Category Archives: Konsertit

Kaija Saariaho, Peter Sellars ja koko Kansallisoopperan produktion verraton ensemble sai innokkaat suosionosoitukset keskiviikon ensi-illassa. Kuva © Jari kallio.

Keskiviikkoillalla koettiin Kansallisoopperan kuluvan kauden kiehtovimmat hetket, kun Kaija Saariahon uusin ooppera Only the Sound Remains (2015) sai Suomen ensiesityksensä Peter Sellarsin ohjauksena.

Vaikka Saariaho on erittäin monipuolinen säveltäjä, aivan erityinen mielenkiinto kohdistuu ymmärrettävästi hänen oopperoihinsa. Kuten tunnettua, Saariahon ensimmäinen ooppera, L’amour de loin (1999-2000) on ollut yksi nykyoopperan menestyneimpiä teoksia maailmalla. Seuraavissa oopperoissaan, Adriana Materissa (2005) ja Emilie-monodraamassa (2008) Saariaho on kehittänyt ilmaisuaan edelleen uusiin, kiinnostaviin suuntiin.

Saariahon ja Sellarsin yhteistyönä syntynyt Only the Sound Remains kantaesitettiin Amsterdamissa viime vuonna. Kansallisoopperan esitysten jälkeen produktio nähdään seuraavaksi Pariisissa ensi tammikuussa.

Only the Sound Remains perustuu kahteen japanilaiseen Nō-näytelmään, Tsunemasa ja Hagoromo, joihin säveltäjä tutustui Ezra Poundin yhteistyössä Ernest Fenollosan kanssa toimittamina käännöksinä, Always Strong ja Feather Mantle. Oopperan libretto perustana ovatkin juuri nämä englanninkieliset käännökset.

Tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen interaktiot ovat usein japanilaisen mytologian ytimessä. Myös molemmat Only the Sound Remainsin näytelmät käsittelevät ihmisen ja henkiolennon kohtaamista, liikettä kahden maailman rajalla. Ensimmäinen näytelmä, Always Strong kuvaa papin ja hengen kohtaamisen voimakkaan aistillisena, kun taas Feather Mantlessa kohtaaminen tapahtuu enemmänkin kamppailun kautta.

Näytelmien kohtaamiset sisältävät itsessään vahvoja musiikillisia konnotaatioita. Always Strongissa maailmojenvälisen liikkeen käynnistäjänä on kuolleen omistajansa hengen tähän maailmaan kutsuva luuttu, Feather Mantlen keskeinen elementti puolestaan on tuonpuoleisen hengen tanssi, jonka kalastaja Hakuryo vaatii saada nähdä palauttaakseen tälle höyhenviitan, jonka avulla henki voi palata omaan maailmaansa.

Vaikka Only the Sound Remainsin maailmojenvälinen rajankäynti yhdessä teoksen rituaalinomaisuuden kanssa assosioituvatkin jossain määrin myös L’amour de loinin tematiikkaan, on Only the Sound Remains kuitenkin olennaisesti erilainen ooppera. Toki Saariahon sävelkieli on uudessa teoksessa välittömästi tunnistettavissa, mutta varsinkin vokaali-ilmaisuun ja instrumentaatioon on lomittunut monia uudenlaisia piirteitä.

Saariaho käyttää uudessa oopperassaan varsin kekseliästä ensembleä. Näyttömöllä kuullaan vain kahta laulajaa, joita täydentää orkesterimonttuun sijoitettu vokaalikvartetti. Instrumentaation perustana on jousikvartetti, jota soolohuilu, lyömäsoittimet ja kantele täydentävät.

Olennainen rooli on myös lauluäänen reaaliaikaisella muokkauksella, jossa hyödynnetään erityisesti tilaefektejä varsin vaikuttavasti.

Kummassakin Only the Sound Remainsin näytelmistä päähenkilöinä ovat tämänpuoleista ihmisten maailmaa personifioiva bassobaritoni ja tuonpuoleinen henkiolento, jonka roolin Saariaho on kirjoittanut kontratenorille.

Periodimusisoinnin myötä 1950- ja 60-luvuilla kontratenorin ääniala palasi musiikilliseen tietoisuuteen ja seuraavien vuosikymmenten aikana monet säveltäjät ryhtyivätkin kirjoittamaan sille uutta musiikkia. Oopperoista mm. Brittenin Kuolema Venetsiassa (1973), Ligetin Le Grand Macabre (1974-77) Philip Glassin Akhnaten (1983) ja George Benjaminin Written on Skin (2012) sisältävät merkittävän kontratenoriroolin.

Kansallisoopperan produktion pääroolikaksikko, kontratenori Anthony Roth Costanzo ja bassobaritoni Davone Tines, olivat kerrassaan erinomaisia. Molemmilla heistä on vahva nykymusiikkitausta, Costanzoa on kuultu hiljattain esimerkiksi Akhnatenin nimiroolissa English Nationan Operassa ja Prinssi Go-Go Simon Rattlen ja Sellarsin Le Grand Macabressa Lontoossa ja Berliinissä. Tines puolestaan lauloi John Adamsin El Niñossa Pariisissa ja Lontoossa viime joulun alla.

Only the Sound Remainsissa Costanzo ja Tines olivat vokaalisesti ja näyttämöllisesti vahva pari, joiden tulkinnasta saattoi nauttia suurella ilolla. Tanssija Nora Kimball-Mentzos puolestaan toi Feather Mantlesiin hienovireisen koreografisen ulottuvuuden, joka yhdessä säästeliäiden mutta harkittujen näyttämöllisten tapahtumien, valoefektien sekä lauluäänen reaaliaikaisen muokkauksen kautta laajensi oivallisesti Only the Sound Remainsin liikettä tilassa.

Julie Mehretun lavastus ja Robby Duivermanin suunnittelema puvustus sulautuivat Sellarsin kaikesta ylimääräisestä riisuttuun ohjaukseen mainiosti. James F. Ignallsin valaistus tuki vahvasti henkilöihin keskittyviä näyttämötapahtumia saumattomasti.

Oopperamontun epäkonventionaalinen ensemble toteutti Only the Sound Remainsin omaleimaisen sointimaailman vakuuttavasti André de Ridderin johdolla. Huilisti Camilla Hoitengan ja Meta4-jousikvartetin syvällisen perehtymisen Saariahon musiikkiin saattoi jälleen aistia läpi illan. Eija Kankaanrannan kantele ja Heikki Parviaisen lyömäsoittimet rikastivat sointia mitä kiehtovimmin. Myös mitä moninaisimpiin ilmaisuihin taipuva vokaalikvartetti ansaitsee ehdottomasti suuret kiitokset.

Kokonaisuutena Only the Sound Remains on erittäin vangitseva ooppera, joka on ehdottomasti säveltäjänsä kiehtovimpia teoksia. Saariaho kirjoittaa lauluäänille, jännittävälle soitinyhtyeelleen ja elektroniikalle innostavaa, kekseliästä ja vaikuttavaa musiikkia, josta voisi kernaasti nauttia useampanakin iltana. Kansallisopperassa Only the Sound Remains esitetään vielä neljänä iltana huhtikuun aikana.

— Jari Kallio

Kaija Saaiaho: Only the Sound Remains

André de Ridder, kapellimestari

Anthony Roth Costanzo, kontratenori (Henki)
Davone Tines, bassobaritoni (Pappi, Kalastaja)
Nora Kimball-Mentzos, tanssija
Tuuli Lindeberg, sopraano
Katariina Heikkilä, mezzosopraano
Matias Haakana, tenori
Nicolas Söderlund, bassobaritoni

Meta4
Camilla Hoitenga, huilu
Eija Kankaanranta, kantele
Heikki Parviainen, lyömäsoittimet

Peter Sellars, ohjaus
Julie Mehretu, lavastus
Robby Duiveman, puvut
James F. Ingalls, valaistus
Nora Kimball-Mentzos, koreografi
Chritophe Lebreton, äänisuunnittelu

Suomen Kansallisooppera
ke 13.04.2017 klo 19.00

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Viime viikonloppuna Mikkeli oli suomalaisen musiikkielämän keskipisteessä. Siellä pidettiin nimittäin Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 52. valtakunnalliset orkesteripäivät. Tätä tärkeää yhdistystä, joka osaltaan ylläpitää Suomessa yhtä taidemusiikin viljelyn tukipilaria eeli orkesterityötä, johtaa Kalevi Aho ja sen toiminnasta huolehtii Aila Sauramo. Päivät vuorottelevat eri kaupungeissa, viimeksi ne olivat Turussa. Nyt isäntänä toimi Nikke Isomöttönen ja Mikkelin kaupunginorkesteri. N. 50 intendenttiä ja eri orkesterien luottohenkilöitä sai perehtyä mikkeliläiseen kulttuuriin ja paikallisiin taide-elämän teemoihin. Huipentumana oli konsertti Mikaelissa perjantaina 31.3. jossa esiintyi Saimaa sinfonietta, Lappeenrannan ja Mikkelin kaupunginorkesterien yhdistelmä. Idea toimi erinomaisesti. Sali oli täynnä yleisöä. Mikkelin kuulu jousiorkesteri sai nyt täydennystä ja pääsi soittamaan klassista orkesterirepertuaaria. Orkesteria johti nuori kapellimestarilupaus Klaus Mäkelä, 21 v., ja solistina oli Eero Heinonen.

Konsertin avausnumero oli Saimaa sinfonietalle tilattu orkesterirunoelma Vellamon neidot ja säveltäjänä Mikko Nisula. Teos kuului sarjaan ’Sibeliuksen seuraajat’, mutta sen inspiraatio oli Ilja Repinin maalaus Sadko, joka kuvaa vedenalaista maailmaa. Tämä kytkeytyi säveltäjän fantasiassa suomalaisen mytologian veden jumalattareen Vellamoon. Nisulalla on taustanaan täydellinen koulutus perinteiseen orkesterinkäsittelyyn Pietarin Rimski-Korsakov-konservatoriossa. Kun teos alkaa kahden klarinetin soololla ollaan heti venäläisen tradition sointimaailmassa. Orkesterin sointi lumoaa tässä teoksessa kauttaaltaan. Ei ihme, että Nisula tekee vahvasti uraansa Venäjällä. Tämä soi kuin suoraan Rimski-Korsakovin luokalta tai Ljadovin Lumotun järven postludina. Nisulalla on myös huomattavan oppinut muusikko, taustana musiikkitieteen opintoja Helsingin yliopistossa sekä ediittorin työtä Pacius Bühnenwerke -projektissa.

Mozartin pianokonserttoa nro 25 C-duuri KV 503 soitetaan mielestäni harvemmin kuin KV 462:ta. Mutta tämäkin teos on erittäin kiehtova sekoitus kauden tyypillisiä topiikkoja, orkesterin ja pianon dialogia – josta tehdään parhaillaan väitöskirjaakin Helsingin yliopiston musiikkitieteessä – sekä Mozartin loputonta kekseliäisyyttä, horistontaalista Erscheinungia ,jossa kuulija ei voi ikinä aavistaa mitä tapahtuu seuraavaksi. Ensi osan sivuteema, josta tulee sitten yksi noita säveltäjän sekvenssejä joista hän ei hevin selviä ulos, kuin maagisesta kehästä, on itse asiassa Marseljeesin alkutahdit. Se tosin syntyi miltei kymmenen vuotta aiemmin, mutta kerranko musiikki toimii tulevan ennustajana. Eero Heinosen pianismi on mestarillista ja hänen Mozart-kuviointinsa loputtoman varioivaa. Tämä ei ole minkään koulukunnan soittoa, vaan itsenäistä taiteellista työskentelyä, täynnä musiikin valöörejä ja vivahteikkaita rytmejä.

Loppupuoliskolla näyttäytyi suoraan sanoen fenomenaalinen kyky, Klaus Mäkelä, jota en ollut aiemmin kuullut. Hänestä oli kyllä jo kuultu ja nyt sai vain todeta, että ennakkohuhut pitivät paikkansa. Mäkelä astui lavalla kuin toiseen kehoon, niin kuin Marcel Proustin teoria musiikin esittämisestä sanoo. Lavalla hän pitää koko orkesterin innostavassa otteessaan kuin joku Otto Klemperer tai Leonard Bernstein. Mutta kun hänen kanssaan juttelee, hän on nuori Klaus, joka sanoi että kapellimestarin täytyy vaan olla ihan tavallinen orkesterin edessä eikä yrittää mitään erityistä. Joka tapauksessa Beethovenin 4. soi sykähdyttävästi, koska kaikki oli oikein tehty. Mäkelän johtaminen on määrätietoista ja dramatiikkaa korostavaa. Ikuinen ongelma Beethovenissahan on se, onko hän 1700- vai 1800-lukua. Tuottaa suurta iloa huomata millaisia kykyjä Suomessa jatkuvasti puhkeaa esiin juuri kapellimestarin ammatissa. Mäkelän kansainvälinen ura on jo alkamassa, sillä hän on menossa Minnesotaan, mikä onkin hieman toisenlainen maailma kuin tuttu Eurooppamme.

Hämmästyttävintä koko illassa oli orkesterisoiton erittäin korkea taso. Tietenkin kapellimestarin innoittavalla johtamisella oli myös suuri rooli tässä esityksessä. Todellakin Suomi on orkesterien luvattu maa.

— Eero Tarasti

Sopraano Yeree Suh ja Ensemble InterContemporain tulkitsivat Weberniä kerrassaan vaikuttavasti. Kuva © Jari Kallio.

Neljäkymmentävuotisjuhlaviikonloppunsa toisessa konsertissa Matthias Pintscherin johtama Ensemble InterContemporain osoitti kunnioitustaan perustajalleen Pierre Boulezille (1925-2016) mitä jännittävimmällä ja tinkimättömän boulezlaisella ohjelmalla.

Illan aluksi kuultiin Arnold Schönbergin (1874-1951) legendaarinen Kamarisinfonia, op. 9 (1906). Aikoinaan Berliinissä tämän huikean musiikillisen keksinnän tiivistymän kuullut Sibelius määritteli nuoremman kollegansa sävellyksen mestariteokseksi, mutta totesi samassa virkkeessä sen kuuntelemisen olevan korvienpiinaa.

On totta, että Schönbergin tiivis muoto, musiikillisen materiaalin mitä mielenkiintoisimmat syklit ja muodonmuutokset sekä rikkaat harmoniat eivät päästä kuulijaa helpolla. Mutta osaavissa käsissä Kamarisinfonia on kaukana piinasta.

Kiitos suomalaisen kirjastolaitoksen, omakohtainen tuttavuuteni Schönbergin mestariteoksen kanssa alkoi juuri Boulezin ja EIC:n klassikkolevytyksellä. Kotilainassa useaan otteeseen ollut CBS:n mainio vinyyliboksi herätti lukioikäisessä mielessäni intohimon Wienin toisen koulukunnan modernismiin, musiikilliseen seikkailuun, joka on sittemmin ollut ehtymätön ilon lähde.

Boulezin hengessä Pintscherin ja Ensemble InterContemporainin muusikoiden Kamarisinfonian tulkinta oli mitä riemastuttavin ja valaisevin. Schönbergin yksiosainen rakenne, jonka sisältä löytyvät sinfonian olennaiset elementit sonaattimuodosta scherzo- ja adagio-jaksoihin, vaatii sekä tarkoin harkittua kokonaisarkkitehtuuria että soinnin jatkuvaa läpikuultavuutta muodostuakseen mielekkäksi soivaksi kokonaisuudeksi. Nämä päämäärät saavutettiin lauantain konsertissa kertakaikkisen täydellisesti. Ja mikä ilahduttavinta, sellaista oli EIC:n muusikoiden virtuositeetti, että Schönbergin harmonioiden emotionaalinen intensiteetti sai hehkua pidäkkeettömästi soinnin kuulaudesta tinkimättä.

Anton Weberniä (1883-1945) ei konserteissa liian usein pääse kuulemaan. Silloin harvakseltaan kun hänen teoksiaan soitetaan, on aina aihetta iloon. Niinpä ei voi kyllin korostaa sitä innostusta, jota voi kokea saadessaan kuulla peräti seitsemän Webernin teosta saman illan kuluessa!

Ohjelmaan kuului säveltäjän viisi orkesterilaulukokoelmaa vuosilta 1910-24 sekä näiden lomaan sijoitettuna Konsertto yhdeksälle instrumentille, op. 24 (1934) sekä Viisi orkesterikappaletta, op. 10 (1913).

Webernin hienovireinen sävelkieli taipuu vokaalimusiikkiin oivallisesti. Musiikki peilaa tekstin nyansseja ihailtavasti niin laulumelodioiden taitavasti merkityksiä täyteen ladatuissa käänteissä kuin säestyksen instrumentaalisissa ja harmonisissa yksityiskohdissakin. Webernin soitinnus on lauluissa kenties kekseliäimmillään. Kamariorkesterin sointivärejä rikastuttavat vuorollaan harppu, celesta, harmoni, mandoliini ja kitara.

Sopraano Yeree Suh oli sisäistänyt Webernin tyylin läpikotaisin. Jokainen ohikiitävä vokaalinen hetki tuli hänen tulkinnassaan vangituksi mitä puhuttelevimpaan soivaan asuun. Artikulaation kirkkautta saattoi vain ihailla. Pintscherin johdolla Ensemble InterContemporain oli solistin verraton partneri. Soiton herkkyyttä, puhtautta, ilmeikkyyttä ja erehtymätöntä balanssia oli nautinto kuunnella.

Yleisö eli vahvasti Webernin lauluissa mukana palkiten solistin ja muusikot huumaavilla aplodeilla. Kuulijat voi hurmata myös näin.

Viisi orkesterikappaletta, op. 10 on Webernin äärimmäisimpiä teoksia. Tuskin missään hänen teoksistaan musiikillinen materiaali on yhtä tiivistettyä. Yhteensä juuri ja juuri viisiminuuttinen opus on tulvillaan soivaa informaatiota. Sen soinneissa avautuu kokonainen maailma, jonka tavoittaminen vaatii muusikoilta, ja yleisöltä, äärimmäistä keskittymistä. Tähän omintakeiseen soivaan todellisuuteen EIC ja Pintscher kuljettivat yleisön mitä luontevimmin.

Hieno oli myös Konserton, op. 24 tulkinta. Webern on suodattanut tarkkaan kontrolloidusta rakenteestaan kaiken ylimääräisen saavuttaen näin kertakaikkisen intensiivisen ja kirkkaan kokonaismuodon, jolle Ensemble InterContemporain antoi erittäin huolitellun soivan asun.

Konsertin jälkimmäinen puoli oli omistettu Boulezin huikealle tilan ja ajan tutkielmalle. Kolmelle pianolle, kolmelle harpulle ja kolmelle lyömäsoittajalle sävelletty liki neljäkymmentäminuuttinen sur Incises (1996-98) on säveltäjänsä kekseliäimpiä ja vaikuttavimpia teoksia.

Kuten usein Boulezin myöhäisteosten kohdalla, myös sur Incises perustaa musiikillisen materiaalinsa säveltäjän varhaisempaan tuotantoon. Kuten otsikko paljastaa, taustalta löytyy pianoteos Incises (1994), joka muodostaa lähtökohdan sur Incisesin maailmaan.

Alun perin Maurizio Pollinille eräänlaiseksi pianokonsertoksi kaavailtu teos koki kuitenkin moninaisen muodonmuutosprosessin Boulezin etsiessä uudenlaista musiikillista ilmaisua, joka ei niinkään ankkuroituisi perinteeseen, vaan pyrkisi kohti jotakin uutta. Koska Bartók oli jo säveltänyt Sonaattinsa kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille ja Stravinsky oli perinpohjaisesti tutkinut neljän pianon mahdollisuuksia Les Nocesissa, Boulez päätyi valitsemaan kolmen pianon yhdistelmän tiekseen ulos traditionaalisesta konserttomuodosta.

Kolmen pianon ohessa Boulez käyttää kolmen harpistin ja kolmen lyömäsoittajan ensembleä, jonka rooli ei ole niinkään perinteisen säestävä. Sen sijaan harput ja lyömäsoittimet muodostavat ikään kuin peilisalin, jonka heijastuksissa pianojen musiikillinen materiaali saa loputtomasti uusia värejä ja muotoja.

Kuten Berlioz Grand traité d’instrumentation et d’orchestration modernesissaan huomauttaa, soiva tila on mitä olennaisin musiikillinen parametri. Boulez on tutkinut tilaelementtiä monissa teoksissaan, perinpohjaisimmin Réponsissa (1982-84), jossa solistit sijoitetaan eri puolille salia soitinyhtyeen ollessa orkesterilavalla. Vaikka sur Incisesin yhdeksän muusikkoa ovat kaikki lavalla, on heidät sijoitettu avaraan viuhkamaiseen muotoon, jolloin materiaalin siirtyminen soittimelta toiselle on aina myös harkittu liike soivan tilan näkökulmasta.

On uskomatonta, millaisen kirjon sointivärejä, tekstuureja, rytmisiä eleitä, tilaefektejä ja dynaamisia kontrasteja Boulezin partituuri pitää sisällään. Musiikki on jatkuvassa muodonmuutoksessa eikä liki neljäänkymmeneen minuuttiin sisälly yhtään pysähtynyttä hetkeä. Tämä kaappaa kuulijan kiinnostuksen ja tarkkaavaisuuden vastaansanomattomalla intensiteetillä ja hämmästyttävällä vaivavattomuudella. sur Incisesin kaksi osaa, joiden otsikkoina on sattuvasti Moment 1 ja Moment 2, tuntuvat kiitävän ohitse huumaavassa hetkessä.

Sanat uupuvat kesken yrityksissä kuvailla sitä täydellisyyttä, jolla Ensemble InterContemporainin solistit ja Matthias Pintscher sur Incisesin toteuttivat. Tätä syvää musiikillista kokemusta onkin kenties mahdotonta kuvailla. Mutta paikalla olleet tietävät, miten erityinen ilta oli kyseessä. Loppuunmyydyn Philharmonien suuren salin pitkä rikkumaton hiljaisuus sur Incisesin päätteeksi kertoo oikeastaan kaiken. Tässä konsertissa onnistui kaikki.

— Jari Kallio

Ensemble InterContemporain
Matthias Pintscher, kapellimestari
Yeree Suh, sopraano

Arnold Schönberg: Kamarisinfonia, op. 9
Anton Webern: Kolme orkesterilaulua, op. post.
Anton Webern: Kaksi laulua, op. 8
Anton Webern: Viisi hengellistä laulua, op. 15
Anton Webern: Konsertto, op. 24
Anton Webern: Kolme laulua, op. 18
Anton Webern: Kolme kansanlaulua, op. 17
Anton Webern: Viisi orkesterikappaletta, op. 10
Pierre Boulez: sur Incises

Philharmonie de Paris
La 18.3.2017, klo 20.30

Matthias Pintscher ja neljäkymmentävuotias Ensemble InterContemporain Pariisin Cité de ka Musiquessa perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Kuluvana viikonloppuna pariisilainen nykymusiikkiyhtye Ensemble InterContemporain viettää neljäkymmentävuotisjuhliaan. Pierre Boulezin 70-luvulla perustamasta yhtyeestä on kasvanut nykymusiikin legendaarinen esittäjäkokoonpano, jonka moni-ilmeinen virtuositeetti on kaikkialla tunnettu.

Boulez itse siirtyi melko nopeasti Ensemble InterContemporainin taustavaikuttajaksi säilyttäen kuitenkin tiiviit yhteistyösiteet aivan loppuun saakka. Boulezin jälkeen EIC:n musiikillisina johtajina ovat toimineet Michel Tabachnik, Peter Eötvös, David Robertson, Jonathan Nott ja Susanna Mälkki. Nykyinen musiikillinen johtaja Matthias Pintscher aloitti kautensa vuonna 2013.

Ensemble InterContemporain on kenties tunnetuin 1970- ja 80-luvuilla Euroopassa perustetuista nykymusiikkiin keskittyvistä yhtyeistä. London Sinfonietta, hollantilainen Schönberg Ensemble, saksalainen Ensemble Modern ja suomalainen Avanti! perustettiin EIC:n tavoin täyttämään sitä aukkoa, jonka monet säveltäjät ja muusikot sekä myös musiikinharrastajat kokivat jääneen perinteisten orkesterien ja kamariyhtyeiden ohjelmistoihin. Sittemmin myös monen sinfoniaorkesterin sisälle on perustettu omia nykymusiikkiyhtyeitä.

Ensemble InterContemporain määrittelee itsensä solistiyhtyeeksi, ei orkesteriksi. Alusta alkaen Boulezin yksi konsepteista olikin monimuotoisuus. EIC:n soittajisto esiintyisi solisteina, mitä moninaisimpina yhtyeinä sekä kolmenkymmenen muusikon kamariorkesterina aina kulloinkin esitettävän musiikin vaatimusten mukaan.

Viikonlopun ensimmäisen juhlakonsertin ajatuksena olikin esitellä juuri EIC:n laaja-alaisuutta. Huilistit Sophie Cherrier ja Emmanuelle Ophèle olivat suuunnitelleet väljästi neljään osaan jakautuneen ohjelman, jossa kuultiin teoksia tai teoskatkelmia yhtyeen kaikilta vuosikymmeniltä; sooloteoksia, kamarimusiikkia sekä erilaisia yhtyeteoksia.

Illan avauksena kuutiin Luciano Berion mainio fanfaari Call, jonka yhtyeen upea vaskikvintetti soitti parvelta käsin. Huikea oli myös lyömäsoittaja Samuel Favren tulkinta Iannis Xenakisin riemastuttavasta Rebondsista, jonka alati muotoaan muuttavia lyömäsoitinten mukaansatempaavia rytmisiä kuvioita oli nautinto seurata.

Ensimmäisenä yhtyeteoksena kuultiin Pintcherin johtama katkelma Franco Donatonin Temasta, jossa huomio kiinnittyi ennen kaikkea yhteissoiton tarkkuuteen ja puhtauteen.

Yksi illan vaikuttavimmista teoksista oli Boulezin Mémoriale (…explosante-fixe… Originel). Johdantopuheessaan Pintscher luonnehti tätä alun perin EIC:n huilisti Lawrence Beauregardin muistolle sävellettyä kappaletta Boulezin henkilökohtaisimmaksi teokseksi. Mémoriale onkin mitä koskettavin boulezilainen elegia. Kaikkea halpahintaista sentimentaalisuutta karttaessaan tämä soolohuilulle, jousille ja käyrätorville sävelletty meditaatio on äärettömän koskettavaa musiikkia.

Boulezin haikeasta Mémorialesta siirryttiin kahden unkarilaissyntyisen oman tien kulkijan musiikkiin. Ensin György Kurtágin Jelek, játékok és üzenetek sai altisti Odile Auboinilta verrattoman tulkinnan, jonka jatkoksi Pintscher johti György Ligetin hulvattoman kamarikonserton kolmannen osan, jossa EIC:n rytmistä taituruutta oli riemullista seurata.

Vaikuttava oli myös Gerard Griseyn Modulationsin kertakaikkisen saumaton toteutus, yksi konsertin pysähdyttävimpiä hetkiä.

Vaskikvintetin rikkaisiin sointeihin palattiin Pascal Dusapinin Stanzessa, EIC:n jousikvartetti puolestaan sai loistaa Ivan Fedelen hienon Pentalogon Quartetin parissa. Sir Harrison Birtwistlen upeasta puhallinteoksesta Five Distances kuultiin myös kerrassaan vaikuttava katkelma. Pintscherin johtama George Benjaminin Three Inventions Olivier Messiaenin muistollle oli yksi henkilökohtaisia suosikkejani illan ohjelmistossa. Tästä mainiosta teoksesta olisi mielellään kuunnellut ensimmäisen osan jatkoksi myös toisen ja kolmannen invention.

Pariisilaisille tuttu säveltäjä Marc-André Dalbavie vieraili Pintscherin kutsumana johtajankorokkeella oman Tactus-teoksensa tulkitsijana. Jälleen kuultiin vain yksi osa, tosin varsin kiinnostava sellainen.

Jos minun pitäisi valita illan teoksista vaikuttavin, olisi pohdittava hyvin pitkään Boulezin Mémorialen ja sooloklarinetisti Martin Adámekin hämmästyttävän hienon Elliott Carterin Gran tulkinnan välillä. Onneksi moisia valintoja ei tarvitse tehdä.

Konsertin alkuosan päätöksenä kuultu Wolfgang Rihmin rosoinen sointivyöry Gejagte Form sähköbassosäestyksineen lisäsi illan musiikillisen annin monimuotoisuutta oivallisesti.

Väliajalla, joka onneksi oli tavallista pidempi, oli tilaisuus pohtia illan konseptia. Yhtäältä oli suunnaton ilo kohdata näin paljon näin monimuotoista musiikkia häikäisevinä tulkintoina saman konsertin puitteissa, mutta toisaalta nopeat siirtymät teoksista ja teoskatkelmista toisiin vaativat myös kuulijalta huomattavasti tavallista enemmän keskittyneisyyttä, vaikka monet teoksista ennestään tuttuja olivatkin.

Silti on sanottava, että illan kokonaisdramaturgia oli tarkoin mietitty. Siirtymät teoksista ja kokoonpanoista toisiin toimivat tyylillisesti ja logistisesti varsin hyvin.

Konsertin jälkimmäisen puoliskon avasi Dimitri Vassilakisin tulkitsema Unsuk Chinin jännittävän moni-ilmeinen ensimmäinen pianoetydi. Sitten kuultiin peräkkäin kahta kamarikokoonpanoa Yan Mareszin Entrelacsin ja Jonathan Harveyn Death of Light / Light of Deathin katkelmissa, jotka peilasivat jälleen mainiosti EIC:n muusikoiden yhtyemusisoinnin moni-ilmeisyyttä.

Philippe Hurelin Tombeaun sointimaailma puolestaan muodosti tietoisen sillan Gérard Griseyn musiikkiin, kun taas Philippe Manouryn Fragments pour un portrait rakentui kuudennessa ja seitsemännessä osassaan aivan omaksi soivaksi todellisuudekseen.

Harva säveltäjä saa kuulijansa niin voimakkasti otteeseensa kuin Yann Robin hälyn ja musiikin rajamailla viilettävässä Art of Metal II:ssa. Metalliselle bassoklarinetille ja elektroniikalle sävelletty teos täyttää soivan tilan mitä mielikuvituksellisimmilla soinneilla, jotka bassoklarinetisti Alain Billard loihti upeasti esiin soittimestaan. Billard vangitsi yleisön tarkkaavaisuuden jotakuinkin täydellisesti, ainoastaan iäkkäämpi herrasmies takanani onnistui vaipumaan auvoiseen uneen hienoisesta kuorsauksesta päätellen.

Hiljaisuuden rajoilla viipyilevä Michel Jarrellin …Nachlese II… oli Jeanne-Marie Conquerin viulun ja Éric-Maria Couturierin sellon ilmeikkäiden pizzicatojen jännittävä tutkielma, jota tuo takarivin unelias herrasmieskin ystävällisesti herätettiin kuuntelemaan.

Peter Eötvösin puhallinokteton musiikillinen kekseliäisyys oli niin ikään aivan oma maailmansa, jossa olisi mieluusti viipynyt nyt kuultua katkelmaa pidempäänkin. Ilolla kuunteli myös Bruno Mantovanin Streets-katkelmaa säveltäjän johdolla. Mantovani on oivallinen sävelrunoilija, ei tosin sanan romanttisessa hengessä, vaan ennemminkin urbaanin äänimaailman kekseliäänä nuotintajana.

Pitkän illan päätös oli hätkähdyttävä. Pintscher johti laajan katkelman omasta bereshit-teoksestaan, jonka alkuräjähdyksen sointimassa liudentuu käsinkosketeltavan jännittävästi mitä herkimmiksi soiviksi säikeiksi kadoten lopulta arvoitukselliseen hiljaisuuteen.

Pitkät, huikeat aplodit ja paperisilppusade päättivät mainion, vaativuudessaan varsin palkitsevan illan. Tunnelma loppuunmyydyssä salissa oli riemuisa. Ansaitut, sydämelliset kiitoksensa saivat niin muusikot, äänisuunnittelijat kuin lavatekniikan ahkera porukkakin. Aikamme musiikilla on täällä innokas ennakkoluuloton yleisö, jolle yli kolmetuntinen maratonkonsertti on parasta perjantai-illan ohjelmaa.

— Jari Kallio

Ensemble InterContemporain, Matthias Pintscher, kapellimestari

Luciano Berio: Call (St. Louis Fanfare)Iannis Xeakis: Rebonds (katkelma)
Franco Donatoni: Tema (katkelma)
Pierre Boulez: Mémoriale (…explosante-fixe… Originel)
Gyögy Kurtág: Jelek, játékok és üzenetek
György Ligeti: Kamarikonsertto (III. Movimento preciso e meccanico)
Gérard Grisey: Modulations (katkelma)

Pascal Dusapin: Stanze (II. osa)
Ivan Fedele: Pentalogon Quartet (I. Fanax)
Sir Harrison Birtwistle: Five Distances (katkelma)
George Benjamin: Three Inventions (I. Molto tranquillo)
Marc-André Dalbavie: Tactus (V. osa)
Elliott Carter: Gra
Wolfgang Rihm: Gejagte Form (katkelma)

Unsuk Chin: Etydi nro 1
Yan Maresz: Entrelacs (katkelma)
Jonathan Harvey: Death of Light / Light of Death (IV. John the Apostle)
Philippe Hurel: Tombeau. In memoriam Gérard Grisey (I. Énergique)
Philippe Manoury: Fragments pour un portrait (VI. ja VII. osa)

Yann Robin: Art of Metal II (katkelma)
Michael Jarrell: …Nachlese II…
Peter Eötvös: Oktetto puhaltimille (katkelma)
Bruno Mantovani: Streets (katkelma)
Matthias Pintscher: bereshit (katkelma)

Cité de la Musique, Pariisi
Pe 17.3.2017, klo 19.30