Category Archives: Konsertit

Helvi Leiviskä

”Kokonainen” on uusi festivaali Suomen kesässä ja sen tyyssijana on Hämeenlinnan-Janakkalan-Turengin seutu. Hyvä syy käydä Hämeessä ja ajaa mm. Suomen kiemuraisin tie Lammi-Janakkala, kun pyritään Pyhä Laurin keskiaikaiseen kirkkoon Lahden-Mikkelin suunnalta.

Kuten otsake hauskasti kertoo, nainen on festivaalin keskipisteessä lähtien lukuisista osuvista ohjelmaan painetuista Minna Canth– sitaateista. Festivaalin taiteellisessa johdossa vaikuttavat mm. Linda Suolahti ja Mari Viluksela, ja mukana on uusia ’naissäveltäjiä’ kuten Cecilia Damström ja Matilda Seppälä. Vaikka nykyisin ei saa enää sanoa ’naissäveltäjä’ . Kun Helvi Leiviskältä kysyttii, millaista on olla naissäveltäjä, hän vastasi, ettei osannut sanoa, kun ei tiennyt millaista on olla miessäveltäjä.

Kuitenkin lauantaina 19.8. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin ’tapaus’ , nimittäin erityisesti Helvi Leiviskän harvoin soitetut pianotrio 1924 ja pianokvartetto op. 1 1926. Ne ovat siis Leiviskän nuoruuden sävellyksiä, tehty ennen opintomatkaa Wieniin Arthur Willnerille 1928. Mutta niissä molemmissa yhä vieläkin huomion vetää puoleensa ehdottoman yksilöllinen sävelkieli ja muototaju, jotain uniikkia, jota ei voi vain laittaa mihinkään jälkimadetojalaisuuden piikkiin. Sen sijaan yhteys Sibeliukseen on kyllä aivan ilmeinen ja tätä korosti oivalla tavalla teosten väliin sijoitettu Voces intimae, Sibeliuksen viisiosainen d-mollijousikvartetto. Sen soittivat erittäin taiturillisesti, dramaattisesti ja eläytyvästi Kasimir Uusitupa, Anna Husgafvel, Hanna Pakkala ja Anni Kallioniemi. Sibeliuksen jatkuvan kehittelyn idea, hitaasti muuntuvat sointipinnat, eräänlainen lineaarinen kontrapunkti, jossa nuo mestarin rakkaat teemat muuntuvat toiston kautta ’tiladramaturgiaksi’ kuten saksalainen musiikintutkija Lorenz Luyken sanoi, kiehtoi varmasti myös Helviä. Eila Tarasti sanoo tästä teoksesta pian ilmestyvässä laajassa Leiviskä-teoksessaan: ”Mikäli naisten säveltämää musiikkia pidetään luonteeltaan feminiinisen pehmeänä, tämä on kyseisen näkemyksen täydellinen negaatio ankarassa karuudessaan ja ’maskuliinisessa’ energiassaan” (s. 445).

Leiviskän pianotrioa pidettiin erittäin lupaavana, kun se sen kantaesittivät Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström Helsingin Musiikkiopiston julkisessa näytteessä 25.5.1925. Pianotrio ei kuitenkaan kuulu Helvin viralliseen opusluetteloon, joten sen löytämisestä suuri kiitos Titta Karakorvelle, illan pianistille.

Sen sijaan pianokvartetto on op. 1. Eila Tarasti kirjoittaa siitä: ”Yleissävyltään teos on ranskalaisen myöhäisromantiikan, Franckin ja Faurén vaikutuksen alainen. Tekstuuri ei ole raskaan polyfonista, ei edes erityisen lineaarista, vaan läpikuultavaa. Muunnesointuisuus ei ilmene tässä sellaisena hieman monotonisena sointuvärinä kuin monissa muissa Leiviskän varhaiskauden teoksissa. Kokonaiskonseptioltaan teos noudattaa syklisen muodon ideaa, tärkeimmät aiheet palaavat lopussa, jossa ne huipennetaan kohottavaan päätökseen.” Tiedetään muuten , että Helvi soitti erityisen mielellään itse Franckin Preludia, koraalia ja fuugaa. Hänellä oli sangen kookkaat kädet mikä sopi laajoihin sointuihin.

Huomiota kiinnittävät toisen osan doorissävyinen teema, joka sibeliaanisessa kansanlaulunomaisuudessaan on sukua sittemmin Juhan elokuvamusiikin Marjan motiiville. Mutta yllättäen puhkeaa esiin koraali, harrastunnelmainen hymni, joka Pyhän Laurin kirkon atmosfäärissä soi erityisen kauniisti, kuten viulisti Mirka Malmi totesi esittelyssään. Koraali on tässä teoksessa tietenkin uusklassinen tai oikeammin ’nuorklassinen’ elementti käyttääkseni Busonin termiä.

Titta Karakorven ensemble, jossa soittavat lisäksi Mari Viluksela ja Sara Viluksela on tämän teoksen myös levyttänyt. On aivan selvää, että Leiviskä on nyt kokemassa renessanssia.

Karakorven ja muiden soittajien tulkinta oli jo monessa esityksessä varmistunut ja hioutunut ja toi esiin teoksen sisäisen dramaattisen muodon vakuuttavasti. Piano-osuus on ajoittain niin briljantti, että sitä saattoi soittaa kuin konserton tapaan. soittajat tavoittivat erinomaisesti Leiviskän tyylin. Sen sijaan kirkon erittäin kaikuisassa akustiikassa konserttipiano muuntuu helposti humisevaksi. Jousiyhtyeelle sali on erinomainen, stemmat kuulostavat kuin gregoriaaniselta laululta. Varmasti vanha musiikki on myös paikkaan omiaan ja siellä pidetäänkin kuulemma Janakkalan barokkifestivaalia.

—Eero Tarasti

Klaus Florian Vogt. Kuva ©Harald Hoffmann

Parsifalin esitys on aina erityinen tapaus, johon on valmistauduttava. Samana päivänä ei saa olla muuta ohjelmaa ja on syytä varautua siihenkin, että musiikki elää mielessä vielä pitkään esityksen jälkeen. Itselläni tämä oli vasta kahdestoista Parsifal. Jos näitä kertoja vertaa niin luonnollisesti ensimmäinen on mieleenpainuvin, v. 1961 Helsingissä Suomen Kansallisoopperassa, 12-vuotiaana. Siinä iässä yleensä tullaan wagneriaaniksi, jos tullaan. Anita Välkki lauloi Kundrya, Jorma Huttunen Parsifalia, ja orkesteria johti Jussi Jalas. Esityksestä muistan vain sen suunnattoman vaikuttavuuden. Graalin malja jäi hehkumaan punaisena lopuksi näyttämön pimetessää. Visuaalisesti vaikuttavin on ehkä ollut Pariisin suuren oopperan Parsifal 1974, August Everdingin ohjauksena, orkesterin johtajana Horst Stein ja Parsifalina René Kollo. Tapasimme väliajalla piano-opettajamme Jacques Févrierin joka sanoi: C’est très beau. Muunnoskohtaus 1. näytöksessä sai yleisön puhkeamaan aplodeihin. Mutta kuten tunnettua tapa on, ettei 1. näytöksen jälkeen lainkaan taputeta; näin osasi käyttäytyä helsinkiläisyleisö vielä 1961 Pitkäperjantain aikoihin. Se mitä nähdään lavalla on niin vakavaa, ettei mikään teatterimainen suosio sovi sen jälkeen. Kyseessä on Bühnenweihfestspiel, jossa korostuu sana ’weih’ eli vihkimys, jolla on jonkinlainen uskonnollinen merkitys.

Parsifal kestää yleensä kuusi tuntia, mutta Turun versio oli lyhennetty neljään ja puoleen. Tällaista sattuu, näin Strasburgissa muutama vuosi sitten jonkiinlaisen avantgarde-Ringin, joka oli lyhennetty yhdeksään tuntiin kaikkiaan ja orkesteri redusoitu laajaksi kamariyhtyeeksi. Voisi ajatella, että konserttiversio on ratkaisu Wagnerin ikuiseen ongelmaan eli : teatteri vai musiikki? Kun teos vain kuullaan korostuu sen sinfoninen aspekti. Mutta voiko sinfoniaa leikata? Mitä jos poistetaan vaikka Beethovenin viidennen sinfonian hitaan osan vaskien välitaite C-duurissa, jota Adorno piti pompöösinä ja epäonnistuneena? Sinfonia lakkaa olemassa sinfonia. Wagnerin kohdalla erityisesti Parsifal muuntuu kerrassaan oudoksi. Blumenmädchen kohtaus oli poistettu mikä tekee Kundryn kohoamisen esiin kukkastytöistä superviettelijänä jotenkin epäloogiseksi. Sitä paitsi naisäänien ensemble tarvitaan vastapainona alun ja lopun mieskuoroille . Ehtoolliskohtaus puuttui, jolloin Graalin virkistävä vaikutus jää huomiotta, ja juoni käsittämättömäksi. Parsifal on esitettävä sellaisenaan sen erityisluonnetta kunnioittaen, esitysolosuhteet on sopeutettava sen mittoihin.

Wagner itse harjoitti oopperansa Bayreuthissa 1882 ja siitä miten hän sen halusi soivan ja miltä näyttävän on olemassa dokumentti; hänen uskollisen assistenttinsa Heinrich Porgesin merkinnät pianopartituuriin Wagnerin ohjeista kohta kohdalta, tahti tahdilta. Tämä kallisarvoinen partituuri tosin koki monia vaiheita ja muut tekivät siihen lisäyksiä kuten Felix Mottl, väittäen merkintöjään autenttisiksi – vaikkei Mottl todistettavasti ollut edes paikalla tuolloin; joku salaperäinen nimimerkki ES on myös tehnyt lisäyksiä. Joka tapauksessa kriittisesti editoitu versio on ilmestynyt Rüdiger Pohlin toimittamana ”Das Orchester muss wie die unsichtbare Seele sei”. Richard Wagners Bemerkungen zum ”Parsifal”, aufgezeichnet während der Proben und Aufführungen 1882 (Berlin, 2002). Wagner kiinnitti erityistä huomiota tekstin lausumiseen, ilmaisevuuteen, laulajien liikkeisiin ja orkesterin balanssiin.Esim. ”Käyrätorvien tulee aksentoida triolien ensimmäisiä nuotteja” tai ”Tästä alkaen hieman hitaammin” jne.

Tiedetään siis mitä Wagner halusi 1882. Mutta valitettavasti tästä ei voi vetää mitään kauaskantoisempia johtopäätöksiä, sillä hän muutti mieltään ja tulkintaansa lähes joka kerta. Kun Cosima sitten yritti pitäytyä Richardin alkuperäiseen käytäntöön ei sellaista itse asiassa ollut olemassakaan. Tästä seuraa, että on lupa esittää tätä teosta niin kuin haluaa, jos vain johtajan visio on ’wagneriaaninen’.

Turun esitys oli Ville Matvejeffin ammattitaidon kypsyysnäyte. Hän sai orkesterin pysymään koossa tässä soittajille sangen raskaassa teoksessa ja hän onnistui luomaan vaikuttavia musiikillisia huipennuksia silloin kun melos jatkuu vain orkesterissa. – mihin kiinnitti huomiot Wagner-tutkija Alfred Lorenz. Mutta erityistä huippua tässä esityksessä 10.8. Turun konserttitalossa olivat laulajat. Kauttaaltaan oikeat äänet oli rekrytoitu keskeisiin rooleihin. Itse olin erityisen utelias kuulemaan, miten Karita Mattila onnistuu Kundryna, ja voi sanoa että loistavasti. Kuuntelin jälkeenpäin nauhalta suuria Kundreja Marta Mödlistä Astrid Varnayhin, Maria Callasiin ja Kirsten Flagstadiin. Mattilan äänessä on samaa vaivattomuutta fortessa, se tulee esiin itsestään mutta hän ei koskaan ’forseeraa’ ja vetäytyy dynaamisen huipun jälkeen nopeasti pianissimoon. Tekstin tulkinta on erityisen ilmeikästä ja tarkkaan tutkittua. Ei ole hänen vikansa, että salin akustiikassa permannon 17. rivillä orkesteri ajoittain peitti lauluajattaren ja muitakin . Varsinainen jättiläisääni oli Klaus Vogtin Parsifal, hän kasvatti puhtaasta hullustaan lopuksi suuren johtajan ja lunastajan. Waltteri Torikka oli erittäin sympaattinen nuori Amfortas, hänen äänessään on belcantomaista heleyttä, jonka Wagner hyväksyi ja jota hän kannatti. Koossapitävä voima oli Matti Salmisen vaikuttava Gurnemantz, yksi noita suuria tulkintoja. Hänen kertomuksensa ovat olennaisia koko draaman kannalta.Myös Juha Kotilaisen Titurel oli vaikuttava ja vahva, hän joka laulaa melkein kuin haudan takaa.

Parsifal on ooppera jossa kaikki on jo tapahtunut kun teos alkaa. Mitä kuullaan ja nähdään on kuin suuri kommentti siihen, henkilöiden kohtaloihin. Adorno on pienessä Parsifal-esseessään Wieland Wagnerin toimittamassa antologiassa Richard Wagner und das neue Bayreuth (1962) todennut, että Parsifalin johtoaiheissa tärkeämpää kuin itse motiivi on sen kaiku, aura, joka sitä ympäröi. Jos vertaa Parsifalin aihetta vaikka Siegfriedin teemoihin huomaa, että ensiksimainittu on jo ikään kuin himmennettyä , kuin muistuman kaltainen. Wagner ei juuri kehittele aiheitaan, ne ovat kuin antiikin epigrammeja, mutta aina kun hän niin tekee musiikki ja ooppera muuttuu sinfoniaksi.

Parsifalin esittäminen Turun musiikkijuhlilla on kaikin puolin ylistettävä kulttuuriteko. Tätä teosta ei koskaan kuule liiaksi eikä se koskaan vaikuta liian pitkältä. Zum Raum wurde hier die Zeit.

— Eero Tarasti

Richard Wagner: Parsifal (konserttiversio)
Turun Konserttitalo, 10.08.2017

Turun filharmoninen orkesteri
Ville Matvejeff, kapellimestari

Parsifal: Klaus Florian Vogt, tenori
Kundry: Karita Mattila, sopraano
Gurnemanz: Matti Salminen, basso
Amfortas: Waltteri Torikka, baritoni
Klingsor: Tapani Plathan, basso
Titurel: Juha Kotilainen, basso
Chorus Cathedralis Aboensis

Sir John Eliot Gardiner, Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Monteverdi-kuoro jatkoivat monivuotista Berlioz-sykliään BBC:n Promseilla tiistaina. Kuva © Jari Kallio.

Faustin tuomio (La damnation de Faust, op. 24 (1845-46)) on kaiketi Hector Berliozin omaleimaisin teos. Tämä taivaan ja helvetin avioliitto, herkullisen ristiriitainen kantaatin, oratorion ja oopperan värikylläinen hybridi, hakee vertaistaan säveltäjänsä tuotannossa ja koko romantiikan ajan musiikissa.

Berliozin tärkeimpänä innoittajana oli tietenkin Goethen Faust (1788-1825), jonka ensimmäisen osan nuori säveltäjä oli lukenut jo vuonna 1828, heti ranskankielisen käännöksen ilmestyttyä.

Välittömästi lukukokemuksen jälkeen Berlioz luonnosteli ensimmäisen Faust-aiheisen sävellyksensä, Kahdeksan Faust-kohtausta (Huit scènes de Faust, 1829). Vaikka Faust-kohtausten partituuri julkaistiinkin liki tuoreeltaan, jäi tämä varhaisteos nuoren säveltäjän kuriositeetiksi, eikä sille ole kertynyt kummoista esityshistoriaa.

Kun Berlioz tarttui Faustiin uudelleen viisitoista vuotta myöhemmin, hän leikitteli hyvin vapaasti Goethen tekstin teemoilla luoden varsin omaperäisen synteesin Faust-legendasta. Berliozille Faust tarjosi oivallisen mahdollisuuden sukeltaa syvälle niihin hersyvän makaabereihin sävyihin, joita hän oli tutkinut jo Fantastisessa sinfoniassa (1828).

Vaikka Berliozin Faust onkin alusta saakka paholaisensa houkutelemana matkalla tuomiolle, kietoutuu musiikkiin myös häikäisevän taivaallisia visioita, maallisia iloja ja komedian monia sävyjä. Kaiken tämän säveltäjä pukee mitä värikkäimpään soivaan asuun liki juovuttaen kuulijansa silkalla soinnin riemulla.

Sir John Eliot Gardiner on yksi aikamme verrattomimmista Berlioz-kapellimestareista. Viimeisen vajaan kolmenkymmenen vuoden saatossa Gardiner on johtanut niin säveltäjän kiitetyimpiä mestariteoksia kuin kiehtovia harvinaisuuksiakin. Mukana tällä matkalla ovat olleet tietenkin Gardinerin perustamat yhtyeet, häikäisevä Monteverdi-kuoro sekä Orchestre Révolutionnaire et Romantique (ORR) -periodiorkesteri.

Jo hyvän aikaa Gardiner muusikkoineen on tuonut BBC:n Proms -festivaalille vuosittain uuden Berlioz-ohjelman. Näiden vierailukonserttien puitteissa on kuultu niin Fantastisen sinfonian kaltaisia klassikoita kuin harvinaisuuksiakin, kuten Weber-adaptaatio Le Freyschütz jokunen vuosi sitten. Nyt Promseilla saatiin vuorostaan nauttia suurenmoinen periodiesitys La damnation de Faustista.

Gardiner tuntee Berliozinsa. Yhdessä oivallisten muusikkojensa kanssa hän pystyy välittämään Berliozin musiikin moninaiset sävyt ja hehkuvat sointivärit kerrassaan mainiosti. Näistä lähtökohdista illan konsertin odotukset saattoi virittää varsin korkealle.

Jo orkesterin saapumisessa lavalle oli oma riemukas jännityksensä. Harvoinpa musiikinharrastajalle tarjoutuu tilaisuus nähdä yhtä isoa periodikokoonpanoa yhdessä musisoimassa. Kuusi harppua, neljä fagottia, kahdet patarummut, kaksi ophikleidea ja pari kornetteja sekä värikäs kokoelma 1800-luvun puupuhaltimia ja iso jousisto ovat itsessään jo melkoinen näky.

Kuinka ilmeikkäältä ja värikylläiseltä tuo Berliozin aja orkesteri kuulostaakaan! ORR:n sointia kuunteli kertakaikkisen suurella ilolla. Puhaltimet, vasket ja periodijousisto välittivät partituurin moni-ilmeiset tekstuurit kauttaaltaan lumoavasti lyömäsoitinten sävyttäessä soivaa kokonaisuutta mitä jännittävimmin.

Monet haasteet, joita orkesterin ja lauluäänten balansoinnissa kohtaa modernein soittimin, tuntuivat ratkeavan kuin itsestään ORR:n taidokkaassa soitoissa. Tosiasiassa balanssi edellyttää kuitenkin muusikoilta ja kapellimestarilta alituisesti tarkkaa hienosäätöä, josta nyt saatiin mestarillinen näyte.

Oman haasteensa asettaa toki myös valtava Royal Albert Hall, jonka avaruuteen isonkin orkesterin sointi helposti hukkuu. Salin kaikesta visuaalisesta näyttävyydestä huolimatta olisin nytkin kohdakkoin toivonut saavani kuulla Gardinerin muusikoita akustisesti kiitollisemmassa tilassa, jotta näiden ammattitaito olisi päässyt täysin oikeuksiinsa.

Illan konsertissa huikean hieno Monteverdi-kuoro oli saanut vahvistuksekseen National Youth Choir of Scotlandin mainioita nuoria laulajia. Lisäksi saatiin kuulla Trinity Boys Choirin taidokasta työskentelyä.

Kuoroilla on La damnation de Faustissa mitä monikasvoisin rooli. Niiden tehtävänä on ilmentää niin maaseudun väkeä, tavernan humalaisia, nuoria opiskelijoita, sotilaita kuin taivaallisia henkiä ja demonien joukkoakin. Näiden moninaisten tehtävien parissa kuorot onnistuivat kerrassaan hienosti. Paikoin akustiikka tosin vaati veronsa, mutta kaikkiaan illan kokemus oli varsin nautinnollinen.

Kuorojen lukuisista hienoista numeroista mieleenpanuvimpia olivat säädyttömän upeasti soinut juoppokuoron aamenfuuga, Pandaemoniumin infernaalinen rieha sekä Margueriten kirkastuksen aineeton kauneus.

Illan solisteista vaikuttavin oli odotetusti Laurent Naouri, jonka Méphistophélès huokui pahaenteisyyttä ja taidokasta ironiaa. Naouri selvisi myös Royal Albert Hallin tilan asettamista haasteista erinomaisesti niin vokaalisesti kuin visuaalisestikin halliten näyttämöä suvereenisti.

Michael Spyres teki niin ikään vahvan vaikutuksen Faustina eläytyen rooliin ilmeikkäämin kuin monet muut. Akustiikka ei aina tehnyt täyttä oikeutta hänen taidoilleen, mutta kokonaisuutena tämä oli hieno roolityö.

Ilokseen kuunteli myös Ann Hallenbergin Margueritea. Vaikka rooli on pääosista suppein, Berlioz on kirjoittanut Margueritelle kuitenkin varsin mieleenpainuvia laulunumeroita, kuten Le roi Thule, joka teki nyt aivan erityisen vaikutuksen.

Vielä on syytä nostaa esiin Ashley Richesin Brander, jonka karheanhurmaava olemus toi olennaisen viehätyksensä Auerbachin kellaritavernan turmeluksiin.

Promseilla La damnation de Faust toteutettiin konserttiesityksenä huomioiden tarkoin partituurin esitysohjeet lavan ulkopuolisten tilaefektien suhteen. Näiden suhteen taas Royal Albert Hall tarjosi varsin kiinnostavia mahdollisuuksia, jotka Gardiner hyödynsi oivallisesti. Samoin esintyjien harkitut vähäeleiset liikkeet orkesterilavalla vahvistivat draaman tuntua hienovaraisen kekseliäästi.

Kaikkiaan ilta oli erinomainen osoitus Gardinerin ja hänen muusikkojensa verrattomasta Berlioz-osaamisesta. Tämän illan jälkeen odotukset kohdistuvatkin Gardinerin Proms-syklin huipentumaan Berlioz-juhlavuonna 2019, jolloin vuorossa on Benvenuto Cellini -oopperan konserttiestys.

— Jari Kallio

Hector Berlioz: La damnation de Faust

Orchestre Révolutionnaire et Romantique
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari

Monteverdi-kuoro
National Youth Choir of Scotland
Trinity Boys Choir

Michael Spyres (Faust)
Ann Hallenberg (Marguerite)
Laurent Naouri (Méphistophélès)
Ashley Riches (Brander)

BBC Proms
Royal Albert Hall
Ti 8.8.2017, klo 19.30

Ryöstö Seraljista. Mirella Bunoaica (Konstanze) & Tuomas Katajala (Belmonte). Kuva © Soila Puurtinen, Itä-Savo

W. A. Mozartilla on hyvin monenlaisia oopperoita, joista kukin edustaa säveltäjän erilaisia puolia. Etenkin Don Giovanni tunnetaan dramaattisena teoksena, jossa jännite jatkuu alusta loppuun. Ryöstö Seraljista (Die Entführung aus dem Serail, 1782) edustaa toista tyyppiä, joka ei ole niin dynaaminen, mutta sen sijaan se soljuu kauniisti ja siinä on huumoria. Sitä kuvataan usein valistusoopperaksi, jossa ihmiset heittävät syrjään alkukantaiset viettinsä ymmärtäessään jalommat tunteensa.

Näin oli myös Savonlinnan oopperajuhlilla, jossa esitettiin Katariina Lahden perinteelle uskollinen uutuusohjaus. Oopperassa sankari, Belmonte (Tuomas Katajala), lähtee pelastamaan kaunista Konstanzea (Mirella Bunoaica) turkkilaisesta palatsista, seraljista, jossa tätä pitää vankina oikeudentuntoinen, mutta valtansa tunteva Pašša Selim (puheroolissa Sebastian Wirnitzer). Vaikka ovenvartija Osmin (Jyrki Korhonen) yrittää parhaansa, pelastuvat päähenkilöt ja kaksi muuta Paššan jalomielisyyden ansiosta. Lahden ohjaus korosti sitä, kuinka hyvyys ei katso etnistä taustaa, ja että kuinka jalous on järkevää.

Oopperan monisävyiset päähenkilöt ovat ehkä hieman säyseitä. Esimerkiksi matkalaukkua vetävä Belmonte ei uhraa mukavuuttaan ollessaan sankarillinen. Osminin pahuus on lievästi naurettavaa. Lahti värittää rauhallisesti etenevää tarinaa hienovireisellä huumorilla sekä ihmistuntemuksella, jonka luotaamiseen myös teos kannustaa.

Nykykuulijoita saattaa kuitenkin mietityttää musiikin ja tarinan tietynlainen staattisuus, jota korostaa itseään toistavat da capo -aariat. Väitän, että oopperassa on arvoja, jotka ovat monelle nykykuulijalle tuntemattomia, mutta joiden tiedostaminen rikastuttaa sen ja muun aikakauden taiteen ymmärtämistä.

Ymmärtääkseen 1700-luvun lopun valistusaatetta on nykyaikaisen ihmisen hylättävä tieteen edistysaskeleet viimeisen kahdensadan vuoden aikana ja yritettävä tarkkailla maailmaa 1700-luvun ihmisen silmin. Luonnontiede, joka tietyllä tapaa vielä edusti kiellettyä hedelmää feodaalisessa Euroopassa, tuotti yhä vakuuttavampia tuloksia, ja se täytti mielet suurella edistysuskolla.

Valistuksen ajan filosofit olivat taipuvaisia uskomaan, että samaan tapaan kuin Newtonin taivaiden mekaniikkaa, myös yhteiskuntajärjestystä määräsivät  selvät luonnolliset lait. Monet uskoivat, että käyttämällä selkeää järkeä (lat. ratio, vrt. rationaalisuus) oli mahdollista löytää ihanteellinen tasapaino ihmisten välille, jossa huolet kaikkoavat ja ihmisen turmelus katoaa. Ihanteellinen yhteiskunta oli kuin mehiläispesä, jonka jokainen jäsen tuotti oman panoksensa yhteiskunnan hyödyksi sulassa sovussa.

Mozartin musiikki yhteiskunnallinen ja musiikillinen ihanne tässä oopperassa voi avautua tästä näkökohdasta käsin näin uudella tavalla  –  sitä voi tulkita ilmauksena maailmankaikkeuden harmoniasta ja ihmistä velvoittavasta moraalisesta lainvoimaisuudesta. Lopun suuressa anteeksipyynnössä jalomielinen Pašša Selim antaa anteeksi Konstanzen ryöstäjille, ja Belmonte saa säilyttää kunniansa ja puhtoisuutensa. Osminin ”keskiaikainen” suhtautuminen naissukupuoleen sekä ruumiillisiin rangaistuksiin osoitetaan naurettavaksi ja menneisyyteen kuuluvaksi. Konstanzen siveys taas on esimerkillistä:

Martern aller Arten
Mögen meiner warten,
ich verlache Qual und Pein.
Nichts soll mich erschüttern,
Nur dann würd’ ich zittern,
Wenn ich untreu könnte seyn.

Kaikenlaiset kidutukset
voivat minua odottaa,
nauran kivulle ja tuskalle.
Mikään ei voi minua järkyttää.
Ainoastaan silloin tutisisin
jos uskoton voida oisin.

 (Libretto Bretzner & Stephanie, käännös kirjoittajan)

Hieman proosallisempi tulkinta Konstanzen uskollisuudesta tosin voisi olla Mozartin omasta elämästä: ehkä tämä on nähtävä kehotuksena hänen omalle vaimolleen Constanzelle, jonka kanssa hän meni samana vuonna naimisiin!

Ryöstö seraljista oli omana aikanaan suuri menestys. Sen sanoma järjen voitosta vetosi tuon ajan ihmisiin. Goethe piti oopperaa ennenkuulumattomana. Oopperan maailmankuva sopi päinvastoin kuin Don Giovannin tapauksessa myös hyvin vallanpitäjille, jotka pelkäsivät yhteiskuntarauhan järkkymistä.

Savonlinnassa oopperaesitys oli myös menestyksekäs. Bunoaican ensimmäinen esiintyminen Konstanzena sujui hienosti. Katajala Belmontena suoriutui ihailtavan varmasti. Erikoismaininnan haluaisin antaa Mark Väisäsen lavastukselle, jota käytettiin hyvin kekseliäästi. Taivaalla loimottava punainen kuu oli upea. Erityinen lisä oli myös oopperan puheosuuksissa käytetty taustanauha, joka toi hieman uhkaavaa sävyä korostamaan ryöstöyrityksen rohkeutta. Se oli onneksi hyvin hienovarainen, ja sopi ohjaukseen aivan hyvin. Myös alussa käytetyt hevosasut riemastuttivat, olisipa niitä käytetty uudestaan!

— Mikko Metsälampi

14.7.2017 Savonlinnan oopperajuhlat