Category Archives: Konsertit

Izumi Tateno.

Helsingin konservatorion sali Ruoholahdessa täyttyi yleisöstä, joka saapui seuraamaan Izumi Tatenon 80-vuotisjuhlakonserttia sunnuntaina 24.9. klo 15. Aurinkokin tuli vihdoin esiin kuin sen uskomattoman élan vitalin houkuttelemana, joka pianistimestarista säteili. Mutta aihetta oli myös jubileerata 20-vuotiasta La Tempesta -orkesteria, jota johti yksi näitä nuoria kapellimestarilupauksiamme ja jo -tähtiämme Eero Lehtimäki. Orkesteria tarvittiinkin, sillä tällä kertaa Tateno esitti kaksi hänelle kirjoitettua pianokonserttoa: japanilaisen Kochiro Mitsunagan (s. 1966) teoksen Concert Fontaine (nimi viittasi Izumiin, joka tarkoittaa japaniksi lähdettä) sekä argentiinalaisen Pablo Escanden (s. 1971) opuksen Antipodas – Fantasia concertante. Tuntui kuin pianistimme olisi vain entisestään voimistunut eikä keskittyminen vain vasempaan käteen vaikuttanut mitenkään näiden teosten sointikuvaa supistavasti. Päinvastoin Mitsunagan konserton alun kohtalokkaat raskaat basson soinnut, jotka viittasivat ilmeisesti säveltäjän kotikaupungin tuhoisaan maanjäristykseen 2016, soivat täydessä fortissimossa dramaattisen painokkaasti. Sinänsä Mitsunagan teosta tullaan varmasti esittämään; se on soivaa, Raveliin usein viittaavaa tekstuuria, joka lavenee leveäksi jousien cantilenaksi, syvään hengittäväksi melodisuudeksi, ’melokseksi’ kuten sanotaan. Sointikuva saattaa olla hetkittäin tunteelliseen elokuvamusiikkiin assosioiva, mutta samalla siinä on hienostunutta Sinnlichkeitia, eikä mikään viittaa siihen, että tämä olisi erityisesti japanilaisen säveltämää musiikkia. Tateno pystyy toteuttamaan laajoja legatokaaria ja silloittamaan musiikin hyppyjä sävelavaruudessa. Teos sopi taiteilijalle aivan erinomaisesti.

Illan toinen konsertto taas heti paljasti, että ollaan latinalaisessa Amerikassa. Ei voinut olla ajattelematta Ginasteraa, Chavezia tai Villa-Lobosia. Perkussiiviset rytmikuviot huipensivast teoksen, mutta juuri kun sen luuli päättyneeksi, se jatkuikin ja siirtyi tango-sitaatteihin. Niitä ei oikeastaan olisi lainkaan tarvittu, sillä teos oli jo tehnyt vaikutuksensa absoluuttisilla elementeillään. Tatenon tulkinta teoksesta oli intensiivinen loppuun saakka. Hän on kuin kotonaan myös tässä maanosassa, onhan hän mm. levyttänyt brasilialaisen Ernesto Nazarethin tangoja, jotka eivät ole mitään helppoja kappaleita, eivätkä missään tapauksessa kuin huononnettua Albenizia, kuten Tawaststjerna (vanhempi) niitä kerran luonnehti.

Mitä kaikkea tuleekaan muistoina mieleen, kun Tateno astuu lavalla. Pitkä ura Suomessa ja suomalaisen musiikin hyväksi; mutta kotimaan kutsu on vahva ja näin Izumi on nyt palannut synnyinseuduilleen ja asuu enimmäkseen Tokiossa. Ilman häntä suomalainen pianismi olisi kyllä ollut paljon köyhempi. Ei kenelläkään ollut tässä maassa sellaista tekniikkaa kun hänellä, kun hän tuli tänne 1960-luvulla.

La Tempesta orkesterin konserttimestari on puolestaan Izumin poika Janne Tateno ja orkesteri onkin kaiketi voimakkaan japanilaishenkinen ja japanilaisten yritysten ja privaattien henkilöiden sponsoroima. Se soi erittäin täyteläisesti Ottorino Respighin Antiche danze ed arie per liuto sarjassa nro 3. Johtajana nuori Eero Lehtimäki karttoi kaikkea turhaa elehtimistä, hän keskittyi olennaiseen kuten joku Richard Strauss. Mutta tarvittaessa hän oli myös napakan rytminen, kuten Pehr Henrik Nordgerinin Pelimannisarjassa, joka huipentui hyvin bartókmaiseen tanssihurmioon.

Harvasta konsertista poistui niin hyvällä mielellä kuin tästä kaksinkertaisesta juhlahetkestä. Tateno on esimerkki sammumattomasta energiasta ja uskosta taiteeseen – ja hänen tapauksessaan myös pianismiin. Hiljattain olimme juhlineet hänen 77-vuotispäiväänsä, mikä on japanilaisessa kulttuurissa kuulemma jotain aivan erityistä. Mutta tuntui kuin hän siitä olisi vain kasvanut ja noussut uusille tasoille ja korkeampiin sfääreihin. Mitä saammekaan kuulla kun hän täyttää 90 vuotta!

— Eero Tarasti

Izumi Tateno 80 vuotta
Helsingin konservatorio
Sunnuntai 24.9. klo 15

Sir Simon Rattle, Bryan Hymel (Faust) ja Christopher Purves (Méphistophélés) Barbicanissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio.

Lontoon sinfoniaorkesteri jatkoi kautensa avajaisjuhlaa uuden musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa sunnuntaina Lontoon Barbicaissa. Illan konsertissa oli tarjolla todellinen musiikillinen seikkailu, Hector Berliozin draamallinen legenda La damnation de Faust, op. 24 (1845-46).

Länsimaisen kulttuurin hengen kiteytymänä Faust-legenda ja erityisesti Goethen sille vuosina 1788-1825 antama muoto ovat olleet inspiraation lähde vaikuttavalle joukolle säveltäjiä, joiden luomistyön kautta olemme saaneet rikkaan soivan Faust-tradition.

Berlioz innostui tietenkin tästä monikerroksisesta maailmasta välittömästi luettuaan Goethen Faustin ensimmäisen osan ranskankielisen käännöksen. Vajaan vuoden kuluttua tästä säveltäjän ensimmäinen tutkielma Huit scènes de Faust (1828) sai muotonsa.

Vaikka Berlioz painatti Faust-kohtaustensa partituurin omakustanteisesti, jäi tämä varhaisteos kuitenkin pöytälaatikkosävellykseksi. Seitsemäntoista vuotta ehti kulua ennen kuin Berlioz tarttui aiheeseen uudelleen. Tällöin intensiivisen sävellysprosessin tuloksena syntyi yksi säveltäjän mestariteoksista, La damnation de Faust.

Berlioz otti karnevalistisen riemastuttavasti vapauksia Faustin sävellystyössään niin musiikillisen muodon kuin tekstinkin suhteen. Kuten tunnettua, kokonaisuutena La damnation de Faust eroaa loppujen lopuksi huomattavasti Goethen näkemyksestä.

Berlioz yhdistelee oopperan ja oratorion elementtejä luoden kokonaisuuden, jonka olemusta on vaikea kategorisoida. Tämä problematiikka on kuitenkin kerrassaan toissijaista. Olennaista on se, kuinka läpikotaisin ravistelevan vaikutuksen Berliozin musiikki synnyttää kuulijassaan. Kaikessa moni-ilmeisyydessään La damnation de Faust muodostaa mukaansatempaavan ja johdonmukaisen kokonaisuuden, joka toimii parhaiten nimenomaan konserttiesityksenä.

Kuulijansa Berlioz lumoaa toinen toistaan herkullisimmilla numeroilla. Ensimmäisessä osassa tapaamme Unkarin maaseudulle eristyksiin vetäytyneen Faustin, joka pohtii elämästä vieraantuneisuuttaan niin karkeloivien maalaisten kuin uljaan sotajoukonkin kohdatessaan.

Partituurinsa esipuheessa Berlioz tunnustaa valinneensa Goethen tekstistä poikkeavan tapahtumapaikan yksinomaan voidakseen käyttää unkarilaisia aineksia musiikissaan. Ensimmäisen osan päättääkin yksi säveltäjän suurimmista hiteistä, Unkarilainen marssi.

Toisessa osassa Faust riutuu pohjoissaksalaisessa työhuoneessaan hautoen itsemurhaa. Nämä itsetuhoiset ajatukset kutsuvat paikalle Méphistophélésin, joka houkuttelee Faustin tutustumaan vielä maallisiin iloihin.

Massiivinen orkestericresendo ja kuoron vyöryvä purkaus johdattavat kuulijan Auerbachin kellariin, leipzigilaiseen tavernaan, jonka useamman promillen huuruja Berlioz kuvaa mitä värikkäämmin. Kohtauksen huipentuma on juomareiden rienaava, näennäisen improvisatorinen amenfuuga.

Tavernan ilot eivät Faustia liikuta, mutta nukkuessaan päätään selväksi hän saa näyn Margueritesta. Päähänpinttymä rakkauden ajatuksesta tuo toisen osan päätökseensä.

Kolmannessa osassa tapaamme vihdoin Margueriten. Faust kohtaa unen kuvajaisensa ja parin rakkaus saa muotonsa. Kuitenkin siinä missä Marguerite tuntee aitoa rakkautta, Faust on ehkä ennemmin viehtynyt omaan rakkauden kokemukseensa. Lopulta Marguerite jääkin yksin odottamaan vastakaikua rakkaudelleen.

Viimeisessä osassa Faust on palannut yksinäisyyteensä, mutta nyt rauhan saaneena. Hänen meditaationsa, Nature immense, on yksi La damnation de Faustin hienoimpia numeroita.

Pitkään ei Faust kuitenkaan ehdi nauttia mielenrauhastaan, sillä Méphistophélés saapuu kertomaan Margueriten joutuneen tyrmään ja olevan kuolemanvaarassa. Margueriten äidilleen juottama unilääke, joka oli mahdollistanut rakastavaisten salaiset tapaamiset, on toiminut liiankin hyvin tuudittaen äidin ikuiseen uneen.

Méphistophélés tarjoaa järkyttyneelle Faustille mahdollisuuden vapauttaa Marguerite kuolemansellistään. Vastapalvelukseksi hän saa aavemaisen konginkumahduksen säestämänä Faustin allekirjoituksen vanhaan pergamenttin. Tietämättömän Faustin sielunkaupat on näin tehty.

Alkaa hurja ratsastus yhä luonnottomammiksi käyvissä maisemissa. Matka ei vie Marqueriten luo vaan Helvetin porteille. Orkesterissa ja kuorossa puhkeavaa täysi myrsky, Pandaemonium, jonka riettaalle kauhulle vetää vertoja kenties ainoastaan Ligetin Requiem.

Faustin joutuessa ikuiseen kadotukseen Margueriten sielu vastaanotetaan taivaaseen helkähtelevien harppujen ja kuorojen autuudessa. Hellästi häikäisevä kirkastus ympäröi kuulijan päättäen teoksen.

Sir Simon Rattle on lyömätön kapellimestari ranskalaisen musiikin parissa. Berliozinsa hän tuntee tietenkin viimeistä yksityiskohtaa myöden. Sunnuntai-illan huumaavan hieno La damnation de Faust oli mitä vaikuttavin näyte tästä syvällisestä ymmärryksestä. Tämä huikea matka Berliozin ainutlaatuiseen maailmaan piirtyi muistoihin pysyvästi.

Bryan Hymel (Faust) ja Karen Cargill (Marquerit). Kuva Jari Kallio.

Harvoin saa kuulla yhtä vaikuttavaa tulkintaa Faustista kuin Bryan Hymelin sunnuntai-illalla tarjoama ilahduttavan kokonaisvaltainen ja läpikotaisen musikaalinen näkemys. Karen Cargill puolestaan teki ensimmäisen Margueritensa juuri sillä perinpohjaisella ymmärryksellä ja ammattitaidolla, jonka hän onnistuu aina tuomaan projektiin kuin projektiin.

Sairastuneen Gerald Finleyn tilalle Méphistophélésin rooliin erittäin lyhyellä varoitusajalla hypännyt Christopher Purves teki niin ikään hyvän roolityön sekä vokaalisesti että dramaturgisesti juuri sopivan hienovireistä ironiaa ja pahaenteisyyttä huolellisin elein viljellen.

Gábor Bretz (Brander) ja Cheistopher Purves (Méphistophélés). Kuva Jari Kallio.

Gábor Bretz oli oivallinen Brander, jonka mainion kapakkalaulun haasteet, ripeätempoiset synkopoidut rytmit, hän selvitti kerrassaan hienosti.

Simon Halseyn läpikotaisella ammattitaidolla valmentama Lontoon sinfoniakuoro lauloi mitä upeimmin kautta illan. Sen verrattomat laulajat taipuivat vaivatta monilukuisiin vaativiin rooleihinsa niin ilakoivasta maaseudun väestä juoppokuoroksi kuin kauhua kylvävistä demoneista koskettavankauniiksi taivaallisiksi kuoroiksikin.

La damnation de Faustin päättävässä Margueriten kirkastuksessa James Dayn valmentamat lapsikuorot lauloivat niin sydäntäliikuttavan koskettavasti, että silmiään saivat pyyhkiä niin yleisö kuin muusikotkin.

LSO on tietenkin mitä oivallisin Berlioz-orkesteri, jonka osaamisen pitkää traditiota on jalostanut vuosikymmenten varrella erityisesti Sir Colin Davis, joka esitti pitkän yhteistyönsä varrella orkesterin kanssa säveltäjän lähestulkoon koko tuotannon.

Niinpä orkesterin työskentelyä Berliozin moni-ilmeisen partituurin parissa saattoikin seurata mitä syvimmällä nautinnolla. Orkesterin innostus ja osaaminen olivat läsnä joka tahdissa vaikuttavista soolo-osuuksista täydelliseen ensembletyöskentelyyn.

Tämä ilta oli yksi parhaista.

— Jari Kallio

Hector Berlioz: La damnation de Faust, op. 24, Hol. 111

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Bryan Hymel (Faust)
Karen Cargill (Marguerite)
Christopher Purves (Méphistophélés)
Gábor Bretz (Brander)

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Tiffin Boys Choir
Tiffin Girls’ Choir
Tiffin Children’s Choir
James Day, kuorojen valmennus

Barbican Centre, Lontoo
Su 17.09.2017, klo 18.00

Oliver Knussen ja BCMG:n oivalliset muusikot Lontoon Milton Courtissa lauantaina. Kuva Jari Kallio.

Osana Sir Simon Rattlen kauden avausta Lontoon sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana Barbicanin naapurissa Milton Courtissa kuullaan tämän ja ensi viikon aikana neljän brittiläisen säveltäjän, Oliver Knussenin, Helen Grimen, Thomas Adèsin ja Sir Harrison Birtwistlen suunnittelema konserttisarja, jossa aikamme musiikkia rinnastetaan sukulaisteoksiin 1900-luvulta myöhäiskeskiajalle.

Ensimmäisen illan ohjelmasta vastasivat kolmekymmentävuotisjuhliaan viettävä Birmingham Contemporary Music Group (BCMG) yhdessä kapellimestarinsa Oliver Knussenin kanssa.

Knussen tunnetaan säveltäjänä, kapellimestarina ja pedagogina, jonka syvä ja laaja aikamme musiikin ja sen juurien ymmärrys tekevät hänestä yhden oivallisimmista kapellimestareista 1900-luvun teosten ja uuden musiikin parissa. Niinpä illan konsertin odotukset saattoi virittää aivan erityisen korkealle, varsinkin kun Knussenin partnerina oli BCMG:n kaltainen huippuosaava soittajisto.

Illan käynnisti Patrick Brennanin hieno Polly Roe (2014). Harrison Birtwistlelle tämän 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi omistettu teos käyttää sekä samankaltaista instrumentaatiota kuin Birtwistlen varhainen klassikko Tragoedia (1965) että joitakin vanhemman kollegan soittimellisia eleitä.

Brennanin teos ei kuitenkaan ole Birtwistle-parafraasi, vaan se kehittyy hyvin omintakeiseen suuntaan kulkien neljässä minuutissa hyvin moninaisten soivien tilojen läpi BCMG soittajien varmassa otteessa.

”Kun kantaesitimme tämän kappaleen Royal College of Musicissa pari vuotta sitten, naapurissa aloitettiin ilotulitus juuri samaan aikaan. Se peitti alleen musiikin monet hienot yksityiskohdat, joten soitimme sen silloin heti perään uudestaan. Nyt soitamme sen uudestaan ihan vain siksi, että minä pidän tästä kappaleesta”, Knussen totesi aplodien jälkeen yleisölle.

Juuri näin uuden, yleisölle tuntemattoman musiikin kanssa onkin mielekästä toimia. Näin kuulijalle avautuu mahdollisuus tarttua uuteen perusteellisemmin. Tästä voisi tulla vähän yleisempikin käytäntö.

Seuraavaksi saatiin kuulla Igor Stravinskyn kaksi lyhyttä laulusarjaa sopraanolle ja soitinyhtyeelle. Kaksi laulua Balmontin teksteihin (1911, sov. 1954) ja Kolme laulua japanilaisiin teksteihin (1912-13) ovat yhtäältä inspiroivia esimerkkejä Stravinskyn omaleimaisesta vokaalityylisä ja toisaalta kiinnostavia rinnakkaisteoksia Petrushkalle ja Kevätuhrille.

Kolmessa laulussa japanilaisiin teksteihin on myös aistittavissa Stravinskyn tuolloin Berliinissä kuuleman Schönbergin Pierrot Lunairen (1912) vaikutusta varsinkin soitinyhtyeen kokoonpanossa ja tekstuureissa.

Sopraano Claire Booth oli mitä oivallisin tulkitsija näille omintakeisille lauluille, joita saa kuulla niin kovin harvoin. Knussen ja BCMG:n muusikot tekivät tarkkaa työtä säestäjinä

Birtwistlen Silbury Air (1977) viidentoista soittajan kamariyhtyeelle on yksi säveltäjänsä tunnetuimpia ja hienoimpia teoksia. Sen perustana ovat hienovaraiset päällekkäiset pulssit, joiden varaan erityisesti puhaltimet punovat ristikkäisiä verkostojaan kuin soivaksi labyrintiksi, joka pinnalta kuulija voi poimia nautittavia hoketustyyppisiä kulkuja, rikkaita sointivärien kirjoja ja lyömäsoitinten aina yhtä vaikuttavia repliikkejä.

Knussen ja BCMG hallitsivat Silbury Airin partituurin rytmiikan ja artikulaation haasteet suvereenisti. Musiikin viisitoistaminuuttinen kokonaisuus rakentui kirkkaan johdonmukaisesti. Tämä oli syvä ilo.

Väliajan jälkeen saatiin kuulla ensimmäistä kertaa Lontoossa viime kesän Aldeburghin musiikkijuhlilla kantaesitetty Knussenin O Hototogisu (2017) huilulle, sopraanolle ja kamariyhtyeelle. Kahdeksanminuuttisen haikuihin perustuvan teoksen on määrä olla osa laajempaa valmisteilla olevaa kaksoiskonserttoa huilulle ja sopraanolle.

Säveltäjänä Knussen on myöhäisen Stravinskyn tai Anton Webernin tavoin tiivistetyn ilmaisun mestari. Hänellä on oivallinen kyky ilmaista pienin musiikillisin elein, hienovaraisin harmonisin liikkein ja tarkoin harkitun orkesteaation kautta kokonaisia maailmoja muutamassa minuutissa. Nämä ominaisuudet ovat kuin luotu ilmentämään haikujen maailmaa. O Hototogisu onkin Knussenia parhaimmillaan.

O Hototogisun lyhyet ensemblerepliikit sekä huilun ja sopraanon vuoropuhelu  olivat nautinnollista kuultavaa. Claire Booth oli sopraano-osuuden parissa mitä oivallisin ja huilisti Marie-Christine Zupancicia kuunteli riemulla. BCMG oli säveltäjän johdolla täydellinen partneri näille verrattomille solisteille.

”Näin paljon väkeä lavalla ja näin lyhyt kappale, joten eiköhän soiteta se vielä uudestaan. Tämä on tietenkin puhdasta egoismia”, Knussen totesi yleisön innokkaiden aplodien päätteeksi. Tämä oli jälleen erittäin tervetullut yllätys, sillä O Hototogisun kaltaisessa teoksessa  riittää moninkertaisesti enemmän löydettävää kuin mitä yhdellä kuulemalla pystyy hahmottamaan.

Illan päätöksenä saatiin pitää hauskaa Stravinskyn hulvattoman Renardin (1915-16) parissa. Tämä venäläisen kansanperinteen innoittama tarina kukosta, ketusta, kissasta ja vuohesta innoitti Stravinskyä värikkääseen neljän laulusolistin ja soitinyhtyeen tarinankerrontaan, joka on yksi säveltäjänsä mainioimpia teoksia.

Kahden tenorin ja kahden basson ohella keskeinen sija on cimbalomilla, jonka sointiin Stravinsky oli mieltynyt kuullessaan sitä kahviloissa. Instrumenttivalinta osuukin hyvin yhteen kansanomaisen tekstin olemuksen kanssa.

Renard sai BCMG:ltä, RSVP Voices -lauluyhtyeeltä ja Knussenilta niin hulvattoman hienon toteutuksen, että tämän elämyksen pariin palaa mielessään innolla varmasti useaan kertaan. Hieno avaus kiinnostavalle konserttisarjalle.

— Jari Kallio

Birmingham Contemporary Music Group
Oliver Knussen, kapellimestari

Claire Booth, sopraano
Marie-Christine Zupancic, huilu
RSVP Voices

Patrick Brennan: Polly Roe
Igor Stravinsky: Kaksi laulua Balmontin teksteihin
Igor Stravinsky: Kolme laulua japanilaisiin teksteihin
Sir Harrison Birtwistle: Silbury Air
Oliver Knussen: O Hototogisu
Igor Stravinsky: Renard

Milton Court Concert Hall, Lontoo
La 16.9. klo 19.30

Sir Simon Rattlen kotiinpaluuta juhlittiin LSO:n konsertissa torstaina

On kaiketi sanomattakin selvää, että Sir Simon Rattlen ensimmäinen konsertti Lontoon sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana on ollut yksi alkavan konserttikauden odotetuimpia tapauksia. Niinpä tunnelma torstai-illan LSO:n syyskauden avauksessa Barbicanissa olikin aivan erityisen innostuksen täyttämä.

Uuden taiteellisen yhteistyön alkuun lähdettiinkin erittäin inspiroivalla ohjelmistolla, sukelluksella aikamme brittiläisen musiikin maailmaan.

Konsertin avauksena kuultiin Helen Grimen (s. 1981) Fanfaresin kantaesitys. Rattlen ja orkesterin tilausteos on osa laajempaa sävellyskokonaisuutta, joka saadaan kuulla ensimmäisen kerran LSO:n konsertissa ensi huhtikuussa.

Nimestään huolimatta Fanfares on itse asiassa konserttialkusoitto, jossa fanfaarityyppisistä aiheista rakentuu kuuden minuutin orkesterifantasia. Ilakoiva rytminen pulssi ja soitinryhmästä toiseen peilautuvat, kiehtovissa harmonisissa väreissä hehkuvat fanfaariaiheet hallitsevat musiikin ensimmäistä taitetta, joka liudentuu teoksen keskivaiheen staattisempiin sointimaisemiin.

Alun pulppuavana soiva virta soljuu jälleen Fanfaresin viimeisessä taitteessa, joka tuntuu matkustavan johonkin aivan uudenlaiseen maailmaan, jonka välähdyksenomaisiin näkyihin teos päättyy.

LSO:n riemastuttava energia, soinnin kirkkaus ja erinomainen rytminen tarkkuus pääsivät hienosti oikeuksiinsa tässä jännittävässä avausteoksessa, jonka kasvua lopulliseen muotoonsa on ilo odottaa.

Tuntuu uskomattomalta, että kaksi kokonaista vuosikymmentä on vierähtänyt siitä, kun Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri kantaesittivät Thomas Adèsilta (s. 1971) tilaamansa orkesteriteoksen Asyla (1997). Sittemmin Asylasta on tullut nykymusiikin klassikko, jonka hämmästyttävän kekseliäs harmonioiden, rytmien ja tekstuurien virtuositeetti hakee vertaistaan löytäen sen korkeintaan Stravinskyn Kevätuhrin vallankumouksellisuudesta.

Neliosaisen Asylan taustalta voi hahmottaa etäisesti omanlaisensa sinfonisen kehyksen, mutta kaikki muu Adèsin teoksessa on kuin karnevalistista erityyppisten musiikillisten ideoiden lomittumista törmäyksineen ja yllättävine transformaatioineen. Tämän suurelle orkesterille kirjoitetun teoksen tekstuuria läpäisee kuitenkin syvän kamarimusiikillinen lähestymistapa, jossa orkesteria käsitellään joukkona virtuoosisia solisteja.

Kevätuhrin tavoin Adès luo uusia sointeja niin soitinryhmiä ennakkoluulottomasti yhdistelemällä kuin hyödyntämällä eri instrumenttien rekisterien vähemmän tutkittuja äärilaitoja. Asylan orkesterissa kuudella lyömäsoittajalla on erityisen tärkeä rooli. Käytössä on yli kolmekymmentä instrumenttia kaikista mahdollisista rummuista vesikongeihin ja neljäsosasävelaskelharmonioita hyödyntäviin pianoihin.

Rattle tuntee tämän teoksen paremmin kuin kenties kukaan muu säveltäjää itseään lukuun ottamatta. Niinpä olikin suunnaton riemu seurata LSO:n heittäytymistä Asylan maailmaan Sir Simonin luotsaamana.

Ensimmäisen osan aavistelevat kurkistukset lyömäsoitinten tutkimattomiin sointimaailmoihin sekä vaskien terävät tihentymät soivat kerrassaan lumoavasti. Toisen osan basso-oboen ja kontrabassoklarinetin soolot sekä jousien huikeaa keskittymistä vaativat divisi-jaksot puolestaan piirtyivät tarkasti ja syvän musikaalisesti.

Ecstacio-osa, tuo sinfoniseen asuun puettu surrealistinen kokoelma viime vuosisadan tanssimusiikin karaktereja aina varhaisesta jazzista yhdeksänkymmentäluvun klubimusiikkin saakka, kasvoi ravistelevan intensiteettiseksi sointihuumaksi, jonka pelottavan kiehtova lumouksen vei kuulijan vastustamattomasti mukanaan.

Asylan vaikuttavassa viimeisessä osassa tragedian tuntu ja lohduttava autius kietoutuvat koskettavasti yhteen. LSO ja Rattle maalasivat tämän häilyvän maiseman mitä hienoimmin  tehden Asylasta unohtumattoman elämyksen.

Unohtumaton oli myös Sir Harrison Birtwistlen (s. 1934) Viulukonsertto (2009-10), jonka solistina kuultiin verratonta Christian Tetzlaffia, jolle säveltäjä alun perin kirjoitti Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman teoksensa.

Birtwistle on kuvannut konserttoaan instrumenttien dialogiksi, jossa solistin ja orkesterin soitinryhmien vuorovaikutus on hyvin monitahoista. Konkreettisimmin tämä ilmenee konserton duettojaksoissa, joissa sooloviulu saa partnerikseen vuoroin sellon, huilun, pikkolon, oboen ja fagotin.

Konserton hämmästyttävimpiä piirteitä on se pistämätön orkestraalisen ajattelun taito, jonka avulla Birtwistle kuljettaa solistiaan suuren orkesterin soinnin lomassa niin, että viulun linja erottuu aina kuulaasti jopa lyömäsoittimen ja bassotuuban voimallisten repliikkien keskeltä.

Puolituntinen yksiosainen konsertto sisältää Adèsin Asylan tavoin mitä moninaisinta sävelmateriaalia, joka kuitenkin nivoutuu yhteen sellaisella vastaansanomattomalla johdonmukaisuudella, jossa yksikään nuotti ei voisi olla toisin. Niin ikään Asylan tavoin Birtwistlen konsertto tuntuu sisältävän tragedian aineksia alati häilyen rauhattomissa ulottuvuuksissa, joista musiikki etsii kuitenkin peräänantamattomasti vapautusta sen ehkä lopuksi löytäen.

Viulukonserton mitä haastavin soolo-osuus soi Tetzlaffin käsissä läpikotaisen varmasti ja vaikuttavasti. LSO:n solistin elivät hänen mukanaan erinomaisesti ja Rattle balansoi orkesterin esimerkillisellä tarkkuudella. Tinkimätön säveltäjäkin oli kuulemaansa silminnähden tyytyväinen käydessään lavalla kiittämässä muusikoita.

Väliajan jälkeen kuultiin todellinen harvinaisuus, Oliver Knussenin (s. 1952) kolmas sinfonia (1973-79). Tämä myöhäisen Stravinskyn tapaan äärimmäisen tiivisti konstruoitu, viisitoistaminuuttinen mestariteos oli monella tapaa merkittävä ohjelmistovalinta.

Konserttiohjelmissa on toki suhteellisen tavallista kuulla uusia teoksia kantaohjelmiston rinnalla, mutta väliinputoajaksi jäävät helposti ne menneisyyden lähivuosikymmenten teokset, jotka eivät enää profiloidu ”uusiksi”, mutta eivät toisaalta ole vielä klassikkoikäisiäkään. Näin ollen olikin erityisen riemastuttavaa saada kuulla tämä hieno sinfonia LSO:n avausillan ohjelmassa.

Sinfonia jakautuu kolmeen päätaitteeseen, jotka soitetaan saumattomasti yhteen. Sävellysprosessi oli Knussenille tyypilliseen tapaan pitkä, sinfonia syntyi kahdessa luovassa vaiheessa vuosina 1973 ja 1979.

Kamarimusiikillinen ajattelu läpäisee myös Knussenin sinfonian. Orkesteria kuullaan enimmäkseen sektioittain ikään kuin monina pieninä yhtyeinä, jotka vain hetkittäin tiivistyvät koko orkesterin kudokseksi. Tämä luokin erityisen dramaturgian musiikkiin, joka seikkailee mitä moninaisimmissa sointimaailmoissa, sävyissä ja tunnelmissa.

Jälleen oli merkillepantavaa, kuinka LSO pystyi illan aikana mukautumaan idiomaattisesti niin perin juurin erilaisiin soivan ilmaisun muotoihin. Niinpä myös Knussenin kolmas sinfonia soi verrattoman raikkaasti juhlistaen säveltäjänsä musiikillista keksintää ilolla.

Illan päätöksenä kuultiin klassikko, Sir Edward Elgarin (1857-1934) Enigma-muunnelmat, op. 36 (1898-99). Tämä vaikuttavasta teemasta ja sen neljästätoista värikkäästä muunnelmasta rakentuva teos merkitsi aikoinaan brittiläisen musiikin läpimurtoa manner-Eurooppaan. Samalla se on tietenkin ollut jo yli vuosisadan ajan mitä suosituin teos kotimaassaan.

Illan muiden teosten Enigma-muunnelmat on kekseliään konstruktion, rikkaiden sävyjen ja värikylläisen orkestraation juhlaa. Sen muunnelmat ovat tunnetusti muotokuvia Elgarin ystäväpiiristä. Nämä sävelmaalaukset ovat kiehtova sekoitus yhtäältä psykologista tarkkasilmäisyyttä ja toisaalta avoimen ohjelmallista kuvailevuutta.

Elgarin muunnelmista voisi kirjoittaa monta monituista sivua, mutta tässä kontekstissa lienee parasta rajoittua vain muutamiin huomioihin. Yksityiskohdista kiinnostuneet löytänevät kuitenkin etsimänsä Christopher Hogwoodin oivallista johdantoesseestä hänen toimittamassaan Enigma-muunnelmien kriittisessä editiossa.

Monille kuulijoille Enigma-muunnelmien kohokohta lienee koskettava Nimrod-muunnelma, mutta partituurin kenties kiehtovin yksityiskohta löytyy salaperäisestä Romanza-variaatiosta, jonka esikuvan identiteetin Elgar jätti arvailujen varaan.

Vaikka yleisesti on uskottu muunnelman kuvaavan lady Mary Lygonia, lienee mahdollista, että höyrylaivan koneääniä imitoiva patarumpujen kumina muunnelman keskivaiheilla liittääkin tämän musiikin Helen Weaveriin, Elgarin nuoruuden kihlattuun, joka lopulta purki kihlauksensa ja matkasi Uuteen Seelantiin. Musiikin kaihoisa sävy ja höyrykoneimitaatio osoittavat yhden esimerkin siitä, kuinka mestarillisesti Elgar yhdisti psykologiaa ja konkretiaa partituurissaan.

Enigma-muunnelmien parissa LSO ja Rattle tekivät jälleen mainiota yhteistyötä tuoden illan hienosti päätökseensä. Samalla saatiin muistutus siitä, kuinka elinvoimainen ja moni-ilmeinen traditio brittiläiseen musiikkiin sisältyy. Vastaavanlaisia oivalluksia saamme varmasti kokea Rattlen ja orkesterin yhteistyön varrella useita.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Christian Tetzlaff, viulu

Helen Grime: Fanfares
Thomas Adès: Asyla
Sir Harrison Birtwistle: Viulukonsertto
Oliver Knussen: Sinfonia nro 3
Sir Edward Elgar: Enigma-muunnelmat

Barbican Centre, Lontoo
To 14.9.2017, klo 19.30

Sir Simon Rattlen viimeinen kausi Berliinin filharmonikoiden ylikapellimestarina käynnistyi perjantaina Philharmoniessa. Kuva © Jari Kallio.

Joseph Haydnin oratorio Luominen (Die Schöpfung, 1786-98) lienee valistuksen ajan oivallisimpia ilmentymiä. Sen monitasoinen soiva universumi katsoo yhtäältä syvälle maailmankaikkeuden ja ihmisyyden ytimeen samalla kun Haydn toisaalta hurmaa kuulijansa lukemattomilla mitä kekseliäimmillä efekteillä.

Välillä oli aika, jolloin absoluuttisen musiikin ihanteista käsin oudoksuttiin Haydnin kaltaisen mestarin riemastuttavan kuvailevaa kerrontaa unohtaen, että myös monet modernismin klassikot Kevätuhrista alkaen rakentuivat niin ikään soivien kuvien kautta.

Nykyisin voimme onneksi jälleen syleillä avoimesti kaikkia niitä hersyviä sävelkuvia, joita niin monet nerokkaat säveltäjät, yhtenä mainioimmista Haydn, herättivät teoksissaan.

Sir Simon Rattle on kiistatta mitä oivaltavin Haydn-kapellimestari, jonka tulkintojen raikkaus ja läpikotainen musikaalisuus tuntuu saavuttavan säveltäjän ilmaisun ytimen kerrassaan ilahduttavasti. Kun ympärillä on vielä joukko huippuosaavia muusikoita, voi illan odotukset virittää erityisen korkealle.

Berliinin filharmonikoilla on tietenkin erinomainen ote Haydniin. Kun perjantai-illan syyskauden avauskonsertissa lavalle nousivat lisäksi oivallinen Rundfunkchor Berlin sekä kolme valloittavaa solistia, ei illan kokoonpanolta olisi enempää voinut enää toivoa.

Tenori Mark Padmore ja baritoni Florian Boesch ovat tietenkin molemmat kokeneita Haydn-osaajia, joiden vokaalista taitoa ja ainutlaatuista kykyä tuoda esiin tekstin rikkaita nyansseja ja värejä voi vain ihailla.

Erinomainen sopraano Elsa Dreisig taas on uusi tuttavuus Haydnin parissa. Alun perin Genia Küchmeierin oli määrä laulaa Berliinin avauksessa, mutta viime hetken sairastumisen vuoksi hän joutui jättäytymään sivuun. Dreisig suostui paikkaajaksi muutaman päivän varoitusajalla ja teki huikean illan ensimmäisessä Luomisesaan.

Yhdessä nämä kolme mitä taitavinta solistia tarjosivatkin niin kerrassaan riemullisen matkan Haydnin vokaali-ilmaisun jännittävään maailmaan, että tätä iltaa voi ilolla muistella pitkän aikaa.

Gottfried van Swietenin värikylläinen libretto pohjautuu enemmän tai vähemmän uskollisesti Thomas Linleyn John Miltonin Paradise Lostin pohjalta muokkaamaan englanninkieliseen originaaliin. Tämän ohella van Swieteniä innosti James Thomsonin  Vuodenajat, josta tuli sittemmin libretistin ja Haydnin seuraavan yhteistyön, samannimisen oratorion, perusta.

Luomisessa kohtaavat mielenkiintoisella tavalla raamatulliset vaikutelmat ja ajan tieteelliset löydökset. Tässä hehkuvassa kosmoksen synnyn kuvauksessa voi samanaikaisesti kokea alkuräjähdyksen jälkeisten kieppuvien kaasupilvien tiivistymisen tähdiksi sekä jumalallisen suunnitelman majesteetillisen toteutumisen.

Kuorolla on merkittävä rooli tämän kosmis-taivaallisen näytelmän huipentumien ilmentäjänä alkaen maailmankaikkeuden pakahduttavasta alkuleimahduksesta kiitollisen kuulaaseen päätösylistykseen saakka. Tässä taidokkaiden fuugien ja säihkyvien sointivärien täyttämässä tehtävässään Gijs Lennaarsin valmentama Rundfunkchor Berlin oli sanalla sanoen loistava. Kuoron sointi oli tarkkaa, puhdasta, kuulasta ja ihastuttavan ilmeikästä kautta illan.

Verrattomia olivat myös Berliinin filharmonikoiden nerokkaat muusikot, joiden Haydn-soitto sekä solisteina että ensemblenä tarjosi yllin kyllin nautintoa koko illaksi. Näitäkin soivia kuvia kantaa ilolla mielessään pitkälle tulevaisuuteen.

Simon Rattlen Haydnissa voi tuntea vahvasti periodimusisoinnin viisautta sekä säveltäjän moni-ilmeisyyden syvällistä ymmärrystä. Juuri näin elävää, värikästä, leikkisää ja syvällistä musiikkia Haydn kirjoitti partituuriinsa.

Illan avauksena saatiin kuulla Georg Friedrich Haasin ein kleines symphonisches Gedichtin kantaesitys. Monissa Haasin teoksissa vallitsee kiehtova staattisuuden ja draaman paradoksi. Musiikilla on taipumus pysähtyneisyyteen mutta samalla se tuntuu kasvavan kuin huomaamatta voimallisiin purkauksiin.

ein kleines symphonisches Gedichtin ligetiläisiä kenttiä pintapuolisesti muistuttavat soivat pilvet ja niistä kohoavat myrskypurkaukset tuntuvat ammentavan jossain määrin samankaltaisesta maailmasta kuin Haydnin kaaoksen kuvaus Luomisen alussa. Haasin teoksen muotoaan etsivä soiva kaikkeus muodosti jännittävän seitsemänminuuttisen mikrokosmoksen, jonka saloihin voisi mielellään sukeltaa useammankin kerran.

Kaikkiaan Sir Simon Rattlen Berliinin päätöskauden avausilta oli riemastuttava osoitus orkesterin ja kapellimestarin pitkän yhteisen taipaleen taiteellisesta kasvuprosessista, jonka hedelmistä on ilo nauttia.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Elsa Dreisig, sopraano
Mark Padmore, tenori
Florian Boesch, baritoni

Rundfunkchor Berlin
Gijs Leenaars, kuoron valmennus

Georg Friedrich Haas: ein kleines symphonisches Gedicht für Wolfgang, kantaesitys
Joseph Haydn: Luominen, Hob. XXI: 2

Philharmonie, Berliini
Pe 25.8. klo 19