Category Archives: Konsertit

Markus Hallikainen. Kuva © E. Tarasti

Varkauden KesäKlassinen -festivaali 8.-10.7.2022

Markus Hallikaisen perustama festivaali täytti tyhjiön Pohjois-Savossa eli loi korkealuokkaisen taidetapahtuman keskelle kesää Varkauden keskustaan ja ympäröiviin paikkoihin, kirkkoihin ja kartanoihin. Olin mukana kolmatta kertaa, mutta itse festivaali täytti nyt viisi vuotta. Ajankohta, heinäkuun alku, sopii niukin naukin Mikkelin festivaalin ja Savonlinnan väliin, mutta kuulijoita oli tänä vuonna kaksi kertaa enemmän kuin aiemmin, joten ei se taida haitata.

Festivaalin erityisluonne syntyy Hallikaisen omasta soittimesta, sellosta.Voi erityisesti sanoa, että kyseessä oli sellojen juhlaa. Huippuna Heitor Villa-Lobosin Bachianas brasileiras nr. 1 kahdeksalle sellolle ja Bachianas nr. 5 jonka iki-ihanan cantilenan, Villa-Lobosin tunnetuimman melodian, lauloi sopraano Laura Pyrrö. Muistan kun Luciano Berio vieraili Helsingissä 90-luvulla ja meillä oli dialogi Helsingin yliopiston juhlasalissa; sen jälkeen kysyin, oliko hän tuntenut Villa-Lobosin: Berio alkoi heti hyräillä tuota melodiaa.

Hallikaisen kutsumista taiteilijoista monet ovan hänen kurssitovereitaan Zürichista, kuten Jussi-Matti Haavisto, altto (oikeastaan säveltäjä) ja Elias Nyman, viulu. Muutkin soittajat ovat nuoremmasta päästä kuten Kalle-Pekka Koponen, sello, Tampereen filharmoniasta, Iiris Piri, Eemil Kautto, Juho Peltonen, Elias Lassfolk, Lappeenrannan orkesterin konserttimestari, ja monet muut. Varttuneemman polven kotimaiset kuuluisuudet Hannu Kiiski, Timo Törmä ja Lassi Viljanen esiintyivät ja olivat tuoneet paikalle eteviä oppilaitaan. Festivaali ei siis koostunut vain irrallisista konserteista, vaan myös niiden välit oli täytetty musiikilla. Avajaisten väliajalla soitti Rufus Sinkkonen Bachin soolosellosarjaa teknisellä varmuudella ja ihmetystä ja ihailua herätti tapahtuman nuorin, 10-vuotias sellisti Veikko Aarnio Saint-Saënsin Joutsenella ja Massenet’n Thaisin rukouksella. Mikä varma ote soittimeen, kiinteä, täyteläinen ääni ja kyky muotoilla romantiikan teoksia runollisesti. Heikki Peltonen puolestaan vakuutti innolla, jolla hän paneutui Sibeliuksen harvemmin kuultuihin selloteoksiin illalla Kaksi Ruusua ravintolan tilaisuudessa. Jenni Olli oli festivaalin 2022 ’Nuori muusikko’.

Päävieras oli kansainvälinen kuuluisuus Raphael Wallfisch, Hallikaisen opettaja Zürichista. Hän on soittanut Euroopan johtavilla lavoilla ja levyttänyt kaiken keskeisen sellokirjallisuuden. Siksi hän oli kiinnostunut myös sellaisista harvinaisuuksista kuin Villa-Lobosin sellosonaateista, jotka lupasin lähettää hänelle.

Avajaiskonsertin ohjelma oli myös lukuisia uutuuksia tarjoava. Harvat tietävät, että Popperilla on muutakin kuin Rukki, ja tässä tapauksessa vielä Requiem. Juutalaisteema näyttäytyi myös ohjelmassa, ts. Ernst Blochin Baal Shem ja Max Bruchin Kol Nidre, yksi juutalaisen musiikin kulmakiviä, hymni, jota on laulettu kaikkialla. Juutalainen musiikkihan ei ole sama kuin juutalaisten musiikki, koska monet kuuluisat juutalaissäveltäjät mielletään osaksi klassisen musiikin yleistä perintöä Felix Mendelssohnista, Gustav Mahlerista, Arnold Schönbergistä György Ligetiin ja Mauricio Kageliin. Mutta silti on myös elementtejä, jotka ovat periytyneet juutalaisten pitkien vaellusten aikana heidän lauluistaan, temppelimusiikista ja kletshmer-soitosta omaan tyyliinsä. Keväällähän mm. kuultiin Helsingissä tuiki tuntematonta ruotsalaista säveltäjää Moses Pergamentia, joka oli suomalaista syntyperää. Hän aikoi säveltää Wagnerin Ringiä vastaavan tetralogian juutalaisen kansan historiasta, mutta ei ehtinyt toteuttaa sitä, vaikka olisi hyvin kyennyt.

Rossinin soolosellotoes Une larme on teos, jota voisi verrata Bottesinin kontrabassovariaatioihin Moise in Egitto. Wallfisch toteutti Une larmen virtuositeetin suvereenisti. Edelleen Dvořákin viehättävä ja tunnelmallinen Waldesruhe kuuluu tuohon sarjaan metsän innoittamia teoksia Sibeliuksen, Wagnerin, Schumannin, Lisztin, Collanin ja Čiurlioniksen rinnalla.

Odotettu numero oli tietenkin jo edellämainittu Villa-Lobos-osasto.

Tänä vuonna Brasilian valtio täyttää 200-vuotta ja samalla heillä juhlitaan myös tapahtumaa Semana de arte moderna São Paulossa 1922, eli siitäkin on pyöreät 100 vuotta. Ko. viikko aloitti modernismin tuossa jättiläismaassa. Brasilian lähetystö oli siis mukana tämän osion järjestämisessä … ja juhla jatkuu Helsingin yliopiston juhlasalissa 7.9. 2022 klo 16 Villa-Lobos -konsertilla, johon on vapaa pääsy.

Bachianasit ovat paluuta Bachiin, mutta Villa-Lobosilla myös Brasilian kansanmusiikkiin, sillä tuon yhdeksän opuksen sarjan jokaisella osalla on aina Bachiin viittaava nimi, esim. Preludio ja brasilialainen otsake kuten Modinha, tunteellinen romanssi 1800-luvulta. Jotkut osat ovat äärimmäisen hitaita, raukeita, staattisia, kontemplatiivisia … heijastaen iberisen kulttuurin näkemystä ajasta, joka alkaa joka päivä aina uudestaan. Portugalilaiset eivät tuoneet kelloja uuteen maailmaan, toteaa brasilialainen sosiologi Gilberto Freire. Jostain syystä ei taaskaan kuultu teoksen kolmatta osaa fuugaa. Se on viime aikoina jäänyt usein pois. Pelkäävätkö sellistit sitä, kysyin Hannu Kiiskeltä. Ei, mutta sitä jotkut pitävät vähemmän onnistuneena.

Mutta iki-ihanan Bachianas nr. 5:n melodia on taas tuollainen nostalginen, hyräilevä, osittain suljetuin huulin, bocca chiusa, laulettava sävelmä, kun taas säestys jäljittelee kitaran näppäilyjä hengästyttävän nopeasssa tempossa. Laura Pyrrö oli tämän teoksen antaumuksellinen ja hieno tulkki.

Festivaali jatkui ja tarjosi runsaasti ohjelmaa. Elias Nyman soitti mm. päätöskonsertissa Varkauden pääkirkossa vakuuttavan hienolla soinnilla Haydnin viulukonserton. Kirsti Lumiala oli jälleen avannut Lumialan kartanon ovet salonkikonsertille, jossa esiintyi trio Sanna Kokko,viulu, Markus Hallikainen, sello ja Henrik Nissinen, piano. Erityisesti on ylistettävä kautta festivaalin esiintynyttä pianisti Risto Laurialaa, joka soitti lukemattomien eri partnerien kanssa venyen lukuisiin eri tyyleihin ja tapoihin. Hän oli yksi festivaalin keskeisiä voimia.

Kaikkea kolmipäiväisen festivaalin rikasta ohjelmistoa en pysty tässä mainitsemaan. Aivan selväksi tuli, että tapahtuma on kasvusuunnassa niin esiintyjien kuin yleisön lukumäärän suhteen. On järkevää valita aina joitain kokoavia teemoja, niin kuin nyt oli mm. Villa-Lobos – ja sellaista musiikkia jota ei muuten juuri kuulla. Jäädään siis odottamaan ensi kesää. Varkaus on nyt päässyt Suomen musiikin kartalle!

— Eero Tarasti

Joseph Karl Stieler: Beethoven, 1819 tai 1820.

Konsertit Mikaelissa keskiviikkona 6.7.2022, Mikkelin festivaalia

Odotettu päivä koitti eli London Royal Symphonyn vierailu Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Taas oli alkusoittona kamarimusiikkia klo 16.30, puolalaiskvartetti Equilibrium, joka esitti jousikvartettoja, erityisesti maanmiestensä harvoin kuultuja, kuten Józef Elsnerin vuodelta 1806 ja sitten Władysław Żeleński-nimisen säveltäjän sataa vuotta myöhemmin. Lähtökohtana oli kuitenkin Haydnin kvartetto, klassinen esimerkki genresta, jota puolalaissäveltäjät hallitsivat täysimittaisesti. Elsneriä ei tunneta kuin Chopinin sävellyksen opettajana, joten vaistomaisesti häntä kuulee sellaisin korvin, että olisiko tässä jotain avaimia Chopinkin tyyliin. Mutta sellaista on vain vähän tunnistettavissa, ehkä jotain kansanmusiikinomaista viimeisessä osassa. Zelenskin kvartetto on silti kuin neliosainen sinfonia, se huipentuu tarantellaan ja muutenkin hänen sävelkieleensä kuuluu rytminen aktiviteetti. Hitaan osan hymnin kaltainen pääaihe saattaa tuoda mieleen varhais-Sibeliuksen, vaikka pianokvinteton samoilta vuosilta. Equilibrium-yhtyeen sointi on todella hienostunutta ja tasapainoista nimensä mukaisesti. Miellyttävä tuttavuus.

Sitten alkoi Mikaelin piha täyttyä autoista, väkeä tuli ympäri Suomea kuulemaan tähtien sävyttämää rariteettia eli lontoolaisorkesteria. Olin sitä viimeksi kuullut Canterburyssa muutama vuosi sitten yhden kongressimme yhteydessä. Avausnumerona oli Mozartin Taikahuilun alkusoitto. Istuin salin viimeisellä rivillä parven piiippuhyllyllä, mutta akustiikka on sielläkin erinomainen. Kaikki oli paikallaan tässä esityksessä, paitsi fugaton tempo mielestäni hieman liian nopea. Tuon teemanhan Mozart tahallaan lainasi Muzio Clementin pianosonaatista B-duuri heidän välisen soittokilpailun yhteydessä. Tämä harmitti Clementiä niin paljon, että hän painatti oman sonaattinsa nuotteihin alaviitteen, että Mozart oli käyttänyt hänen teemaansa sitten muissa yhteyksissä.

Tshaikovskin viulukonsertto oli seuraava numero ja lavalle astui Pekka Kuusisto, Hän on todella harvinainen tapaus kehitettyään erittäin personnalisen soittotavan, tulkinnan ja esiintymisen. Kaiken taustana on luonnollisesti rajaton musikaalisuus ja tekninen osaaminen, työllä ansaittu taito. Muistan kun Kuusiston veljekset opiskelivat Bloomingtonissa Indianan yliopistossa 1987 ja joutuivat pikkupoikina soittamaan yliopiston yhdessä sinfoniaorkestereista. Vaaleahipiäiset nuorukaiset erottuivat joukosta. Heidän vanhempansa olivat myös paikalla seuraamassa nuorten opintoja; kun heiltä vaadittiin ns. oppivelvollisuutta ts. koulunkäyntiä Amerikassa musiikin lisäksi, yrittivät he saada ymmärtämään, että kyseessä ovat poikkeuslahjakkuudet. Ja niinhän se olikin.

Pekka Kuusisto on tietenkin kategoriaa virtuoosi, mutta hänellä se on aina kätketty musiikillisen idean taa, se ei ole juuri koskaan ostensiivista, näyttävää tai itsetarkoituksellista – ellei hän sitten vallattomasti halua osoittaa, että kyllä täältä pesee tyyliin ’soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti’. Hänen kekseliäisyytensä on kuitenkin ehtymätön ja Rouvalista hän oli saanut oivan kumppanin. Je toteuttivat yhdessä tuumin monia uusia tulkinnallisia kohtia. Jos Kuusistoa luonnehtisi lyhyesti voisi sanoa, että hänen otteensa musiikkiin on giocoso, leikkisä, hänessä toteutuu täydellisesti Schillerin Spieltrieb. Myös hänen kehon kielensä on rentoa ja se haluaa näyttää: katsokaa, näin helppoa tämä on… vaikka jokainen tietää, ettei tuo luonnollisuus ole kuin zweite Vermittelheitia ts. toisen asteen vapautuneisuutta, jonka takana on armoton työ. Joka tapauksessa Kuusiston tyyliin ei voi olla ihastumatta. Kuultiin siis aivan lumoava uusi näkemys Tshaikovskista. Sitä paitsi kadenssi ei nyt  ollut mikään ulkoa opeteltu valmis osa, vaan syntyi kuin juuri sinä hetkenä improvisoiden.

Väliajan jälkeen oli vuorossa odotettu Beethovenin Kohtalosinfonia eli nro. 5. Olisikohan se maailman eniten soitettu sinfonia. Kun kerran mainitsin eräälle säveltäjälle meneväni seuraamaan sen esitystä, hän sanoi: ”Mä olen jo kuullut sen.” Mutta tällaista tulkintaa ei kukaan ollut vielä kuullut. Viides sinfonia on suuri haaste jo alkaen kolkuttavan kohtaloaiheen rytmistä. Nimittäin se on tauko plus kolme kahdeksasosaa eikä trioli, jollaiseksi se usein muuntuu. Ja tauko motiivin alussa on tärkeää, koska myöhemmin se täyttyy iskullisesta nuotista, jota siis jäädään odottamaan.

Rouvalin näkemys tästä sinfoniasta vastaa teoksen luonnetta saksalaisen goetheläisen uushumanismin antikisoivasta olemuksesta. Mutta tätä ei pidä ymmärtää väärin. Rouvali jäsentää musiikin selvästi erottuvina fraaseina, niistä tulee eräänlaisia kuin kiveen veistettyjä epigrammeja. Eli: lauseke. piste. lauseke. piste. lauseke. piste…. Ja pistettä eli musiikin diskurssin taukoa vastaa kapellimestarin kielessä ehdoton merkki soittajille pysähtyä. Luulisi, että musiikki tästä muuttusi katkelmalliseksi, mutta ei, ei suinkaan. Musiikin melos jatkuu kuulijan tajunnassa taukojen yli, mutta tällainen jäsentely sekä elekielessä visuaalisesti että akustisesti jäsentää teoksen muodon äärimmäisen selkeästi. Rouvalin ja orkesterin yhteistyö oli täysin aukotonta. Soittajat mukautuvat ja tottelevat häntä halukkaasti. Hän hallitsee niin visuaalista kuin kuuloavaruutta varmuudella. Se sallii hänen toteuttaa lukemattomia ennen kuulemattomia nyansseja. Kuten hitaan osan teeman variaatioiden värileikin: suosikkikohtani on se, jossa teema muuntuu asteikkokuluksi, jota säestävät puupuhaltimien ja jousien pizzicatojen kelluvat vesipisarat, se toteutui kuten toivoinkin. Scherzossa kontrabassojen koominen fugato, jota olen pitänyt aina esimerkkinä romantiikan ironiasta, sillä tämän soittimen ’kömpelyys’ yleensä tekee kohdan ylivaikeaksi, olikin nyt tilaisuus lontoolaisille basisteille loistaa virtuositeetillaan. Ylimenon jälkeen puhkesi esiin voitonfinaalin vaskiteema ja yllättävän nopeassa tempossa. Mutta sekin oli harkittua sillä –surprise! – kertauksessa Rouvali markkeerasi sen kaksi kertaa hitaammin. Laajakaarinen käyrätorvien sivuaihe antoi aikoinaan Hans von Bülowille aiheen levittää tempoa kaksin kerroin kuin seid umschlungen Millionen (Felix Weingartenin kertoman mukaan),se oli nyt myös sopivalla tavalla maailmoja syleilevä. Kaiken kaikkiaan tämä esitys kohosi teoksen esityshistoriassa aivan omaan luokkaansa. Onnellisia ne jotka olivat päässeet paikalle todistamaan sitä. Ja ylipäätään suomalaisen esittävän säveltaiteen kahta ihmettä, Kuusistoa ja Rouvalia.

— Eero Tarasti

Avajaiskonsertit Mikaelissa maanantaina 4.7.2022

Eilisen avajaiskonsertin väliaikavastaanotolla festivaalin hallituksen uusi puheenjohtaja Markus Tykkyläinen kuvasi tapahtumaa pieneksi ihmeeksi. Kuten tunnettua koko tapahtuma jouduttiin luomaan uudestaan, ja onneksi sen johtoon asettui tarmokas nuori pianisti Teemu Laasanen. Aiemman orkesterin korvaa ei vähempi kuin London Royal Philharmony johtajanaan kaikkien toive Santtu-Matias Rouvali. Mutta avajaispäivästä huolehdittiin suomalaisvoimin. Konserttien peruskaava on kamarimusiikkia Mikaelin pienemmässä salissa klo 16.30 ja sitten orkesteria Martti Talvela -salissa klo 19.

Lied-konsertti sai aloittaa musiikkitapahtumien sarjan ja sen esiintyjiä olivat Aarne Pelkonen, baritoni, ja Juho Alakärppä, piano. Tämä duo on tehnyt yhteistyötä jo kymmenen vuotta. Yhteistyö joka on liedissä niin keskeistä on hioutunut saumattomaksi. Ohjelmana oli Schubertin Schwanengesang kokonaisuudessaan, mutta jaettuna kahteen osaan, välissä tauko ja Sibeliuksen vähemmän tunnettuja ruotsinkielisiä lauluja. Tarkoitus oli tietenkin keventää Schubertin laulujen raskautta ja tragiikkaa hieman keveämmällä pohjoismaisella otteella. Schwanengesangissa voi unohtaa wieniläisen perus-Schubertin kategoriassa gemütlich, mukava, miellyttävä, viehättävä. Kyseessä oli sarja eksistentiaalisia ääritiloja ja tilanteita linjalla Soturin aavistus, Ständchen (Serenadi), Kaukana, Atlas, Doppelgänger (Kaksoisolento). Ne ovat romantiikkaa ja suorastaan kauhuromantiikkaa kuin E.T.A.Hoffmannilla, mutta myös romantiikan ironiaa laulun Jäähyväiset kohdalla, jossa sankari jättää jäähyväisiä koko entiselle maailmalleen: Hyvästi, sinä hilpeä ja iloinen kaupunki… hyvästi somat tyttöset…. hyvästi rakas aurinko… tähdet. Ja kaikkea säestää pianon tikittävä ostinatokuvio. Mutta humoristiset hetket ovat poikkeuksia, yleensä laulut luotaavat ihmismielen syvyyksiä äärimmäisen ekspressiivisesti. Jos tällaista kuultiin noissa schubertiadeissa Wienissä, on tunnelma ollut vakava. Ständcheniin liittyy oma mikkeliläismuistoni kun armeijassa Karkialammella säestin hypnoosiesitystä soittamalla sitä kymmeniä kertoja peräkkäin kurssijuhlassa.

Joka tapauksessa Aarne Pelkonen sopi tämän sarjan tulkiksi aivan ihanteellisesti. Hän oli jo pukeutunutkin nuoren Wertherin liivi- ja avokauluksinen Schiller-paita-asun varianttiin (liivi oli tosin musta eikä keltainen). Hänen olemuksensa on keskittynyt ja operoi pienillä nyansseilla, perusaineksena lämmin baritoni, en tiedä oliko tämä sitä Roland Barthesin geno- vai fenolaulua. Hän myös vei fortet rohkeasti äärimmilleen, mutta ääni ei kadottanut milloinkaan elävyyttään ja loistoaan. Kuten tiedetään ovat liedissä sanat hyvin tärkeät ja erinomaista oli, että ne jaettiin yleisölle Erkki Pullisen erinomaisina suomennoksina. Piano on tietenkin myös keskeinen. Alakääpä loi soittimestaan käsin kunkin laulun perustunnelmaa, erittäin tarkalla kuvioinnillaan, fraaserauksellaan ja dramaattisilla soinnuillaan. Tätä soittoa voi kuvata Seppo Nummen termillä ’siselöidyksi’ (vaikken ihan tarkkaan tiedä, mitä hän sillä tarkoitti). En osaa sanoa, miten konsertti olisi toiminut pelkällä Schubertilla, Sibelius oli nyt kuin eri maailmasta. Olisiko lisäksi ollut mahdollista, että olisi ylimääräisenä kuultu vaikka Schubertin Wandern ist des Müllers Lust tai Lindenbaum? Mieleen tulivat Ralf Gothónin suuret Schubert-sarjat. Varmasti saamme vielä kuulla Winterreisenkin Pelkonen/Alakärppä tulkintana, sitä odotan!

Nyt siirryttiin Atlas-jättiläisen koko maailman tuskaa kannattavasta maailmasta jyrkästi Suomen kesän ihanaan helteeseen odottamaan seuraavaa konserttia. Vuorossa oli sinfoniaorkesteri Vivo Erkki Lasonpalon johdolla. Sanottakoon varalta, että kyseessä ei ole nuoriso-orkesteri, vaan täysilukuinen ja -taitoinen soittajisto, joka on erikoistunut nimenomaan suuriin orkesteriteoksiin. Tämä iältään nuorista koostuva orkesteri on Kari Tikan kunnioitettava saavutus. Avausnumeroksi sopikin erinomaisesti Lotta Wennäkosken teos Hava, joka ei ole mikään uutuus, vaan vuodelta 2007. Sen lähtökohtana ovat sanan ’hava’ herättämät mielikuvat kuten havahtuminen ja havina. Jousisto esiintyikin tässä roolissa eräänlaisena modernina metsän huminana, Waldwebeninä. Wennäkosken sävelkieli on sibeliaanisen lineaarista,mutta kaikki ei ole vain soiden liikkuvia tasoja, vaan niistä kehkeytyy myös ihan tunnistettavia musiikillisia aktoreita, erityisesti puhaltimilla. Hänen tyylilleen on ominaista hienostunut sonoriteetti ja pateettisen karttaminen. Hänen teoksensa loppuvat usein vailla huipennusta, mikä tuo jossain määrin aforistisen vaikutelman. Joka tapauksessa tämä oli kaikki virkistävää keskellä illan romanttisia jättiteoksia.

Sibeliuksen viulukonserttoa saa soittaa miten paljon vaan, ei siihen koskaan kyllästy. Eikä etenkään nyt kun solistina oli ilmiömäinen Otto Antikainen, 23-vuotias Berliinissä jo viidettä vuotta opiskeleva viulisti, jonka muusikon tie alkoi Helsingin Käpylän musiikkiopistossa. Antikaisella on erittäin varma tekniikka, joka sallii hänen tehdä omintakeista tulkintaa. Jos viulistit luokitellaan virtuoosityyppeihin ja Werktreue-soittajiin, on hän lähempänä jälkimmäistä kategoriaa. Hänessä on rohkeutta ottaa huikeita tempoja kuten Sibeliuksen finaalissa, joka ei kuulostanut enää jääkarhujen poloneesilta kuten on sanottu. Mutta usein Antikaisen ote rauhoittuu mietiskelyyn. Kaikkea tukee loistava 1700-luvun Guadagnini-viulun sointi. Lisäksi Antikaista sai kuulla seuraavana aamuna yllätyksenä se joka oli kenties ostoksilla kauppakeskus Stellan hallissa: hän soitti sen lavalla Bachin yhden sooloviulusonaatin ensimmäisen osan äärimmäisellä sensibiliteetillä ja ilmeikkyydellä. Se johtui siitä että jokainen säe oli heijastusta sitä edeltävästä, näin musiikista tuli narratiivista kuin itsestään. Antikaista myös haastateltiin ja kysymykseen, mitä hän haluaa antaa soitollaan kuulijoilleen, hän vastasi – kuin Marcel Proust – ”haluan viedä heitä muihin maailmoihin”. Tällainen soitto todistaa sen Lévi-Straussin väitteen, että la musique c’est le langage moins le sens, musiikki on kieltä vailla merkityksiä… mutta juuri siksi me kuvittelemme ne merkitykset musiikkia kuullessamme.

Tämä teoria piti suuressa määrin paikkansa illan huipentaneessa, oikeastaan melko harvoin soitetussa Dvořákin kahdeksannessa sinfoniassa. Mieleen tuli oppilaani Aleksi Haukan analyysi siitä, joka on in spe ilmestymässä Synteesi-lehdessä. Tässä sinfoniassa on traditionaalisesti neljä osaa, mutta Dvořák haluaa luoda synteesiä klassisen 1700-luvun sinfonian ja Wagnerin ’modernismin’ välille. Koko teosta luonnehtii eräänlainen kätketty, salattu kerronnallisuus, toteaa Haukka tuossa tutkielmassaan. Ensiosa koostuu useasta katkelmallisesta teemasta, joiden sävyt vaihtelevat elegisen, arvokkaan juhlavan ja koraalimaisen välillä. Toinen osa on muodoltaan ongelmallinen, fragmentaarinen, onko se surumarssi vai mitä? Kolmas osa on tunnettu valssi tai dumka. Neljäs osa on sointihurmioon yltävä riemukas voiton marssi, kuin sankarin paluu kentältä ja häät. Tämä teos sopi kaiken kaikkiaan upeasti Vivolle ja erityisesti sen johtajalle Erkki Lasonpalolle. Hän osaa villitä soittajansa, kun on tarvis. Georg Schneevoigtistakin kerrottiin, että hän saattoi tällaisessa huippukohdassa huutaa orkesterille: Tulkaa kaikki hulluiksi!

Mikkeliläisille festivaali on hyvin tärkeä tapahtuma. Vapaaehtoisvoimat ovat tarpeen – ja Mikaelin ravintolan herkut väliajoilla. Toivottavasti liikeyritykset jatkavat sen tukemista kuten ennenkin. Alku oli erittäin lupaava.

— Eero Tarasti

Eliza Radzivillin lyijykynäpiirustus (1826) Chopinista.

Balderin salissa Helsingissä 1.6.2022 osana Aino Acktén kamarifestivaalia

Mikä houkuttelee runsaan yleisön aina kuuntelemaan Janne Mertasen konsertteja ja erityisesti silloin kun hän soittaa Chopinia? Joku salaisuus siinä täytyy olla. Mutta syy on yksinkertaisempi kuin arvaakaan: vaikka kuulemme sadannen kerran nokturnot, poloneesit ja impromptut, ovat ne aina kuin uusia, koska tässä toteutuu se Marcel Proustin idea (kylläkin näyttelijätär Bermasta alias Sarah Bernhardtista), että esittävä taiteilija on vain ikkuna itse teoksen maailmaan. Mertasen soitossa pääsemme aina ikään kuin suoraan zu den Sachen, Chopinin säveltäjäegon ytimeen. Ja kaikki syntyy hänen käsissään uudestaan ja tuoreena kuin ensi kerralla.

Tällä kertaa konsertin painopiste oli aivan lopussa, h-mollisonaatissa, joka on monessa mielessä avain Chopinin muotokieleen ja estetiikkaan. Sonaattimuoto oli jo ongelma romantikoille, jonka jotkut ratkaisivat muuntamalla se yksiosaiseksi. Chopinilla säilyy klassinen jako neljään osaan, allegro maestoso, scherzo, hidas osa ja finaali. Finaalin epätoivoista ja samalla toiveikasta laukkaavaa rytmiä edeltää hitaan osan kuin hidastettu tanssi, aavemainen, transsendentaalinen, kaiken pysäyttävä romantiikan uni… jota seuraa sen hurmio, Rausch, käyttäkseni Nietzschen termejä eli ne muodostavat yhdessä apollonisen ja dionyysisen vastakohdan.

Finaali on balladimainen alinomaa toistuvine ja alati kasvavine kolmijakoisine kuvioineen – vähän samaa kuin Beethovenin Myrsky-sonaatissa tai tunnelmaltaan kuin Appassionatan finaalissa tai miksei Schubertin Erlkönigissä. Mutta jos ne päättyvät mollin dysforiaan, tarjoaa Chopin kuitenkin euforisen riemuitsevan katarsiksen lopussa. Joka tapauksessa tuon yksinkertaisen aiheen toistossa ja hillittömyydessä on jotain pelottavaa, julman kauhistuttavaa. George Sandin kuvaus sairaasta Chopinista Mallorcalla tulee mieleen: kerran hän saapui poikansa Mauricen kanssa autioon luostariin ja kohtasi ”Chopinin (pâle devant son piano les yeux hagards et les cheveux comme dressés sur la tête. Il lui fallait quelques instants pour nous reconnaître…) kalpeana pianonsa ääressä silmät harittaen ja hiukset liimautuneina pään yli, kesti tuokion ennen kuin hän tunnisti meidät”. (Sand: Histoire de ma vie, s. 419). On tietysti aina vaarallista vetää suoria johtopäätöksiä säveltäjän elämästä hänen musiikkiinsa, mutta tässä tapauksessa tunnelma on samanlainen. Joka tapauksessa niin kuin Aristoteleen tragediassa tämä osa herättää yhtaikaa kauhua ja nautintoa. Mutta se on myös likellä triviaalia, mikäli sen rytmiä kuuntelee ikään kuin Kolme iloista rosvoa…tai Jos metsään haluat mennä nyt.… Oli miten oli, Mertanen vei tämä osan briljanttiin päätökseensä.

Chopinillä on yleensä paljon koruilua eli bel canton jäljittelyä, ja peruskysymys on, ovatko ne vokaalisia vai instrumentaalisia. Tämähän oli ongelma jo Bachin fuugien teemoissa Guido Adlerin mukaan. Mozartilla tällaiset figuroinnit ovat ehdottomasti laulullisia, mistä seuraa, että kaikkien äänien tulee kuulua. Chopinilla kuitenkin ne ovat yhtälailla soittimellisia, huikeita ryöpsähdksiä, milloin kuiskaavia, milloin täynnä pieniä rubatoja, jotka ovat tunnetusti Chopin-tyylin a ja o. Jos ne soittaa yhtenä kimppuna, täytyy käden olla äärimmäisen rento, kuin riepu itse aiassa, jolla ne pyyhkäistään. Tätä tekniikkaa Mertanen sovelsi konserttinsa pienemmissä alkunumeroissa.

Konsertin ohjelma oli hienosti suunniteltu, se alkoi Sibeliuksella ja päättyi ylimääräisenä kuultuun Kuuseen. Sitähän ranskalaiset ihailevat, koska sen harmoniat muistuttavat chansonia Feuilles mortes. Mutta alun kansansävelmämuunnelmat Mertanen tavoitti mielestäni suomalaisemmin kuin moni muu. Niissä oli tuota synkkää, tummaa hurjuutta. Minun kultani –sävelmä on luultavasti peräisi D. Hahlin ylioppilaslauluvihkosta (1871) ja samaa sävelmää käytti Busoni Finnische Balladessaan. Se tunnetaan myös uskonnollisena lauluna Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme. Velisurmaaja on osa, jonka merkityksen tuntee vain suomalainen, joka on nähnyt Gallén-Kallelan maalauksen pojasta ja äidistä ja tietää nuo säkeet Mistäs tulet kustas tulet poikani poloinen. Tämä musiikki avautuu siis vasta tämän ikonografian ja hermeneutiikan kautta. Mertanen sai osasta vertahyytävän dramaattisen yksinkertaisin keinoin. Mutta Kuusi, ah, ei siihen koskaan kyllästy. Nyt se kuultiin chopinmaisilla rubatoilla varustettuna, hienostuneena salonkikappaleena, joka ei astunut kaikessa ilmeikkyydessään ulos tämän genren rajoista, kuten joskus kuulee.

Niin, Mertasen tulkintoihin ei koskaan kyllästy, koska niissä musiikki on ihmisen puhetta ihmiselle kuten professori Timo Mäkinen aikoinaan sanoi.

Aino Acktén kamarifestivaalilla tuntuu olevan oma yleisönsä. Paikalla oli suurlähettiläitä Huhtaniemestä Reinilään ja pianisteja Hui Ying Tawaststjernasta (juuri palannut pianokilpailun jurysta Georgiassa) Päivi Nuottamoon (joka myös aikoinaan esitti h-mollisonaattia Chopin-kilpailussa) ja Matti Perttulaan. Tällainen seurapiiritapahtuma on luonnollisesti omiaan juuri Chopinin kuuntelulle.

– Eero Tarasti

Lauri Rantamoijanen, Saki Kono, Zoltán Takács. Kuva © Eila Tarasti.

HYMSin kevätkonsertti Kielikeskuksen juhlasalissa, Fabianinkatu 26, Helsinki, 25.5.2022; trio Zoltán Takács, viulu, Lauri Rantamoijanen, sello ja Saki Kono, piano

Minusta tuntuu, ettei ole enää ihan korrektia käyttää ilmaisua ’naissäveltäjä’ – Helvi Leiviskä (1902–1982) sen kiteytti jo klassisessa vastauksessaan kysymykseen, miltä tuntuu olla naissäveltäjä: ”En minä tiedä, kun en tiedä millaista on olla miessäveltäjä.” Joka tapauksessa tämän HYMSin kevätkonsertin yhdistävä teema oli kolme naista, jotka olivat eteviä ammattimuusikkoja, mutta kohtasivat vaikeuksia vain siksi, että olivat naisia. Joskin tämäkään myytti ei ihan pidä paikkaansa Leiviskän kohdalla, mistä kohta lisää.

Fanny Mendelssohn-Bartholdy (1805–1847) oli siis Felixin vanhempi sisar. He kuuluivat Abraham Mendelssohnin nelihenkiseen lapsikatraaseen joka sai erinomaisen koulutuksen ja yleissivistyksen: kieliä, matematiikkaa, historiaa, filosofiaa, kaikkea mahdollista. Heidät ristittiin myöhemmin myös protestanteiksi, jolloin nimeen liitettiin Bartholdy. Kaikkien dokumenttien valossa Fanny taisi olla lahjakkaampi kuin veljensä: Felix näytti aina ensin jokaisen ideansa ja sävellyksensä Fannylle odottaen arvostelua ja hyväksymistä. Fannyn sävellyksenopettaja taas oli Zelter, J.W. von Goethen arvostama säveltäjä. Muutenkin perhe ihaili Goethea. Myöhemmin Fanny oli keskeinen voima heidän ylläpitämässään salongissa Berliinissä.

Fannyn pianotrio on muodoltaan vankka, tyyliltään biedermeyeria, eli rönsyilevää melodiaa ja Empfindsamkeitia. Nämä seikat lavalle astunut Zoltán Takácsin kokoama trio toi esiin vakuuttavasti, he pysyivät kamarimusiikillisen orgaanisesti yhdessä, jokuhan sanoi jo 1700-luvulla että kamarimusiikki on keskustelua tasavertaisten partnerien välillä. Ensiosa sisälsi pianon virtuoosisia asteikkoja mutta eräänlaisena sointipintana.Trion toinen osa oli eräänlainen Lied ohne Worte, kolmas osa alkoi kadensoivalla resitatiivilla, mutta kääntyi sitten eräänlaiseksi balladiksi.

Fanny ei siis voinut tehdä säveltäjän uraa, koska se ei ollut sopivaa naisille. Tätä on mm. Charles Rosen, teoksen The Romantic Generation kirjoittaja, erityisesti valittanut.

Entä Clara Wieck-Schumann (1819–1896)? Hänen jännittävä, mutta traaginen elämänsä tuli jo esille muutama vuosi sitten Ari Helanderin ansiokkaassa esitelmässä HYMSille. Clara oli hieman samanlainen ihmelapsi isälleen, kuuluisalle pianopedagogille Friedrich Wieckille, kuin Wolfgang isälleen Leopold Mozartille. Isä Wieckillä oli paljon lapsia, mutta hän välitti vain tytöistä, pojat saivat sangen karua kasvatusta, hakkaamista ja potkimista pienistäkin virheistä; kun Robert tuli mukaan kuvioihin, tämä kirjoitti: olenko tullut ihmisten pariin? Isä Wieck kirjoitti Claran puolesta minä-muotoista päiväkirjaa. Mutta Clarasta tuli kuin tulikin loistava pianisti jo varhaisella iällä. Muu koulutus jäi puutteelliseksi, mitä Clara myöhemmin pahoitteli. Goethe kuuli Claraa ja sanoi, että tämä soitti kuuden pojan voimilla. Hän tapasi myös Lisztin ja Chopinin. 1828 Robert Schumann tuli Wieckin oppilaaksi ja päätyi lopulta naimisiin 1837 Claran kanssa.

Myös Claran sävellykset ihastuttivat aikalaisia taidokkuudellaan, Wienissä hän sai maan korkeiman musiikkitittelin: Kuninkaallisen ja keisarillisen kamarivirtuoosin arvon. Mutta kotona Clara sai soittaa vain silloin kun Robert ei säveltänyt (vrt. elämää Ainolassa!). Kun Robert joutui hermoparantolaan ei Clara käynyt häntä juuri katsomassa. Heidän lapsistaan Felixiä luultiin Johannes Brahmsin pojaksi. Clara ei halunnut että lapsista kenestäkään tulisi taiteilijoita, joka saattaisivat kenties häpeään isänsä nimen. Robertin kuoleman jälkeen Clara lopetti säveltämisen, pukeutui aina mustiin ja aloitti kansainvälisen pianotähden uran. Kaiken tämän opin em. Ari Helanderin luennolla.

Claran trio on muodoltaan kypsä, ja aikaansa seuraava, Chopinin nokturnoa muistuttavaa tekstuuria välillä, fugeraavia kohtia. Laulavaa kvaliteettia. Pianisti tulkitsi fraaserauksen erinomaisen tarkasti ja toteutti muutkin kuviot selkeästi, kaikki äänet kuuluivat aina. Takacsin viulu kommentoi pianoa samoin kuin Rantamoijasen sello, jonka upea sointi sukelsi esiin soolokohdissa. Missään tapauksessa ei tule mieleen, että tämä olisi jotenkin lyyrisyyteen painottuvaa naisen säveltämää musiikkia, vaan se on absoluuttista musiikkia kaikessa ankaruudessaan.

Leiviskän trio taas oli hänen oppilastyönsä, jota hän ei edes kelpuuttanut omaan opusluetteloonsa. Eila Tarasti on Leiviskän elämäkerrassaan Nouse ole kirkas (2017) käsitellyt tätä teosta seikkaperäisesti. Hänen alustuksensa tai pieni esitelmänsä ennen esitystä valaisi sopivasti tämän musiikin taustaa. Mikä hämmästyttävä lahjakkuus! Leiviskä täytti tuolloin 22 vuotta, eikä tämä kuulosta nyt miltään oppilastyöltä, vaan aivan kypsältä hetkittäin suorastaan modernistisiselta. Mitä oli Jean Sibelius saanut aikaan tuossa iässä eli 1887?

Leiviskä oli säveltänyt 22-vuotiaana jo ensimmäisen neliosaisen sinfoniansa.

Trion muotonkemys on yllättävän kypsä, ja teoksen alkua luonnehtii ankara synkopoitu teema oktaaveissa, siinä ilmenee oikeastaan systemaattisesti tuo Robert Schumannin ’rytminen dissonanssi’ ts. säkeiden alku aina tauoilla. Mutta välillä tekstuuri on impressionistisen kuuloista tai romanttisen vuolasta arpeggiointia. Teoksessa on tietty muodon ankaruutta ja vakavuutta. Se kantaesitettiin tuoreeltaan Helsingin musiikkiopiston oppilasnäytteissä 25.5.1925 Ruotsalaisessa normaalilyseossa, soittajina olivat Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström. Arvostelijoita miellyttivät teoksen cantilenat ja temperamentti. Opettaja Melartin myös mainittiin.

Nyt esitetyn version oli uudelleen toimittanut pianisti Saki Kono. Hän myös soitti vaikean pianostemman suurella ammattimaisella varmuudella ja innoituksella. Samaa voi sanoa viulistin ja sellistin osuuksista. Mainittakoon tässä vielä, että Leiviskän pianotrio ja pianokvartetto ilmestyvät Fennica Gehrmanin kustantamina ja ennen kaikkea, että konsertin ajankohta Helsingissä 25.5. oli Leiviskän 120. syntymäpäivä.

– Eero Tarasti