Category Archives: Konsertit

Franz Liszt oppilaidensa ympäröimänä (kuva julkaistu mm. Derek Watsonin elämäkerrassa).

Oikeasti Liszt ei kylläkään soittanut Suomen suuriruhtinaskunnassa yhtäkään konserttia, vaikka läheltä piti. Hän vieraili Pietarissa 1842. Siitä on tuo hauska kohtaus Aleksandrovin elokuvassa (v. 1953) Mihail Glinkan elämästä. Liszt improvisoi salongille annetuista teemoista ja valitsee Beethovenin ja Haydnin sijaan tuntemattoman Glinkan Tshernomorin marssin tämän oopperasta Russlan ja Ljudmila. Lisztiä esittää filmissä sangen uskottavasti Svjatoslav Richter. Liszt kävi myös Virossa ja soitti Tarton yliopiston juhlasalissa; niin minulle kerrottiin kun kävin siellä.

Professori Margit Rahkonen tietää näistä Lisztin matkoista enemmän kuin varmaan kukaan muu. Hän avasi esitelmällään ”Lisztin vaikutus Suomessa” HYMSin pianopiirin sesongin (tilaisuudet ovat keskiviikkoisin klo 18 Topelian salissa C120).

Rahkonen on julkaissut mm. monografian Lisztin ainoasta suomalaisesta oppilaasta Alie Lindbergistä; Alie Lindberg. Suomalaisen pianistin taiteilijaura 1800-luvulla (Sibelius-Akatemian EST-julkaisusarja, 2004, 254 s.). Teos on myös ruotsiksi Pianisten Alie Lindberg, en åländsk ock europeisk musikprofil på 1800 talet. Mutta kyetäkseen ’kontekstualisoimaan’ kuten nykyisin hienosti sanotaan, tämän oikeastaan ahvenanmaalaisen pianistin elämän Rahkonen joutui perehtymään koko Lisztiä ympäröivään maailmaan. Kävi ilmi, että hänen vaikutuksensa suomalaiseen pianismiin oli syväluotaavaa hänen oppilaittensa kautta, jotka puolestaan opettivat sitten täälläkin. Voi Rahkosen tavoin todeta, että polveudumme kaikki Lisztistä aivan niin kuin jostain Kaarle Suuresta.

Liszt oli monipuolinen persoona, paitsi virtuoosi ja aikansa mediajulkkis, myös kansallisten musiikkikulttuurien suosija ympäri Eurooppaa. Hänen huippuoppilaansa oli Hans von Bülow, aivan erityyppinen älykkö, jota pidettiin liian fiksuna pianistiksi. Hänen kuivahko näkemyksensä Lisztin h molli sonaatista lykkäsi sen vastaanottoa pitkän aikaa. Liszt ei soittanut rahasta ja lahjoitti suuria summia hyväntekeväisyyteen. Hänellä oli ainakin yksi suomalainen kuulija August Schauman, joka kertoo siitä muistelmissaan (Venny Soldanin isä). Bayreuthissä 1876 suomalaisdelegaatio tietenkin tapasi Lisztin ja Richard Faltin ainakin jutteli hänen kanssaan siinä missä Richardinkin. Karl Flodin kertoi Lisztin konsertista Leipzigissa 1882. Aleksander Siloti soitti myös Dante-sonaattia siellä.

Pian Liszt oli säveltäjänä niin kuuluisa, että tuli aina tavaksi lopettaa konsertit Liszt-numeroilla. August Schauman kertoi myös Lisztin oppilaasta Sophie Bohrerista, jonka repertoaarissa oli 50 numeroa, jotka hän osasi ulkoa. Ennen konserttia hän pyysi yleisöä valitsemaan mitä halusivat. Hector Berlioz sanoi, ettei hänelle ollut mikään vaikeaa, mutta samalla piti ilmiötä pelottavana. Lisztin transkriptioita soittivat jo 1870-luvulla kaikki. Emil von Sauerin tulkinta Mazeppasta äänitteellä v. 1925 on oiva esimerkki. Kuulussa valokuvassa Weimarista 1884 on Liszt oppilaittensa ympäröimänä, siinä on mm. Moritz Rosenthal, Victoria Drewing, Mele Paramanoff, rouva Friedheim, Hugo Mansfeld, George Leibling, Aleksander Siloti, Arthur Friedheim, Emil von Sauer, Alfred Reisenauer, A.W. Gottschalk ja Louis Held.

Lisztillä oli naisoppilaita, mutta minne he katosivat? Hän luonnehti naisia seuraavasti: Elle avait petites mains… jolis doigts… beaux yeux…(Hänellä oli pienet kädet… sievät sormet… kauniit silmät…) Adele aus der Ohe muutti Amerikkaan ja esiintyi 500 kertaa solistina. Sophie Menter oli tunnettu ja häneltä on säilynyt äänite Un sospirosta. Alie Lindberg oli heidän joukossaan, hän eli 1849-1933. Hänen opettajansa Tausig oli kauhistuttava tyranni, mutta hän järjesti Alien Lisztin oppilaaksi. Liszt kirjoitti hänestä suosituksen. Mutta miksi sitten Helsingissä Martin Wegelius ei ottanut Alieta opettajaksi konservatorioonsa, kysyi Rahkonen puheessaan aiheellisesti. Hänen ohjelmistoaan pidettiin ehkä vanhanaikaisena, hän ei pitänyt sooloresitaaleja. Soittotapa erosi: pyöreät sormet, hän ei ollut Lisztin tyyppiä. Mutta hän oli silti ainoa suomalainen, joka teki uran ulkomailla.

Wegelius halusi Helsinkiin Lisztin koulukunnan. Tänne kutsuttiin siis seuraavia: Carl Pohlig, 1882-83, Ludwig Dingelberg, Carl Schuler, Ferruccio Busoni 1888-1890, William Dayas (1863-1903). Busoni oli tietenkin loistava, mutta häntä pidettiin myös liian älyllisenä. Kaikki em. soittivat Lisztiä ja opettivat. Ohjelmistossa oli konsertot, Totentanz, h-mollisonaatti, Dante-sonaatti, Unkarilainen fantasia, Transsendentaaliset etydit c ja f, Sposalizio, Liebestraum nro 3 ja Espanjalainen rapsodia. H-mollisonaatin soittivat Suomessa: L. Dingelberg 1885, B. Stavenhagen 1888, Arthur Friedheim 1889, W. E. Dayas, 1892, J Slivinska 1902, Elli Rängman 1906 ja 1909, Eduard Risler 1909 (ainoa ranskalainen pianisti; hän soitti mm. Marcel Proustin kutsuilla Pariisissa), Emil von Sauer 1911, Ignaz Friedman 1912 ja Busoni 1912; Elli Rängman oli voimakas figuuri, miehekäs, sanottiin, Ilmari Hannikainen opiskeli hänellä peräti yhdeksän vuotta, myös Kaisa Arjava oli hänen oppilaansa.

– Eero Tarasti

Paavali Jumppanen. Kuva © Colin Samuels.

Espoon pianoviikko huipentui tänä vuonna Musiikkitalossa pidettyyn jättiläiskonserttiin, jonka lähtökohta oli Wienissä 22.12.1808 todella järjestetty sävellyskonsertti. Se oli varsinainen lajien sekoitus, jossa säveltäjä sai esitellä tuotantonsa kaikkia puolia: italialaista oopperatyyliä, kirkkomusiikkia, pianokonserttoa, sinfoniaa ja improvisointia. On muistettava, että Beethoven oli ensimmäinen säveltäjä joka tuli toimeen pelkästään tällä ammatilla – siinä missä Mozart epäonnistui jätettyään hovipiirit. Beethoven oli mielipiteiltään tasavaltalainen demokratian kannattaja, jonka Metternichin poliisivaltio kuitenkin jätti rauhaan omituisena eksentrikkona. Hänen maineensa kyllä tunnustettiin. Silti Beethoven kirjoitti vähän myöhemmin (1822) Wienin musiikkielämästä: ”Täällä ei kuule mitään minusta. Mitä heidän tulisi kuulla? Fideliota? He eivät halua esittää sitä eikä kuulla. Sinfonioitani? Heillä ei ole aikaa niille. Konserttojani? Jokainen soittaa vaan omiaan. Soolokappaleita? Ne menivät pois muodista jo ajat sitten.” Kuitenkin ihmisillä oli tuolloin aikaa tulla tähän ainutlaatuiseen konserttiin niin kuin nytkin sateisena Helsingin päivänä 2019.

Konserttiaaria Ah perfido Helena Juntusen dramaattisena tulkintana osoitti, ettei italialainen ooppera ollut outo laji säveltäjälle, vaikka Rossini olikin syrjäyttänyt hänet ohjelmistosta niin Wienissä kuin Berliinissä (jossa mm. filosofi Hegelille ainoaa oikeaa musiikkia oli juuri Rossini!).

Pastoraalisinfonia kuultiin virkistävästi Helsingin Barokkiorkesterin tyylikkäänä tulkintana Taavi Oramon johdolla. Oramo on syvästi musikaalinen, elekieleltään plastinen, asenteeltaan musiikkiin vaatimaton, hän piti koko Beethoven-illan koossa aivan suvereenisti. Olen vain eri mieltä tempoista. Eli ensimmäinen ja kolmas osa olivat liian nopeita. Maalaiset eivät olisi kyenneet hyppelemään noin kevyseti ennen myrskyä, vaan es muss tüchtig sein (sen täytyy olla tukevaa). Beethovenilla eri teemoilla on omat karakterinsa ja tempoja saa laventaa efektin lisäämiseksi. Messu C-duuri paljasti oppineen muusikon: Beethoven tunsi gebundene Stilin säännöt ja J. S. Bachin lineaarisen kontrapunktin. Upeassa messussa esiintyi loistokas solistiensemble Julia Perez, Elisaveta Rimkevitch, Sofia Buono, Niilo Erkkilä, Aarne Mansikka ja Juhana Kotilainen.

G-duuri pianokonsertto oli odotettu numero – jo senkin takia että se kuultiin soitettuna Emil Holmströmin kuuluisalla Bösendorfer-flyygelillä. Sillä saa esiin nyansseja, jotka voivat kadota massiivisemmilla Steinwayilla, mutta silti ajattelin, että vaikutus olisi ollut suurempi pienemmässä salissa. Paavali Jumppanen oli oivaltanut Beethoven-tyylin ilmeikkyyden musiikillisten aktorien ilmeikkäässä fraseerauksessa, äärimmäisen tarkassa rytmisen hermon tavoittamisessa. Tämä ei ollut varmaan kaukana Beethovenijn omasta soittotyylistä, josta mm. Carl Czerny on meille kertonut. Huippuluokan tulkinta.

Väliajan jälkeen kuultiin viidennen sinfonian pianosovitus. Franz Lisztin Beethovenin sinfonioiden sovituksia pitäisi soittaa enemmän, sillä hän onnistui loistavasti muuntamaan pianolle Beethovenin orkesterin sävyt. Liszt EI onnistunut Wagnerissa, koska tämän koloriitti on jo toisenlaista. Ashley Wassin tulkinta piti teoksen muodon tiukasti koossa, mutta romantiikan traditiossa on lupaa tehdä rubatoja ja paisutuksia, kuten finaalin käyrätorvien maailmoja yleilevässä soolossa, jossa Hans v. Bülow venytti tempoa kahden lisätahdin verran. Mutta ikuinen kysymyshän on, onko Beethoven klassismia ja vai romantiikkaa, 1700- vai 1800- lukua. Wassin tulkinta oli lihaksikkaan voimakas, tosin Erardista ei lähde kovin valtavia äänimassoja. Erard on omiaan tuohon jeu perlé -soittoon. Wagner sai Venetsiaan lahjaksi Erardin ja sen soinneista syntyi Tristan. Erard on hyvin herkkä; sain kerraan soittaa sillä enemmänkin asuessani Pariisissa St. Louisin saarella 1700-luvun palatsissa, jonka olohuoneessa oli Erard. Wass ymmärsi myös romanttisen ironan hidastaessaan tempoa kontrabassojen koomisessa fugatossa. Joka tapauksessa tämä oli mieleenpainuvaa autettisuutta. Sinänsä on ehkä hyvä muistaa, ettei autenttisuus ole koskaan yksi yhteen rekonstrukiota, sillä väliin tulee mielikuvamme autenttisuudesta. Ei voi pyyhkiä pois mitä tapahtui musiikin historiassa vuoden 1808 jälkeen. Tarmo Peltokoski hauskuutti ja hieman säikäytti yleisöä musiikkiaktrobaatin taidoillaan. Hän on suuri lahjakkuus, musiikki virtaa hänen lävitseen estoitta.

Beethovenin Kuorofantasiaa kuulee harvoin, mutta se onkin peräti merkillinen teos: alku on sarja framgentteja hieman niinkuin toteuttaen Friedrich Schlegelin fragmenttien estetiikkaa. Hän vertasi fagmenttia siiliin, romantikkojen lempieläimeen. Kuulija palkitaan musiikillisten päähänpistymien jälkeen Freudea ennakoivalla hymnillä, jossa kuoro tulee mukaan. Kuorona oli Hannu Norjasen erinomaisesti harjoittama Tapiolan kamarikuoro.

Lopussa vallitsi siis esteettinen kategoria das Erhabene, ylevä. Konsertti oli merkittävä ja mieliinpainuva saavutus kaikilta siihen osallistuneilta, erityisesti Helsingin Barokkiorkesterilta ja Taavi Oramolta.

– Eero Tarasti

Rossini n. v. 1865

Pyhäinpäivänä kuuluu mennä kirkkoon kuulemaan vakavaa musiikkia. Mutta tällä kertaa Manifestum-kuoro Joonas Rannilan johdolla tarjosi jotain yllättävää muistorikkaassa Johanneksenkirkossa Helsingissä. Ohjelmassa oli Gioacchino Rossinin Petite messe solennelle, jota tuskin lienee täällä aiemmin kuultukaan. Oli siis tarpeen katsoa käsiohjelmaa, jossa Olli Tuunanen antoi asiantuntevaa taustatietoa. Rossini näet lopetti säveltämisen hyvissä ajoin ja asettui Pariisiin, nautintojen kaupunkiin viettämään sybariitin elämää. Jo aiemmin hänen mukavuuden halustaan kerrottiin, että jos sängystä putosi nuottilehti lattialle, hän mieluummin sävelsi sen kokonaan uudestaan kuin vaivautui nostamaan sen ylös. Aivan niin kuin kirjailija Gustave Flaubert kirjoitti sivukaupalla uudestaan romaaniaan, jos oli vahingossa käyttänyt samaa sanaa kahdesti liian lähekkäin. Joka tapauksessa kahdenkymmenen vuoden paussin jälkeen Rossini yhtäkkiä v. 1863 loi tämän Petite messen, joka ei tosin ole mikään pikkuteos, vaan toista tuntia kestävä mittava luomus. Sanoisin suorastaan sinfoninen. Tämä tuo mieleen sen faktan että Euroopan musiikissa oli kaksi suurta perinnettä: Italian laulutaide ja Saksan soitinmusiikki, tuo ”absoluuttinen”. Tämä teos voisi olla kuin kohtaus George Sandin romaanista Consuelo, taiteilijattaren tarina, jossa venetsialainen koloratuurisopraano joutuu Itävaltaan mystiseen linnaan ja tutustuu saksalaiseen kirkkomusiikkiin.

Jo Rossinin messun alku on aiheita hitaasti ja hartaasti kehittelevä, Kyrie kohoaa esiin asteittain kuoron polyfoniasta. Hyvin erikoislaatuinen on messun soinnillinen kuva: kuoroa säestää tai ohjaa kaksi pianoa ja urut. Pianot silloittavat messun eri osia mietiskelevillä ja pysäyttävillä taitteilla, jotka soivat kuin Mendelssohnin tai Schumannin karaktäärikappaleet. Yllättävin on Credon ja Sanctuksen väliin sijoitettu laaja pianosoolo. Se alkaa kuin Beethovenin surumarssi raskailla pisteellisillä mollisoinnuilla, mutta sitten tekstuuri vaihtuu yksiääniseksi. Se soi ensi alkuun kuin pianolle siirretty resitaatio, quasi parlando, mutta kun se jatkuu ja jatkuu siitä tulee lineaarista satsia, ja se soi kuin J. S. Bachin inventio. Tai kuin Rossinin Kunst der Fuge. ”Kyllä minäkin osaan!” Siirtymä pianosta urkujen kautta takaisin kuoroon on vaikuttava.

Kauttaaltaan messua dominoi erityisesti musiikin substanssin ja genren jännite tai jopa ristiriita. Messun laji edellyttää tiettyä vakavan sakraalia gebundene Stiliä. Fuugia toki on, ja niissä Rossini nauttii vauhdista ja rytmistä. Mutta musiikissa on paljon maallista, ettei sanoisi oopperamaista ja elämän iloa hieman enemmän kuin yleensä kirkkomusiikissa. Harmoninen kieli on edistyksellisempää kuin jossain Sevillan parturissa. Herra Wagner oli jo astunut näyttämölle. Musiikissa on dramaattisia taukoja ja Credo toistuu niin usein, että se toimii melkein kuin leitmotiivi.

Kaiken kaikkiaan siis merkillinen teos, mutta ehdottomasti kuulemisenarvoinen ja mielenkiinnon ylläpitävä.

Esityskoneisto oli myös huippulaatua. Joonas Rannila on etevimpiä nuoria vokaaliteosten johtajia. Hän pitää suuretkin ensemblet koossa hankalissa fugatoissa, osaa huipentaa dramaattisesti, mutta myös pysähtyä kuuntelemaan. Hänellä on varma ote kaikkeen mitä tekee lavalla. Solistikvartettina toimi Annika Leino, sopraano – kirkas ja ilmaiseva ääni – Jeni Packalén, mezzosopraano, jolla on erityisen vaikuttava alarekisteri, – Eero Lasorla, tenori – hän toi tähän italialaista tyyliä upealla bel cantollaan osaten kuitenkin myös vetäytyä ja sulautua oikealla hetkellä ryhmään – ja Heikki Kilpeläinen, basso, sangen kokenut ja professionelli oratoriolaulaja. Pianojen keskeisestä osuudesta huolehtivat Hans-Otto Ehrström ja Roope Gröndahl – jälkimmäinen muotoili taitavasti ja ekspressiivisesti pitkän soolonsa. Urkuja hallitsi taidokkaasti Olli Pyylampi. Itse Manifestum-kuoro elää Rannilan johdolla loistokauttaan.

– Eero Tarasti