Category Archives: Konsertit

Sir Simon Rattle ja Thomas Adès kantaesityksen jälkeen Philharmoniessa keskiviikkona

Ajan mittaan Thomas Adèsin ensimmäinen ooppera Powder Her Face (1995) on saanut ansaitsemansa musiikillisen huomion. Kantaesityksensä aikoihin jossain määrin Alban Bergin Luluun mielleyhtymiä synnyttävän nerokkaan teoksen musiikillinen sisältö jäi  libreton ja näyttämöproduktion voimakkaiden seksuaalisen elementtien aiheuttaman kohun varjossa kenties vähemmälle huomiolle.

Powder Her Facen monikasvoinen musiikki on saanut sittemmin oman elämänsä myös oopperatalojen ulkopuolella. Kymmenisen vuotta sitten Adès laati oopperastaan kolmiosaisen konserttisarjan, joka on ollut varsin suosittu orkesterien ohjelmissa. Meillä se kuultiin viimeksi maaliskuun lopulla Radion sinfoniaorkesterin konsertissa Nicholas Collonin johdolla.

Kun Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle taannoin lähestyivät säveltäjää uuden teoksen tilauksella, Adès ilmoitti välittömästi haluavansa laajentaa Powder Her Facen orkesterisarjaa. Tuloksena oli kahdeksanosainen tanssisarja suurelle orkesterille, jonka kantaesitys kuultiin keskiviikkona filharmonikoiden konsertissa Rattlen johdolla.

Laajennettu Powder Her Face -orkesterisarja (1995/2007/2017) tarjoaa häikäisevän matkan oopperan herkullisen monityyliseen musiikkiin. Argyllin herttuattaren Margaret Campbellin elämäntarinaa ympäröiviin tosielämän julkisuuskandaaleihin perustuvan oopperan tapahtumat ajoittuvat 1930-luvulta 90-luvulle. Tämä aikajänne on antanut Adèsille mahdollisuuden sulauttaa erityyppisiä aikalaismusiikin elementtejä partituuriinsa äärettömän kekseliäästi.

Orkesterisarjassa kuulemme kirkkaasti kuplivan jazzvaikutteisen alkusoiton, useita laulunumeroita kekseliäästi instrumentoinuna, häämarssin, valssin sekä oopperan päätöksen. Adèsin kyky kuljettaa kuulijaansa tyylilajista toiseen on hämmästyttävä. Musiikki etenee mitä yllättävimpiin suuntiin kuulostaen humalaisen houreelta säilyttäen samalla paradoksaalisesti musiikillisen logiikkansa.

Vaikuttavaksi Powder Her Facen musiikin tekee myös sen yllättävät emotionaaliset heilahdukset komiikan ja tragiikan välillä. Yhdessä hetkessä orkesterin kimmeltävässä tanssikudoksessa voi kuulla samppanjapullojen poksahtelevan vain huomatakseen musiikin sukeltaneen muutamaa sekuntia myöhemmin vaikuttaviin syvyyksiin, jotka assosioituvat Tevotin (2007) ja Polarisin (2010) maailmoihin.

Vaikuttava oli keskiviikon kantaesityskin. Rattle on tunnetusti yksi Adèsin musiikin valloittavimpia tulkitsijoita, jonka tilauksesta on syntynyt mm. säveltäjän lopullinen läpimurtoteos, Asyla (1997) sekä myöhemmin yksiosainen sinfonia Tevot.

Orkesteri ja Rattle olivat selvästi kotonaan tässä riemastuttavan omituisessa, omintakeisessa ja monikasvoisessa musiikissa, jonka tyylilliset siirtymät, rikas sointi ja viehättävän oikukas rytmiikka välittyivät upeasti. Yleisö otti haastavan teoksen avosylin vastaan. Tuskin voi kuvitella hauskempaa avausta konsertille.

Pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Imogen Cooper ja Sir Simon Rattle

Äkkiseltään voisi kuvitella, että siirtymä Adèsista Wolfgang Amadeus Mozartin C-duuripianokonserttoon KV 503 (nro 25, 1786) olisi varsin iso tyylillinen harppaus, mutta toisistaan eroavien soivien pintojen alta löytyy itse asiassa paljon musiikillisia siltoja.

Mozartia ja Adèsia yhdistää se näennäisen vaivaton virtuoosinen kekseliäisyys, joka kaappaa niin kuulijan kuin muusikonkin vastustamattomasti mukaansa. Samoin kummallakin säveltäjällä on vaikuttava kyky keinuttaa musiikkiaan ilon ja surun, kepeyden ja tragiikan välillä.

Konserton solistina kuultiin Imogen Cooperia, jonka kanssa Rattle on esiintynyt jo vuosikymmenten ajan. Vaikka Cooper ei välttämättä ole Britannian ulkopuolella aikamme tunnetuimpia konserttipianisteja, monet kotikuuntelijat muistavat hänet hyvin monilta kiitetyiltä levytyksiltä.

Keskiviikon konsertissa Cooper tarjosi ilahduttavan kuulasta Mozartia, jossa saattoi aista rikkaita sävyjä, ilmavuutta ja kekseliäisyyttä. Rattle ja filharmonikot elivät tulkinnassa oivallisesti mukana. Orkesterissa yhdistyivät periodisoiton ja berliiniläisten perinteisen saundin hyveet inspiroivasti. Jousisointi oli kerrassaan nautittavaa, ja hitaassa osassa puhallinten keskeisissä osuuksissa oli ihailtavaa maanläheistä rosoa ilman että soinnin puhtaudesta tingittiin rahtustakaan. Tämän kokemuksen ylevöittämänä kelpasi siirtyä väliajalle.

Konsertin jälkipuolella kuultiin kaksi huikeaa rituaalia. Igor Stravinskyn Chant funèbre (Hautajaislaulu, 1908) Nikolai Rimski-Korsakovin muistolle ehti olla kadoksissa yli vuosisadan. Se esitettiin ainokaisen kerran Rimski-Korsakovin muistokonsertissa tammikuussa 1909, jonka jälkeen teos lepäsi Pietarin konservatorion arkiston uumenissa koskemattomana liki 107 vuotta.

Neuvostoaikana Stravinskyn menestys lännessä aiheutti tietenkin mitä suurinta närää, minkä johdosta hänen musiikkinsa arvoa pyrittiin joka käänteessä virallisesti mitätöimään. Niinpä ei liene sattuma, että kun helmikuussa 1951 tuolloisen Leningradin konservatorion kirjaston lainattavan kokoelman luettelosta poistettiin joukko vähälle huomiolle jääneitä teoksia varastoon vietäviksi, olivat Chant funèbren orkesteristemmat näiden joukossa. Siten hävisivät vähitellen jäljet sävellyksen olemassaolosta ja legenda iäti kadonneesta teoksesta sinetöityi vuosikymmeniksi.

Stravinsky piti nuoruudenteostaan kuitenkin suuressa arvossa ja harmitteli vanhoilla päivillään sen katoamista, mutta kertoi Robert Craftille olevansa varma Chant funèbren stemmojen olevan vielä tallella jossain. Kylmän sodan ilmapiirissä tiedustelut rautaesiripun tuolle puolen eivät vain olleet mahdollisuuksien rajoissa.

Niinpä siinä sitten kävi, että kun Pietarin konservatorion arkistoja siirrettiin uuteen paikkaan remontin tieltä Chant funèbren stemmat todella löytyivät sattumalta vuosikymmenten jälkeen esiin kaivettujen nuottikätköjen vuonna 2015. Niiden pohjalta teoksen partituuri rekonstruoitiin ottaen huomioon aikoinaan harjoituksissa stemmoihin tehdyt korjaukset ja lisämerkinnät.

Chant funèbre koki uudestisyntymän viime vuoden joulukuussa Mariinski-teatterin orkesterin konsertissa Valeri Gergievin johdolla. Teos on sittemmin kuultu jo useaan otteeseen ympäri maailmaa, esimerkiksi Esa-Pekka Salosen johdolla Philharmonia-orkesterin konserteissa helmikuussa. Suomessa Chant funèbre saadaan kuulla ensimmäisen kerran heinäkuussa Mikkelissä, Mariinskin ja Gergievin vierailukonsertissa sekä toistamiseen elokuussa Susanna Mälkin johdolla Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Juhlaviikoilla.

Jännittävän historiansa ohella Chant funèbre on myös musiikillisesti mitä kiehtovin teos. Se on Stravinskyn laajin sävellys ennen läpimurtoteosta, Tulilintua (1910), mikäli jätämme huomiotta varhaisen sinfonian Es-duurissa (1907).

Chant funèbre katsoo moneen suuntaan, mutta kiintoisaa kyllä, ei juurikaan Rimski-Korsakoviin. Yhtäältä siinä on kuultavissa ajalle tyypillisesti Wagner-vaikutteita samaan tapaan kuin vaikkapa Arnold Schönbergin nuoruudenteoksissa. Toisaalta siinä on myös jotakin Tshaikovskiin ja ehkä jopa Sibeliukseen ja Mahlerin kymmenennen sinfonian adagioon assoisioituvaa. Kirkkaimmin Chant funèbre katsoo kuitenkin eteenpäin, Stravinskyn omaan myöhempään tuotantoon.

Reilu kymmenminuuttunen Chant funèbre alkaa matalien jousten nousevilla ja laskevilla tummilla tremolokuluilla ennakoiden vahvasti Tulilintua. Puhallinten aiheet lomittuvat kudokseen ja käyrätorvi esittelee pääteeman tahdeilla 18-21. Tätä seuraa vaikuttava kehittelyjakso, jossa musiikki etenee a-mollista asteittain kromatiosoituen kohti as-mollia hitaasti keinuvassa 6/4 -rytmissä.

Chant funèbressa yhdistyvä tietynlainen kuulas vähäeleisyys, joka on omiaan Stravinskyn myöhäistuotannolle sekä uhkeasti soivat kekseliäät harmoniat, jotka katsovat suoraan säveltäjän kolmeen kuuluisaan balettiin. Teoksen hiljaisuuteen katoava päätös on erityisen vaikuttava.

Orkesteri ja Rattle pukivat Chant funèbren mitä koskettavimpaan ja vaikuttavimpaan asuun. Soinnissa oli niin Tulilinnun loimua kuin wagneriaanista syvyyttäkin. Orkesteri soi ihastuttavan läpikuultavasti sallien harmonioiden ja instrumentaation yksityiskohtien aueta esimerkillisesti. Kokemus oli vaikuttava ja salin hiljaisuus käsinkosketeltava.

Konsertin päätös huipentui Stravinskyn Kevätuhriin (1912-13/1947). Tämä nerokkaista nerokkain teos on aikamme kantaohjelmistoa ja siten kuulijoille ja orkestereille varsin tuttu teos. Vaikka sen tekniset haasteet eivät enää ole samalla tavoin ylivoimaisia kuin 1900-luvun alkupuoliskolla, ei Kevätuhri kapellimestareita ja muusikoita helpolla päästä edelleenkään.

Kevätuhrin haaste onkin pohjimmiltaan siinä, että samalla kun se on virtuoosinen orkesterikappale, joka vaatii huikeaa teknistä taitoa, se on myös kuvaus brutaalista kevätriitistä, joka päättyy ihmisuhriin. Näin ajatellen teosta on mahdotonta lähestyä pelkkänä showkappaleena, vaan on huomioitava myös sen pelottava outous, joka on samalla kieron houkuttelevaa, mutta toisaalta liki luotaantyöntävää.

Stravinskyn tapa käyttää suuren orkesterin mahdollisuuksia manifestoituu epätavanomaisissa soitinyhdistelmissä sekä tietoisena pyrkimyksenä kirjoittaa instrumenteille osuuksia, jotka ovat niiden tavanomaisen rekisterin äärirajoilla. Tämä puettuna iskevään, aksenteissaan temppuilevaan rytmiikkaan synnyttää Kevätuhrille tunnusomaisen, ainutlaatuisen soivan maailman.

Rattle ja orkesteri toteuttivat Stravinskyn partituurin lähes paradoksaaliset haasteet kertakaikkisen luovasti ja raikkaasti. Vaikka pohjalla oli filharmonikoiden hehkuvan hieno sointi, kuultiin musiikissa sellaista hurjuutta ja soinnin ekspressionismia, jota ei samassa mitassa orkesterin ja Rattlen aiemmissa Kevätuhrin esityksissä ole ollut.

Rattlen ja berliiniläisten näkemys toi kohdakkoin mieleeni Leonard Bernsteinin räjähtävän 1959 levytyksen New Yorkin filharmonikoiden kanssa. Toisaalta saattoi aistia Pierre Boulezin henkisen perinnön siinä upeassa jatkuvuuden logiikassa, joka tulkinnassa  kiitettävästi välittyi.

Yleisö malttoi antaa partituurin rysähtävän päätössoinnun kaikua loppuun saakka ennen myrskyisiä suosionosoituksiaan. Tässä illassa osui kohdalleen jotakuinkin kaikki.

— Jari Kallio (teksti ja kuvat)

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Imogen Cooper, piano

Thomas Adès: Sarja oopperasta Powder Her Face (1995/2007/2017), laajennetun version kantaesitys
Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto C-duuri, KV 503 (nro 25, 1786)
Igor Stravinsky: Chant funèbre (1908), ensiesitys Saksassa
Igor Stravinsky: Kevätuhri (uudistettu versio, 1947)

Philharmonie, Berliini
Ke 31.5.2017, klo 20.00

Bernard Haitinkin ja Lontoon sinfoniaorkesterin yhteistyön erityinen lämpö oli aistittavissa Barbicanissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Kun Bernard Haitinkin kaltainen 88-vuotias maestro kiipeää korokkeelle, on pakostakin hämmästeltävä yli kuudenkymmenen vuoden mittaista uraa, joka jatkuu yhä intensiivisenä tiiviin vierailuaikataulun tahdissa. 

Näissä tilanteissa on myös vaikeaa olla riittävän objektiivinen. Kunnianosoitus esiintyvän taiteilijan elämäntyötä kohtaan sekä se koskettava lämminhenkisyys, joka on aistittavissa Haitinkin ja Lontoon sinfoniaorkesterin viime vuosina tiivistynyttä yhteistyötä havainnoidessa, houkuttaa tietenkin jo ennalta vuolaisiin kiitoksiin. 

Kunnianarvoisaan ikään ehtineiden maestrojen kohdalla onkin aina vaara, että taiteellisen työn arviointi pohjautuu enemmän uran saavutuksiin kuin kunkin illan musiikilliseen sisältöön. Tätä houkutusta vastustaen pyrin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti siihen, mitä sunnuntai-iltana Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla. 

Gustav Mahler ja Anton Bruckner ovat varmasti ne säveltäjät, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen Haitinkin kohdalla. Ja kuinkas muuten, kumpainenkin oli maestrolla tuomisinaan hänen tämän viikon LSO-vierailullaan. Alkuviikosta saatiin kuulla Mahlerin yhdeksäs sinfonia, ja sunnuntaina oli vuorossa Bruckner-ohjelma, jossa säveltäjän yhdeksännen sinfonian rinnalla kuultiin myös Te Deum solisteille, kuorolle ja orkesterille.

Puolituntinen Te Deum (1881-1884) on yksi Brucknerin vaikuttavimmista sävellyksistä. Se oli myös säveltäjänsä harvoja menestyksiä hänen elinaikanaan. Koska huikean suosion saavuttaneen teoksen partituurille oli kysyntää, kustantaja halusi sen pian painoon ja maksoi säveltäjälle 50 guldenin palkkion, joka jäi ainoaksi rahasummaksi, jonka Bruckner eläessään musiikillaan ansaitsi. 

Koska Bruckner oli työskenteli urkurina ja opettajana päivätöikseen, hänen sävellystyönsä oli mahduttava vapaa-ajalle. Niinpä teosten syntyprosessit olivat usein pitkiä, eikä Te Deum ollut poikkeus tästä säännöstä. Bruckner aloitti työstämään Te Deumia kuudennen sinfonian finaalin sävellystyön aikoihin vuonna 1881, mutta ensimmäisen luonnoksensa säveltäjä pisti syrjään aloittaessaan seitsemättä sinfoniansa. Vasta sinfonian valmistuttua Bruckner palasi Te Deumin pariin saattaen sen valmiiksi vuonna 1884.

Partituuria selatessa Te Deum ei ensi silmäyksellä vaikuta välttämättä kovin hämmästyttävältä teokselta suhteellisen suoraviivaisen konstruktionsa johdosta, mutta avain tämän musiikin erityislaatuisuuteen piileekin ennen kaikkea sen majesteetillisessa soivassa asussa.

Te Deumin voimallinen avaus C-duurissa, Te Deum laudamus, esitysmerkinnältään Feierlich, mit Kraft, on konsertissa huikea kokemus. Brucknerin dynaamiset kontrastit sekä kuoron ja solistien vuoropuhelu tuovat musiikkiin inspiroivaa vaihtelevuutta orkesterin ja urkujen rakentaessa näille tekstuureille vankkaa peruskiveä. 

Te ergo quaesumus muodostaa avaukselle lyyrisen vastakohdan, jossa solistit ja ykkösviulu kohoavat huomion keskipisteeksi. Lyhyt Aeterna fac on puolestaan kuoron juhlaa, kun taas Salvum fac populum tuum palaa solistien intiimimpiin sävyihin. Odotetusti In te, Domine speravi tarjoaa jännittävän päätösfuugan ja vaikuttavan codan Brucknerin hurjimpien sinfonisten finaalien tyyliin. 

Ja huikeastihan Lontoon sinfoniaorkesteri ja -kuoro Te Deumin Haitinkin johdolla toteuttivat. Kenties hämmästyttävintä oli suvereeni balansointi, jonka ansiosta musiikissa oli valtavasti syvyyttä, mutta ei ripaustakaan raskautta Brucknerin sävelkudosta hämärryttämässä. 

Tempovalinnat toimivat oivallisesti partituuria kunnioittaen. Haitink teki kyllä muutaman omavaltaisen hidastuksen, mutta luontevasti ja erittäin hyvällä maulla. Simon Halseyn valmentamaa Lontoon sinfoniakuoroa oli suuri ilo kuunnella. 

Brucknerin suhteellisen säästeliäät solistiosuudet Te Deumissa piirtyivät kauniisti Sally Matthewsin, Karen Cargillin, Eric Cutlerin ja Alessandro Spinan laulamina. LSO puolestaan tuki laulajia jotakuinkin täydellisesti ja konserttimestari Roman Simovicin soolot jäivät mieleen varsin kauniina. 

Väliajan jälkeen vuorossa oli Brucknerin viimeiseksi jäänyt sävellys, yhdeksäs sinfonia d-molli (1887-1896), joka kuultiin tutuimmassa kolmiosaisessa asussaan Leopold Nowakin editiona. 

Kuten tunnettua, yhdeksännen sinfonian finaali jäi keskeneräiseksi Brucknerin kuollessa. Niinpä teos sai postuumin kantaesityksensä kolmiosaisena versiona, jollaisena se yhä useimmiten kuullaan. 

Vastoin edelleen vallitsevaa uskomusta sinfonian finaali oli kuitenkin likipitäen valmiina Brucknerin kuolinvuoteen vieressä säveltäjän nukkuessa pois syksyllä 1896. Orkestraatio oli paikoittain kesken, mutta suurimmaksi osaksi näiden aukkojen täyttäminen ei vaadi sen suurempaa tulkintaprosessia. Probleeman muodostaakin lähinnä puuttuva coda sekä yksittäiset kadonneet partituurinsivut, joita Brucknerin ystävät poimivat mukaansa jäähyväiskäynneillään kuolleen säveltäjän kotona.

Mitä codaan tulee, Brucknerin tiedetään soittaneen versioita siitä pianolla ja uruilla ystävilleen. Näiden pohjalta muistiin kirjoitettujen aikalaiskuvausten perusteella on ollut mahdollista rekonstruoida coda, jonka voi ajatella vastaavan riittävällä uskollisuudella ainakin yhtä säveltäjän hahmotelmista. Tältä pohjalta syntynyttä Samale, Phillips, Cohrs, Mazzuca -rekonstruktiota käyttävät nykyisin esimerkiksi Simon Rattle ja Daniel Harding.

Finaalin rekonstruktio jakaa kuitenkin niin muusikoiden kuin kuulijoidenkin mielipiteitä vahvasti. Kun otetaan lisäksi huomioon kolmiosaisen version yli vuosisatainen esitystraditio, on ilmeistä, että sinfonia on jäänyt Adornon sanoin yleisen maun saaliiksi eikä täydennetystä versiosta ole tullut konserttielämän valtavirtaa, ainakaan vielä. 

Eipä silti, yhdeksäs sinfonia on toki äärimmäisen vaikuttava kokemus kolmiosaisenakin, kunhan muistamme, että adagion eteerinen päätös ei ollut Brucknerin pohjimmainen aikomus sinfonian päätökseksi. 

Kiinnostavaa kyllä, säveltäjän varasuunnitelmana oli ajatus Te Deumista yhdeksännen sinfonian finaalina, jos hän ei ehtisi saattamaan sävellystyötään päätökseensä. Tämä ajatus peilautuu myös keskeneräisessä finaalissa, jossa on useita Te Deum -sitaatteja. Niinpä Te Deumin ja yhdeksännen sinfonian yhdistäminen samaan konserttiohjelmaan ei olekaan mitenkään tavatonta, käytännöksi on kuitenkin vakiintunut aloittaa kuoroteoksella ja päättää sinfonialla, jolloin näiden teosten välinen yhteys on kuulijan aistittavissa ilman että sinfonian ja Te Deumin tyylillinen kuilu muodostaa konsertissa probleemaa. 

Yhtenä aikamme tunnetuimmista Bruckner-kapellimestareista Haitink on työskennellyt yhdeksännen sinfonian parissa vuosikymmenten ajan tuntien sen läpikotaisesti. Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa hän on johtanut sen viimeksi vuonna 2014. Tuolloin taltioitu levytys on monin tavoin oivallinen, joskaan ei erityisen unohtumaton. 

Nyt kolme vuotta myöhemmin Haitinkin monet tempovalinnat olivat ripeämpiä, välillä huomattavastikin. Tämä oli ehdottomasti musiikille eduksi. Avausosa eli Feierlich, misterioso -esitysohjeensa mukaisesti avautuen vaikuttavasti kuulijalle. Huippuihin noustiin sulavasti musiikin vaatimalla laakeudella ja syvyydellä. LSO soi hienosti varsinkin osan edetessä. Pientä etsintää saattoi aistia muutaman ensimmäisen partituurinsivun aikana. Tämä heijastui muutamissa epätarkkuuksissa, kuten pizzicatoissa tahdeilla 77-78. 

Scherzon kohdalla monet kapellimestarit valitsevat usein hitaammanpuoleisen perustempon kaiketi syventääkseen kontrastia poikkeuksellisen nopean trion välillä, mikä ei aina tee musiikille oikeutta. Tänä iltana Haitink lähti kuitenkin scherzoon ilahduttavan ripeästi. Näin iskevä rytmiikka sai annoksen usein kaivattua demonisuutta, joka kaappaa vastaansanomattomasti mukaansa. Trio puolestaan virtaisi ihailtavan läpikuultavasti. LSO:n rytminen työskentely osui aivan nappiin ja osa oli kerrassaan nautittava.

Seitsemännen ja kahdeksannen sinfonian tavoin Bruckner sävelsi yhdeksänteen sinfonaansa laajan adagion, jolle wagnertuubakvartetin syvä sointi antaa aivan erityisen leimansa. Kapellimestarille ja muusikoille näiden Brucknerin adagioiden haaste on johdonmukaisen jatkumon luominen toisiaan seuraavien huipennusten ja suvantojen välille, niin että jännite kantaa osan läpi purkautumatta liian aikaisin. 

Pienin elein, kaikkea lavashow’ta kaihtaen Haitink auttoi muusikoita rakentamaan adagiosta mieleenpainuvaa seikkailua, jossa koko orkesteri soi ihailtavan saumattomasti yhteen pakahduttavimmista dissonoivista huipennuksista aina seestyviin päätöstahteihin saakka. 

Yleisö, orkesterimuusikot sekä kuoro, joka jäi Te Deumin jälkeen lavalle kuuntelemaan sinfoniaa, olivat silminnähden liikuttuneita konsertin päätteeksi. Rakastettu maestro sai lämpimät suosionosoitukset, joiden kautta ilta sai muistettavan päätöksensä. 

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Bernard Haitink, kapellimestari

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Sally Matthews, sopraano
Karen Cargill, mezzosopraano
Eric Cutler, tenori
Alessandro Spina, basso

Anton Bruckner: Te Deum, WAB 45 (editio: Leopold Nowak, 1962)
Anton Bruckner: Sinfonia nro 9 d-molli, WAB 109 (editio: Leopold Nowak, 1951)

Barbican Centre, Lontoo
Su 28.5.2017, klo 19.00

Mikk Murdvee

Helsingin konservatorion eli Metropolian sali Ruoholahdessa täyttyi maanantai-iltana 22.5. YS:n yleisöstä heidän juhlakonsertissaan, jonka kohteena oli kymmenen vuotta orkesteria johtanut Mikk Murdvee. Ensikommenttini on kuitenkin: miksi täällä Ruoholahdessa eikä yliopiston päärakennuksen solenniteetti- eli juhlasalissa, tällaisen musiikkikorporaation omimmassa paikassa? Tietenkin YS:n kuuluu soittaa yliopistonsa pääsalissa. Mutta miksi ei soittanut? Koska yliopisto kohdistaa orkesteriinsa samaa markkinapolitiikkaa kuin mihin tahansa salin vuokraajiin. Rahaahan pitää kaikesta tulla, viis siitä että on maailmassa olemassa jotain sellaistakin kuin kulttuuriperintö.

Kuitenkin melkoinen paradoksi toteutui: YS soikin nimittäin paremmin kuin oikeastaan koskaan em. juhlasalissa. Salin koko on paljon pienempi, mutta sen laatikkomainen muoto antaa erinomaisen kaikupohjan sille, kaikki kuuluu armottoman selkeästi. Ja hyvä että kuuluu, sillä orkesteri on saavuttanut näiden kymmenen vuoden aikana kerrassaan merkittävän ammatillisen tason ja juuri Mikk Murdveen johdolla. Mieleen palautuivat lukemattomat kerrat, kun YS oli hänen johdollaan sukeltanut orkesterirepertoaarin vaikeimpiin ja vaativimpiin numeroihin.

Nyt konsertin aloitti aina ihastuttava Debussyn Faunin iltapäivä, jonka raskaasti huokaava wagnerilainen kromatiikka pehmeni impressionistiseen sointu- ja sointimaailmaan. Murdvee antoi solististen stemmojen tulla hienosti esiin; se kannattikin, sillä soolot sujuivat kaikki taidokkaasti.

Debussyn rinnalle Sibelius sopii hyvin pariksi, heissä on paljon samaakin – Sibelius kävi Pariisissa ja tapasi myös Debussyn. Viulukonsertto on kuitenkin teos, joka on jo hengittänyt Reinin ilmaa ja vielä sakeampia Volgan rantojen finnougrisia kaskisavuja. Hauskaa miten suomalainen orkesteri tajuaa mm. ensi osa sivuaiheen tietoisen kömpelössä tanssillisuudessa juuri tuon perisuomalaisen kvaliteetin, joka vilahtaa myös venäläisessä musiikissa Glinkasta ja Rimski-Korsakvista Glazunoviin. Ulkolaiset orkesterit ja solistit eivät sitä aina oivalla. Jukka Merjasen valinta solistksi oli erinomainen valinta. Hän soitti teoksen juurevasti, tukevin ottein ja lavealla äänellä erityisesti viulun alarekisterissä. Erityisen ansiokasta oli ehdottoman tarkka rytminkäsittely mm. solistin virtuoosisten kuvioiden sovittamisessa orkesteriin. Esityksestä muodostui sangen nautittava elämys näin suomalaisuuden juhlavuonna.

Prokofjevin Romeo ja Juliaa, tuota säveltäjänsä myöhäsyntyistä lyyristä romantiikkaa, jota Erik Tawaststjerna pitikin säveltäjän omimpana ilmaisuna, soitetaan mielellään ilman balettia, mutta osien rytmiikka ja melodiikkaa on usein luonteeltaan kehollista. Tämän Murvdee toi myös hienosti esiin kapellimestarin gestiikassaan. Lyhyet putpurrimaiset tanssiosat saivat kukin oman karaktäärinsä, jokta yltivät pakahduttaviin mittoihin. Lopussa eläydyttiin Julian kuolemaan liikuttavasti.

Tilaisuuden päätteeksi Murdvee istutettiin kuulemaan ’omaa’ orkesteriaan ja sen jäähyväisnumeroa, Lepo Sumeran nostalgis-ironista valssia. Onneksi voimme olla varmoja, että Murdveetä kuullaan Suomessa usein jatkossakin. Joka tapauksessa yksi loistokas vaihe YS:n historiassa on nyt historiaa.

— Eero Tarasti

RSO ja Kent Nagano valmiina sukeltamaan Brucknerin adagioon. Kuva © Jari Kallio

Anton Brucknerin kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) kahdesti saman viikon sisään on melko lailla harvinainen ilo konserttivieraalle. Varsinkin kun tuon sinfonioista mitä vaikuttavimman saa kuulla kahtena niin kerrassaan erilaisena, mutta tahoillaan äärettömän oivaltavana toteutuksena.

Maanantaina Sir Simon Rattle johti Bruckner-seikkailun Berliinissä, torstaina oli vuorossa Radion sinfoniaorkesterin ja Kent Naganon kristallinkirkas matka säveltäjän sinfonisen logiikan ytimeen.

Sekä Rattle että Nagano johtivat kahdeksannen sinfonian Robert Haasin editiona (1939). Tämä yhtäältä varsin kiistelty mutta toisaalta itsepintaisesti suosionsa säilyttänyt editio on kiehtova yhdistelmä, jonka lähtökohtana on Brucknerin uudistama sinfonian vuoden 1890 laitos, jonka adagioon ja finaaliin Haas palautti vuoden 1887 alkuperäisversiosta vaikuttavia katkelmia, jotka säveltäjä oli pudottanut pois teostaan uudistaessaan.

Brucknerin tapauksessa kysymys kunkin edition ”autenttisuudesta” on varsin monitahoinen, eräänlainen partituurin kirjaimen ja tarkoituksen hermeneuttinen kehä, jossa ei ole yksiselitteisen oikeita tai vääriä tulkintoja, ainoastaan vaihtoehtoisia, eri tavoin perusteltavissa olevia päätelmiä.

Voimme tarkastella Brucknerin asemaa hänen omana aikanaan kenties osuvimmin siteeraamalla Edgar Varèsen toteamusta, jonka mukaan taiteilija ei ole edellä aikaansa, vaan suurin osa ihmisistä on ajastaan jäljessä.

Brucknerin kohtalona oli kohdata aikalaistensa laajamittainen ymmärtämättömyys, pahimmillaan suoranainen vihamielisyys, jolla monet hänen teoksensa kampitettiin niiden enemmän tai vähemmän epäonnistuneissa kantaesityksissä. Näkyvimmän poikkeuksen muodosti seitsemäs sinfonia (1881-83, uudistettu 1885), joka oli yksi harvoja Brucknerin menestyksiä hänen elinaikanaan.

Kahdeksas sinfonia ei kuitenkaan ollut menestys alkuperäisessä 1887 asussaan. Kapellimestari Hermann Levi tyrmäsi sen heti partituuriin tutustuttuaan, jonka seurauksena Bruckner ryhtyi muokkaamaan sinfoniaansa rakenteellisesti ja orkestraalisesti uuteen uskoon.

Brucknerin muokkauksista on vaikea sanoa yksiselitteisesti ohjasivatko niitä ensisijaisesti säveltäjän sinfonisen ajattelun muutokset vai yksinkertaisemmin käytännöllinen halu saada sinfonioita esitetyksi. Huomionarvoista näissä revisioissa on tietenkin myös se, että Brucknerilla ei ollut tapana hävittää varhaisempia versioitaan tai sanoutua niistä irti millään tavoin.

Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että Haas toimittaessaan kahdeksannesta sinfoniasta julkaisukelpoista editioita salli itselleen vapauden poiketa kohdakkoin Brucknerin 1890 versiosta. On myös huomautettava, että Haas ei tehnyt lisäyksiään täysin omavaltaisesti, vaan etupäässä hän palautti partituuriin katkelmia, jotka Bruckner itse oli alun perin suunnitellut sisällyttävänsä uudistettuun laitokseensa, mutta jotka hän oli sittemmin ruksannut yli ennen partituurin painamista vuonna 1892.

Niin tai näin, Haasin editio on kelvannut vuosien varrella niin Herbert von Karajanille, Günter Wandille, Bernard Haitinkille, Daniel Barenboimille kuin Christian Thielemannillekin. Kahdeksannen sinfonian levytyskatalogia tarkastellessa voi huomata teoksen päätyneen tallenteille kaikkein useimmin juuri Haasin editiona. Vaikka suosiosta ei voikaan sinänsä päätellä sen kummempia, todettakoon kuitenkin, että ihan tavatonta ei juuri tämän edition päätyminen nuottitelineille ole.

Tämän viikon konsertteihinsa Radion sinfoniaorkesteri oli työstänyt Kent Naganon johdolla varsin harvinaislaatuisen ja erittäin ilahduttavan Bruckner-näkemyksen. Allegro moderato -avausta kuunnellessaan ei voinut olla panematta merkille kuinka hätkähdyttävän läpikuultavan, mutta samalla täyteläisen soinnin orkesteri rakensi. Myös tempovalinnat tuntuivat istuvan musiikkiin kerrassaan osuvasti.

Naganolla ei ollut tarvetta lähteä alleviivaamaan ensimmäisen osan jännitteitä, vaan hän luotti musiikin luontaiseen kantokykyyn, joka antoi myös kuulijalle tilaa kokea musiikin rakenteiden ja harmonioiden seikkailun innostavan kuulaasti ja koskettavasti. Wagner-vaikutteet olivat toki aistittavissa, mutta Nagano ja RSO pitäytyivät johdonmukaisesti Brucknerin omassa identiteetissä, jonka siteet myöhäiseen Schubertiin olivat läsnä kenties voimakkaammin kuin yhdessäkään toisessa kuulemassani tämän sinfonian esityksessä.

Scherzon ja trion virtaava liike-energia ja hienovaraisesti toteutetut kontrastit veivät hetkittäin ajatuksia jopa Mozartiin. Oli ilo seurata, kuinka tämä suuri joukko muusikoita, suurempi kuin yhdessäkään muussa Brucknerin sinfonioista, pelasi yhteen ketterästi huomioiden liioittelematta sekä osan dramaturgisen kokonaisuuden että partituurin monet jännittävät detaljit. Muutamia pieniä epätarkkuuksia lukuun ottamatta RSO soi upeasti.

Brucknerin suuremmoinen adagio, feierlich langsam, doch nicht schleppend, lepäsi nautittavasti tasaisen pulssinsa yllä vailla itsetarkoituksellista viipyilyä. Musiikki sai soida ja kasvaa, mutta jälleen orkesteri ja Nagano kaihtivat turhaa paisuttelua. RSO:n soinnin vietäväksi oli ilo heittäytyä. Wagnertuubat tarjosivat lumouksenomaisia häivähdyksiä tuonpuoleisesta.

Adagion huipennuksessa ei ollut sitä pakahduttavuutta, mihin kuulija kenties on tottunut, mutta tähän eivät kapellimestari ja orkesteri selvästi pyrkineetkään. Sen sijaan nyt tarjoutui oiva tilaisuus kerrankin tarkastella nimenomaan Brucknerin taidokasta tapaa rakentaa osan kiehtova kokonaisarkkitehtuuri.

Huikea finaali oli RSO:lta kerrassaan komea taidonnäyte, joka eteni majesteetillisesta avauksestaan läpi mitä rikkaimpien soivien maisemien ennen kohoamistaan kohti hämmästyttävästi yhteen lomittuvien sinfonian teemojen kontrapunktista apoteoosia. Miten näin nerokasta musiikkia voikaan olla olemassa!

Siinä määrin ilahduttava ja uusia ajatuksia herättävä tämä ilta oli, että en panisi pahakseni, jos Kent Nagano ehtisi lähivuosina takaisin tänne kylmään Pohjolaan tekemään pari muutakin Brucknerin sinfoniaa Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Kent Nagano, kapellimestari

Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 (editio: Robert Haas)

To 11.5. 2017, klo 19
Musiikkitalo, Helsinki

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikoiden cornistit saivat ansaitusti myrskyisät suosionosoitukset. Kuva © Jari Kallio

Orkesterikirjallisuudessa Anton Brucknerin (1824-1896) kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) hakee vertaistaan. Tämä säveltäjänsä viimeinen valmistunut sinfonia herättää toki huomiota jo ulkoisilta mittasuhteiltaan, mutta vielä hämmästyttävämpää on Brucknerin nerokas ja varsin omaperäinen konstruktio, joka tekee kahdeksannesta sinfoniasta huikean seikkailun.

Kestoa sinfonialla on noin kahdeksankymmentä minuuttia, jonka lisäksi Bruckner käyttää tässä teoksessa suurinta orkesteriaan, jonka omaleimaisinta antia on wagnertuubakvartetti, jolle Bruckner on antanut sinfoniassaan erityisen merkittävän roolin.

Niin riemastuttavaa kuin Brucknerin kahdeksannen sijoittaminen konserttiohjelmaan aina onkin, ensimmäinen haaste syntyy mietittäessä, minkä teoksen voisi sijoittaa sen pariksi. Monesti Brucknerin sinfonioita esitetään yhdessä Mozartin konserttojen kanssa, vaihtelevalla menestyksellä, mutta kahdeksannen sinfonian kesto ei erityisesti suosi tätä ratkaisua.

Wagnerin alkusoittoja näkee myös konserttiohjelmissa, mutta lienee paikallaan kysyä, sopivatko ne tähän tehtävään erityisen hyvin. Bruckner toki sai vaikutteita Wagnerin harmonioista ja orkestraatiosta, mutta pohjimmiltaan hänen musiikkinsa eroaa Wagnerista kuitenkin merkittävästi. Brucknerille onkin itse asiassa vaikea löytää suoria edeltäjiä. Schubertin yhdeksäs sinfonia osuu kenties lähimmäksi tässä mielessä.

Toki kahdeksas sinfonia muodostaa yksinkin aivan riittävän sisällön konsertille, mutta Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat päätyneet ilahduttavaan ratkaisuun ja tilanneet brittisäveltäjä Simon Holtilta (s. 1958) uuden teoksen tätä ohjelmaa varten. Tilaus on osa orkesterin sarjaa aikamme säveltäjille. Ensi vuonna tässä sarjassa kuullaan mm. Magnus Lindbergin ja Hans Abrahamsenin kantaesitykset.

Äkkiseltään katsoen Holtin uutuusteos Surcos – in memoriam Sir Peter Maxwell Davies on monin tavoin eri maailmasta kuin Bruckner. Surcos on kestoltaan vain kuusiminuuttinen ja Holt käyttää melko pientä orkesteria, joskin hän hyödyntää oivallisesti tarjolla olevaa Brucknerin soitinvalikoimaa, kuten kolmea harppua ja kontrafagottia, lisäten joukkoon flyygelitorven ja bassoklarinetin.

Vaikka Surcosin ulkoiset puitteet eroavat Brucknerin sinfoniaklassikosta monin tavoin, pinnan alta löytyy kuitenkin kiehtovaa samankaltaisuutta. Brucknerin tavoin Holt rakentaa teoksensa pienistä aihelmista, jotka kulkevat musiikin läpi kasvaen ja muuttaen kiehtovasti muotoaan. Yhteistä on myös hienovaraisesti teoksen läpi kulkeva peruspulssi, jonka puitteissa erilaiset soivat karakterit rakentuvat.

Holtin sävellystyön lähtökohtana on ollut Antonio Machadon (1875–1939) syyskylvöä kuvaava runo Noviembre 1913. Kylvettävien siementen tavoin Holt istuttaa musiikkiinsa moninaisia aiheita, jotka soivat häivähdyksinä musiikissa ennen haipumistaan pinnan alle. Tempomerkintä Largo: quasi Sarabande vahvistaa teoksen tummaa perussävyä, jonka voi assosioida Surcosin alaotsikon omistukseen Sir Peter Maxwell Daviesin (1934–2016) muistolle.

Hienosti Surcos kantaesityksessään soi Rattlen ja orkesterin huolehtiessa tarkoin tämän lähes weberniläistä tarkkuutta vaativan upeasti häilyvän musiikin olemuksen toteutumisesta. Tähän kuuteen minuuttiin mahtui kokonainen maailma.

Brucknerin sinfoniat ovat esiintyneet viime vuosina yhä useammin Rattlen ohjelmistossa. Ja hyvä niin, sillä hänellä on erittäin kiehtova ote Bruckneriin, vaikka hänen nimeään harvemmin säveltäjään assosioidaankaan.

Berliinin filharmonikoilla taas on tunnetusti maine oivallisena Bruckner-orkesterina, joka on esittänyt säveltäjän musiikkia ahkerasti Furtwänglerin ja Karajanin päivistä saakka. Vuosien varrella Brucknerin sinfonioita on kuultu Philharmoniessa ylikapellimestarien ohella niin Günter Wandin, Herbert Blomstedtin kuin Christian Thielemanninkin johdolla.

Kahdeksas sinfonia alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan viulujen tremololla ja käyrätorvien urkupisteellä, joiden ympärille matalat jouset ja puhaltimet punovat aiheitaan. Kuudenkymmeneseitsemän tahdin johdannon jälkeen pääteema esittäytyy majesteetillisena koko orkesterin fortissimopurkauksena, josta aukeaa mukaansatempaava seikkailu, jossa avausosan teemat kietoutuvat moninaisiin harmonisiin jännitteisiin kohoten välillä pakahduttaviksi huipennuksiksi, joista viimeisen jälkeen musiikki katoaa arvoitukselliseen ppp-hiljaisuuteen tahdeilla 405–417.

Jo ensimmäisen osan perusteella kuulija saattoi ymmärtää kokevansa jotakin erityistä. Harvoin, jos koskaan, olen kuullut tämän osan piirtyvän yhtä jännitteisenä ja intensiivisenä mutta samalla kuintenkin yksityskohdissaan ja sointiväreissään mitä viimeistellyimmin toteutettuna. Orkesterin saattoi aistia olevan omassa elementissään.

Brucknerin scherzo edellyttää tavallistakin perusteellisempaa kokonaisuuden harkintaa kapellimestarilta, sillä sen sinänsä suoraviivainen ABA-rakenne tarvitsee yksityskohdissaan riittävää vaihtelua, jotta musiikki ei sorru monotoniseksi. Samalla on kuitenkin vältettävä tämän varioinnin itsetarkoituksellisuutta.

Myös temposuhteet on pohdittava huolella sillä scherzon ei ole tarkoitus olla erityisen nopea, vaan allegro moderato, kun taas trion esitysmerkintänä on langsam, joten tempojen kontrastien tulee olla suhteellisen hienovaraisia.

Rattle olikin miettinyt tämän osan aivan erinomaisesti. Yhdessä mainioiden muusikkojensa kanssa hän tuntui löytävän osan jokaisen vivahteen, joista moniin kiinnitin nyt huomiota ensimmäistä kertaa. Rytmiikka oli äärettömän ilmeikästä, kiitos tarkkojen aksenttien ja näiden huolellisen vaihtelun. Erityisen mieleenpainuvana tästä osasta mainittakoon vaikuttavasti toteutettu trion päätösjakso, jossa musiikki ajautuu koskettavasti eksyksiin.

Kahdeksannen sinfonian adagio on yksi oivallisimpia romanttisen sinfonisen musiikin ilmentymiä. Tämä pelottavan kaunis osa, esitysmerkinnältään feierlich langsam, doch nicht schleppend vie kuulijansa Brucknerin myöhäisille sinfonioille hyvin omaleimaiseen maailmaan, jollaista ei kohtaa missään muussa musiikissa kenties Mahlerin kymmenennen sinfonian avausadagiota lukuun ottamatta.

Jousten raukeasti keinuva aallokko muodostaa osan rytmisen perustan. Ykkösviulut tuovat avausteemaan, joka kasvaa osan kuluessa toinen toistaan voimallisempiin huipennuksiin, joista musiikki kuitenkin on pakotettu palaamaan yhä uudelleen samaan henkeäsalpaavaan etsintään. Lopulta kuullaan adagion järisyttävin purkaus tahdeilla 249–256, jossa myös lautaset ja triangeli pääsevät soittamaan kaksi ainokaista tahtiaan koko sinfoniassa. Tästäkin musiikki vaipuu kuintenkin takaisin hiljaisuuteensa, mutta nyt seestyneempänä.

Adagio oli berliiniläisten orkesterisoinnin juhlaa, jossa erityisesti wagnertuubat ja käyrätorvet tekivät kertakaikkisen aseistariisuvan vaikutuksen. Rattlen johdolla orkesteri rakensi huipennukset taidokkaasti, ja musiikista muodostui johdonmukainen ja syvältä koskettava kokonaisuus.

Entäpä finaali sitten? Tuo Brucknerin luomuksista yksi huikeimmista vaatii orkesterilta ja kapellimestarilta heittäytymistä suureen seikkailuun, jonka konstruktio on äärettömän vaikuttava. Viidennen sinfonian finaalin ohella tämä on Brucknerin mielikuvituksellisimpia sinfonisia päätöksiä, jossa orkesteri-ilmaisun mahdollisuudet tutkitaan varsin perusteellisesti.

Finaalin avaus, feierlich, nicht schnell käynnistyy jousten vääjäämättömän päättäväisellä neljäsosarytmillä, joihin puhallinten juhlallinen teema kasvaa huipentuen trumpettien kirkkaisiin fanfaareihin. Patarummun fortissimo, joka kerrankin oli fortissimo, ei forte eikä forte fortissimo, käynnistää pääteeman kertauksen, joka johtaa toiseen huipennukseen.

Majesteetillisen avauksen jälkeen musiikki ajautuu pitkään etsintään kekseliäiden harmonioiden ja hämmästyttävän kontrapunktin maailmaan, josta pääteema vähitellen pakottautuu uudelleen ja uudelleen esiin. Yksi hienoimpia näistä pääteeman häivähdyksistä on huilun ja klarinetin vuoropuhelu, jonka Emanuel Pahud ja Andreas Ottensamer toteuttivat kerrassaan kauniisti.

Rattlen johdolla finaalin kehittelyn jännite sai orkesterilta niin musertavan vaikuttavan toteutuksen, että pääteeman lopulta purkautuessa täydellä voimalla saattoi tuntea todellisen hurmoksen, jonka vertaista kokee tuskin missään muussa musiikissa.

Bruckner ei kuitenkaan päätä kahdeksatta sinfoniaansa tähän huipennukseen, vaan edessä on vielä yksi suuri seikkailu, jossa sinfonian kunkin osan teemat liittyvät hurjaan codaan, joka lopulta saattaa tämän ainutlaatuisen matkan katarttiseen päätökseensä.

Hurjiksi kasvoivat yleisön suosionosoituksetkin tämän sinfonisen kirkastuksen jäljiltä. Kenties suurimmat kiitokset saivat ansaitusti Stefan Dohrin luotsaamat verrattomat cornistit, joille ilta oli ollut varmasti vaativa mutta myös aivan erityisen antoisa. Soitinryhmistä häikäisevimpiä olivat myös orkesterin kontrabassot, joiden uskomattomasta ilmaisuasteikosta saatiin nauttia monituiset kerrat illan kuluessa.

Rattlen oivaltavan vakuuttava Bruckner-näkemys sai niin ikään ansaitun lämpimän vastaanoton Philharmonien yleisöltä, joka suostui lähtemään vasta kapellimestarin tultua orkesterin jo poistuttua lavalle vielä kerran kumartamaan. Onneksi berliiniläisten ja Sir Simonin Bruckner-seikkailua saadaan jatkaa vielä ensi keväänä, kun Rattle johtaa yhdeksännen sinfonian täydennetyn neliosaisen edition yhdessä viimeisistä konserteistaan orkesterin ylikapellimestarina.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Simon Holt: Surcos, kantaesitys
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli, WAB 108 (editio: Robert Haas, 1939)

Philharmonie, Berliini
Ma 8.5.2017, klo 20