Klasariklubi tekee käytännössä sitä mistä paljon on toistaiseksi puhuttu eli etsii klassiselle musiikille uutta yleisöä. Tällä keikalla on Reichin ja Xenakisin lyömäsoitinteosten vastapainona Bachin musiikkia sooloviululle ja -sellolle.
Arvio: Energistä ja persoonallista yhteissoittoa
Tapiola Sinfonietta
John Storgårds, kapellimestari
Alina Pogostkina, viulu
Ludwig van Beethoven: Konsertto viululle ja orkesterille d-duuri op. 61
Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli op. 98
Kannatti matkustaa torstaina Leppävaaraan asti kuuntelemaan Tapiola Sinfoniettan konserttia. Muutamalla soittajalla laajennettu kamariorkesteri kuulosti heti Beethovenin ensimmäisistä sävelistä fantastiselta! Energisen ja yhteen hitsautuneen soittajiston parhaita puolia on yhtenäinen artikulaatio ja persoonalliset soolosoittajat: erityisesti klarinetisti Harri Mäki ja oboisti Anna-Kaisa Pippuri pääsivät esiin. Orkesterin musisoinnilla tuntuu olevan yhteinen päämäärä, mikä isommissa kokoonpanoissa ei aina välity.
Wieniläisklassiseen ohjelmistoon erikoistunut sinfonietta on onnistunut tekemään hyvän synteesin vanhan musiikin esityskäytännöistä moderneilla soittimilla: jouset rouhivat aksentteja kantajousella ja vuorottelevat tahdinosien vahvoja ja heikkoja painoja, kun taas puhaltajien sointi on riittävän keveä ja vibraton käyttö maltillista. Tässä ohjelmistossa oli hyvä ratkaisu sijoittaa ensi- ja toiset viulut vastakkaisille puolille, jolloin peilikuvina ja variaatioina toistuvat motiivit sekä kuuluvat että näkyvät. Myös sektioiden erilainen sointi pääsee näin paremmin esiin.
Solistiksi Ludwig van Beethovenin konserttoon (1806) oli saatu maailmalla viilettävä edellisen Sibelius-kilpailun voittaja, saksalaistunut Alina Pogostkina, jonka esiintyminen oli hurmaavaa. Pogostkina ottaa Stradivariuksestaan lämpimän ja syvästi resonoivan äänen, jonka vaikutelmaa kasvattaa edelleen uskomattoman hienostunut intonaatio. Konserton ensimmäisen osan kadenssin arpeggiokuluissa oli häkellyttävän paljon puhtaiden sointujen synnyttämien ylä- ja alaääneksien värinää. Pogostkinan lempeästä tulkinnasta puuttui tietynlainen rehvakkuus, joka monen mielestä Beethovenin musiikkiin kuuluu. On makuasia, oliko soitto hiukan turhan somaa. Solisti etsi kiitettävästi erilaisia sointivärejä viulustaan, mutta jousen käyttö oli kaiken kaikkiaan eri paria tyylitietoisemman orkesterin kanssa. Modernilla jousella on mahdollista soittaa yhtä voimakkaasti kanta- ja kärkipuolella; se mahdollistaa pitkälinjaisen, laulavan äänen, joka kuulunee Pogostkinankin ihanteisiin. Soinnin tasaisuudessa piilee kuitenkin monotonisuuden vaara, ja helposti jää huomiotta se, miten ns. vanhan musiikin säveltäjät ovat käyttäneet sen aikaisten välineiden ominaisuuksia musiikillisiin tarkoituksiinsa. Näistä pienistä varauksista huolimatta nautin kovasti.
Kapellimestari John Storgårds oli tämän repertuaarin parissa ja tämän orkesterin kanssa kotonaan. Johannes Brahmsin neljäs sinfonia (1884-5) sai kiinnostavan tulkinnan, jossa yhteys Beethoveniin korostui. Toinen osa, jota sinfoniaorkesterit yleensä soittavat hitaammin, oli varsin kepeä ja tanssillinen, ja myös päätösosa oli varsin liikkuva. Hanna Juutilainen soitti neljännen osan huilusoolon hienosti, mutta yllättävän intohimoisesti muutoin vallinneen tyylin suhteen. Tapiolalaisten nopea reagointikyky mahdollisti sen, että sinfonian yllättävät taitteet todella yllättivät! Storgårds houkutteli orkesterista läpikuultavaa sointia, jonka sisältä yksittäiset kontrapunktiset tapahtumat pääsivät hyvin esiin. Välillä lyhyistä motiiveista rakennettu barokkimainen fraseeraus tuntui ehkä turhan vellovalta. Sinfoniettan pieni soittajisto johtaa väistämättä siihen, että joka jousisoittajan on todella kaivettava ääntä instrumentistaan palkkansa eteen. Sellosalin akustiikassa ensiviulut tuntuivat paahtavan välillä liikaakin, sektion homogeenisyyden kustannuksella.
Arvio: 50+50=100 (Lindberg+Salonen=Carter)
Nykymusiikin esittäminen lankeaa usein spesialistien kontolle, mistä on ilmeisiä positiivisia seurauksia: nuotteja viliseville partituureille persojen Kriikkujen ja Karttusten ansiosta monet säveltäjät ovat päässeet kehittämään instrumentaalista ymmärrystään pitkäjänteisesti. Erityisosaaminen puolin ja toisin kasvattaa fraaseerauksen ja sävyjen diversiteettiä, aivan kuten vanhoihin soittimiin perehtyminen rikastuttaa Mozartin esittämistä. Mutta: musiikki on yhteisöllistä toimintaa, eikä aitojen pystyttäminen uuden ja perinteisen repertuaarin leirien ympärille voi olla hyväksi. Nykypäivän säveltäjän ja soittajan välille tulee muodostua luottamuksellinen side, jotta soittaja pääsee näkemään nuottien taakse ja säveltäjä ymmärtää instrumentalistin arkea.
Perinteiseen repertuaariin satsaavan Helsingin kaupunginorkesterin kannatti ottaa riski ja juksata suuri joukko klassikkosarjan kausikortin haltijoita tähän konserttiin; Elliott Carterin satavuotispäivänä soitettu triptyykki Symphonia svengasi mainiosti! Teos on kiitollista kuultavaa, sillä pitkästä kestosta huolimatta se on modernistista Carteria yleisöystävällisimmillään. Teos pursuu (atonaalisia) melodioita, ja orkestraatio on kauttaaltaan ilmavaa ja viehättävän kamarimusiikillista. Monimutkaista polyfoniaa rytmittävät yllättävät tauot ja eri soitinryhmien pienet duot ja triot. Erityisesti ihastelin HKO:n puhaltajien lukuisia sooloja, jotka olivat kautta linjan virtuoosisia ja puhuttelevia. Muun muassa klarinetit ja englannintorvi olivat mehukkaasti esillä, ja teos päättyi ilkikurisesti pikkolon jäädessä soittelemaan yksikseen.
Konsertin viisikymppisten suomalaisten teokset eivät yllättäen onnistuneetkaan yhtä hyvin, kotikenttäedusta huolimatta. Magnus Lindbergin Marea kärsi tasapaksuudesta ja satsin erittelemättömyydestä. Teoksen merellisyys olisi kaivannut lisää tyventä ja pienempiä pärskeitä. Käsiohjelmassa puhuttiin soitinnuksesta Beethovenin ajan orkesterille, mutta tähän nähden jousia oli aivan liikaa, eikä pieni puhallinsektio tahtonut päästä esiin.
Esa-Pekka Salosen Maniassa jouset sen sijaan soittivat turhan varovaisesti. Orkesterin soolosellisti Tuomas Ylisen esiintyminen solistina oli hyväntuulisen rehvakasta ja teknisesti moitteetonta vikkelimpiä kuvioita myöten. Pitkän miehen käsittelyssä sello vaikuttaa pieneltä, ja välillä tuntuikin siltä, että voimaa olisi voinut käyttää vähemmän. Ääni oli hieman kapea ja nahkea. Tavoitettu karaktääri jäi yksiulotteiseksi, ja teoksen maaninen luonne korostui mielestäni liikaa spontaanisuuden ja leikkisyyden kustannuksella. Muutamia intohimoisia sooloja kuultiin orkesteristakin: erityisesti fagotisti Markus Tuukkanen ja kontrabasisti Jiri Parviainen kunnostautuivat.
Ensemble Schrat: historiallisen puhallinsoinnin huumaa
Historiallisen puhallinsoinnin huumaa! Ensemble Schrat tarjoilee klassismin mestareiden puhallinteoksia aidoissa sointiväreissä alkuperäissoittimin esitettynä.
Menninkäinen nimeltä Schrat tunnetaan keskieurooppalaisessa mytologiassa monikasvoisena metsän, kotipiirin ja navettojen henkenä, jonka karakteristiikkaan kuuluu pelkoa herättävä äännähtely. Aarniometsissä asuilevan Schratin ilkeät, salaperäiset huudahtelut, houkutusäänet ja itkuinen vaikerrus pelästyttivät matkailijoita. Rannikon kalastajia se houkutteli vaikeasti vastustettavalla, kiihkeällä ujelluksellaan kohti syvyyksiä. Talonpojalle ja hänen kotieläimilleen Schrat tuotti monenlaista harmia, joten sen kanssa tuli pyrkiä elämään sovussa. Myös Suomen pakanallinen jumalisto tuntee Schratin. Mikael Agricola mainitsee maahisen nimeltä Kratti, jota meillä pidettiin kotipiirin, navettojen ja viljelysten suojelijana. Kuten Schrat-peikon ääntelyelimistä, irtoaa myös vanhojen puhallisoittimien arkaaisista putkistoista kaikenlaisia signaaleja. Sana Schrat on onomatopoeettisesti voimakas ja kaunis ja jo sen lausuminen vaatii puhallinsoittimen soittamista vastaavaa pontta. Vuonna 2005 Schrat-yhtye syntyi halusta pureutua n.k. periodisoittimin puhallinkvintetin isän, Antoine Reichan vuosina 1811-1821 Pariisissa säveltämiin kahteenkymmeneenviiteen kvintettoon.
Suuri musiikintutkimuspaneeli – näkökulmia klassisen musiikin tutkimukseen
Mikä on klassisen musiikin tutkimusta? Mikä tekee siitä tieteellistä? Klassisen musiikin verkkolehti Amfion järjestää aiheesta paneelin, johon on pyydetty keskustelijoiksi oman alansa johtavia professoreita Suomesta. MuT Lauri Suurpää ja MuT Marcus Castrén Sibelius-Akatemiasta ja FT Eero Tarasti Helsingin yliopiston Musiikkitieteen laitokselta käyvät aiheen kimppuun Kirjasto 10:ssä torstaina 18. joulukuuta kello 15.00-16.30.
Alkupuheenvuoron käyttää musiikin ja näyttämötaiteen tutkijakoulun koordinaattori, FT Markus Mantere.