Category Archives: Konsertit

András Schiff

Kollegani Márta Grabócz sanoi, että on toivotonta saada lippuja Schiffin konserttiin paria päivää ennen. Kaikki myydään jo netissä loppuun, voi sitten mennä tuntia ennen Filharmonian kassalle odottelemaan peruutuspaikkoja. Mutta aamupäivällä viime viikon perjantaina FNAC:ssä oli lippuja, tosin kalliinpuoleisia. Filharmonia on Pariisin uusi konserttisali, visuaalinen nähtävyys, muistuttaa Bakun Aliev-museota; ettei vain olisi sama arkkitehti. Sali on amfiteatteri ja koko rakennus pyöreä, kuin lentoonlähtevä ufo. Sisätilojen värit musta, valkea, ruskea ja keltainen, kyllä kodikkaita. Akustiikka erinomainen. András Schiffin flyygeli komeili salin keskipisteessä. Ohjelmassa fantasioita Mendelssohnilta (op. 28) ja Brahmsilta (op. 76 ja op. 116). Lisäksi saatiin kuulla Beethovenin sonaatti Fis nr. 24 ja päätöksenä J. S. Bachin englantilainen sarja nr. 6 d-molli.

András Schiff tuo pianistina mieleen ehdottomasti Charles Rosenin. Molemmat ovat erinomaisia klassisessa ohjelmistossa, Schiff on hienostunut 1700-luvun muusikko, Rosen on kyllä dynaamisempi, energisempi ja arvaamattomampi. Schiffin soittoa luonnehtii keskittyneisyys, sisäinen rauha ja soinnin raffinoituneisuus, joskaan ei itseisarvoisena. Rosenilla sointi ei ole keskeinen, vaan musiikin rakenne, hän on älyllisempi, mutta myös dramaattisempi; etenkin vanhoilla päivillään hänen soitossaan oli kiirehtimistä. Molemmat soittivat mielellään Mendelssohnin harvemmin kuultuja teoksia.

Beethovenin Fis-duurisonaatti on lisänimeltään ’Teresalle’, mutta Pariisissa Ecole Normale de Musiquessa Jules Gentil luonnehti sitä sanoilla ’sonate heureuse’, onnellinen sonaatti. Se onkin sävyltään lyyrinen ja schubertiaaninen laulavine lied-tyyppisine teemoineen. Rakenteen kaksiosaisuus on erikoista. Toinen osa Allegro vivace on vaativa; soitin tämän sonaatin Liisa Pohjolalla 2B-kurssillani, ja täytyy myöntää teos on teknisestikin hankala. Schiff sai teoksen syttymään omaan loistoonsa kahden käden vuorottelevissa presto-kuvioissa ja yllättävissä modulaatioissa.

Brahmsin op. 76 oli myös tuttu. Soitin aikanaan Sibelius-Akatemian matineassa siitä fis-mollicapriccion, perehdyttyäni juuri Timo Mikkilän ’kouluun’, ts. puolalaisen Jan Hoffmanin systeemiin. Izumi Tateno kuuli esitykseni ja piti sitä miellyttävänä. Mutta teoksen ongelma on se, että oikeastaan vain sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kiinnostavia, ne ainoastaan profiloituvat omina karaktääreinään. Muissa hahmotus on musiikillisesti epäselvää, ja ne vaipuvat eräänlaiseen akateemiseen sovinnaisuuteen. Siitä ei musiikkina pelasta edes Schiff. Sen sijaan väliajan jälkeen taas tuttua: Capriccio d-molli ja intermezzo a-molli toivat taas mieleen opiskeluajat. Valdemar Hagert sanoi minulle esitykseni jälkeen, että d-mollicapriccion tempon täytyy olla kaksi kertaa nopeampi. Hm. A-molli-intermezzoa soitin sitten Bashkirovin kurssilla Jyväskylässä. Hän totesi, että se soi kauniisti mutta että ranteet on pidettävä korkeammalla. Schiff on tulkinnoissaan aina hillitty, hän ei antaudu romantiikan hurmioon, nietscheläiseen Rauschiin milloinkaan – vaikka se olisikin paikallaan joskus Brahmsissa.

Varsinaiseen elementtiinsä hän astui Bachin englantilaisessa sarjassa d-molli, jota hyvin harvoin kuulee. Tulkinta oli suurenmoinen ja vastasi mielikuvaa autenttisuudesta – eikä autenttisuus koskaan muuta voi ollakaan: se on sitä mitä kuvittelemme Bachin tahtoneen, ei mitään pikkutarkkaa ja museaalista rekonstruktiota. Tämä tulkinta innoitti ostamaan aulasta Schiffin levytyksen koko Das Wohltemperierte Klavierista – ja nyt se ilahduttaa Helsingin pimeinä talvipäivinä autoa ajaessa. Mikä loistava tapa Schiffillä löytää preludien ja fuugien karaktäärit ja mystinen yhteys. Olavi Kauko opetti, että preludien kontakti fuugiin on todella ratkaisematon arvoitus musiikkitieteilijällekin. Ehkä eksistentiaalisemiotiikka voi sen vielä ratkaista!

— Eero Tarasti

SIR ANDRÁS SCHIFF
Mendelssohn, Beethoven, Brahms, Bach

Cité de la musique, Philharmonie de Paris
12.1.2018 klo 20.30

Kuvateksti: Isabelle Faust, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri aamuharjoituksissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Säveltäjien viimeiset teokset ovat yhtenä teemana Sir Simon Rattlen ja Lontoon sinfoniaorkesterin kuluvan konserttikauden ohjelmistossa. Tähän teemaan liittyikin sunnuntai-illan konsertti, jonka kaikki teokset ovat, jos eivät kirjaimellisesti viimeisiä, niin aivan säveltäjiensä viimeisten joukossa. Konsertin ohjelma kuullaan myös orkesterin tänään alkavalla Keski-Euroopan kiertueella.

Illan avauksena kuultiin alkusoitto  Leoš Janáčekin viimeiseksi jääneeseen oopperaan, Muistumia kuollesta talosta (Z mrtvého domu, 1928). Janáčekin myöhäistuotannolle ominaisesti alkusoitto rakentuu motiiveista, jotka kukin toistuvat vaihtelevissa orkesteriasuissa dynaamisin kontrastein, kunnes seuraava motiivi nousee pintaan.

Perinteisen kehittelyn ajatus on Janáčekille vieras, jokseenkin samaan tapaan kuin myöhemmin Stravinskylle. Kiehtovat harmoniat, kekseliäät, vastustamattomana virtana vyörvyvät rytmiset aiheet sekä värikäs orkestraatio hallitsevat Janáčekin alkusoittoa. Sen dramatiikka ei ole niinkään kertovaa, vaan hetkiin ja tunnelmiin ohikiitävästi kietoutuvaa.

LSO ja Rattle hallitsivat Janáčekin musiikillisen ilmaisun virkistävän idiomaattisesti tavoittaen alkusoiton karakterien ja tunnesävyjen kirjon innostavalla tavalla. Oikukas rytmiikka piirtyi tarkasti epäsäännöllisine aksentteineen harmonioiden hehkuessa lämpöä.

Elliott Carter oli 103-vuotias säveltäessään viimeisen orkesteriteoksensa, Instancesin kesällä 2012. Ludovic Morlot’lle omistettu Instances sai kantaesityksensä Seattlessa seuraavana vuonna, postuumisti.

Carterin kaksi viimeistä vuosikymmentä olivat hämmästyttävän tuotteliaita. Hän sävelsi ensimmäisen oopperansa, lukuisia konserttoja ja orkesteriteoksia sekä joukon vokaali- ja kamariteoksia. Myöhäisteosten tyylissä oli uudenlaista kuulautta ja keskittyneisyyttä sekä pistämätöntä orkestraation taitoa, piirteitä, jotka ovat tehneet näistä teoksista varsin suosittuja niin muusikoiden kuin yleisönkin parissa.

Kamariorkesterille sävelletty Instances on Carteria puhtaimmillaan. Se rakentuu motiivifragmenteista, jotka esittäytyvät eri instrumenttien sooloina, kehittyvät orkesterin sieppaamina usein yllättäviin suuntiin ja häviävät uusien fragmenttien tieltä. Carter viljelee teoksessaan myös hienovaraista soittimellista huumoria salliessaan materiaalinsa ponnahdella edestakaisin instrumenttien ja rekisterien välillä. Codassa musiikki hiljenee lopulta viulujen ohueksi seitiksi, jota värittävät pianon yksittäiset sävelet.

Instances oli jälleen kerran osoitus LSO:n vahvasta nykymusiikkiosaamisesta. Rattle ja orkesteri saivat musiikin hengittämään ja puhuttelemaan kuulijaansa vangitsevasti pitäen huolta eri soittimille hajautettujen fraasien eheydestä ja johdonmukaisuudesta. Carterin dynaamiset merkinnät huomioitiin tarkoin, ja LSO:n muusikoiden työskentely niin solisteina kuin ensemblenä oli kertakaikkisen kiitettävää.

Bergin viulukonsertto. Isabelle Faust, LSO ja Sir Simon Rattle. Kuva © Jari Kallio.

Alban Bergin viulukonsertto (1935) on yksi hienoimpia ja ansaitusti myös soitetuimpia 1900-luvun alkupuolen modernismin konsertoista. Sen puolituntiseen kosmokseen sisältyy vaikuttava musiikillisen materiaalin rikkaus ja ilmaisuvoima.

Berg työskenteli toisen oopperansa, Lulun kolmannen näytöksen parissa, kun häneltä tiedusteltiin halukkuutta viulukonserton säveltämiseen. Tilausteos merkitsi kaivattua rahantuloa, mutta Berg oli vastahankainen sysäämään sivuun oopperaansa. Tieto Alma Mahlerin ja Walter Gropiuksen Manon-tyttären kuolemasta vain yhdeksäntoista vuoden iässä synnytti kuitenkin säveltäjässä herätteen muistoteoksesta, joten hän ryhtyi viipymättä työstämään konserttoa.

Bergin Viulukonsertto, alaotsikoltaan Enkelin muistolle, valmistui koko lailla nopeasti inspiroituneen, mutta erittäin vaativan sävellysprosessin tuloksena. Pian konserton sävellystyön jälkeen Berg kuoli, ja Lulu jäi keskeneräiseksi.

Viulukonsertto jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin sisältävät useampia taitteita. Niinpä kummankaan osan olemus ei ole yksiselitteinen, vaan konserton muoto rakentuu nimenomaan kokonaisuuden kautta.

Vaikka konserton perustana on 12-sävelrivi, sen ilmaisu hakeutuu usein tonaalisuuden rajapinnoille. Berg sulauttaa musiikkiinsa monenlaisia aineksia valssiaihelmista kehtolaulufragmentin kautta aina toisen osan tunnettuun Bach-koraalisitaattiin saakka. On kuin vaeltaisimme muistojen kortteleissa, joissa mielemme liikkeet ja kulmien takaa vastaantulevat ulkomaailman ärsykkeet sulautuisivat tietoisen ja alitajuisen virraksi, musiikillisten assosiaatioiden ketjuiksi, jotka ovat samalla sekä etäisen tuttuja että ennen kokemattomia.

Bergin konsertto asettaa suuria vaatimuksia niin solistille, orkesterille kuin kapellimestarillekin. Yhtäältä tärkeää on konserton kokonaismuodon eheyden saavuttaminen ja taitteiden johdonmukainen eteneminen, toisaalta musiikillisen ilmaisun monimuotoisuuden säilyttäminen. Ison orkesterin ja solistin tasapainon ylläpitäminen sisältää vielä luonnollisesti omat haasteensa.

Sunnuntai-iltana Isabelle Faust, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Rattle tekivät niin kaikin tavoin hienoa työtä Bergin parissa, että enpä omista muistoistani löydä yhtä vaikuttavaa kohtaamista tämän teoksen parissa. Konserton tulkintaa voisi käydä läpi tahti tahdilta kuvaillen yksityiskohtaisesti sen taidokasta toteutusta, mutta lienee parasta todeta vain yksinkertaisesti kaiken olleen juuri kohdallaan tämän ainutlaatuisen koskettavan teoksen parissa.

Ylimääräisenä Faust soitti Kurtágia, jonka sävelkielen hiljainen keskittyneisyys muodosti täydellisen jatkumon Bergin konsertolle.

Lauantai-illan tapaan myös sunnuntain konsertin päätösnumerona oli Bartókin myöhäistuotannon mestariteos, Konsertto orkesterille (1943). Sergei Koussevitzkyn tilatessa säveltäjältä teoksen Bostonin sinfoniaorkesterille, Bartók oli jo hyvin sairas. Uuden lääkityksen ansiosta säveltäjän kunto kuitenkin koheni ja hän ryhtyi työhön.

Konsertto orkesterille valmistui parin kuukauden hektisen sävellysprosessin tuloksena alkusyksystä 1943. Bartók työskenteli teoksensa parissa kellon ympäri haluten käyttää paremman vointinsa suomat ohikiitävät mahdollisuudet tarkoin hyväkseen.

Yhdysvalloissa siihen saakka lähes tuntemattomaksi jääneelle säveltäjälle Konsertto orkesterille oli viimein läpimurto. Siitä tuli nopeasti Bartókin suosituin sävellys ja kiinteä osa kantaohjelmistoa. Mutta elämän ironia vei kuitenkin voiton, sillä Bartókin terveydentila heikkeni jälleen, ja hän kuoli jo vuonna 1945 leukemiaan, josta hän olisi saattanut jopa selvitä, mikäli hänellä olisi ollut varaa tehokkaampaan lääkitykseen. Niinpä Bartók ei saanut tilaisuutta nauttia viivästyneestä menestyksestään Uudessa maailmassa.

Mahlerille sinfonia oli ”maailma, johon on sävellettävä kaikki”. Samanhenkinen sävellystekniikan, karaktrereiden, emotionaalisten sävyjen ja orkesteri-ilmaisun synteesi luonnehtii myös Konserttoa orkesterille. Harvan 1900-luvun orkesteriteoksen maailma on yhtä moni-ilmeisen rikas kuin sen. Siten onkin luonnollista, että teoksen soiva kaikkeus puhuttelee kuulijoitaan ja esittäjiään niin perinpohjaisesti.

LSO:n ja Rattlen sunnuntai-illan esitystä voi luonnehtia kaikkiaan samoin mitä positiivisimmin laatusanoin kuin lauantaistakin, joten jätettäköön tarkempi luonnehdinta tässä yhteydessä toistamatta. Kaikkiaan voi sanoa illan olleen kerrassaan erinomainen kokonaisuus, jonka jokaisesta hetkestä saattoi nauttia yltäkylläisesti.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Isabelle Faust, viulu

Leoš Janáček: Alkusoitto oopperasta Muistumia kuolleesta talosta (1928)
Elliott Carter: Instances (2012)
Alban Berg: Viulukonsertto (1935)
Béla Bartók: Konsertto orkesterille, Sz. 116, BB 123 (1943)

Barbican Centre, Lontoo
Su 14.01.2018, klo 19

Genesis-sarja. Nathaniel Shilkret: Luominen

Lontoon sinfoniaorkesterin, -kuoron ja Sir Simon Rattlen lauantai-illan konsertti Lontoon Barbicabissa oli oivallinen esimerkki luovasta ohjelmiston kokonaissuunnittelusta. Konsertin teemana olivat Yhdysvalloissa 1940-luvulla maanpaossa eläneet eurooppalaissäveltäjät. Illan kuluessa saatiin kuulla niin tutumpaa kuin varsin harvinaista ohjelmistoa kaikkiaan kahdeksalta säveltäjältä.

Konsertin alkupuoli oli omistettu Nathaniel Shilkretin aloitteesta seitsemän eri säveltäjän yhteistyönä syntyneelle Genesis-sarjalle (1945), jota ei ollut ennen tätä iltaa kuultu konsertissa kokonaisuudessaan kuin kahdesti koko teoksen liki 73-vuotisen olemassaolon aikana.

Raamatun alkukertomuksiin pohjautuva seitsenosainen, tunnin mittainen Genesis-sarja orkesterille, kuorolle ja kertojille on ääriosiaan lukuunottamatta jäänyt tuntemattomaksi. Suurin osa teoksesta on ollut olemassa ainoastaan arkistoituina nuottikäsikirjoituksina, luonnoksina ja stemmoina. Vain Arnold Schönbergin Preludi, op. 44 ja Igor Stravinskyn Babel on julkaistu, mutta aivan keskeisintä ohjelmistoa eivät nämäkään sävellykset ole.

Niinpä olikin kerrassaan jännittävää saada kokea Patrick Russin rekonstruoima kokonainen Genesis-sarja LSO:n konsertissa. Teos esitettiin Gerald McBurneyn suunnittelemana neljän kertojan ja Mike Tutajin toteuttaman video-osuuden täydentämänä dramatisointina, joka olikin teoksen alkuperäisen hengen mukainen lähestymistapa.

Tutajin video-osuus perustui uutis- ja dokumenttimateriaaliin 40-luvulta nykypäivään. Tämän pitkälle työstetyn materiaalin sommittelu myötäilemään, täydentämään ja kommentoimaan Genesis-sarjan kerrontaa antoi teokselle erinomaisen ulottuvuuden, joka sulautui oivasti teoksen moni-ilmeiseen musiikilliseen olemukseen toimien myös tyylillisesti yhdistävänä siltana eri säveltäjien ilmaisun välillä.

Kertojina toimi neljä huippuammattilaista, Simon Callow, Rodney Earl Clarke, Sara Kestelman ja Helen McCrory. McBurneyn ohjauksessa kertojaäänet hajautettiin tilaan ja aikaan, jolloin tutut Raamatun tekstit saivat aivan uudenlaisen ilmeen. Jumalan äänenä käytettiin kaikkia kertojia, usein kaanonmaisesti kerrostettuna. Näin sekä vältyttiin suoralta abtropomorfismilta että saatiin aikaan varsin toimiva draamallinen efekti.

Joitakin kertojaosuuden katkelmia oli sovitettu myös puhekuoroiksi täydentämään Lontoon sinfoniakuoron moniuloitteista ilmaisua, niin ikään vaikuttavin tuloksin.

Musiikillisesti Schönbergin Preludi lienee Genesis-sarjan vaikuttavinta antia. Pintapuolisesti se tuntuu olevan sukua Säestysmusiikille erääseen elokuvaan (Begleitungsmusik zu einer Lichtspielszene, op. 34, 1929). Schönberg käyttää isoa orkesteria enimmäkseen alati muotoaan muuttavina kamarikokoonpanoina, jotka hetkellisesti yhdistyvät koko ensemblen huipennuksiksi. Preludin lopulla kuoron vokaliisi värittää orkestraatiota kiintoisalla tavalla.

Rattle ja LSO:n muusikot ilmensivät schönbergiläistä musiikillista avaruutta kerrassaan lumoavalla soinnilla, orkestraation detaljeja tarkkaan huomioiden. Kuoron kuulas osuus sulautui hienosti soivaan kokonaisuuteen.

Nathaniel Shilkretin Luominen ja Alexandre Tansmanin Adam ja Eeva ovat kumpikin avoimen kertovaa musiikkia, jossa voi aistia vahvana neljäkymmentäluvun Hollywoodin äänimaiseman. Niinpä maailmankaikkeuden ja taivaankappaleiden synty kuullaan orkesterin ja kuoron mahtavina purkauksina. Samoin paratiisiin luikerteleva käärme peilautuu muuhun orkesterisointiin lomittuvina edestakaisina asteikkokulkuina.

LSO:n verraton kokemus elokuvamusiikin parissa antoi Shilkretin ja Tansmanin sävellyksille ainutlaatuisen hehkun, josta saattoi vain nauttia. Eivät nämä kappaleet välttämättä kaikkein syvällisintä musiikkia olleet, mutta kontekstissaan ne toimivat äärettömän hyvin.

Darius Milhaudin Kainin ja Abelin avauskoraali paljastaa säveltäjänsä identiteetin välittömästi. Niin erehtymättömästi omintakeiseen milhaudilaiseen maailmaan siinä sukelletaan. Schönbergin ja Stravinskyn sävellysten ohella tämän Milhaudin pienoisdraaman voisi kuvitella toimivan myös itsenäisenä teoksena. Sen harmonioita ja kekseliästä orkestraatiota kuunteli varsin mielikseen.

Genesis-sarja. Mario Castelnuovo-Tedesco: Vedenpaisumus.

Vedenpaisumus on Genesis-sarjan kuoro- ja orkesteritehojen huipennus, olemukseltaan varsin elokuvallinen sävellys sekin. Mario Castelnuovo-Tedescon rakentaa tyylikkäästi jännitettä kohti orkesterin ja kuoron vyöryvää, moniäänistä huipennusta, jota seuraa liudentuminen kohti lopun tyyntä suvantoa.

Genesis-sarja. Ernst Toch: Sateenkaari (Liitto).

Uutta alkua ja liittoa ilmentävä Sateenkaari on saanut Ernst Tochilta varsin kiinnostavan toteutuksen. Sen avaa lyhyt johdanto, jota seuraa fuugataite. Lopun väikkyvät harmoniat heijastelevat liiton symbolin, sateenkaaren ilmestymistä.

Genesis-sarja. Igor Stravinsky: Babel.

Genesis-sarja ei kuitenkaan pääty uuden liiton tyveneen, vaan lopuksi koetaan vielä ihmiskunnan hajaannus, Stravinskyn Babel. Sen avaustahdeilla aaltoileva matalalien jousten kuvio ja sitä vasten piirtyvät puhallinten repliikit ovat mitä tunnistettavinta Stravinskya. Mieskuoron liki arkaaisen puhdas satsi on sekin säveltäjälleen varsin tyypillinen, nautittava keinovara.

Babelissa kuoro saapui orkesterijohdannon aikana saliin eri puolilta, kokoontuen sen keskikäytäville. Osuutensa päätyttyä laulajat hajaantuivat eri suuntiin ja poistuivat salista. Yksinkertainen, mutta varsin toimiva dramaturginen ratkaisu.

LSO, kuoro ja Rattle olivat yhtä lailla kotonaan Genesis-sarjan kaikissa tyyleissä ja antoivat musiikille hienon soivan asun. Tämä harvinaisuus oli ilo kokea.

LSO:n vieraileva konserttimestari Andrew Haveron, konserttimestari Carmine Lauri ja Sir Simon Rattle kättelevät Bartókin huikean Konserton orkesterille päätteeksi.

Väliajan jälkeen saatiin kuulla Genesis-sarjan tunnetumpi aikalaisteos, Béla Bartókin Konsertto orkesterille (1943). Sergei Koussevitzkyn ja Bostonin sinfoniaorkesterin tilauksena syntynyt teos on yksi säveltäjänsä soitetuimpia, eikä ihme, sillä tässä myöhäisteoksistaan laajimmassa Bartókin musiikillinen mielikuvitus on kerrassaan ihailtavan mukaansatempaavaa.

Bartók suunnitteli alun perin nimeävänsä teoksen sinfoniaksi, mutta päätyi lopulta kustantajansa kanssa keskusteltuaan orkesterikonserton nimikkeeseen. Sinfoninen Bartókin teos ehdottomasti on niin laajuudeltaan kuin huikealta konstruktioltaankin, mutta ei sinfonian perinteisessä mielessä. Viisiosainen symmetrinen suurmuoto kätkee sisäänsä joukon toineen toistaan omaleimaisempia rakenteellisia, soinnillisia ja harmonisia ratkaisuja.

Avausosan johdannon tunnelma on aivan ainutlaatuinen. Matalien jousten tummaa avausrepliikkiä värittää ensin huilun hienonhieno trillikulku. Trumpetit liittyvät mukaan, ja vähitellen musiikki alkaa tihentyä kohti virtuoosista allegroa.

Soitinryhmien vilkas vuoropuhelu toisessa, Presentando le coppie -osassa on orkesterin artikulaation ja rytmisen tarkkuuden mainio koetinkivi. Neljännessä, Intermezzo interrotto -osassa puolestaan mitä erilaisemmat musiikilliset aiheet ja tunnelmat tormäilevät toisiinsa hallittuna kaaoksena.

Hitaassa Elegia-osassa ollaan niissä ainutlaatuisissa yömusiikin maisemissa, jotka vain Bartók saattaa kuulijalleen avata. Finaali puolestaan on orkesterimusisoinnin apoteoosi, huikea tanssi, joka hakee vertaistaan orkesterikirjallisuudessa.

Kaiken tämän Lontoon sinfoniaorkesteri ja Sir Simon Rattle toteuttivat sellaisella taidolla, riemulla ja ilmaisuvoimalla, jota ei voinut kuin ilokseen hämmästellä. Harvoin rytminen tarkkuus, puhdas artikulaatio, huikea rytminen energia, ilmeikäs fraseeraus ja kokonaismuodon huoliteltu arkkitehtuuri kohtaavat näin täydellisesti ja mieleenpainuvasti.

— teksti ja kuvat Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Simon Callow, Rodney Earl Clarke, Sara Kestelman, Helen McCrory, kertojat

Genesis-sarja (1945)
Arnold Schönberg: Preludi
Nathaniel Shilkret: Luominen
Alexandre Tansman: Adam ja Eeva
Darius Milhaud: Kain ja Abel
Mario Castelnuovo-Tedesco: Vedenpaisumus (Nooan arkki)
Ernst Toch: Sateenkaari (Liitto)
Igor Stravinsky: Babel
Béla Bartók: Konsertto orkesterille, Sz. 116, BB 123 (1943)

Gerald McBurney, ohjaus
Mike Tutaj, videosuunnittelu

Barbican Centre, Lontoo
La 13.1.2018, klo 19.30

Kuvateksti. Das Trinklied von Jammer die Erde. Tenori Simon O’Neill, LSO ja Sir Simon Rattle harjoituksissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Sunnuntai-iltana Lontoon Barbicanissa Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri esittelivät kerrassaan vaikuttavan yhdistelmän Richard Straussia (1864–1949) ja Gustav Mahleria (1860-1911)

Straussin Metamorphosen (1945) on yksi kaikkein intiimeimpiä ja intensiivisimpiä teoksia jousiorkesteriohjelmistossa. Kuten tiedämme, Straussin ’tutkielmassa kahdellekymmenellekolmelle soolojouselle’ peilautuvat toisiinsa kietoutuneina toisen maailmansodan lopun rauniot sekä kahdeksankymmentävuotiaan säveltäjän elämänkokemus ja itsereflektio.

Musiikillisesti Metamorphoseniin puolituntiseen adagioon punoutui monenlaisia temaattisia aineksia. Teoksen alkuitu on tunnetusti sävelaihe, jonka Strauss luonnosteli reaktiona Münchenin oopperatalon kohtaloon vuoden 1943 pommituksissa. Niin ikään osa Metamorphosenin sävelmateriaalista on peräisin Straussin vuoden 1945 alussa hahmottelemasta Goethen tekstiin pohjautuvasta mieskuorolaulusta.

Strauss siteeraa teoksessaan myös Beethovenin Eroicaa sekä viidettä sinfoniaa. Eroica-sitaatti oli Straussin mukaan sävellysprosessin alitajuinen, ennalta suunnittelematon tulos. Yhteistä kaikelle tälle sävelmateriaalille on musiikin kysyvä, etsivä ja syvän surullinen, mutta samalla kohti alati uusia muotoja etsiytyvä olemus.

Metamorphosen on perin pohjin kamarimusiikkia. Teoksen hienovireinen, vaikuttavien tihentymien ja kuulaiden kirkastusten hallitsema kahdenkymmenen kolmen solistisen jousisoittajan kontrapunkti edellyttää kuitenkin kapellimestaria, jotta Metamorphosenin hiominen parhaimpaansa on mahdollista kohtuullisessa harjoitusajassa.

Sir Simon Rattlen ohjelmistossa Metamorphosen on ollut jo hyvän aikaa. Teos on myös kokeneille jousisoittajille tuttua ohjelmistoa, joskin varsin haastavaa sellaista. Rattle ja LSO:n jousiston huippuosaajat olivat työstäneet tämän viikon harjoituksissaan Metamorphosenin erinomaiseen kuosiin.

Enpä muista milloinkaan kuulleeni Metamorphosenia yhtä erinomaisen läpikuultavana mutta samalla valtavan intensiteetin kyllästämänä. Kuinka koskettavaa jousten vuoropuhelu olikaan! Miten vahvana säilyikään teoksen intensiteetti läpi sen puolituntisen kaaren. Rattle ja LSO:n muusikot tekivät yhdessä mitä vaikuttavinta kamarimusiikkia. Tämä oli kokonainen maailma.

Väliajan palautumisen jälkeen edessä oli toinen vaikuttava matka, Das Lied von der Erde (1907), yksi Gustav Mahlerin hienoimmista sävellyksistä. Kuten jokainen teoksen alaotsikon lukenut tietää, Das Lied von der Erde on todellakin sinfonia. Siinä Mahler saavuttaa ilmaisukeinojensa ainutlaatuisen synteesin, jossa säveltäjän pettämätön sinfoninen logiikka ja syvällinen vokaali-ilnaisun ymmärrys kohtaavat ja sulautuvat yhteen.

Mahler ei saanut koskaan kuulla Das Lied von der Erdeä, vaan sen, kuten myös yhdeksännen sinfonian, ensiesityksen johti Bruno Walter säveltäjän kuoleman jälkeen. Niinpä Das Lied von der Erde jäi vaille niitä ensimmäisten esitysten jälkeisiä tarkistuksia ja korjauksia, joita säveltäjät teoksiinsa tekevät esityskokemusten myötä.

Kiitos Mahlerin syvällisen orkesteri-ilmaisun tuntemuksen, Das Lied von der Erde on ilman näitä hienosäätöjäkin erittäin oivallisesti konsertissa toimiva teos, vaikka laulusolisteja ympäröikin siinä varsin suuri orkesteri.

Mahlerin orkestraatio on Das Lied von der Erdessä huipussaan. Orkesteri on kuin joukko kamarikokoonpanoja, jotka hetkittäin sulautuvat yhteen ja erkanevat jälleen alituisten muodonmuutosten kautta yhä uusiksi ja uusiksi soitinyhdistelmiksi.

Das Lied von der Erden kuudessa osassa vuorottelee kaksi laulusolistia, tenori ja baritoni tai altto. Jälkimmäinen on huomattavasti yleisempi valinta, mutta aina silloin tällöin myös baritoniversio pääsee esille, kuten nyt Rattlen johdolla Barbicanissa. Illan solisteina kauloivat tenori Simon O’Neill ja baritoni Christian Gerhaher, kumpikin Rattlen luotettuja yhteistyökumppaneita.

Das Lied von der Erden tekstit ovat Hans Bethgen työstämiä käännöksiä kiinalaisesta runoudesta, erityisesti 700-luvulla eläneen Li Bain teksteistä. Valitsemansa kuusi runoa Mahler sommittelee sinfoniseen asuun.

Ensimmäinen osa, Das Trinklied von Jammer die Erde, on tenorin pakahduttava purkaus ihmisen epäonnistumaan tuomituista yrityksistä häivyttää elämäntuskaansa viinin avulla. Sen avaa käyrätorvifanfaari, jota vasten piirtyvät trumpettien sardoniset repliikit, joiden lomasta puolestaan jousten ja harpun vuolas sointivirta pyyhkäisee musiikin eteenpäin kohti tenorin ensimmäisiä säveliä.

Simon O’Neill lauloi ensimmäisen osan syvästi ja ketterästi, pakottamatta. Tekstin uhman ja resignaation vuorottelu pääsi hienosti oikeuksiinsa. Kiitos orkesterin ja Rattlen erinomaisen herkän balansoinnin avausosan sointi eli ja hengitti ihailtavasti.

Der Einsame im Herbst lienee Mahlerin tuotannon koskettavimpia sinfonian osia. Sen keskeisiä elementtejä on lauluäänen kanssa vuorotteleva kaihoa huokuva oboemelodia, jota säestävät viulujen lähes sibeliaanisena virtaavakahdeksasosien vuo.

Osan teksti ilmentää syksyä, kaipuuta ja luopumista. Christian Gerhaher oli näiden tuntemusten ilmentäjänä oivaltava ja kerrassaan vakuuttava Mahlerin vokaaliosuuden tulkitsija. Olivier Stankiewiczin oboesoolojen kuuleminen oli nautinto.

Scherzon tehtävä jakautuu Das Lied von der Erdessä kolmen laulun kesken. Tenorin Von der Jugend ja Der Trunkene im Frühling kehystävät baritonin Von der Schönheitia muodostaen eräänlaisen ABA-rakenteen. Näissä lauluissa Mahlerin orkesteaatio on värikkäimmillään. LSO ja Rattle tekivät hienoa tarkkuustyötä kautta linjan O’Neillin ja Gerhaherin elävöittivät runojen monisäikeistä maailmaa ilahduttavasti.

Das Lied von der Erden päättää puolituntinen Der Abschied, jossa baritonin osuus sulautuu laajaan sinfoniseen kaareen, jossa orrkesteri ja solisti vuorottelevat kertojina. Puupuhaltimien ja käyrätorvien repliikit sävyttävät musiikkia, samoin harppu, celesta ja mandoliini.

Der Abschied on nimensä mukaisesti jäähyväismusiikkia. Sen resignaatiossa on jotakin ainutlaatuisen puhdistavaa ja rehellistä. LSO, Rattle ja Gerhaher rakensivat tästä osasta aivan ainutlaatuisen kokemuksen. Viimeisten tahtien jälkeiseen hiljaisuuden syliin olisi mieluusti jäänyt hengittämään kaikkea kokemaansa. Tämä on Mahleria sen kaikessa aseistariisuvassa rehellisyydessään.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Simon O’Neill, tenori
Christian Gerhaher, baritoni

Richard Strauss: Metamorphosen
Gustav Mahler: Das Lied von der Erde

Barbican Centre, Lontoo
Su 17.12., klo 19

Leonard Bernstein

Harvoin tarjoutuu kuulijalle mahdollisuus nauttia saman illan aikana kahdesta niin erilaisesta mestariteoksesta kuin lauantai-iltaisessa Lontoon sinfoniaorkesterin Leonard Bernsteinin satavuotisjuhlakonsertissa.

Illan ohjelmaan Sir Simon Rattle oli valinnut kaksi Bernsteinin nerokkaimpiin kuuluvaa sävellystä. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin pianolle ja orkesterille sävelletty, W. H. Audenin samannimiseen laajaan runoon pohjaava Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965), kun taas loppuilta oli omistettu Broadwaylle sävelletylle Wonderful Townille (1953).

The Age of Anxiety on Bernsteinin monista eksistentiaalista etsintää peilaavista teoksista ehdottomasti vaikuttavin. Sinfonian avoin ohjelmallisuus ja solistin laaja concertante-osuus yhdistävät sen ulkoisesti Berliozin Harold en Italien (1834) traditioon.

Niin toisen maailmansodan syviä kaikuja kuin yksilöllistä olemassaolon mielekkyyden etsintää tutkiva The Age of Anxiety on myös karnevalistinen yhdistelmä aikansa mitä erilaisimpia musiikillisia vaikutteita dodekafoniasta jazziin. Bernsteinin ilmiömäinen kyky sulauttaa näennäisesti yhteensopimattomia aineksia vastustamattoman johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi on tässä sinfoniassa huipussaan.

Pianosolistille teos on toki vaativa aivan puhtaasti teknisessä mielessä, mutta kenties syvällisimmät haasteet nousevat teoksen perustavanlaatuisesti erilaisten elementtien kokonaisvaltaisesta omaksumisesta ja loogisesta yhdistämisestä. Siksi olikin kerrassaan mainiota saada kuulla The Age of Anxietyn solistina Krystian Zimermania, jonka vaikuttavan uran olennainen kasvuperiodi rakentui syvällisestä taiteellisesta yhteistyöstä nimenomaisesti Bernsteinin kanssa.

The Age of Anxiety on Zimermanille tuttu teos jo LSO:n vuoden 1986 Bernstein-festivaalilta, jolloin hän esiintyi säveltäjän johdolla teoksen solistina Barbicanissa. Nyt yli kolme vuosikymmentä myöhemmin oli uusinnan paikka.

The Age of Anxietyn avaa sooloklarinettien yhdeksäntoista tahdin hiljaisen tunnusteleva vuoropuhelu, johon vähitellen liittvät harppu, soolohuilu, bassoklarinetti, matalat jouset ja patarummut. Johdannon viimeisellä tahdilla kuullaan viimein soolopianon johdantosävel, josta aukeaa seitsemän muunnelman sarja, The Seven Ages.

Bernsteinin muunnelmat rakentuvat toistensa, eivät niinkään yhden tietyn teeman, varaan. Jokainen uusi variaatio poimii edeltävästä jonkin aspektin syvempään tarkasteluun. Muunnelmat jatkuvat toiseen sarjaan, The Seven Stages, jossa musiikki kulkee vapaiden assosiaatioiden tavoin läpi huikean kekseliäiden sävelmaisemien tuoden lopulta sinfonian ensimmäisen osan päätöksensä.

Toisen osan avaa kaksitoistasävelriville perustuva The Dirge, joka on luonteeltaan syvän pohdiskelevaa musiikkia. Sille kontrastin muodostaa huikea jazz-tutkielma The Masque, jossa pianon, lyömäsoitinten, harpun ja matalien jousten vuoropuhelua on riemullista seurata.

Epilogin alussa muun orkesterin mukaantulo katkaisee yökerhotunnelman ja musiikki vaipuu vähitellen takaisin sen kiihkeään etsintään, kunnes soiva kudos saavuttaa lopulta kirkastuksensa kohoten pianistin kadenssin myötä täyteen hehkuunsa.

LSO ja Rattle olivat ilmiömäisiä The Age of Anxietyn monikasvoisen, usein rytmisesti oikukkaan sointimaailman ilmentäjiä. Oli sitten kyse puhallinten pohdiskelevista soolo-osuuksista, lyömäsoittajien svengistä tai jousien kiihkeästä lämmöstä, orkesterin työskentely oli kerrassaan ihailtavaa.

Rattle ja Zimerman antoivat yhdessä sinfonialle vahvan arkkitehtonisen selkärangan, josta musiiki saattoi polveilla riemastuttavasti mitä moninaisimpiin ulottuvuuksiin. Lauantai-illan jälkeen tuntuu uskomattomalta, ettei The Age of Anxiety ole osa kantaohjelmistoa. Onhan se kuitenkin vaikuttavimpia sodanjälkeisiä sinfonioita.

Väliajan jälkeen saatiin sukeltaa Bernsteinin Broadway-tuotannon harvemmin kuultuun aarteeseen, Wonderful Towniin. Edeltäjänsä On the Townin (1944) tavoin tämä Betty Comdenin ja Adolph Greenin kirjoittama musikaali on komediallinen kunnianosoitus New Yorkille.

Siinä missä On the Town on tuokiokuva kolmen iltalomaansa viettävän merisotilaan romansseistam Wonderful Town kuvaa nuorten ohiolaissisarusten uuden elämän alkuhaasteita suurkaupungissa uran ja rakkauden etsinnän vaiheissa.

Wonderful Townin juoni on toki kerrassaan geneerinen, mutta se riittää kannattelemaan tuota mainiota laulunumeroiden, tanssien ja orkesterivälisoittojen virtaa, jotka muodostavat teoksen nerokkaan ytimen.

On uskomatonta, että Wonderful Town syntyi Broadwayn tiukan totantoaikataulun pakottamana vain vajaan kuukauden mittaisen sävellysprosessin tuloksena, siinä määrin rikasta Bernsteinin melodinen ja orkestraalinen keksintä tässäkin teoksessa on.

Wonderful Town on Bernsteinin puhtaimmin jazzpohjaisia sävellyksiä. Sen musiikissa voi kuulla mielenkiintoisia etiäisiä West Side Storyn (1957) tansseista ja latinalaisista rytmeistä sekä Candiden (1956) Glitter and Be Gay’sta. Vastaavasti monilla orkesterinumeroista on kytköksiä On the Towniin.

Pass the Football. Duncan Rock, Sir Simon Rattle ja LSO . Kuva © Jari Kallio.

Mainioimpia numeroita Wonderful Townissa ovat päähenkilöiden, Ruthin ja Eileenin koti-ikävää peilaava Ohio, Wreckin Pass the Football, Ruthin One Hundred Ways to Lose a Man, small-talkin kiusallisuuden tutkielma Conversation Piece, hulvaton The Wrong-Note Rag sekä tietenkin verraton tanssikavalkadi, Conga!

Miten hurmaava ilta näistä kaikista numeroista muodostuikaan. Rattlen johdolla LSO koki uudestisyntymän mitä aidoimpana jazzirkesterina, joka heittäytyi Bernsteinin musiikin maailmaan täydestä sydämestään. Wonderful Townista liittyikin kertaheitolla osaksi orkesterin hienoa Bernstein-perinnettä, jonka aiempia huipentumia ovat olleet säveltäjän johtama Candiden konserttiesitys vuonna 1989 sekä Michael Tilson Thomasin kanssa vuonna 1992 esitetty On the Town.

Lontoon sinfoniakuoro osoitti niin ikään monilahjakkuutensa laulaen, jammaten ja congaten läpi illan esimerkillisellä rytmisellä tarkkuudella ja kirkkaalla artikulaatiolaan. Kuoromestari Simon Halsey oli jälleen kerran tehnyt työnsä verrattomasti.

Solistiensemblessa kuultiin monia hyveiden täyttämiä suorituksia, mieleenpainuvimpana Danielle de Niesen Eileen ja Alysha Umphressin Ruth. Kummankin vokaalinen ja näyttämöllinen komedia tarjosi iloa koko illan ajan. Heidän yhteispelinsä Ohiossa oli aivan erityistä.

Sir Simon Rattle, illan mainiot solistit ja LSO. Kuva © Jari Kallio.

Nathan Gunn teki niin ikään hyvän vaikutuksen Bob Bakerina onnistuen saamaan roolista enemmän irti kuin siinä loppujen lopuksi onkaan. Duncan Rockin Pass the Football jäi puolestaan Ohion ohella tiiviimmin soimaan päänsisäiseen konserttisaliini.

Ensemblenumeroissa oli niin ikään monia ilon aiheita, varsinkin Conversation Piecessa, joka tavoitti sosiaalisen epämukavuuden syvimmät syöverit vapauttavan samaistuttavasti. Ja kukapa ei olisi olut myyty Congalle, jonka rytminen energia levisi riemastuttavasti koko Barbicaniin.

Conga! Kuva © Jari Kallio.

Luonnollisesti illan ylimääräisenä congattiin koko salin voimin. Tätä iltaa muistellaan Lontoossa vielä hyvän aikaa.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Krystian Zimerman, piano

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Danielle de Niese (Eileen)
Alysha Umphress (Ruth)
Nathan Gunn (Bob Baker)
Duncan Rock (Wreck)
David Butt Philip (Lonigan)
Ashely Riches (Frank)

Leonard Bernstein: Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965)
Leonard Bernstein: Wonderful Town (1953)

Barbican Centre, Lontoo
La 16.12.2017, klo 19.30