Aloitan iloisimmista uutisista: Kaija Saariahon Mirage sai erittäin hienon New Yorkin ensiesityksen Saint Louis Symphony Orchestran konsertissa Carnegie Hallissa viime lauantaina. Karita Mattila esitti itselleen räätälöidyn soolostemman puhtaasti ja eläytyen, mutta ennen kaikkea upean hallitusti – yhtään vähempää ei voi sanoa teoksen sellosolistista Anssi Karttusesta eikä David Robertsonin johtamasta Saint Louis Symphony Orchestrasta. Toiseksi orkesterin esitys Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta oli hätkähdyttävä: Robertson tarjoili sinfoniasta niin hyvin harjoitetun, hallitun ja vaikuttavan tulkinnan, etten parempaa voisi enää toivoa.
Arvio: Sokolovin Beethoven järisytti
Grigori Sokolov kävi soittamassa vuosittaisen Helsingin-resitaalinsa sunnuntaina 5.4. Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Tunnelma oli jälleen paitsi väenpaljouden, myös soiton laadun vuoksi harvinaisen tiivis. Loppuunmyydyn konsertin päätteeksi yleisökin oli myyty.
Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla olivat Beethovenin sonaatit A-duuri op. 2 nro 2 ja Es-duuri op. 27 nro 1. Kuten aina Sokolovin tempot olivat hitaan puoleisia, mutta Beethoven-osuudessa eivät aivan äärimmäisiä. Sokolov, jolla on erehtymätön soittimenhallinta ja jonka tulkinnat ovat aina läpikotaisin ajateltuja, sai pidettyä teokset kuitenkin mainiosti koossa. Soitossa kiinnitti tällä kertaa erityisesti huomiota poikkeuksellisen laaja sointivärien valikoima ja etenkin niiden tarkoin punnittu annostelu. Beethovenin pianotekstuurit vaihtelevat hyvin paljaista ja askeettisista aina massiivisen orkestraalisiin. Sokolov teki tasoerot päivänselviksi juuri noiden sointiväritysten kautta. Oli hienoa havaita yleisön todella arvostavan syvällistä muusikkoutta – kahden hieman tuntemattomamman sonaatin jälkeen yleisö räjähti aplodeihin bravo-huutojen kera. Tällaiset konsertit ilahduttavasti vahvistavat uskoa pianoresitaalin voimaan tässä multimediantäyteisessä maailmassa.
Toisen puoliskon ainoa teos varsinaisessa ohjelmassa oli Schubertin järkälemäinen D-duurisonaatti D.850. Massiivista vaikutelmaa lisäsivät Sokolovin hitaanpuoleiset tempot. Vaikka hänen käsissään nekin tuntuivat sangen luontevilta, olisin joissakin paikoissa toivonut hieman eteenpäin suuntautuneempaa otetta. Schubertin teoksessa myös pohdin Sokolovin muusikkoutta ylipäätään. Hänen musiikillisen maailmansa ääripäissä tuntuvat olevan titaaninen suuruus ja toisaalta puhdas viattomuus. Vaikka tuo maailma on kiehtova ja rikas, tuntuu Sokolovin soitosta puuttuvan dionyysisyys. Elämänmakuisen verevä ”viini, laulu, naiset” -asenne loistaa poissaolollaan. Schubertin sonaatin wieniläinen, syvällisesti pinnallinen eleganssi jäi siksi käytännössä puuttumaan, tai ainakin se muuttui jollain tavalla ”pyhyydeksi”, ikään kuin Sokolov olisi maalannut kappaleesta suurta uskonnollista freskoa. Tämä edellä mainittu ei oikeastaan ole kritiikkiä vaan ennemminkin yleistä havainnointia. Kuulimme suurenmoista musisointia!
Ruhtinaallisessa ylimääräiskimarassa kuultiin Chopinin preludeja, sekä Rameauta ja Skrjabinia – toisin sanoen Sokolovin vanhaa ohjelmistoa. Kaiken kaikkiaan konsertti oli suuri elämys, jota kelpaa muistella myöhemminkin.
Saman kirjoittajan arvio Grigori Sokolovin edellisestä konsertista löytyy täältä.
Viulisti Antti Untamalan debyytti
Konsertin nimi viittaa debyyttiin. Onko tämä siis epävirallinen ensikonsertti?
Olen aina vähän haaveillut ensikonsertista ja halusin järjestää sen nyt ja otsikoida sen vain hiukan raikkaammalla tavalla.
Soitit saman ohjelman myös Kuopiossa ja Mikkelissä.
Kiertueet ovat aina olleet sydäntä lähellä uusine ihmisineen ja paikkoineen ja se on hyvä tapa saada esitettävään ohjelmistoon lisäripaus syvyyttä.
Ohjelma on epätavallinen. Kerrotko jotain siitä?
Espanjalainen musiikki ja juuri Sarasate on aina kiinnostanut ja innostanut minua. Hienot melodiat ja tanssillisuus ovat olleet sen verran mukaansa tempaavia, että tässä sitä nyt sitten ollaan. Turina tuli mukaan Marja Rumpusen törmättyä kappaleeseen Madridissa ollessaan ja heti oli selvää, että me soitamme myös tämän Suomessa vielä tuntemattoman teoksen. Faurén sonaatti vaan on upea ja konsertin kaikkia säveltäjiä yhdistää Pariisi, jossa Sarasate konsertoi paljon ja Turinakin opiskeli Vincent d´Indyn sävellysluokalla, joten kyseessä on hauska espanjalais-ranskalainen fuusio.
Mitä jatkossa?
Minua kiinnostaa järjestää konsertteja ja konsertoida. Esiintyessä koko työ muusikkouden eteen tuntuu järkeenkäyvältä ja hetken ainutkertaisuus on hämmentävän upeaa. Tunnettujen teosten lisäksi on maailmassa lukuisia, voimallisia ja eläviä, toistaiseksi vielä tuntemattomia teoksia jotka haluan löytää, jotta kuka tahansa voisi työpäivänsä jälkeen tulla konserttiini kuulemaan niitä ja saamaan siitä energiaa.
Arvio: Suursonaattien taisto
Joonas Ahoselta voi aina odottaa tuoretta otetta vanhoihin klassikoihin. Näin kävi myös illan konsertissa. Ehkä nuoruusvuosien hillitön meno on vähän tasoittunut – niin hyvässä kuin pahassakin. Luonnonlapsimaisuus väistyy ja tilalle astuu henkistyneempi taiteilija.
Chopinin b-mollisonaatin Ahonen aloitti eloisan energisesti. Virtuoottista pianonkäsittelyä oli ilo kuunnella. Hitaissa suvantokohdissa ajankäyttö oli viipyilevää jopa riskirajoille saakka. Suuret nousut olivat komeita ja sointi rouhea.
Toisen osan rytmiikka viehätti. On makuasia, pitääkö Ahosen loihtimista hauraista pianissimo-soinneista. Näkemys on kuitenkin omanlaisensa ja sinänsä kunnioitettava.
Omaksi kappaleekseen sävelletty Surumarssi sen sijaan säväytti. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hämyinen ja haikea. Usein onnistuneet esitykset tästä osasta ovat syvän tuskaisia. Ahosen kaunosieluisen surun tulkinta oli koskettava tavalla, jota harvoin kuulee. Teoksen päätti hengästyttävän aaltoileva neljäs osa, jonka väripyörteet Ahonen toi esille poikkeuksellisen upeasti.
Toinen illan sonaateista oli Charles Ivesin Concord-sonaattina paremmin tunnettu 45-minuuttinen sikermä. Kuten Ahonen ohjelmatekstissä huomauttaa, Ives sanoo kutsuneensa näitä neljää kappaletta sonaatiksi paremman nimen puutteessa. Yhteneväisyyksiäkin osien väliltä silti löytyy, kuten kaikissa osissa esiintyvä Beethovenin 5. sinfonian avausteema variantteineen.
Tämän modernin musiikin alkuaikojen merkkiteoksen Ahonen nivoi yhteen kunnioitettavalla ammattimaisuudella. Hyvästä meiningistä saatiin nauttia erityisesti toisen osan puupalikalla toteutettujen klustereiden improvisatorisessa maailmassa. Sitä seuraava ragtime olikin jo täyttä irroittelua. Hiljaisissa kohdissa Ahonen loi kirkkaita kuutamosointeja.
Sonaatin aikana Ahosen soittoa täydentämään liittyivät hetkeksi Erkki Palolan alttoviulu ja Hanna Kinnusen huilu. Nämä ensimmäisen ja viimeisen osan vapaaehtoiset osiot avarsivat kuulokokemusta entisestään. Encorena kuultiin yksi Schumannin Neljästä marssista opus 76, josta marssia sai hiukan etsiä, mutta Schumannista ei ollut puutetta – kaikki tämä menköön itse sävellyksen piikkiin.
Ahonen tunnetaan tyylirajoja rikkovana pianistina. Viimeisimmän perusteella tuntuu, että hän on vielä toistaiseksi enemmän kotonaan uudemman musiikin parissa. Toisaalta voi pohtia, missä määrin tämä tunne perustuu mieliin jämähtäneelle ainoalle oikealle tavalle soittaa romantiikan ajan musiikkia. Uusien näkökulmien esiintuominen on mitä kannatettavinta toimintaa. Ja kun se tapahtuu hyvän maun puitteissa, ei yleisöllä pitäisi olla valitettavaa. Toivottavasti Ahonen siis jatkaa tutkimusretkiään myös harvinaisemman ohjelmiston ja genrerajoja ylittävän musiikin parissa.
Mozart, Schönberg, Lindberg
(Lähes) jokaiselle jotakin: aikamme tunnetuimpiin kuuluva pianisti Emanuel Ax soittaa Mozartin mittavan C-duurikonserton. Aluksi kuullaan Schönbergin tärkeimpiin teoksiin lukeutuvat dodekafoniset muunnelmat, ja konsertin päättää Magnus Lindbergin todennäköisesti rytmikäs ja värikäs tilausteos.