Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

Ortodoksista kirkkolaulua ammattilaisvoimin Turussa

Ortodoksinen kirkkomusiikki on laulua Jumalan kunniaksi.

Ortodoksinen kirkkomusiikki on laulua Jumalan kunniaksi.

Ortodoksisen kirkkolaulun ammattilaisista koostuva Suomen ortodoksinen kanttorikuoro esittelee uuden ohjelmistonssa Turun tuomiokirkossa tiistaina 29.10.2019. Konsertin tunnetuimpia säveltäjiä ovat ortodoksisen musiikin suurnimet Arvo PärtCyrillus Kreek ja Alfred Schnittke.  Illan suomalaisia säveltäjänimiä ovat mm. Pekka AttinenPeter Mirolybov ja Leonid Bashmakov. Heidän sävellystensä kautta piirtyy esiin suomenkielisen kirkkolaulun tarina autonomian ajalta 2000-luvulle.

Ortodoksinen kirkkomusiikki on kuorolaulua “a cappella” eli ilman säestystä. Kirkkolaulu on ortodoksisen jumalanpalveluksen kiinteä, erottamaton osa ja voidaankin todeta, että koko jumalanpalvelus on laulua, koska myös papiston ja lukijan osuudet resitoidaan puhelaulu -tyyliin.

Turun tuomiokirkossa kuultava konsertti tarjoaa hienon läpileikkauksen ortodoksisen kirkkolaulun traditioon. Teoksiin tiivistyy sekä suomalaisen ortodoksisen kuoromusiikin ensimmäinen vuosisata että ortodoksisen kirkkolaulun rikas ja elävä monimuotoisuus. Jälkimmäistä edustavat erityisesti oman aikamme slaavilaiset säveltäjät – Aleksander Knaifel ja Tatjana Jašvili – joiden tuotantoa on kuultu Suomessa hyvin vähän.

Kanttorikuoron tarkoituksena on esittää suomalaisen ja ulkomaisen ortodoksisen kirkkomusiikin helmiä tyylinmukaisesti ja laadukkaasta kuorosoinnista tinkimättä. Kuoron bassojen kantavina voimina ovat Turun ortodoksisen kirkon kanttori Pasi Torhamo sekä veljensä Mikko Torhamo. Tenorien joukossa laulaa Kansallisoopperan lavallakin esiintynyt oopperalaulaja, Tampereen ortodoksinen kanttori Heikki Hattunen. Sopraanosolistina kuullaan puolestaan Helsingissä sijaitsevan Uspenskin katedraalin kanttoria Varvara Merras-Häyrystä, joka on Hattusen tapaan myös oopperalaulaja. Suomen ortodoksista kanttorikuoroa on vuodesta 2009 johtanut diplomikuoronjohtaja Rita Varonen.

arvio: Rimski-Korsakov, kuolematon

Aleksandr Golovin: Koštšein valtakunta (1910). Luonnos Igor Stravinskyn Tulilintun-baletin lavasteeksi.

Aleksandr Golovin: Koštšein valtakunta (1910). Luonnos Igor Stravinskyn Tulilintun-baletin lavasteeksi.

Aina löytyy Helsingissä uusia paikkoja esittää oopperoita. Nyt Fantasiaooppera ry ja Rimski-Korsakov 175 vuotta -työryhmä olivat keksineet Nukketeatteri Sampon osoitteessassa Erottajankatu 7. Täytyi oikein katsoa kartasta, ja löytyihän se. Hauskat ja koristeelliset tilat, väliajalla sai hyvää kahvia ja korvapuusteja.

Ville Saukkosen johdolla toteutettiin kaksi teosharvinaisuutta: pienoisoopperat Vera Sheloga ja Kaštšei kuolematon. Nikolai Rimski-Korsakovia kuulee erittäin harvoin Suomessa. Sanoin tästä kerran Valeri Gergijeville Mikkelissä — silloin kun he vielä tuottivat oopperoitakin Marinskin festivaaliin. Joka tapauksessa nämä kaksi teosta olivat hyvin erilaisia. Tilaisuuden ovimikkona ja tervetuliaistoivottajana toimi musiikkitieteen tohtori laitokseltani, John Nelson. Hänhän väitteli 2013 aiheesta The significance of Rimsky-Korsakov in the development of a Russian national identity (297 sivua plus liitteet, Studia Musicologica Universitatis Helsingiensis 25). Hänen kirjansa ajoittaa Vera Shelogan vuoteen 1898 eli Rimski-Korsakovin neljänteen vaiheeseen ja Kaštšein vuoteen 1901, eli hieman jälkeen Legendan Tsaari Saltanista. Vera Sheloga on psykologinen ’trilleri’, jollaista ei Rimski-Korsakovin olisi luullut osaavan kirjoittaa ollenkaan. Sielunelämän tarkka kuvaus ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Sen huomaa jo omaelämäkerrasta: hän ei koskaa kerro mitään itsestään, ts. miltä tuntui, mitä oikein ajatteli. Shelogassa jännitys tihenee loppua kohti: Vera on saanut lapsen miehen ollessa sodassa ja toisen kanssa. Veran sisar rientää avuksi, hänenkin miehensä on sodassa. Sitten yhtäkkiä miehet palaavat vahvassa humalassa (ainakin Saukkosen ohjauksessa) ja Veran mies alkaa raivota: kuka on lapsen isä? Hädän hetkellä sisar parkaisee: minun! Sen jälkeen hänen sulhasensa ampuu sisaren. Tosin kuulema surmantyö ei kuulunut alkuperäiseen librettoon, mutta Saukkonen lisäsi sen. ’Täytyyhän siinä jonkun kuolla’, hän puolustautui väliajalla.

Kaštšei kuolematon on taas pidempi teos ja tyypillistä Rimskiä perustuen venäläiseen satu- ja myyttiperinteeseen. Kaštšei, ilkeä velho on vanginnut Tsaarin prinsessan. Hän asuu omassa valtakunnassaan ja on kuolematon siksi,että hänen sielunsa on hänen oman tyttärensä Kashejevnan kyynelissä. Tämä on viettelijätär, joka surmaa kaikki lumoamansa miehet. Mutta hän ei koskaan itke ja niin Kaštšei pysyy kuolemattomana. Kunnes valtakuntaan saapuu komea prinssa Ivan Korolevitsh pelastamaanTsaarin tytärtä. Hänkin lankeaa ensiksi Kashejevnan taikaan ja tämä on juuri iskemään tätä miekallaan, kun yhtäkkiä tuntee sääliä ja sitten yhä kasvavaa ihastusta. Hän ei voikaan tappaa Ivania, vaan tahtoo hänet itselleen. Mutta siihen ei Ivan suostu. Silloin Kashejevna alkaa vihdoin itkeä. Ivan ottaa hänen kyynelensä ja pudottaa maahan: Kaštšei kuolee ja samoin hänen tyttärensä; pahuuden valtakunta katoaa; samalla Prinssi ja Prinsessa saavat toisensa.

Mutta hyvänen aika; tämähän on aivan wagneriaanista! Kaštšei on kuin Klingsor ja kuolemattomuusteema tulee Parsifalin Kundrysta. Mutta vielä likempänä ollaan Valkyyriaa. Kaštšejevna on kuin Brünnhilde, joka kerää kaatuneet valtakuntaansa. Prinssi on kuin Siegmund, joka ei seuraa tätä ja Prinsessa makaa avuttomana kuin Sieglinde.

Rimski-Korsakov ei kuitenkaan ollut wagneriaani yhtä vähän kuin muutkaan Venäjän Viiden ryhmän säveltäjät. He kyllä omaksuivat Wagnerin tekniikat, mutta eivät tämän ajatusmaailmaa ja leitmotiv-tekniikkaa. Ainoastaan säveltäjä Serovin pariskunta oli wagneraaninen ja vieraili Bayreuthissa. Kaštšein musiikki on hetkittäin sangen lähellä Legendaa Tsaari Saltanista, jonka näin aikoinaan kolmasti Bloomingtonissa. Erityisesti lopun lyyrinen huipennus ja happy end on tehty saman mallin mukaan ja on vaikuttavaa.

Ville Saukkosen ansio on erityisesti se, että hän löytää paitsi oikeat äänet myös oikeat tyypit rooleihin. Tyyppikysymys on tärkeä: Siegfried Wagner keksi kerran oikean ’tyypin’ Walther von Stolzingin rooliin Mestarilaulajissa – Bayreuthin olutkapakasta. Kun tämä sanoi, ettei ollut ikinä laulanut eikä esiintynyt teatterissa, vastasi maestro: Ei se mitään, kyllä me opetetaan.

Mutta Saukkosen ohjauksessa ei varmaan tarvinnut paljoa opettaa, koska kaikki laulajat olivat jo sangen ansioituneita. Vera Shelogassa Tuuli-Elina Kilpelä, Marle Himberg, Vuokko Saariaho, Robert McLoud (lauantaina) ja Rene Ertomaa.

Kaštšeissa Kalle Virtanen, Karoliina Laurila McLoud, Emmi Kaijansinkko, Olli-Tapio Tikkanen, Antti Pakkanen … ja kuorona eli Kylmän maan kansana Rimski-Ensemble. Saukkonen ohjasi kuoroa hauskasti niin, että heidän eleeensä rytmittyivät epäsymmetrisesti. Musiikki pysyi koossa pelkän pianon voimin, kiitos Tuomas Juutilaisen. Ylättävää miten orkestraalisia tehoja hän sai aikaan. Erikoiskiitos maskeeraajalle Anne Rautiolle, nukketeatterissa laulajat ovat likellä katsomoa; hän hallitsi aidon venäläismytologisen tyylin. Tarvitsee vain katsoa venäläisten maalarien kuvitusta Kaštšei kuolemattomaan.

Ilta tai oikeammin iltapäivä Rimski-Korsakovin parissa jäi mieleen erityisenä tapahtumana Helsingin sangen vilkkaassa musiikkielämässä.

– Eero Tarasti

 

arvio: Poulenc – ”haaveksijat ovat huonoja runoilijoita”

F. Poulenc

F. Poulenc

Hetken aikaa syksyisessä Helsingissä oltiin kuin Pariisissa. Aleksanterin teatterissa meni muutaman iltana (19.-22.9.2019) harvinaisuus, joka täytyi nähdä: Francis Poulencin Les Mamelles de Tiresias. On vaikea sanoa, onko se ooppera vai operetti, mutta yhtäkaikki se on virkistävä tuulahdus vuosisadan alun modernismia. Libreton kirjoittaja Apollinaire oli monen ’ismin’ isä. Hän käytti ensimmäisenä termiä surréel, se merkitsi jotain joka tulee muualta, jotain jota emme ole lainkaan osanneet odottaa. Sitä ennen Apollinaire oli kubismin teoreetikko. Sen jatkeena syntyi dadaismi, ratkaisevia olivat Romaniassa syntyneen kirjailija Tristan Zaran teokset. Runouden perusyksikkö oli sana. Runo oli tehty lapuista, jotka oli sekoitettu hatussa. Musiikissa Poulenc toteutti analogian: hänen tekstuurinsa koostuu muutaman tahdin mittaisista palasista, jotka on kuin leikattu eri sävelkankaista ja liimattu peräkkäin niin että saumat ovat näkyvissä. Näin kirjoitin v. 1996 kirjassani Esimerkkejä. Esimerkkinä oli Poulencin Es-duuri-konsertto kahdelle pianolle, jota olin tuolloin soittanut.

Poulenc toteutti Les six –ryhmän pääideologin Jean Cocteaun opit aforismi-kokoelmassa Le coq et l’arlequin täydellisesti… jusqu’ou on peut aller trop loin… – täytyy tietää mihin saakka voi mennä liian pitkälle (Cocteaun mietelmiä on suomentanut Anna Louhivuori, ks. Synteesi 3/1989, ss. 2–11).

Mutta Poulenc on monikasvoinen säveltäjä. On olemassa lyyrinen Poulenc hänen pianokappaleissaan. Pariisilaisopettajani Jacques Févrierin kotona flyygelin päällä oli aina hänen läheisen ystävänsä Poulencin kuva kehyksissä. On olemassa dramaattinen Poulenc: Karmeliittojen dialogi ooppera; se päättyy karmeaan tragediaan jossa nunnat giljotinoidaan (näin sen Bloomingtonissa realistisena versiona). On olemassa ekspressionistinen Poulenc: La voix humaine, joka on kuin Schoenbergin Erwartungin ranskalainen vastine. On olemassa Rhapsodie négren Poulenc, siinä heijastuu Pariisin eksotiikan nälkä. jne. Säveltäjänä hän oli inventeur joka uudisti jo olemassa olevaa sävelkieltä, mutta ei luonut uusia kielioppeja ts. hän ei ollut novateur, kuten Vladimir Jankélévitsh erotteli.

Mutta tällaisia teorioita ei kukaan ehtinyt ajatella Aleksanterin teatterin esityksessä. Ville Saukkonen oli saanut tämän dadaistisen musiikkidramaan elämään ylitsepursuavalla huumorilla. Oopperan aihepiiri on sinänsä huippuajankohtainen kuten Ville Salonen totesi käsiohjelmassa. Nainen muuttuu mieheksi ja mies naiseksi – ja tuottaa Zanzibarissa 40 000 lasta eli vauvaa. Niistä erottuu yksi edustamaan kaikkia, esittämään ’balettina’ Offenbachin cancanin tahtiin koko tuota luomakuntaa; roolia esitti Oskari Kymäläinen armoitetun notkeasti ja ilmeikkäästi.

Näyttämönäkymät olivat kekseliäitä ja hauskoja. Kuoron ohjaus onnistunutta elävyydessään. Roolit oli miehitetty tai naisitettu juuri oikein. Anu Komsi Thérésena ja Jaakko Kortekangas puolisona; muissa rooleissa Juha Hostikka, Ville Salonen, Jouni Kokora, Aki Alamikkotervo, Kaisu Tajakka, Iida Kattelus ja Joel Bonsdorff.

Aivan ratkaiseva oli kapellimestari Jonas Rannilan työ orkesterinsa kanssa, se oli joka hetki draaman hermolla ja kajahdutti erilaisia sointikenttiä tilanteen mukaan.

Mitähän löydetään seuraavaksi Ranskan varhaisesta avantgardesta?

– Eero Tarasti

Klassinen Hietsu jatkuu 15.9.

Klassinen Hietsu on konserttisarja Hietsun Paviljongissa uimarannan kupeessa Helsingissä. Sarjan taiteellisesta suunnittelusta vastaavat Emil Holmström, Petri Kumela ja Eriikka Maalismaa. Klassisen Hietsun konserteissa esiintyjät ja kuulijat kohtaavat epämuodollisessa ja olohuonemaisessa ympäristössä, jollaiseen suurin osa klassisen musiikin perusohjelmistosta on alunperin sävellettykin. Usein klassisen musiikin konserteissa muusikot eristäytyvät konserttilavan yksinäisyyteen – tätä Klassisen Hietsun konserteissa halutaan välttää! Intiimiä tunnelmaa luo Berglundin perheen vanha Bechstein-flyygeli sekä lipun hintaan sisältyvä kahvi- ja pullatarjoilu, jonka äärellä yleisö voi myös keskustella esiintyjien kanssa konserttien teoksista ja esityksistä.

Syksyllä 2019 Hietsun paviljongissa kuullaan neljässä konsertissa seuraavia yhtyeitä ja taiteilijoita: Virtuosi di Kuhmon jousisekstetti, Lilli Maijala ja Emil Holmström, barokkiyhtye Baccano sekä Arttu Kataja ja Pauliina Tukiainen. Syksyn ensimmäinen konsertti on sunnuntaina 15.9.. Virtuosi di Kuhmon jousisekstetti saapuu Hietsuun! Viime aikoina tämä legendaarinen jousiyhtye on erikoistunut esittämään suurelle jousikokoonpanolle sävellettyjä teoksia kvintetoista nonettoihin. Tunnetuimpien teosten lisäksi VdK on etsinyt ja ottanut ohjelmistoonsa myös harvoin kuultuja sävellyksiä klassismin ja romantiikan ajalta. 

Ohjelma:
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 6 op. 68 (sov. Michael Gotthard Fischer)
Johannes Brahms: Sekstetto B-duuri op. 18

Elina Vähälä ja Anna-Leena Haikola, viulu
Atte Kilpeläinen ja Pisku Ristiluoma, alttoviulu
Jussi Vähälä ja Mikko Ivars, sello

arvio: Dido ja Aeneas Afrikassa

Giambattista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.

Giovanni Battista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.

Kun sanoo Dido tulee mieleen Kartago – ja se taas herättää eloon sanonnan: Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, jota Cicero toisti Rooman senaatissa: Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä. Mutta Didon ja Aeneaksen lemmentarina kiehtoi monia kuvaamataiteilijoita, kirjailijoita ja muusikkoja myöhemmin. Shakespeare mainitsee sen kymmeniä kertoja draamoissaan ja oopperoita syntyi renessanssista lähtien runsaasti. Kuuluisin niistä on tietenkin Henry Purcellin vuodelta 1689. Vaikka teos on kestoltaan sangen lyhyt, pidetään sitä barokin oopperan, ja erityisesti englantilaisen, helmenä. Libreton laati Nahum Tate ja se perustui Vergiliuksen Aeneadien versioon. Muistan joskus soittaneeni Muzio Clementin pianosonaattia otsakkeelta Didone abbandonata, Hylätty Dido.

Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.

Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.

Oopperan keskeinen henkilö on tietenkin Kartagon kuningatar Dido, mutta tarinaa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon kuka oli Aeneas. Hän oli Troijasta paenneita sankareita, joka etsi turvapaikkaa Välimerellä kunnes jumalat neuvoivat menemään Kartagoon. Dido oli sinne perustanut valtakuntansa, saatuaan pienen maapalstan aikoinaan, jonka laajuudeksi barbaarikuningas määräsi härän nahan. Mutta neuvokkaana Dido leikkasi nahan suikaleiksi ja ympäröi yhden kukkulan. Dido kävi taistelua veljensä Pygmalionin kanssa ja joutui tuhoamaan ensimmäisen miehensä kulta-aarteen mereen. Sitten saapuu Aeneas ja he ihastuvat toisiinsa. Mutta pian Jupiter ilmoittaa Mercuriuksen kautta, että Aeneakseon palattava Italiaan suuriin tehtäviin. Ne eivät olekaan vähäisempiä kuin Rooman perustaminen. Aeneas jumaliapelkäävänä suostuu lähtemään sydän murtuneena. Kun Dido huomaa Aeneaksen laivojen lähteneen, hän surmaa itsensä , eräiden versioiden mukaan miekalla tai hyppäämällä rovioon, jossa piti poltettaman kaikki Aeneaksen jättämät tavarat. Myöhemmin Aeneas kohtaa Didon manalassa, mutta Dido ei ole häntä enä tuntevinaan.

Kaikin mokomin, ei Purcellin oopperaa seuraavan – ja etenkään tässä Koko-teatterin versiossa – tarvitse tuntea näitä mutkittaita mytologioita. Esitys ensi-illassa 6.9. todisti ennen kaikkea, että pienillä keinoilla voidaan tuottaa erittäin kiehtovaa ja täysipainoista oopperaa. Orkesterina oli evain Ensemble Nylandian kvartetti Matias Häkkisen johdolla cembaloilla ja uruissa, Maisa Ruotsalainen ja Anna Pohjola barokkiviuluissa ja Lassi Kari kontrabassossa. Ohjaus oli muutoin Anselmi Hirvosen ja se otti hauskalla tavalla huomioon esityksen perusidean. Se oli taas lähtöisin sopraano Laura Pyrröltä.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Teoksen yhtenäisyyden sai aikaan Pyrrön ”antropologinen” kokemus Beninissä Afrikassa taiteilijayhteisössä Villa Karossa; se antoi uuden, raikkaan ja värikkään tulkinnan koko teokselle. Taustalle projisoidut aavikko- ja merimaisemat olivat Pyrrön ottamia valokuvia ja samoin näyttämölle levitetyt upeat afrikkalaiset kankaat, sekä laidalle sijoitetut rummut. Purcellin juonessa jumalat ovat juonittelevia ilkimyksiä, jotka saavat aikaan rakastavaisten tragedian. Tässä mukaan tulee afrikkalaisen magian elementti, jota hienosti tehosti alkuperäinen beniniläinen tanssija Dominique Sossou, vaikuttava kehollisessa virtuositeetissaan. Pyrrö harrastaa nykyisin kulttuurien välisiä kohtaamisia, sillä hän on myös ollut esittämässä intialaisaiheista teoksia kuten Gustav Holstia.

Lavalla Pyrrö on perfektionisti joka suhteessa, erittäin uskottava Dido, kaunotar ja vokaalisesti äärimmäisen hallittu. Koko oopperahan huipentuu lopussa Didon valitukseen, jota kaikki maailman johtavat sopraanot ovat laulaneet, Maria Callasta myöten, erillisenä numerona. Mutta ei Aeneaskaan jäänyt jälkeen Didosta lavalla, häntä esitti Matias Haakana, näyttämöllisesti vangitseva, intohimoinen rakastaja, mutta aina tietyn älyllisen etäisyyden säilyttävä kuitenkin. Hyvin ilmeikkäät silmät heijastivat hänen surullista kohtaloaan. Didon sisar Belinda on olennainen elementti, häntä lauloi Ulla Paakkunainen – vähän niin kuin Brangäne Tristanissa – velhotar ja noidat Mari Hautaniemi, Mette Heikkilä ja Marion Melnik oli ohjattu liikunnallisesti aktiivisiksi. Merellisen elementin toi Olli Tuovinen, hän oli hieman kuin Lentävästä hollantilaisesta raisuine tansseineen. Muutenkin tuli mieleen, miten monia myöhempiä oopperakohtauksia palautuu jo Purcelliin: velhottaren ilmaantuminen Aeneaalle on kuin Brünnhilden saapuminen Siegmundin luo, erona se, että Aeneas suostuu kehoitukseen; noitien naurukuoro – Paciuksen kyproslaiset tytöt jne. Kaari-ensemble-kvartetti esiintyi: Henrietta Grünn, Tanja Samulin, Satu Koponen ja Loviisa Hynninen. Anna Rouhun valosuunnittelu tuki joka kohtausta.

Kyseessä oli siis pienin keinoin toteutettu yhtenäistaideteos. Olisin valmis katsomaan uudestaan. Barokkimusiikin päälle lisätyt elementit, rummutukset ja tanssit eivät lainkaan häirinneet, vaan tukivat esityksen perusideaa, joka perustui Laura Pyrrön taiteellisiin kokemuksiin ja aineiston tuottamiseen. Ehkä oli hyvä, että laulettiin suomeksi, näin oopperan varsinainen sanoma, hylkääminen ja uskollisen rakkauden teema painui selvästi kuulija/katsojan tajuntaan. Tämä on produktio, joka on varmaan helpostikin liikuteltavissa, joten tätä kannattaisi kyllä viedä Välimeren maihin, joissa meri-elementti ja historia ovat tuntuvilla ja Afrikka likellä, vaikka Kreikkaan, Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Produktion tuotti Opera artico -yhdistys ja paikka eli Koko-teatteri Hämeentien alkupäässä sopi sille oivasti. Viimeksi näin Dido ja Aeneaksen Pariisissa, pikkunäyttämöllä, pääroolissa provencelainen Johanne Cassar.

– Eero Tarasti