Kathleen Battlen (s. 1948) ääntä on verrattu ”talvisen kuutamon eteeriseen kauneuteen (The Washington Post), taivaan ja maan kohtaamiseen (Philadelphia Inquirer) ja ihmeellisestä, pohjattomasta kannusta valuvaan kermaan (The New York Times).”
Amerikkalaisen Battlen muutaman sivun pituinen esittelyteksti konsertin käsiohjelmassa sisältää toki muitakin lennokkaita sitaatteja, minkä lisäksi pitkän uran kaikki Emmy- ja Grammy-palkinnot, kunniatohtoruudet, oopperalavojen voittoisat debyytit sekä muut saavutukset tulevat liikuttavan huolellisesti mainituiksi. Battlen 80- ja 90-luvuilla tehtyjen levytysten valossa on helppo yhtyä markkinointi-ihmisten ja kriitikoiden runollisiin ylistyksiin.
Keskiviikkona Finlandia-talolla kuitenkin kävi selväksi, että tähtisopraanon äänen ”ihmeellisessä, pohjattomassa kermakannussa” on jo tapahtunut hapettumista. Tämä on tietenkin aivan luonnollista ja ymmärrettävää, sillä Battle lähestyy 60 vuoden ikää. Vaikuttaisi siltä, että tähti kiertää nyt pieniä ja kaukaisia maita, sillä maailman merkittävimmät estradit lienevät hänen kohdallaan jo mennyttä aikaa.
Hienosti Battle kuitenkin ikäänsä nähden lauloi. Hän on säilyttänyt lyyrisen koloratuurinsa kauniin sävyn ja taipui vielä Rosinan kirjeaarian korkeimpiinkin säveliin. Ikääntyminen kuuluikin lähinnä äänen volyymissä, joka varsinkin keskialueella oli hyvinkin hiljainen, sekä puhtaudessa, joka välillä horjui. Lisäksi Battlen loiston vuosille ominainen mielikuvituksellisten ja hurjien koloratuurikuvioiden vaivaton tykittäminen oli vaihtunut suoraviivaisempiin huipennuksiin.
Eläytymiskykyä ei vanheneminen onneksi tuhoa millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Battle piti huomattavan pitkän tauon kirjeaarian ja O mio babbino caron välillä, kääntäen hetkeksi kasvonsa poispäin yleisöstä. Kun hän kääntyi takaisin, oli tapahtunut täydellinen muodonmuutos flirttailevasta Rosinasta herkäksi Laurettaksi. Gershwinin Summertime sekä ylimääräisinä kuullut kolme negrospirituaalia hurmasivat yleisön, joka lopulta osoitti suosiota seisaallaan. Battle – afroamerikkalainen ja harras kristitty – todisti, että negrospirituaaleja voi laulaa varsin uskottavasti ja maanläheisesti myös koloratuuriäänellä.
Mikko Franck luotsasi Kansallisoopperan orkesteria mestarillisella tavalla. Franckilla on ilmiömäinen kyky hehkuttaa jousistoa ja saada siitä irti erilaisia sävyjä. Rossinin Varastelevan harakan alkusoitossa nopeat kuviot olivat tarkkoja ja kontrastit säväyttäviä. Mascagnin Cavalleria rusticanan Intermezzossa löydettiin taas aivan erilainen, mehevämpi soundi.
Konsertin päättänyt César Franckin sinfonia oli kuitenkin orkesterin ja kapellimestarin varsinainen taidonnäyte. Sinfonian linjakkaat, eri osissa toistuvat johtoteemat nousivat sähköisesti latautuneina esiin kokonaisuudesta. Orkesterimontun puurtajat osoittivat olevansa kuin kotonaan myös Finlandia-talon vaikeassa akustiikassa.
