nuoruus on oikea.” Mutta kyseessä olikin eri teksti.

Naiskapellimestari Brucknerin tulkkina, mitähän tästä tulee, saattoi joku ounastella. Mutta on rehellisesti sanottava, ettei liite nais- tullut hetkeäkään mieleen. Mirga Gražinytė-Tyla on yksinkertaisesti huippulahjakas kapellimestari, enkä yhtään ihmettele, että hänet on valittu Birminghamiin mm. Sakari Oramon jälkeen. Hän kykeni yhdistämään kaksi olenaista asiaa: monumentaalisen muodon hahmottamisen ja koossapitämisen – mikä on etenkin tässä sinfoniassa erittäin haasteellista. Tässä kuudennessa sinfoniassa ei nimittäin ole sellaista selkeää koossapitävää temaattisuutta kuin esim 7. ja 8. sinfoniassa, esiin piirtyviä teema-aktoreita ja mieleenpainuvia melodioita. Sen sijaan on sarja alinomaa vaihteleva karakteereja, värejä, tekstuureja, joita pitää yhdessä vain jossain määrin löyhästi bruckneriaaninen blokkiajattelu, ts. symmetrinen muoto häämöttää taustalla ja pakottaa kuulijan käymään läpi kaikki sen vaatimat kertaukset ja vaiheet. Mutta samalla illan kapellimestari herätti eloon jokaiseen taitteenn sisäisen kineettisen ergian ja musiikillisen voimatilan, käyttääkseni Ernst Kurthin termejä. Harvat pystyvät antamaan ankaran muodon puitteissa elämän myös yksityiskohdille ja niiden ilmeikkyydelle, Suomessa jotkut Leif Segesrtam ja Mikko Franck lähinnä. Kullekin teemaryhmälle voi siis huoleti antaa oman temponsa, ja silti kokonaisuus pysyy koossa. Tämä tulkinta oli ehdottomasti merkittävää Bruckner-soittoa, perinnettä uudistavaa. Orkesterin kanssa Gražinytė-Tyla tuli toimeen erinomaisesti. Kapellimestari oli siis loistava valinta, ja kiehtova tuttavuus, toivottavasti hän tulee pian Suomeen uudestaan!

— Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri
Mirga Gražinytė-Tyla, kapellimestari
Jenni Lättilä, sopraano

Szymanovski: Love Songs of Hafiz
Bruckner: Sinfonia nro 6

Musiikkitalo, Helsinki
Pe  21.10.2016 klo 19

Ferruccio Busoni noin v. 1895.

Ferruccio Busonia (1866-1924) kuulee säveltäjänä niin harvoin, että jokainen hänelle omistettu konsertti on aivan erityinen ja kannatettava tapahtuma. Lisäksi nyt oli hyvänä syynä 150-vuotismuisto. Busoni-fanien ei tarvitse panna pahakseen, vaikka hänen ystävänsä Jean Sibelius kirjoittikin salaisessa päiväkirjassaan: ”Miten harmaata ja ikävää. Miksi ihmeessä tuo nerokas pianisti haluaa esiintyä säveltäjänä?” Sibeliuksella oli täysi syy olla kiitollinen Busonille, joka tuki häntä kapellimestarina ja pelasti Jannen tämän Sturm und Restaurang -kierteestä Berliinistä 1889. Vaikka Sibelius oli vuoden vanhempi, oli Busoni hänelle kuin isoveli.

Busonin ongelma säveltäjänä ei ollut se, ettei hänellä olisi ollut omaa tyyliä vaan se, että hän ei keksinyt onnistuneita teemoja ja sisältöjä. Siksi hänen teoksissaan on niin paljon toisten säveltäjien parafraaseja ja hän joutui kierrättämään kaiken oman musiikkinsa lopulta oopperaansa Doktor Faust. Lähes kaikki tänä iltana kuultu musiikki oli myös muodossa tai toisessa päätynyt siihen. Kuulin tuon Busonin viimeisen teoksen Bolognan Teatro comunalessa 1985. Antony Beaumont oli säveltänyt siihen uuden lopun. Sittemmin kutsuin Beaumontin, Busonin elämäkerturin vierailemaan myös laitokselleni Helsinkiin. Häntä kiinnosti erityisesti Busonin ja Sibeliuksen kirjeenvaihto, jota Erik Tawaststjerna ei antanut Beaumontin käyttöön, sillä Tawaststjernan Sibelius-biografian viimeinen nide oli vielä ilmestymättä.

Harvinaisen sateisena ja myskyisänä syyskuun iltana oli mukavaa istua tässä konsertissa seuranani professori Matti Klinge ja hänen puolisonsa Marketta. Hieman ihmettelimme yhdessä otsaketta Busoni anno 150 – tarkoittiko se ennen vai jälkeen Kristuksen? Ja antoisa ohjelmateksti oli vain englanniksi, ollaanhan nyt sentään Suomessa. Joka tapauksessa konserttiin oli koottu rivi erittäin eteviä nuoria muusikkoja ja ohjelma oli laaja otos Busonin eri kausien tuotannosta.

Kultaselle on variaatiosarja suomalaisesta kansanlaulusta BV237 sellolle ja pianolle. Jos haluaa nähdä, millainen oli alkuperäinen sävelmä, voi katsoa D. Hahlin kokoelmasta Ylioppilaslauluja 1871. Mutta Busoni käytti samaa melodiaa myös Finnische Balladessaan ja sen alkuperäksi olen aina luullut uskonnollista sävelmää Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani… Oli jännittävää verrata näitä kahta sovitusta, hyvin erilaisia. Sellolla variaatiot tulkitsi sangen ilmeikkäästi Lukas Stasevskij; hän on armoitettu kamarimuusikko, joka kuuntelee partneriaan; pianon ääressä oli varsinainen Busoni-Liszt spesialisti Risto-Matti Marin.

Seuraavaksi kuultiin Kammer-Fantasie über Carmen, tuulahdus 1800-luvun oopperaparafraasien maailmasta. Justas Stasevskin soittoa luonnehtii ehdoton tarkkuus ja selkeys vaikeissa kuvioissa, harkittu kokonaismuoto ja hyvä maku. Joskin hän joutui astumaan sen rajoille ehkä luonteensa vastaisesti, kun alkaa Toreadorin aaria, jonka banaalisuuteen voi vain heittäytyä ja antaa sen anteeksi Busonille. Justas Stasevskin sointi on hienostunut, tekniikka on loistokasta; hänen kannattaisi näillä hyveillä levyttää tulkintojaan pianokirjallisuuden virtuoositeoksista.

En ollut kuullut aiemmin Busonin Goethe-lauluja. Busonihan häilyy aina italalaisen ja saksalaisen kulttuurin välillä. Laulut olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia ja ne tulkitsi varsin elävästi ja dramaattisesti Samuli Taskinen, myös tekstin tulkinta oli vivahteikasta ja laulajan eläytyminen niiden vaihteleviin, koomisiinkin tunnelmiin oivallista. Hän on ehdoton kyky; professori Klinge oli samaa mieltä. Pianisti Jacob Lidåkra jatkoi sitten Sonatina secondalla, joka on Busonin tunnetuimpia pianoteoksia. Sen pääaihetta, pisteellistä marssiteemaa hän käytti sitten Doktor Faustissa johtoaiheena Drei Studenten aus Krakau. Lidåkra soittaa kädet hyvin tiiviistä klaviatuurissa vähäisillä eleillä, mutta erittäin tarkasti ja oikein tulkiten.

Niinikään viulusonaatti op 36a e-molli oli uusi tuttavuus itselleni. Hyvin omituinen teos muodoltaan, mutta rikas sisällöltään. Siinä oli kaikkia Busonin tyylilajeja, italialaisuutta tarantellan muodossa, saksalaisuutta fuugana, suuria nousuja, teemojen paluita, erityisesti avaavan koraaliteeman. Mutta elääkseen teos tarvitsee erinomaiset tulkit ja ne löytyivätkin viulisti Pasi Eerikäisestä, joka soitti hyvin tasapainoisesti ja strukturaalisesti sekä pianisti Emil Holmströmistä, joka puolestaan on superintelligentti muusikko, onko hän jopa liian älykäs pianistiksi? Joka tapauksessa hänellä on ilmiömäinen ja monissa yhteyksissä aiemmin todettu kyky elävöittää ja dramatisoida erityisesti vaikeaa avantgardemusiikkia. Hänen muusikon kykynsä ja arsenaalinsa on valtava. Hän myös lähtee musiikin sisältämästä ideasta, mikä on ainoa tapa soittaa suurten romantikkojen teoksia.

Valitettavasti jouduin poistumaan väliajalla, koska seuraavana päivänä laitoksellani oli tärkeä väitöstilaisuus Erik Bergmanin musiikista. Pahoittelen erityisesti, etten kuullut kahden pianon harvinaisempaa versiota Fantasia contrappuntisticasta, joka on Busonin pääteos pianolle. Mutta se tulee ke skiviikkona 5.10. klo 19.03 radiosta. Olen varma, että se oli loistava kahden sellaisen pianistin kuin Risto Matti Marinin ja Emil Holmströmin käsissä.

— Eero Tarasti

Ferruccio Busoni Anno 150

Musiikkitalo, Camerata-sali, torstai 29.9.

Lukas Stasevskij, sello
Samuli Taskinen, baritoni
Pasi Eerikäinen, viulu
Justas Stasevskij, Emil Holmström, Olli Mikkonen, Raymond Shon, Risto-Matti Marin, Jacob Lidåkra, piano

Haydnin Vuodenajat-oratorio soi perjantaina Musiikkitalossa Hannu Linnun johdolla. Kuva © Jari Kallio.

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tekivät mitä oivallisimman ohjelmistovalinnan Joseph Haydnin harvakseltaan soitetun Vuodenajat-oratorion (Die Jahreszeiten, 1799-1801) kohdalla. Toisin kuin huippusuosittu Luominen (Die Schöpfung, 1796-98), Haydnin viimeinen suurteos Vuodenajat etsii vielä paikkaansa kantaohjelmistossa.

Vuodenaikojen saattaminen Luomisen varjosta Haydn-ohjelmiston ytimeen on kaikin tavoin kannatettava päämäärä, sillä kyseessä on säveltäjänsä kenties nerokkain teos, jonka elämän kierron kuvauksessa tiivistyy koko valistuksen ajan henki kerrassaan ainutlaatuisella tavalla.

Vuodenaikojen libretto on Luomisen tavoin Gottfried van Swietenin käsialaa. Sen taustalta löytyy James Thomsonin laaja ja aikanaan äärettömän suosittu runoelma The Seasons (1726-1730). Vaikka van Swietenin libreton kirjallisista ansoista voidaan osin kiistellä, kirvoitti se kuitenkin Haydnin musiikillisen keksinnän huippuunsa. Kokonaisuutena Vuodenajat on teos, joka herättää yhtäältä monia ajatuksia ja jonka parissa toisaalta viihtyy niin kertakaikkisen mainiosti.

Perjantaina Musiikkitalossa Vuodenajoista kuultiin sen suositumpi, saksankielinen editio. Van Swieten laati libretostaan myös englanninkielisen version, josta tuli kuitenkin varsin epäidiomaattinen, eikä sillä olekaan ollut sanottavampaa suosiota. Viime kesänä ensimmäisen kerran kuultu Paul McCreeshin toimittama täysin uusi englanninkielinen editio sen sijaa tarjoaa varteenotettavan esitysvaihtoehdon.

Hämmentävää kyllä, olen onnistunut nyt kuulemaan Vuodenajat konserteissa kuluvan vuoden mittaan peräti neljästi. Sir Simon Rattle johti teoksen keväällä Lontoossa ja Münchenissä, McCreesh puolestaan kesällä Wrocławissa. Eilen musiikkitalossa istuessani mietin, kuinka riemastuttavaa onkaan kohdata tämä teos myös Suomessa.

Ilahduttavan erilaisia ovat olleet kaikki nuo kohtaamiseni. Linnun ja RSO:n näkemyksessä korostuivat selkeät musiikilliset linjat. Haydnin musiikin kuvailevia karaktereja tuotiin esiin usein hillitysti, laajempia kokonaisuuksia kunnioittaen. Vaikka tunnustankin oman mieltymykseni rönsyilevämpää ja rehevämmin kuvailevaa Haydn-perinnettä kohtaan, on kuitenkin sanottava, että Linnun näkemys oli omiaan ohjaamaan kuulijan huomiota musiikkinumeroihin kokonaisuuksina. Lisäksi huomionarvoista on, että illan edetessä musiikki tuntui saavan aina rikkaampia sävyjä teoksen edetessä. Tämä oli kokemuksena erityisen miellyttävä.

Continuoryhmän illan konsertissa muodostivat sello ja cembalo. Yhdistelmää kuulee usein Haydnin teoksissa, vaikka tarkalleen ottaen fortepiano olisi kaiketi periodimusisoinnin näkökulmasta optimaalisin valinta sellon rinnalle. Eipä silti, kyllä tätäkin yhdistelmää varsin tyytyväisenä kuunteli.

Illan solisteista Helena Juntunen ja Topi Lehtipuu olivat riemastuttavia niin sooloissaan kuin yhteisissä numeroissaankin. Baritoni Neal Davies on toki erinomainen laulaja hänkin, mutta mielikuvani erityisesti Florian Boeschista tässä roolissa on aiempien konserttikokemusteni pohjalta niin vahva, että se jossain määrin jätti Daviesin sinänsä mainion tulkinnan varjoonsa.

Tapani Länsiön valmentama Musiikkitalon kuoro teki erinomaista työtä vaativan osuutensa parissa rempseästä juomalaulumeiningistä aina hienostuneimpaan polyfoniaan.

Vuodenajat alkaa kevään voimallisella murtautumisella talven mahdin läpi. Tämä orkesterijohdanto sekä sitä seuraava avauskuoro Komm, holder Lenz kaappasivat kuulijan hienosti mukaansa. Kuin huomaamatta oltiinkin kohta jo Kevään päätöskuorossa, niin oivallisesti kuulija uppoutui Haydnin maailmaan.

Kesän alussa kuullaan yksi Vuodenaikojen vaikuttavimmista kehityslinjoista. Sumuisen aamuyön hämyistä kirkastuu vähitellen kesäpäivän alku. Haydnin säveltämä auringonnousu Sie steigt herauf, die Sonne ja sitä seuraava ylistyskuoro muodostavat yhden oratorion hienoimmista tuokiokuvista. Toinen vaikuttava kokonaisuus on myrsky, jonka uhkaavat enteet kaukaisine ukkosineen ja ensimmäisine sadepisaroineen saivat kuulijan pidättämään henkeään. Lintu, orkesteri ja solistit rakensivat jännitteen äärettömän tehokkaasti. Kuoron liittyminen myrskyn pauhuun oli illan vaikuttavimpia hetkiä.

Värikkäin Haydnin vuodenajoista on, kuinkas muuten, Syksy, joka on tulvillaan toinen toistaan mainiompia musiikillisia ideoita. Juntusen ja Lehtipuun duetto Ihr schönen aus der Stadt, kom her sai varsin hienon tulkinnan. Hurmaava oli myös baritonin Seht auf die breiten Wiesen hin metsästyskoirineen, vaikka fagotin osuus jäikin kohdakkoin jossain määrin orkesterin kätköihin.

Metsästyskuoro Hört, hört das laute Getön oli yksi illan ehdottomista huippuhetkistä. Vaikka RSO lähtikin jahtiin vain kahdella cornistilla, täytti näiden riemuisa pauhu Musiikkitalon soivan tilan kerrassaan nautittavasti. Kontrafagotin, muiden vaskien ja lopulta koko orkesterin sekä kuoron liittyessä mukaan saatiin aikaan huikea seikkailu, jonka rempseää tunnelmaa jatkoi vielä riehakas viinin ylistys, Juchhe! Juchhe! Der Wein ist da. Näiden numeroiden äärellä heltyi kyllä paatunein tosikkokin.

Vuodenaikojen vaikuttavin kontrasti kuullaan siirtymässä Talveen, jonka johdantoa en voi olla kuulematta etiäisenä Wagnerin Tristanin preludista. Tässä musiikissa Linnun tulkinta oli kaikkein hienoimmillaan. Äsken ilakoinut musiikki kääntyikin nyt itseensä tummasävyisenä ja pohdiskelevana.

Talven musiikkinumeroissa vuorottelevat kiintoisasti syvät katoavaisuuden pohdinnat ja takkatulen ääressä kerrotut hauskat sattumukset. Loppukuoro kurkottaa kuolevaisuuden yli tuonpuoleiseen ja jatkuvuuteen, uuteen kevääseen. Kokonaisuutena Talvi on Vuodenaikojen kenties haasteellisin osa, joka jää helposti kolmen edellisen osan väriloiston varjoon. Näin ei kuitenkaan käynyt nyt, vaan Linnun näkemys kantoi hienosto läpi näiden vaihtelevien maisemien.

Radion sinfoniaorkesterin Vuodenajat oli erinomainen kulttuuriteko, jonka soisi herättävän laajemminkin kipinää tämän hurmaavan teoksen juurruttamiseksi osaksi konserttiperinnettämme.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Helena Juntunen, sopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Neal Davies, baritoni

Musiikkitalon kuoro
Tapani Länsiö, kuoron valmennus

Joseph Haydn: Vuodenajat, Hob. XXI: 3

Musiikkitalo, Helsinki
Pe 30.9.2016, klo 19.00

Royal Philharmonic Orchestra ja ylikapellimestari Charles Dutoit Tampere-talossa maanantaina

Seitsemänkymmentävuotisjuhlakiertueensa puitteissa Royal Philharmonic Orchestra ja ylikapellimestari Charles Dutoit vierailivat maanantai-iltana Tampere-talossa. Tuomisinaan tällä Sir Thomas Beechamin perustamalla lontoolaisorkesterilla oli vahvasti kantaohjelmistoon ankkuroituva kokonaisuus.

Konsertin avasi Felix Mendelssohnin verraton Hebridit-alkusoitto, Op. 26 (1830-32). Tämä säveltäjän vuoden 1829 Skotlannin-matkalla innoituksensa saanut alkusoitto on yksi Mendelssohnin rakastetuimpia teoksia. Royal Philharmonic Orchestraa kuunnellessa oli jälleen helppo muistaa, miksi.

Mendelssohnin teemat, lämpöä hehkuva orkestraatio ja musiikin pakottomasti etenevä virta saivat Dutoit’n ja orkesterin tulkinnassa erityisen puoleensavetävän soivan asun. Ilahduttava avausnumero kerrassaan!

Hebridien jälkeen ohjelma jatkui Wolfgang Amadeus Mozartin Es-duurisinfonialla, KV 543 (nro 39). Kuten tunnettua, KV 543 on ensimmäinen kolmesta kesällä 1788 sävelletystä sinfoniasta, joista tuli Mozartille tämän sävellysmuodon päätöstrilogia. Näiden kolmen teoksen synnystä ja säveltäjän aikomuksista niiden suhteen on verraten vähän tietoa, mutta laajalti spekulaatiota.

Viime vuosien aikana on ollut verraten yleistä esittää näitä kolmea teosta yhdessä. Näin teki erityisesti Nikolaus Harnoncourt, joka oli vakuuttunut teosten läheisestä sukulaisuudesta siinä määrin, että hän piti näitä Mozartin viimeisiä sinfonioita yhtenä laajana teoksena.

Harnoncourtin logiikalle on helppo löytää tukea sinfonioiden olemusta tarkastelemalla. On huomattavaa, että vain Es-duurisinfoniassa on selkeä johdanto, ja ainostaan C-duurisinfoniassa varsinainen finaali. Nämä ovat toki kovin pintapuolisia huomioita, mutta Harnoncourt perustelikin näkemystään syvällisemmin teosten välisten temaattisten ja harmonisten siteiden kautta. Niin tai näin, Mozartin viimeisiä sinfonioita esitetään toki edelleen sujuvasti myös yksittäin.

Tampere-talossa kuultiin Dutoit’n johdolla varsin perinteinen Mozart-tulkinta. Musiikki eteni sulavasti ja vaivattomasti, kenties turhankin kanssa. Ainakin periodimusisointiin tottunein korvin kuultuna Es-duurisinfonia vaikutti kovin pehmeältä. Orkesteri soi kyllä varsin kauniisti ja tasapainoisen täyteläisesti, mutta musiikki ei silti tehnyt erityisen syvää vaikutusta.

On toki sanottava, että Dutoit’n tulkinnassa oli monia hyveitäkin. Fraasit oli muotoiltu huolellisesti ja soitinryhmien balanssi oli kauttaaltaan varsin hienosti kohdallaan. Finaalissa ote musiikkiin tuntui voimistuvan, ja tämä osa olikin jo varsin nautittavaa musisointia. Tiedä sitten, olenko liian tottunut kuulemaan Mozartin viimeisiä sinfonioita yhdessä, mutta väliajan sijaan olisin kovin mieluusti jatkanut iltaa g-mollisinfonialla.

Väliajan jälkeen luvassa oli yksi sinfoniakirjallisuuden järkäleistä, Johannes Brahmsin ensimmäinen sinfonia (1854-76). Brahms kamppaili c-mollisinfoniansa kanssa kahden vuosikymmenen ajan etsien ulospääsyä Beethovenin pitkän varjon alta. Lopulta tämän prosessin kautta syntyi yhtäältä traditiotietoinen, toisaalta eteenpäin katsova mestariteos.

Tässä musiikissa Dutoit ja Royal Philharmonic Orchestra olivat ehdottomasti kotonaan. Dutoit rakensi Brahmsinsa suoraviivaisen selkeästi vailla itsetarkoituksellista kikkailua tai turhaa paisuttelua. Hänen tulkinnassaan oli voimaa ilman sitä paatosta, joka on monesti Brahms-soiton riesana. Orkesteri soi kauttaaltaan hienosti, ja tuloksena oli mitä ilahduttavin sinfoniakokemus.

Kansainväliset orkesterivierailut näyttävät vakiintuneen osaksi Tampere-talon toimintaa. Mielenkiinnolla odotan, millaista tarjontaa tulevaisuus tuo mukanaan.

— Jari Kallio 

Royal Philharmonic Orchestra
Charles Dutoit, kapellimestari

Felix Mendelssohn: Hebridit-alkusoitto, Op. 26
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia Es-duuri (nro. 39), KV 543
Johannes Brahms: Sinfonia nro 1 c-molli, Op. 68

26.9.2016, klo 19.30
Tampere-talo