Category Archives: Konsertit

Barbicanin John Williams -illan tähdet: LSO ja kapellimestari Frank Strobel. Kuva © Jari Kallio.

Sir Peter Maxwell Davies totesi kahdeksankymmentävuotispäivähaastattelussaan muutama vuosi sitten anonymiteetin olevan suurin kunnianosoitus säveltäjälle. John Williamsin kohdalla tämä on toteutunut vahvemmin kuin kenties kenenkään toisen aikamme säveltäjän suhteen. Lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa tunnistavat monia hänen elokuvasävellystensä teemoista vaikka eivät säveltäjää osaisi välttämättä nimetäkään. Niistä on tullut osa kansanperinnettä.

Lontoon sinfoniaorkesteri ja John Williams ovat olleet taiteellisia kumppaneita jo vuosikymmeniä. Pitkä yhteistyö alkoi aikoinaan André Previnin ylikapellimestarikaudella. Ensimmäinen huippu koettiin Tähtien sodan (1977) myötä, kun Williamsin ja LSO:n tallentamasta alkuperäismusiikista tuli suunnaton menestys. Kaikkiaan säveltäjä ja orkesteri ovat työskennelleet yhdeksässä elokuvassa vuosina 1977-2005. Williams on johtanut ja levyttänyt orkesterin kanssa myös monia konserttiteoksia.

Lauantaina Williams oli läsnä Barbicanin konsertissa sävellysten lomaan sijoitettujen videohaastattelukatkelmien välityksellä. Selkäkipujen vuoksi 84-vuotias säveltäjä on joutunut luopumaan Atlantin ylityksistä. Kotimaassaan Yhdysvalloissa hän konsertoi ja säveltää kuitenkin edelleen aktiivisesti.

John Williams oli mukana LSO:n konsertissa videohaastattelun välityksellä. Kuva © Jari Kallio.

Kapellimestari Frank Strobel on puolestaan johtanut urallaan huomattavan määrän erityyppisiä elokuvamusiikkikonsertteja. Lontooseen hän saapui lauantaina suoraan Helsingistä, jossa hän johti Shostakovitsin musiikkia Uusi Babylon -elokuvaan Radion sinfoniaorkesterin kanssa Musiikkitalossa.

LSO:n lauantai-illan ohjelma yhdisteli oivallisesti Williamsin monia klassikoita sekä harvemmin kuultuja sävellyksiä neljänkymmenen vuoden ajalta. Konsertin käynnisti hieno Superman March (1978), jossa päästiin heti nauttimaan LSO:n vaskien juhlavasta soinnista.

The Devil’s Dance elokuvasta Noidat (The Witches of Eastwick, 1987) oli puolestaan mitä mainioin dance macabre, kuitenkin jossain määrin kieli poskessa. Tätä riemullista tanssia kuulisi konserteissa mielellään useamminkin, varsinkin tällaisina tulkintoina.

Kaksi hirviöelokuvien klassikkoa kuului myös illan ohjelmaan. Ensin kuultiin arvoituksellisuutta ja juhlavuutta tyylikkäästi yhdistävä teema elokuvasta Jurassic Park (1992).  Williamsin orkestrointitaitoa ei voinut kuin ihailla tämän mieltä nostattavan musiikin lomassa.

Tappajahain (Jaws, 1975) teeman tuntee varmasti jokainen. Vaikka musiikki on tuttua lukemattomista yhteyksistä jo parodioiksi saakka, oli lauantai-illan konserttikohtaaminen kuitenkin hätkähdyttävä muistutus tämän musiikin nerokkuudesta. Williamsin sävellyksessä on yhtäältä samaa pidättelemätöntä itsepintaisuutta kuin Kevätuhrin Dance sacralessa sekä toisaalta sellaista keinovarojen pelkistyneisyyttä, jota Bernard Herrmann hyödynsi mestarillisesti klassisissa elokuvasävellyksissään.

Konsertin ensimmäisen puolikkaan unohtumattomimpia teoksia oli elokuvaan War Horse (2011) sävelletty Dartmoor, 1912, joka on Williamsin kunnianosoitus englantilaiselle pastoraalille ja erityisesti Ralph Vaughan Williamsille. Teos alkaa ja päättyy huilusoololla, joka voisi olla suoraan Vaughan Williamsin kynästä. Orkesterin liittyessä mukaan musiikki tuo mieleen assosiaatioita myös George Butterworthin maailmasta onnistuen kuitenkin samalla kuulostamaan erehtymättömästi juuri John Williamsilta. LSO sointi oli tässä musiikissa aivan äärettömän kaunis.

Vastaavanlaisen alluusion synnyttää myös Oliver Stonelle sävelletty J.F.K., jossa Williams vie kuulijansa lähelle Aaron Coplandin amerikkalaista tyyliä. Williamsin elegiassa mieleenpainuvinta oli soolotrumpetin ja käyrätorven vuoropuhelu, jossa musiikki on koskettavimmillaan.

Vaughan Williams -henkiseen maailmaan palattiin vielä yhdessä Williamsin tunnetuimmista sävellyksistä, Harry Potter -elokuvien Hedwigin teemassa (2001), jonka alun celestasoolo vie ajatukset Vaughan Williamsin kahdeksannen sinfonian alkutahteihin.  Tässäkin teoksessa musiikki etenee kuitenkin Williamsin oman sävellyslogiikan mukaisesti omille jännittäville teilleen.

Konsertin alkupuolen huipennuksena kuultiin Flying Theme elokuvasta E.T. (1982). Tämä vauhdikas orkesterinumero sai LSO:lta ja Strobelilta oivallisen tulkinnan.

Illan jälkimmäisen osan aluksi kuultiin Barbicanin konsertin ainoa elokuvien maailman ulkopuolinen sävellys, Olympic Fanfare and Theme (1984), joka on sävelletty alun perin Los Angelesin olympialaisten avajaisseremoniaan. Tässä musiikissa Williamsin tyyli on hyvin lähellä esimerkiksi Supermanin musiikkia. LSO:n vaskien kirkkaita ja rytmisesti tarkoin artikuloituja fanfaareja sekä jousten upeaa sointia kuunteli jälleen suurella ilolla.

Samoista hyveistä saatiin nauttia myös valloittavassa Indiana Jones -teemassa Raiders March (1981). Lyyrisessä väliosassa Strobel vältti hienosti liian sentimentaalisuuden pitämällä tempoa riittävän ripeänä. Näin musiikki välittyi kerrassaan ilahduttavassa soivassa asussa.

Konsertin lyyrisimmät hetket luultiin Schindlerin listan teemassa, jonka soolo-osuuden konserttimestari Roman Simovic soitti hienosti, sekä jousten elegiassa A Prayer for Peace.

Illan monista Steven Spielbergin elokuviin syntyneistä sävellyksistä omalla laillaan kiintoisin on Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind, 1977) alkuperäismusiikki, jossa Williams sommittelee modernistisia aineksia ilmaisunsa osaksi varsin mukaansatempaavalla tavalla. LSO hehkui mitä jännittävimmissä väreissä läpi tämän huikean kymmenminuuttisen panoraaman.

Konsertin itseoikeutettuna päätöksenä kuultiin neljä kappaletta Williamsin pääteoksesta, nyttemmin jo seitsemänosaiseksi kasvaneesta Tähtien sota (Star Wars, 1977-) -saagasta. Pääteemassa LSO soi sellaisella majesteetilla, jota on vaikea ylittää. Tässä hetkessä kaikki oli juuri kohdallaan.

Yodan teema Imperiumin vastaiskusta (The Empire Strikes Back, 1980) toimi herkkänä välisoittona ennen orkesteribravuuria Scherzo for X-Wings (The Force Awakens, 2015). Williams punoo scherzossaan tuttuja teemoja jännittäviksi fugato-jaksoiksi, joiden tanssi luo riemastuttavan jännitteen musiikkiin. Strobel ja LSO olivat virtuooseja vailla vertaa tässä piristävässä orkesterikappaleessa.

Mikäpä olisi sopinut tähän jatkoksi enää paremmin kuin Darth Vaderin ikoninen teema, The Imperial March (1980). Vaikka kyseessä on yksi kaikkein soitetuimmista elokuvasävelmistä kautta aikojen, oli hätkähdyttävä kokemus kuulla tämä äärettömän hienosti rakennettu kappale juuri näiden muusikoiden verrattomana tulkintana. Tämä musiikki kuuluu LSO:lle!

Kiitollinen yleisö palkittiin vielä ylimääräisellä. The Filght to Neverland elokuvasta Kapteeni Koukku (Hook, 1991) loi sopivan haikean jäähyväistunnelman vieden illan kauniisti päätökseen.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Frank Strobel, kapellimestari

John Williams: Superman March, The Devil’s Dance (Witches of Eastwick), Jurassic Park Theme, J.F.K. Theme, Dartmoor, 1912 (War Horse), Hedwig’s Theme (Harry Potter and the Philosopher’s Stone), Jaws Theme, Flying Theme (E.T.), Olympic Fanfare and Theme, Raiders March, Schindler’s List Theme, Close Encounters of the Third Kind, A Prayer for Peace (Munich), Star Wars Medley, Flight to Neverland (Hook)

Barbican Centre, Lontoo
La 26.11. klo 19.30

Kuva © Suomen Kansallisooppera

En päässyt Kansallisoopperamme ensi-iltaan, mutta kuulin sen toisen illan viime tiistaina. Nykyisin kaikki mihin oopperatalomme ryhtyy toteutuu melkoisella teknisellä briljanssilla ja osaamisella. Lavastus oli vaikuttavaa, visuaaliset näkymät valaistuksen kanssa sykähdyttäviä – ne olivat Philipp Fürhoferin ja Jesper Kongshaugin designeeraamia. Mutta oopperan lavatekniikka sopeutui aika monimutkaisiinkin ratkaisuihin erinomaisesti. Kuoro oli iskevä ja saatu myös näyttämöllisesti sangen toimivaksi. Sama pätee orkesteriin: hyvin laadukasta ja dramaattista Wagner-soittoa John Floren johdolla. Oikeat valinnat rooleihin. Olaf Sigurdson toteutti hänelle asetetun tehtävän niin uskottavasti kuin saattoi ja oli äänellisesti vahva, epätoivoinen Hollantilainen. Hän oli oikea pohjoismainen tyyppi – ja kaikkihan tietävät, miten se oli ensiarvoisen tärkeää Wagnereille Bayreuthissa, oleellisempaa kuin mikään muu. Sentan rooli on tietenkin keskeinen ja siinä Pauliina Linnosaari kasvoi äänellisesti koko ajan loppua kohti. Sentan balladi soi aluksi hieman hentona – jos muistelee esim. Anita Välkkiä 70-luvulta, mutta hänen ei silloin tarvinnutkaan muuta kuin istua tuolissaan keskellä lavaa. Kapteeni Dalandille Wagner on kirjoittanut ihastuttavan aarian Mögst du, mein Kindchen, fremden Mann willkommen heissen, jonka tulkitsi Jyrki Korhonen oikealla keveydellä. Muistan kun muuan korealainen poika voitti tällä aarialla Régine Crespin -laulukilpailussa Pariisissa, lisäämällä siihen tiettyä huumoria. Mika Pohjosella on suuret bel canton äänivarat ja hänen Erikinsä käyttikin niitä kuulijoiden iloksi. Erik on tosin kiltin nuoren miehen rooli, jonka kuuluu jäädä hieman taka-alalle, niin kuin vastaavasti Michaela Carmenissa. Varsinainen ilonaihe oli Tuomas Kataja Perämiehenä, alusta alkaen varmasti fraseeraava, kauniisti soiva ja mukaansatempaava, kun usein tässä roolissa on muutoin tiettyä epämääräisyyttä ja häilymistä.

Kasper Holtenin, kuuluisan ohjaajan, versio Lentävästä hollantilaisesta kuuluu Regie-theaterin lajiin, ts. klassikkojen modernisointeihin. Mutta miksi klassikkoja tulee modernisoida lavalla? Eniten pahoinpideltyjä ovat juuri Mozart, Verdi ja Wagner, koska ohjaajat luulevat, etteivät katsojat halua nähdä niitä sellaisenaan. Tämä uudistamisvimma perustuu kuitenkin vastaanottajien aliarviointiin. Tietenkin jos lähdetään siitä, että näyttämö on itse musiikin ja tekstin metafora, voidaan edetä aika kauaskin siitä, mitä säveltäjäparka ja libretisti kirjoittivat partituuriin. Kuten lehdistössä jo on kerrottu, halusi Holten parannella Wagnerin naisroolien kohtaloita vastaamaan nykyajan käsityksiä; kaunis idea sinänsä, mutta eiväthän oopperat ole tosielämän kertomuksia, vaan satua, ja näin erityisesti Wagnerilla. Jos menee häntä katsomaan, täytyy hyväksyä das Märchenhafte, sadunomaisuus ja epätodellisuus.

Oopperan muuntaminen alkaa jo siitä, että merellisyys on kokonaan häivytetty. Ja kuitenkin musiikin myrsky à la Beethovenin Pastoraalisinfonian rajuilma on mereen liittyvää – etenkin kun kaikki tietävät tarinat säveltäjän seikkailukkaasta laivamatkasta Riiasta Norjan rannikolle; siitä miten hän köytti Minan, koiransa Rollerin ja matka-arkun laivan mastoon etteivät olisi huuhtoutuneet mereen – synkän merimiehen nimeltä Kosk katsellessa – hän oli muuten luultavasti suomalainen! Nyt kuitenkin liikutaan New Yorkin skylinessa, coctailpartyjen ja sänkykamarien huonetiloissa. Itse laivaa ei näy missään muodossa, joten se onkin ehkä nimihenkilön kuvittelua; hänhän herää sängyssä painajaisistaan ja annetaan ymmärtää, että tapahtumat ovatkin hänen untaan. Yleensä ajatellaan, että kaikki on häiriintyneen Sentan fantasmagoriaa. Muistan erään itäsaksalaisen elokuvaversion 60-luvulta.

Toisaalta jos Lentävä hollantilainen kuvataan Holtenin versiossa kiertäväksi kansainväliseksi, kunnianhimonsa takaa-ajamaksi ja naisiinmeneväksi taidemaalariksi, on se tietenkin biografisesti sikäli lähellä totuuta, että Wagnerhan oli juuri itse sellainen – kunnes löysi Erlösunginsa Cosimasta. Kaikki kertoivat miten Richard rauhoittui ja muuttui siitä hetkestä alkaen. Joka tapauksessa tämä kiertävän taiteilijan vertaus ei sinänsä ole kaukaa haettu. Mutta joukkokohtauksissa ensimmäisessä ja viimeisessä näytöksessä joutui usein ajattelemaan, mitä ihmettä tuo väki oikein häärää lavalla? Viimeisen näytöksen vaikuttavat hetket ovat draaamallisesti ja musiikilllisesti ne, missä norjalaiset merimiehet ja naiset huutavat synkkään ankkuroituneeseen laivaan kehotuksen Vastatkaa! Tämä on C-duurin toonikasoinnulla. Seuraa koko tahdin tauko ja ”grosse Stille” ja sitten käyrätorvista ja fagoteista pianopianissimon cis-mollisointu. Täytenä yllätyksenä, kaameana ilmiönä, aitona berliozlaisen l’esthétique de l’imprevun efektinä. Mutta mitä tapahtuu lavalla? Hollantilainen pilaa tauon örisemällä kurkustaan astmaatikon ääntelyä tai sydänkohtauksen saaneen korinaa. Täydellistä epäsensitiivisyyttä musiikille ja oikealle draamalle.

Entä Senta, jota ohjaaja sanoo käyvänsä puolustamaan? Miksi hänet pannaan piehtaroimaan väriensä kanssa lavalla ja sotkemaan itseään. Eikö se ole pahempaa naisen epäkunnioittamista kuin lopun lunastusratkaisu, jossa hän uhrautuu ja transfiguroituu taivaalle (mikä on selvästi indikoitu musiikkiin jo alkusoiton vastakohtana g-mollin ja F-duurin välillä) – vaikka se nyt on muotia nykyisin, ajatellaan vaikka vastaavaa kieriskelyä vesialtaassa Saariahon oopperassa Kaukainen rakkaus. Tietenkin se, että Senta lumoaa ja sekoittaa kuvan Lentävästä hollantilaisesta, voidaan poimia esiin ylipäätään kulttuurisena piirteenä: elämme kuvan sivilisaatiota, jossa maailman täyttää facebookien, instagrammien ym. kuvien tulva. Ei ihme, jos joku siitä häiriintyy. Mutta toistensa filmaaminen ja selfien ottaminen lavalla on jo auttamaton klishee näissä moderneissa tulkinnoissa, tuhat kertaa nähty. Samoin se, että loppu irrotetaan muusta ja laitetaan tapahtumaan vuotta jälkeen päin – näin oli esim. ukrainalaisen ohjaajan Eugen Oneginissa Savonlinnassa hiljattain. Lentävästä hollantilaisesta on Holtenin loppukohtauksessa tullut pelkkää fiktiota, Erik odottaa taas kukkapuskineen, mutta Senta voi vain itkeä. Aika synkkää oikeastaan. Muistakaa kapellimestari Christian Thielemannin nerokas havainto: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun, vaan aina duuriin, vaikka olisi mikä trgedia ja niin on myös tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan Holten kuormittaa näyttämön monilla symboleilla, mutta mitä ihmeen tekemistä niillä on Wagnerin Lentävän hollantilaisen kanssa?

— Eero Tarasti

Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen Suomen kansallisoopperassa ti 22.11.2016
Musiikinjohto: John Fiore
Ohjaus: Kasper Holten
Puvut: Anja Vang Kragh
Videosuunnittelu: Luke Halls
Koreografia: Signe Fabricius
Solistit, Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro

Steve Reich ja LSO Barbicanin lavalla suosionosoitusten raikuessa salissa. Kuva © Jari Kallio.

Steve Reichin 80-vuotisjuhlaviikonloppu Lontoon Barbicanissa huipentui sunnuntaina Kristjan Järven johtamaan Lontoon sinfoniaorkesterin ja Synergy Vocalsin konserttiin, jossa kuultiin kolme laajaa teosta, Daniel Variations (2006), You Are (Variations) (2004) ja The Desert Music (1983-84).

Reich ja Lontoon sinfoniaorkesteri ovat tehneet yhteistyötä kolme vuosikymmentä Michael Tilson Thomasin ylikapellimestarikaudesta alkaen, jolloin orkesteri tilasi ja levytti The Four Sections (1987) -teoksen. Nykymusiikkiin erikoistunut Synergy Vocals puolestaan perustettiin kaksikymmentä vuotta sitten Lontoossa alun perin Reichin 60-vuotisjuhlien konsertteja varten.

Viimeisen parin vuosikymmenen ajan Reich on säveltänyt lähes yksinomaan erilaisille kamariyhtyeille, mutta Leipzigin MDR-sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Kristjan Järvi on onnistunut viime vuosina houkuttelemaan säveltäjää vähitellen takaisin orkesterimusiikin pariin. Aloittaessaan Leipzigissa Järvi kutsui Reichin orkesterinsa nimikkosäveltäjäksi. MDR-sinfoniaorkesteri onkin Järven kaudella esittänyt Reichin koko orkesterituotannon. Lisäksi Järvi on kantaesittänyt ja levyttänyt Leipzigissa Daniel Variationsin ja You Are (Variationsin) uudistetut versiot kuorolle ja orkesterille.

Sunnuntain konsertissa nämä teokset kuultiin kiehtovina, oikeastaan optimaalisina, hybrideinä, joissa kohtasivat orkesteriversioiden instrumentaatio ja mikrofonivahvistettu lauluyhtye.

Reich käyttää vokaaliteoksissaan usein lyhyitä tekstejä tai tekstifragmentteja, joihin hän pureutuu perusteellisesti melodisten ja harmonisten muunnelmien sekä tiheiden kaanonmuodostelmien keinoin. Orkestraation perustana toimii vibrafonien ja pianojen hallitsema lyömäsoitinyhtye, jota jouset tukevat ja värirtävät harmonioillaan. Puhaltimia Reich käyttää lähinnä vahvistamaan lauluyhtyettä.

Barbicanin konsertin avauksena kuultiin Daniel Variations, puolituntinen neliosainen teos neljälle laulajalle, pianoille, lyömäsoittimille, jousille ja klarineteille. Reich sävelsi Daniel Variationsin murhatun Wall Street Journalin ulkomaantoimittajan Daniel Pearlin muistolle.

Ensimmäisen ja kolmannen osan tekstit ovat katkelmia Danielin kirjan unijaksoista. Harmoniat ovat Reichille harvinaisen kirpeitä, ja instrumentaatiota hallitsevat hienosti lomittuvat tummat sävyt, joita bassorummun pahaenteiset kumahdukset täydentävät erinomaisesti.

Toinen osa, My Name is Daniel Pearl on elegia, jossa huomio kiinnittyy laulajien ja jousten melodialinjojen kauneuteen sekä taidokkaisiin kaanonmuodostelmiin. Lyömäsoitinensemblen rytminen pulssi on tässäkin osassa alati läsnä karkoittaen oivallisesti kaikenlaisen turhan sentimentaalisuuden. Tässä mielessä Järven ripeähkö tempovalinta istui musiikkiin täydellisesti.

Päätösosaa, I Sure Hope That Gabriel Likes My Music, When the Day is Done hallitsee jäähyväisten tuntu, johon kietoutuu myös varovaista optimismia. Viimeisillä tahdeilla musiikki vaipuu hiljaisuuteen koskettavan vähäeleisesti.

Synergy Vocalsin ja LSO:n yhteistyö oli kerrassaan nautittavaa. Järvi ja lyömäsoittajat pitivät rytmisen perustan tarkkana ja ilmeikkäänä. Laulajien melodialinjat piirtyivät klarinettien tukemana kuulaina, ja LSO:n jousia oli ilo kuunnella.

You Are (Variations) on Reichin hienoimpia teoksia. Se on sävelletty pääosin samantyyppiselle ensemblelle kuin Daniel Variations, mutta puhaltimissa on nyt huiluja, oboeita ja klarinetteja kaksi kutakin, laulajia on kuusi ja jousiston vahvistuksena on kolme kontrabassoa.

Avausosa, You Are Wherever Your Thoughts Are on laaja fantasia, joka seikkailee harmonisesti hyvin mielenkiintoisissa maailmoissa. Osan lyhyt tekstikatkelma kietoutuu alati muuttuviin kaanoneihin joiden kanssa lyhyet instrumentaalivälisoitot vuorottelevat.

Ilman taukoa seuraa toinen osa, Shiviti hashem l’negdi (I Place the Eternal Before Me). Tässä Reich palaa organum-tekniikasta omaksumaansa konseptiin, jossa melodialinjan aika-arvot hidastuvat vähitellen tasaista pulssia vasten ikään kuin syvälle sanojen ominaisuuksiin ja merkityksiin sukeltaen.

Ludwig Wittgenstein -katkelmaan Explanations Come to an End Somewhere pohjaava hidas osa on hieno vibrafonien keinuvien rytmien hallitsema meditaatio, josta musiikki jatkuu suoraan viimeiseen osaan Ehmor m’aht vahsay harbay (Say Little and Do Much), jonka myötä teos saa energisen päätöksensä.

You Are (Variations) oli illan huipentuma, ainakin minulle. Tässä musiikissa ja tulkinnassa kaikki tuntui osuvan kohdalleen.

Väliajan jälkeen kuultiin The Desert Music, Reichin liki tunnin mittainen suurteos orkesterille ja kuorolle. Konserttimestarin rooli tässä teoksessa lankeaa ykkösmarimballe, joka johtaa keskelle lavaa sijoitettua lyömäsoittimistoa, jonka ympärille jouset on ryhmitelty kolmeksi antifonaaliseksi kuoroksi. Puupuhaltimet ja vasket tukevat laulajia, joita oli nyt Barbicanin lavalla kymmenen. Instrumenttien sijoittelu assosioitui vahvasti Bartókin Musiikkiin jousille, lyömäsoittimille ja celestalle.

Bartók-vaikutteena on syntynyt myös The Desert Musicin kaarimainen ABCBA-suurmuoto. Viittauksena Music for 18 Musiciansiin (1974-76) The Desert Music alkaa ja päättyy pulssikoraalilla, jonka harmoninen sykli toistuu läpi teoksen. Lauluteksti pohjautuu William Carlos Williamsin myöhäiseen runouteen.

Niin tulvillaan yksityiskohtia Reichin partituuri on, että niitä voisi kevyesti käsitellä useamman väitöskirjan verran. Tässä yhteydessä poimin kuitenkin vain muutaman vaikutelman. Neil Percyn luotsaama LSO:n löymäsoittajisto kuljetti musiikin virtaa verrattoman tarkasti avaustahdeista viimeisiin marimban iskuihin saakka.

The Desert Musicin mieleenpainuvimpia hetkiä olivat patarumpujen ja huilujen melodiakuviot, joiden innoittajana on ollut Williamsin runo The Orchestra. Alttoviulujen sireeni-imitaatiot teoksen keskivaiheilla olivat myös äärettömän vakuuttavia.

Synergy Vocals lauloi kauttaaltaan äärimmäisen tarkasti, puhtaasti ja kirkkaasti artikuloiden. Kristjan Järvi kanavoi musiikkiin uskomattomasti energiaa tinkimättä rahtustakaan rytmisestä tarkkuudesta. Tätä vaikuttavampaa tulkintaa The Desert Musicista on vaikea nimetä.

Kun Reich saapui konsertin päätteeksi miksauspöydän takaa lavalle, olivat suosionosoitukset valtavat. Toki säveltäjän karismalla ja juhlatunnelmalla oli tietenkin oma vaikutuksensa, mutta pohjimmiltaan yleisön reaktio kumpusi varmasti myös itse musiikista ja sen häikäisevästä tulkinnasta.

Parhaillaan Reich säveltää uutta orkesteriteosta. Lontoon sinfoniaorkesterin puolestaan suunnittelee omaa tilaustaan söveltäjältä. Kenties näemmekin jälleen uuden vaiheen Reichin tuotannossa seuraavina vuosina. Tämän illan perusteella sitä voi odottaa hyvin suurella innolla.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Synergy Vocals
Kristjan Järvi, kapellimestari

Steve Reich: Daniel Variations
Steve Reich: You Are (Variations)
Steve Reich: The Desert Music

Barbican Centre, Lontoo

Su 6.11. klo 19.00

Britten Sinfonian lauantain konsertissa kuultiin myös Steve Reichin video-ooppera Three Tales. Kuva © Jari Kallio.

Lontoon Barbican Centre juhlistaa kahdeksankymmentävuotiasta Steve Reichia viikonlopun konserttisarjalla, jonka ensimmäinen huipentuma oli Britten Sinfonian lauantain teemailta, jossa kuultiin kaikkiaan kuusi amerikkalaissäveltäjän teosta.

Different Trains (1988) jousikvartetille ja ääninauhalle on Reichin tunnetuimpia ja ansaitusti kiitetyimpiä teoksia. Tämän osittain omaelämäkerrallisen mutta ennen kaikkea holokaustia peilaavan klassikon esittivät Barbicanissa Thomas Gould, Miranda Dale, Clare Finnimore ja Caroline Dearnley Britten Sinfonian jousistosta.

Kolmiosaisen Different Trainsin avausosa osa America – Before the War alkaa junan energisellä kolinalla, jota jouset imitoivat. Junien kvartteina ja kvintteinä viheltävät pillit niin ikään jousten kahdentamina lomittuvat kudokseen melodisina aihioina. Pian kuullaan ensimmäiset puhekatkelmat, joita alttoviulu ja sello imitoivat ja kehittelevät ykkös- ja kakkosviulun rytmistä pohjaa vasten.

Vähitellen musiikki ankkuroituu paikkaan ja aikaan. Ensimmäisen osan puhujat, Reichin perheen lastenhoitaja ja iäkäs veturinkuljettaja vievät meidät Reichin lapsuuden junamatkoille USA:n itä- ja länsirannikon välille. Tämän miltei romanttisen tunnelmakuvauksen katkaisee äkillinen siirtymä saman aikakauden Eurooppaan, toisenlaisiin juniin, toisenlaisiin kohtaloihin.

Toisen osan sireenit, kirpeinä kolmisointuina kirskuvat junien vihellykset ja pahaenteiset jousien harmoniat kuljettavat kuulijaa nyt karjavaunuissa holokaustista selviytyneiden Reichin ikätovereiden muistelmissa. Jännite kasvaa osan edetessä huipentuen hälyäänten rajoille viimeisillä tahdeilla. Flames going up in the sky, it was smoking, ovat toisen osan päätössanat.

Hetken hiljaisuuden jälkeen siirrytään päätösosaan, sodanjälkeiseen aikaan. Alussa kuullaan vain jousia ja selvitytyjien puhekatkelmia. Sota on päättynyt, varovainen optimismi hiipii musiikkiin. Kudos tihenee, musiikki kerää voimia. Ensimmäisen osan junien kolina ja vihellykset palaavat. Lopun muistikuva keskitysleiriltä johtaa lyhyeen elegiaan ja hiljaisuuteen.

Different Trainsin menestys perustuu sen vähäeleisyyteen ja intiimiyteen, jossa isompi kuva täydentyy kuulijan mielessä. Teos ei saanut alkuaan holokaustimuistomerkkinä, mutta siitä kehittyi sellainen Reichin sävellystyön edetessä. Oikeastaan täydellisempää teosta ei pyhäinpäivälle voisi osua.

Britten Sinfonian muusikot heittäytyivät Different Trainsin maailmaan täydellä teknisellä osaamisella, tarkalla rytmiikalla, soinnin lämmöllä ja ilmeikkäällä fraseerauksella antaen Reichin mestariteokselle vaikuttavan soivan asun. Aikamme kiristyvässä ilmapiirissä Different Trains antoi jälleen kaivatun muistutuksen tapahtumista, joiden ei pidä unohtua mielistämme.

Seuraavaksi kuultiin ensimmäistä kertaa Euroopassa aiemmin tällä viikolla Carnegie Hallissa kantaesitetty Pulse (2015) soitinyhtyeelle.

”Pulse on oikeastaan reaktio Kvartettooni, joka taas oli reaktio aiempaan musiikkiini. Jatkossa laitamme nämä teokset samoihin konserttiohjelmiin toisiaan vasten”, Reich pohti lyhyessä väliaikakeskustelussamme.

Musiikkitalossakin viime vuoden Helsingin juhlaviikokkojen Colin Currie Groupin vierailukonsertissa kuultu Kvartetto (Quartet, 2013) oli hätkähdyttävä kokemus alituisessa liikkeessä olevien harmonioidensa ja aiempia teoksia laajemman melodisen kehittelyn ansiosta.

Pulsessa taas ominaista ovat ennen kaikkea hitaat harmoniset liukumat. Avaustahtien lähes koraalinomainen pehmeys on yllättävä ratkaisu, varsinkin kun Reichille niin omintakeinen rytminen pulssi antaa odottaa itseään ilmestyen musiikkiin vasta vähitellen, aavistuksenomaisesti liukuen.

Hienovireistä rytmistä pulssia vasten kuullaan kehiteltyjä melodialinjoja, joiden sulavista kaanonmuodostelmista syntyy lähes elegia, kuitenkin vailla kaikkea sentimentaalisuutta ikään kuin Stravinskyn neoklassismin hengessä. Reichin aiemmassa tuotannossa oikeastaan vain The Four Sectionsin (1987) avausosa vertautuu jossain määrin Pulsen maailmaan.

Uusien teosten ensimmäiset esitykset ovat tietenkin aina jossain määrin tulkinnan etsintää, joissa muusikot ja usein säveltäjätkin hakevat vielä kosketusta musiikkiin. Siksi arvioijan on tyytyminen vain pintapuoliseen katsaukseen itse esitystä kohtaan. Tarkasti, puhtaasti ja innostuneesti paneutuen Clark Rundellin johtama Britten Sinfonia Pulsen tulkitsivat. Tämä on ehdottomasti teos, joka pitää kuulla pian uudelleen, mieluiten Kvarteton parina.

Konsertin jälkipuolisko oli omistettu Reichin ja videotaiteilija Beryl Korotin video-oopperalle Three Tales (1998-2002). Tämä harvoin kuultu teos on osunut tänä vuonna kalenteriini jo kerran aiemminkin, Ensemble Modernin konsertissa Hannoverissa viime toukokuussa. Ensemble Modernilla onkin teoksen kantaesittäjänä vahva ote ja näkökulma musiikkiin, mutta ei ollut hullumpi tulkinta Britten Sinfoniallakaan Barbicanissa.

Three Tales käsittelee teknologian, ihmisen ja ihmisyyden monitahoista ja osin varsin problemaattistakin suhdetta teknologiaan dokumenttimateriaalin keinoin. Kuten jo Different Trains ja The Cave (1989-1993) punoo myös Three Tales puhetta ja muuta nauhoitettua materiaalia osaksi kamariyhtyettä. Mukana on myös viiden laulajan ensemble, jonka vokaalityyli assosioituu vanhaan musiikkiin ja Reichin omaan Proverb (1995) -teokseen.

Ensimmäinen näytös, Hindenburg oli nyt intensiivisempi kokemus kuin keväällä Hannoverissa. Huomio kiinnittyi erityisesti Britten Sinfonian jousten soinnin lämpöön ja ilmeikkyyteen sekä vibrafonien taidokkaaseen kontrapunktiin. Synergy Vocalsin laulajat olivat erinomaisia, kuten aina.

Yhdysvaltain sodanjälkeisiä ydinkokeita kuvaava toinen näytös, Bikini, oli jälleen todellinen jännitysnäytelmä täynnä viittauksia niin Vanhan Testamentin luomiskertomuksiin kuin vedenpaisumuksen ja arkin mytologiaankin.

Three Talesin hienointa antia on kuitenkin sen viimeinen, lähitulevaisuuteemme kurkistava Dolly, jossa geeniteknologia, tekoäly ja robotiikka peilautuvat puolestapuhujiensa ja kriitikkojensa kautta lähes musiikkidraamaksi, joka jättää viisaasti tilaa myös kuulijan tulkinnoille.

Dolly on Reichin jännittävimpiä ja rakenteellisesti kompleksisimpia teoksia, jonka tulkinta vaatii kapellimestarilta ja muusikoilta äärimmäistä keskittymistä. Rundell, Britten Sinfonia ja Synergy Vocals tekivät kerrassaan erinomaista työtä musiikin parissa. Vain muutamia rytmisiä huojahduksia olin huomaavinani, niistäkin ainakin osa todennäköisesti saliakustiikan tuotosta.

Korotin visuaalinen tyyli ja Reichin musiikki kulkevat vahvasti yhdessä läpi teoksen sulautuen parhaimmillaan synesteettiseksi kokemukseksi, yhteistaideteokseksi. Tämä vaikutelma vahvistuu joka kohtaamisella.

Kaikkiaan Britten Sinfonian ilta oli hieno syntymäpäivälahja Reichille, nykymusiikin omintakeiselle kulkijalle, jonka musiikillinen ajattelu etsiytyy yhä riemastuttavasti uusille poluille.

Illan lämmittelyssä Guildhall School of Music and Drama esiintyi veikeällä toteutuksellaan mikrofonien ja kaiutinten äänen kiertoon perustuvasta prosessiteoksesta Pendulum Music (1968). Sähkökitarayhtye Ditheriltä kuultiin mainio Nagoya Guitars (1994/1996) -sovitus Reichin marimbateoksesta sekä sähkökitaraoriginaali Electric Counterpoint (1987). Jälkimmäistä kuulee usein soitettavan solistisena teoksena ääninauhaa vasten, mutta nyt lavalla oli peräti kaksitoista kitaristia, jotka soittivat kaikki stemmat livenä. Tätä ensembleä oli ilo kuunnella.

— Jari Kallio 

Britten Sinfonia
Synergy Vocals
Clark Rundell, kapellimestari

Steve Reich: Different Trains, Pulse, Three Tales

Dither
Guildhall School of Music and Drama

Steve Reich: Pendulum Music, Nagoya Guitars, Electric Counterpoint

Barbican Centre, Lontoo
La 5.11. klo 18.30