Ilja Gringolts
Oslon filharmonikkojen tuleva ylikapellimestari, Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri sekä Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Klaus Mäkelä johtaa Radion sinfoniaorkesteria 13.-14.3. sekä Lauantaiuusinnassa 16.3. Musiikkitalossa. Ohjelmassa on modernistien Anton Webernin ja Luciano Berion tekemiä Bach-sovituksia, Mendelssohnin 3. sinfonia sekä Beethovenin viulukonsertto. Konserton solistina esiintyy Leningradissa v. 1982 syntynyt Ilja Gringolts.
Ari Helander
Helsingin yliopiston Musiikkiseuran Pianopiirissä esitelmöi torstaina 28.2.2019 pianonsoiton lehtori Ari Helander aiheenaan Clara Wieck-Schumann (1819-1896), pianisti ja säveltäjä, yksi naisten musiikin suuria ikoneja. Puhe ja musiikkinäytteet valaisivat kiehtovasti tätä 1800-luvun musiikkielämän suurhahmoa; Helander paneutui realistisen dramaattisesti hänen elämänsä vaiheisiin.
Clara koki hieman samanlaisen ihmelapsikohtalon isänsä Friedrich Wieckin, kuulun pianopedagogin (1783-1873) kanssa kuin Mozart aikoinaan Leopoldin holhottina. Näille isille loistavasta lapsesta tuli myös liiketoimi, joilla he itse pääsivät Euroopan korkeimpiin piireihin. Wieckillä oli paljon lapsia, mutta hän piti vain tytöistä, koska heidät saattoi helpommin alistaa käskyvaltaan. Isä-Wieck kirjoitti myös Claran puolesta minä-muotoista päiväkirjaa. Pikku-Clara oli hiljaa, mitä ilmiötä on nykyisin kuvattu psykologissa valikoivaksi mutismiksi. Clarasta tuli loistava pianisti jo aivan pienenä, metodi oli yksinkertainen: yksi soittotunti päivässä ja kaksi tuntia harjoittelua, ei muuta. Muu koulunkäynti rajoittui englannin ja ranskan opintoihin, koska niitä saattoi tarvita kansainvlisellä uralla. Myöhemmin Clara oli pahoillaan yleissivistyksensä puutteista. Clara piti konsertteja Leipzigissa ja Pariisissa 1830. Goethe kuuli Claraa, ja sanoi, että tämä soitti kuuden pojan voimalla. Pariisin matka ei onnistunut siellä raivoavan koleran takia; siellä Clara tapasi Chopinin ja Lisztin. Hän soitti aikuisen ymmärryksellä, mutta hänen katseensa oli surullinen ja kärsivä.
1828 kuvioihin ilmaantui nuori opiskelija Robert Schumann, jonka Wieck otti oppilaakseen. Robert oli aluksi kuin isoveli Claralle. Isä kohteli omia poikiaan julmasti: joka oli unohtanut läksynsä joutui hakatuksi, potkituksi ja kiskotuksi tukasta. Robert kirjoitti: Olenko tullut ihmisten pariin? 1837 hän meni salakihloihin ja taisteli kolme vuotta Wieckin tahtoa vastaan päästäkseen naimisiin. Lopulta kun se onnistui, hän oli 30-vuotias ja Clara 21.
Claran sävellykset ovat jo sangen taidokkaita: Scherzo d-molli op. 10, Caprice en forme de valse op. 2/8. Wienissä ihmiset ryntäsivät häntä kuulemaan; hän sai maan korkeimman musiikkitittelin:Kuninkaallisen ja Keisarillisen Kamarivirtuoosin arvon. Kotona Clara sai soittaa vain silloin kun Robert ei säveltänyt.
He olivat 1848 Dresdenissä kapinan aikaan – kuten Richard Wagner – ja pelastuivat taisteluista. Perhe muutti Düsseldrofin, mutta Robertin jatkuvat masennukset ajoivat hänet itsemurhayritykseen ja sitä tietä loppuiäksi eli pariksi vuodeksi Endenichin hermoparantolaan. Clara ei käynyt häntä juuri katsomassa vaan jatkoi uraansa kahdeksasta lapsesta ja kahdesta keskenmenosta huolimatta. Hän ei heistä piitannut, vaan antoi toisten hoidettavaksi. Kaikki he kokivat eri tavoin traagisen kohtalon. Runoilija Felixiä (1854-1879) sanottiin Johannes Brahmsin pojaksi (näin väitetään Felixin veljenpojan Alfred Schumannin skandaalikirjassa); Felix kirjoitti runoja, joita Johannes sävelsi. Johannes muutti taloon ja huolehti perheestä Robertin jälkeen. Clara ei halunnut, että hänen lapsistaan tulisi kenestäkään taiteilijoita, koska he saattaisivat kenties häpeään isänsä nimen. Itse hän lopetti säveltämisen Robertin kuolemaan ja aloitti kansainvälisen pianotähden uran. Häntä pidettiijn pianon papittarena, hän pukeutui aina mustiiin. Hän soitti ensimmäisenä nykyisenkaltaisia resitaaleja, joissa ei ollut muita avustajia.
Mitä sanoisimme hänen sävellyksistään? Charles Rosen on käsitellyt naissäveltäjien ongelmallisia uria kirjassaan The Romantic Generation, ja pahoitellut mm. Fanny Mendelssohin kohtaloa. 1878 Clara oli Frankfurtissa musiikinopettajana, jolloin rehtori sanoi: ”Tässä talossa ei tule olemaan yhtäkään naisopettajaa – paitsi Madame Schumann, mutta hän vastaakin täysin miestä.” Clara soitti Robertin musiikkia, ei tosin myöhäisiä teoksia, koska ne olivat liian henkilökohtaisia hänelle. Kaikki Robertin sairaala-ajan sävellykset ja kirjeet hän tuhosi. Clara piti viimeisen konserttinsa 1891. Hän ei itse arvostanut itseään säveltäjänä eli oli saman kaanonin uhri. Nyt kun niitä kuulee, huomaa että kaikki on siroa ja huoiteltua ja ilmeikästä biedermeyeriä, mutta musiikillinen substanssi esiintyy aina vain kahden-neljän tahdin säkein eikä kanna pidemmälle. Ero on suuri, jos vertaa vaikkapa Brahmsin säveltämään lauluun Meine liebe ist grün Felixin tekstiin.
Helanderin esitelmää yleisö kuunteli henkeä pidättäen. Professori Meurman sanoi jälkeen päin, ettei ollut koskaan nähnyt näin hienoja powerpointeja.
– Eero Tarasti
Eero Tarasti ja Janne Mertanen (oik.)
Torstaina 21.2. HYMSin pianopiirissä saatiin nauttia harvinaisen autenttisesta tapahtumasta, kun Helsingin yliopiston Topelian salissa Janne Mertanen soitti valikoiman Chopinin nokturnoja. Paikalla oli noin neljäkymmentä kuulijaa täyttäen pienen salin juuri sopivasti. Sen pehmeäsointinen Steinway sopi tilaisuuteen ja musiikkiin oivallisesti. Kuulijoiden joukossa oli Sibelius-Akatemian pianoprofessoreita, tunnettuja teatterimaailman ihmisiä kuten Liisi Tandefelt ja Christina Indrenius-Zalewski, pianisteja, tutkijoita, opiskelijoita, Chopin-seuran jäseniä. Juuri tämän tyyppiselle ja kokoiselle yleisölle Chopin kirjoitti lopultakin koko tuotantonsa ja parhaiten viihtyi myös soittajana. George Sand kirjoitti hänestä: « Il etait l’homme du monde par excellence; non pas du monde trop officiel et trop nombreux, mais du monde intime, des salons de vingt personnes,… c’est alors seulement qu’il donnait tout son génie et tout son talent. » (Hän oli maailmanmies kiireestä kantapäähän, mutta ei liian virallisen tai lukuisan maailman, vaan intiimin, kahdenkymmenen henkilön salongin…. Vain sellaiselle hän antoi koko neroutensa ja koko lahjakkuutensa.) (L’Histoire de ma vie. Quatrième partie: Du mysticisme à l’indépendence, oeuvres autobiographiques, 1972, s. 441).
Mertanen on juuri levyttänyt kokoelman Chopinin nokturnoja ja tästä tilaisuudesta hän lähti miltei suoraan Sveitsiin soittamaan saman ohjelman lähelle Zürichiä. Hän on todella löytänyt autenttisen Chopin-tyylin käyttäen pieniä nyansseja, karttaen kaikkea teatraalisuutta, liioittelua, mutta hahmottaen melodisen linjan maksimaalisen ilmeikkäästi. Suuri Chopin-tutkija, juuri edesmennyt Mieczysław Tomaszewski (ks. muistoartikkelini hänestä Amfionissa) kirjoitti Chopinin melodiasta: ”Melodiikka on ylipäätään ottaen Chopinin musiikin tärkein parametri ja häntä on pidettävä maailman nerokkaimpana melodikkona (Chopin und seine Zeit, 1999, s. 92). Chopin sanoi aina oppilailleen: ”Laulakaa kun soitatte”.
Erityisen olennaista on etenkin nokturnoissa melodian ornamentointi, se alkaa heti jo ensiesiintymällä: oikean käden koristeltu melodia liittyy vasemman käden figuratiiviseen bassolinjaan. Tämän tyylin alkuperästä italialaisessa bel cantossa on tehty paljon tutkimuksia alkaen kauden lauluoppaista, joita Chopin tutki. Lisäksi viimeisimmässä Varsovan Chopin-kongressissa Ludwig Bielawski osoitti, miten Chopin melodiikan kromatiikka oli peräisin Puolan juutalaisesta kansanmusiikista. Joka tapauksessa Chopinin musiikki ei ole vain puolalaista vaan yleiseurooppalaista. Tomaszewski lainaa Heinrich Heinea, joka lausui: ”Puola antoi hänen ritarillisen mielen ja historiallisen tuskansa, Ranska antoi hänelle kepeän viehätyksen ja sulokkuuden, ja Saksa antoi hänelle romanttisen syvämietteisyyden (op. cit. 82). Chopinin elämäkerrallista kehitystä voi seurata niiden lukuisten muotokuvien kautta joita hänestä on tehty. Parhaimpia ovat tietenkin Delacroix’n öljyvärimaalas ja George Sandin Nohantissa laatima piirustus.
Taas kirjallisista muotokuvista tyypillisimpiä on Lisztin teos kollegastaan, joskin hänen oma tyylinsä on nykyajan lukijalle sangen figuratiivista ja oikeastaan mahdotonta kääntää ranskasta. Liszt sanoo mm. nokturnoista:
Niistä löytyvät kaikki intohimon vaiheet: koketterian viehkeät houkutukset, taipumusten tunteettomat kosketukset; oikukkaat koristeet jotka köynnöstävät fantasoita, kuihtuneiden ilojen kuolettavat masennukset, jotka syntyvät kuolevina, niissä on surun kukkia kuin mustia ruusuja jotka tekevät surulliseksi terälehtiensä tuoksulla, jonka pienikin tuulenhenkäys saa putoamaan niiden haurailta pinnoilta, kipinöitä, jotka valaisevat valheellisia turhuuksia, muistuttaen tiettyjä kuolleita puita,jotka hohtavat pimeydessä, mielihyvää vailla menneisyyttä ja vailla tulevaisuutta, iloja sattumanvaraisista kohtaamisista, illuusioita, selittämättömiä makuja, kuin puolikypsien hedelmien, jotka miellyttävät vaikka kirskuvat hampaissa… tunteiden luonnoksia, joiden asteikko on lopuon ja jotka johtavat todelliseen runouteen, synnynnäiseen kohoamiseen, kauneuteen, arvoihin ja niiden eleganssiin, jotka kokevat niitä (Chopin. Paris, 1963: Nouvelle Office d’Editions, s. 55).
Olen itse kirjoittanut useita analyyttisia esseitä Chopinista ja niistä suomeksi ovat ilmestyneet ainakin Poloneesifantasian narratologia (Musiikin soivat muodot -antologiassa), jota pianotaiteiija Teppo Koivisto sanoi lukeneensa tai g-molliballadin analyysi, johon Erik T. Tawaststjerna oli perehtynyt. Mutta ilon aiheeni on myös, että puolalaiset ne mainitsevat omissa Chopin-julkaisuissaan.
Nokturno-tyylihän elää Chopinilla myös hänen myöhäiskautenaan ns. synkreettisissä teoksissa ja miksei myös konsertoissa. Mertanen on levyttänyt myös Chopinin konsertot kotikaupunkinsa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa Hannu Koivulan johdolla.
– Eero Tarasti
Virpi Räisänen. Kuva © Heikki Tuuli
Osana Suomalaisen barokkiorkesterin 30-vuotisjuhlavuotta Ritarihuoneen residenssisarjassa matkataan barokin juurille. Maailman synty -nimen saanut konsertti solisteinaan mezzosopraano Virpi Räisänen ja runolaulaja Taito Hoffrén tutkii erästä barokkimusiikin kantavista ajatuksista: puheen ja musiikin yhteyttä. Samalla konsertissa etsitään yhteneväisyyksiä varhaisbarokin ja suomalaisen kansanmusiikin välillä.
Jos renessanssin musiikissa soivat maailmankaikkeuden abstraktit ja universaalit rakenteet, nousi 1600-luvulla keskiöön yksilöllinen ihminen kaikkine tunteineen. Musiikin tehtävä oli ennen kaikkea vaikuttaa kuulijoihin, ja italialaisen varhaisbarokin säveltäjien teoksissa tämä ihanne tulee hyvin esille.
Ajatus musiikin maagisesta voimasta esiintyy myös Kalevalassa, jonka keskushahmo Väinämöinen omaa ihmeellisen laulun ja soiton mahdin. Hahmossa on paljon yhtäläisyyksiä antiikin mytologian Orfeukseen, myyttiseen laulajaan, joka pystyi lumoamaan luonnon ja ihmiset. Suomalainen kansanperinne yhdistyykin konsertissa kiinnostavalla tavalla varhaisbarokkiin.
Pauliina Fred ja Petteri Pitko alustavat konsertin Ritarihuoneella 1.3. kello 18–18.30.
Justas Stasevskij
Justas Stasevskij, yksi lahjakkaimpia nuoria pianistejamme, lensi Wienistä Helsinkiin, puhumaan ja soittamaan Helsingin yliopiston musiikkiseuran pianopiirissä viime torstaina 14.2. Näitä tapahtumia johtaa FM Eila Tarasti.
Justas Stasevskin aiheena oli kamarimusiikin opiskelu Wienin Musiikkiakatemiassa. Mutta hän palkitsi kuulijansa myös soittamalla – Skrjabinia!
Stasevski on kuulua muusikkosisarussarjaa, jossa on lisäksi etevä sellisti Lukas, kapellimestarina kansainvälisesti menestynyt Dalia ja piano-opinnot Helsingin Konservatoriossa aloittanut Sofia. Justas opiskelee Wienin Hochschule für Musik und Darstellende Kunst -laitoksessa eli nykyisin kai nimeltään musiikkiyliopistossa. Näinhän on käynyt lähes kaikille entisille konservatorioille Euroopassa kuten myös Suomessa. Wienissä on toki myös varsinainen yliopisto, jossa on ainakin musiikkitiedettä – laitoksen johtajana musiikin retoriikan asiantuntija professori Hartmut Krones, joka hiljattain luennoi myös Helsingissä; lisäksi on lukuisia yksityisiä yliopistoja mm. Aasiasta tulevia opiskelijoita varten. Itävalta on hyvin vanhoillinen maa, ja kerrankin siitä on etua, sillä muualla Euroopassa riehuvat akateemisen maailman privatisoinnit ja markkinajohtoisuus eivät ole vielä saapuneet tähän ’Kakanian’ valtioon, kuten Robert Musil sitä kutsui romaanissaan Der Man ohne Eigenschaften, Mies vailla ominaisuuksia.
Hauskaa, että suomalaiset taas valitsevat Wienin. Näin oli Justasin opettajien aikaan, kun kaikki pianistit ryntäsivät Wieniin nimekkäille professoreille kuten Dieter Weber ja Richard Hauser. Heitä olivat Erik T. Tawaststjerna, Jussi Siirala, Risto Lauriala, Risto Lappalainen, Matti Raekallio, Minna Pöllänen, Maija Numminen vain muutamia mainitakseni.
Justas Stasevski on herättänyt huomiota hienostuneella soitollaan Sibelius-Akatemiassa mm. Dmitri Bashkirovin mestarikurssilla ja esitettyään Ravelin vasemman käden konserton mestarillisesti Musiikkitalossa. Vuodesta 2011 hän on ollut vaihto-oppilaana Wienissä ja vuonna 2018 sen kamarimusiikin linjalla. Suomessahan ei tällaista olekaan. Wienissä käytännössä puolet opinnoista on pianonsoittoa ja puolet kamarimusiikkia. Justas on juuri suorittanut kamarimusiikin diplomin ja tähtää nyt pianossa vastaavaan. Hänen opettajanaan pianossa on Christoph Hinterhuber; kamarimusiikin opettajan on toiminut Avedis Kouyoumdjian vv. 2011–2018. Laitoksen kamarimusiikin pääopettaja on viulisti Johannes Meissl, jonka tunneilla Justas on käynyt vähintään yhtä paljon kuin professori Kouyoundjianin. Meissl on laatinut erinomaisen oivaltavan opetusmonisteen Proseminar, Probentechnik und Ensembleleitung 1, WS 2017/2018 Schwerpunkt Kammermusik, johon saimme perehtyä. Usein juuri tällaiset monisteet sisältävät kaikkein parasta tietoa oppiaineesta; muistan mm. Bloomingtonissa musiikinteoriavihkot, joita sai vain kampuksen kirjakaupoista.
Meisslin oppaassa tarkastellaan kamarimusiikin soittoa eräänlaisella metatasolla ja kootaan sen prinsiippejä selkeästi mm. työskentelystä, harjoittelusta ja motivaatiosta. Hän jakaa ensembletyypit kolmeen ryhmään: 1) lyhytaikaisiin – tyypillinen tilanne kun jokin kappale tilataan tai se pitää soittaa jollain festivaalilla: vähän harjoituksia, ei aikaa keskustelulle, kaikki riippuu yksilöllisistä suorituksista; 2) keskipitkän aikavälin ensemble: syvempää työskentelyä, tulkintaa; 3) pitkäaikainen ensemble: professionelli kamarimusisointi, ryhmäidentiteetti, yhteisen hahmotuksen kehittäminen, yhteinen hengitys, esitys, pienimpien signaalien tunnistaminen toisissa. Seuraavaksi pohditaan, miten aika jaetaan harjoituksissa, sillä kaikkeaa ei ehditä soittaa. Ja lopuksi esitetään haastavia kysymyksiä itse kullekin pohdittavaksi: Miksi soitamme tätä kappaletta? Miksi soitamme ylipäätään? Mitä musiikki on meille? Miksi soitamme kamarimusiikkia? Mahdollinen vastaus: se on kauniimpaa kuin soittaa yksin jne.
Edelleen on kysyttävä: Onko ohjelmistossamme edustettuna aikakausia, joista tarvitsemme lisää tietoa, jotta ylipäätään tiedämme mitä soitamme? Tunnenko kirjallisuutta, jossa sitä tietoa on saatavilla? Mitä olen jo kuullut retoriikasta, metriikasta, affektiopista, sävellajikaraktääreistä? Wienissä sikäläisten opettajien taitoja täydentävät ulkolaiset vieraat kuten prof. Clive Brown Englannista, vanhan musiikin esityskäytäntöjen spesialisti, joka hiljattain vieraili Helsingissäkin Aurea Dominguezin fagottiin liittyvän väitöskirjan vastaväittäjänä. Hän on nyt julkaissut Bärenreiterilla teoksen Kuinka soittaa Brahmsin kamarimusiikkia.
Piano-opetuksessa Justasin maestrona on siis ollut Hinterhuber. Mikä on kuuluisa wieniläinen pianokoulu? Se korostaa soinnin pyöreyttä ja finessia. Ei liian kovaa! Tärkeää on klangi ja siitä seuraava fraseerauksen pehmeys ja hengitys. Ei koskaan liikaa sointia. Toisaalta Bruno Seidlhofer, legendaarinen vanhemman polven wieniläisprofessori kertoi, kuinka Svjatoslav Richter vieraili Wienissä ja piano-opettajat kielsivät oppilaitaan menemästä häntä kuulemaan välttyäkseen huonoilta vaikutteilta. Kun kysyin häneltä, onko Bachin Das Wohltemperierte Klavier I:n cis-mollifuuga hiljaista musiikkia niin kuin Richter sen soittaa, kiisti Seidlhofer sen jyrkästi. Jos Bach kirjoittaa viisiäänistä satsia, ei se mitään hiljaista voi olla.
Muutoin wieniläinen opetustyyli jatkaa keskieurooppalaista kuria, jossa professorin ja oppilaan suhde ei ole toverillinen. Opettajat ovat siellä aina olleet ankaria ja karismaattisia; Dieter Weber haukkui oppilaitaan, mutta hänen assistenttinsa intialainen Noel Flores oli kiltti (muistan hänet vuodelta 1972); Hauser tunnetusti soitti joka ilta klo 20 tyttöoppilailleen, että he olivat varmasti kotona harjoittelemassa. Opettajat ovat ehdottomia auktoriteetteja. Tittelit ovat tärkeitä. Opettaja on Herr Professor. Ei sovi kysyä, miksi jotain pitää soittaa niin kuin opettaja vaatii. Esityksen jälkeen tunnilla opettaja pitää minuuttien tauon sanomatta mitään – ja sitten lausuu: Teidän täytyy harjoitella lisää.
Wienissä on kulttuuri- ja musiikkielämää. Musikvereinin konsertteihin myydään seisomapaikkoja opiskelijoille hintaan 5 euroa/lippu. Oopperataloon saavat kaikki lippuja puolitoista tuntia ennen esityksen alkua hintaan 3 €. Bösendorfer-pianomerkki on Wienistä. Voi perehtyä myös originaaleihin fortepianoihin, ja oppia, ettei kaikkia sormia käytettykään sillä soitettaessa. Wien on aina ollut monikulttuurinen kaupunki; kaikkien pitäisi lukea Stefan Zweigin kuolematon teos Die Welt von Gestern (Eilispäivän maailma), kuvaus Wienistä ennen 1. maailmansotaa. Itse kävin saksan kielen kursseja samassa koulurakennuksessa, jossa Zweigkin opiskeli. Miljöö on tärkeä taidekasvattaja. Wienerwaldista, Kahlenbergin kukkulalta voi kävellä alas Beethovengangia ja pysähtyä Grinzingissä. Hofburg henkii ilmapiiriä Ka und ka eli Königlich und kaiserlich. On etuoikeus opiskella tällaisessa ympäristössä.
– Eero Tarasti
HYMSin pianopiirin seuraava tapahtuma on ti 21.2.. teemana Chopinin nokturnot. Janne Mertanen soittaa ja puhuu.
Topelia, Unioninkatu 38, sali C120.