Category Archives: Konsertit

”Draama syntyy konfliktista”, kirjoittaa Samuli Tiikkaja Aleksis Kiven käsiohjelmaan painetussa artikkelissaan Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) oopperoista. Säveltäjän itsensä laatima libretto onkin pullollaan törmäyskurssilla olevia henkilöitä ja aatteita: professori August Ahlqvistin edustama ylevyyden palvonta törmää nuorsuomalaisten juurevuuteen ja uusiin virtauksiin, hyväntekijä Charlotta Lönnqvistin ja Hilda-tytön (jonka esikuva lienee muuan Aurora Hemmilä Mäntsälästä) rakkauden- tai toveruuden tavoittelu kilpistyy Kiven sisäisiin ristiriitoihin ja vapaudenkaipuuseen.

Aleksis Kiven musiikki on kuitenkin lähestulkoon ristiriidatonta. Rautavaara kertoo pyrkineensä synteesiin puoli vuosisataa käsittäneen säveltäjänuransa tyylivaiheista ja tekniikoista, mutta varsin valikoiden: mukaan on mahtunut aivan tonaalisessa kontekstissa esiintyvää dodekafoniaa ja sitaatteja uusklassisista Pelimanneista opus 1, ei niinkään esimerkiksi sarjallisuutta (kuten neljännessä sinfoniassa Arabescata) tai elektroakustista musiikkia (jota edustaa esimerkiksi Music for amplified cello and upright piano).

”[Tyypillisessä Kalevala-aiheisessa musiikissahan] on ollut laulavia jousia ja helähtelevä kantele, usein hiljaista ja vähän ummehtunutta pirttitunnelmaa”, kommentoi Rautavaara 1970-luvulla Runo 42:a säveltäessään. Yli 20 vuotta myöhemmin säveltäjä on päätynyt kansallisen aiheen tulkinnassa melko toisteiseen, jopa minimalistiseen kaunosointisuuteen. Partituurin duurimollitäyteinen harmonia on tuttua Rautavaaran muista viimeaikaisista teoksista, ja alussa lupaavasti särisevää syntetisaattoria on – mielestäni harmillisesti – käytetty vain vieraannuttavassa tarkoituksessa. Sama vaikutelma syntyy kansanomaisesti naukuvasta klarinetistakin. Tuulia Ylönen ahkeroi silti glissandoineen vakuuttavasti, ja muukin orkesteri Mikko Franckin johdolla sai keskiviikkona pienen alkulämmittelyn jälkeen tekstuurin soimaan täyteläisesti.

Näyttämöllä on saatu vähällä rekvisiitalla ja yksinkertaisilla siirtymisillä aikaan paljon kerronnan pysyessä liikkeessä vaivattomasti. Ohjaaja Pekka Milonoffin ja työryhmän näyttämöllepanossa on tavattoman kauniita kuvia, kuten ensimmäisen näytöksen loppu, jossa Charlotta taipuu nukkuvaa nuorta Aleksista vasten. Lopussa sama kuva toistuu, mutta roolit ovat vaihtuneet.

Lavastuksen kiinnostavin elementti on suuri, ovaalin muotoinen kivi, jolle on heijastettu kirjailijan omakätistä kirjoitusta. Toisessa näytöksessä teksti osoittaa hauskasti kiveen kirjoitetun, aikaa kestävän luonteensa muuttumalla graffitiksi samalla, kun ylioppilaskuorolaiset kääntävät lakkinsa ympäri ja alkavat räpäten syytää näitä vanhoja kunnon solvauksia. Runebergkin, joka muuten teoksessa esitetään toivottoman vanhanaikaiseksi, osallistuu. Seitsenhenkinen kuoro on miehitetty onnistuneesti raikkailla, osin jopa poikamaisilla äänillä.

Tässä ja muissakin kohtauksissa ”kahdeksas veli”, tanssija Timo Saari, tekee veikeän hahmon, eikä Ari Nummisen koreografiassa Salli-tuoleineen ole muutenkaan vikaa. Silti – monista hyvistä elementeistä huolimatta jää kokonaisuus minulle etäiseksi. Libretto on vahva, ja Timo Torikka on August Ahlqvistin puheroolissa valloittava, mutta hahmo on kirjoitettu niin karrikoiden, että samaistuminen on vaikeaa. En myöskään päässyt Jorma Hynnisen vanhan Kiven kyytiin, epilogia lukuun ottamatta: Charlotan sylissä laulettu Sydämeni laulu on koskettava minidraama, timanttisesti tulkittuna. 68-vuotiaan Hynnisen ääni kalskahtaa edelleen, ja mikä legato, mikä sitko! Muutkin laulajat tekevät roolinsa pätevästi, joskin joutuvat Alminsalin akustiikassa hieman prässäämään ääntään.

Oopperassa jokainen esitys on omanlaisensa, ja kukin tehköön omat johtopäätöksensä. Tällä haavaa Aleksis Kiven esitykset ovat päättyneet, mutta jo muutaman viikon kuluttua on tarjolla lisää Rautavaaran oopperaa, kun Sibelius-Akatemian oopperaluokka esittää 14. ja 15.10. Auringon talon (1989–1990) Järvenpää-talossa.

Pirteän alun illalle sai Kansallisoopperan päälämpiössä, jossa sen hienoista kalseutta torjumassa oli esillä floristimestariopiskelijoiden päättötyönäyttely. Kaija Juvosen kaunis kukka-asetelma jäi mieleen.

Vielä pari vuotta ja Helsingissä päästään kuulemaan orkesterimusiikkia kunnon olosuhteissa! Musiikkitaloa odotellessa on sitä mukavampaa, mitä useammin Radion sinfoniaorkesteri ja vierailijat valitsevat Temppeliaukion tai Johanneksen kirkon Finlandia-talon sijaan.

Johanneksen kirkon epämukavat penkit kestää, kun vastapainoksi saa kuulla jalostunutta orkesterisatsia. Kuuntelupaikasta riippuen voi bassosektio dominoida sointia turhan paljon, mutta ylemmät jouset laulavat laveasti yksityiskohtienkin erottuessa. Puhaltajien soinnut ovat pyöreitä ja tasapainoisia.

Teräksisessä kunnossa oleva 82-vuotias Herbert Blomstedt on Rso:n vakivierailijoita, ja syystä. Ulkoa johtamalla hän on jatkuvassa katsekontaktissa orkesteriin, ja kun myhäilevä habitus hetkittäin muuttuu hurjistuneeksi, on seurauksena sitäkin dramaattisempaa soittoa. Tällaisen kapellimestarin johdolla muusikot löytävät tunnistamattomia voimavaroja sisältään.

Jean Sibeliuksen seitsemäs sinfonia on yhteen orgaanisesti etenevään osaan puristettu fuusio sibeliaanisia motiiveja. Teos on kiintoisa myös sävellysajankohdan kontekstiin asetettuna: suunnilleen samalta vuodelta ovat esimerkiksi Puccinin bitonaalinen Turandot ja Varèsen hälyä järjestänyt Intégrales. Sibeliuksen tonaalinen sävelkieli kuulostaa silti modernilta! Eilinen tulkinta tuntui käynnistyvän hiukan verkkaisesti, mutta nopeisiin osiin ehdittyä huomio kiinnittyi iskevästi ja lennokkaasti soittaneisiin jousiin.

Kuten aiempien näyttöjen perusteella saattoi arvata, oli Blomstedt täysin elementissään kolmiosaiseksi jääneen Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian parissa. Siinä ollaan suurten kysymysten äärellä, ja sinfoniassa on samanlaista transsendenttiin kurottavaa kuin Olivier Messiaenin teoksissa. Tällaisen musiikin kuuleminen lujittaa uskoa siihen, että taide on relevanttia, että musiikilla on paikkansa inhimillisen kasvun osana.

Radion sinfoniaorkesterin ja Blomstedtin tulkinta hitaasta päätösosasta oli pysäyttävä.

Radion sinfoniaorkesteri ja Sakari Oramo aloittivat pari vuotta sitten suurenmoisen, Arnold Schönbergin musiikkia esittelevän konserttisarjan. Säveltäjävalinta on oivallinen: monet tuntevat ”klassikotkin” kuten laulusarja Pierrot Lunairen vain levytyksistä, musiikkidraama Onnellisen käden kaltaisista harvinaisuuksista puhumattakaan. Sarjan aloitti jättimäinen Gurrelieder ja sen huipennuksena kuullaan – uudessa musiikkitalossa – keskeneräiseksi jäänyt ooppera Mooses ja Aaron.

Ennen syyskauden avajaiskonserttia pienehkö joukko entusiasteja oli kokoontunut kuulemaan Schönbergin tyttären (ja toisen 1900-luvun keskeisen säveltäjän, Luigi Nonon, lesken) Nuria Schönberg-Nonon muistoja isästään. Lämminhenkisessä tilaisuudessa kävi ilmi, miten tämä yksityishenkilönä oli huomattavasti hyväntuulisempi kuin mitä julkiset kirjoitukset, valokuvat ja ennen kaikkea musiikki antavat ymmärtää.

Tarinoinnin lomassa hieno pianisti Stefan Litwin valotti Schönbergin musiikin historiaa kunnioittavaa opetustapaa esittämällä Alban Bergin ja Anton von Webernin harjoitusteoksia. Mestarin omat, ensimmäiset todella atonaaliset pianokappaleet opus 11 hän soitti lavalle varta vasten tuodulla pystypianolla, jonka konstruktioon ns. moderaatio- eli hiljennyspedaali edelleen kuuluu. Modernista flyygelistä tämä toiminto nykyisin puuttuu, eikä sillä näin ollen enää täsmällisesti tavoita kappaleiden autenttista sävyä.

Varsinaisen konsertin toisella puoliskolla sai Suomen-ensiesityksensä Schönbergin oratorio Jaakobin tikapuut. Teoksen sävellystyö alkoi kehnoissa oloissa ensimmäisen maailmansodan vielä runnellessa Eurooppaa, kun ruoasta, lämmöstä ja rahasta oli pulaa. Tästä huolimatta säveltäjä sai kolmessa kuukaudessa orkestraatiota vaille valmiiksi oratorion ensimmäisen osan, mutta teos jäi lopulta kesken. Luonnosten perusteella sävellyksen täydensi 1960-luvulla Schönbergin oppilas Winfried Zillig.

Sävellysteknisesti oratorio on kiinnostava, sillä siinä säveltäjä viittaa ensi kerran dodekafoniaan: teos alkaa kuusiäänisellä toisteisella bassokuviolla, jonka päälle syttyvät soinnut täydentävät kromaattisen asteikon 12 säveltä. Vaikutelmani oli, että tekniikka, joka kymmenisen vuotta myöhemmin johti esimerkiksi suurenmoisiin Orkesterivariaatioihin, kaipasi jalostumista: varsinkin kappaleen alkupuoli on melkoista möykkää, josta oli vaikea poimia musiikillisia kiinnekohtia.

Solistit ja kolmeen osaan jaettu kuoro käyttävät runsaasti Pierrot Lunairesta tuttua puhelaulua, jossa rytmit ovat tarkkoja mutta äänen korkeudet suhteellisia. Modernin ihmisen uskonkamppailua käsittelevä teksti on täynnä kiinnostavia metaforia mutta vilahtaa niin nopeasti ohi, ettei tarttumapintaa ainakaan yhdellä kuulemalla synny. EMO Ensemblestä ja Tapiolan kamarikuorosta koottu laulajisto olisi myös voinut käsitellä rytmejä vielä tarkemmin.

Loppua kohden tekstuuri kirkastuu, mikä eittämättä kertoo myös Zilligin ammattitaidosta: erityisen koskettava oli Piia Komsin tulkitseman ”sielun” sanaton aaria, jolle jousisoittajien ponticellot antoivat kohottavaa tukeaan. Hanna-Leena Haapamäki vastasi kaikuna yhtä suloisesti vastakkaiselta parvekkeelta.

Illan kohokohta oli ilman muuta Jane Manningin Rso:n muusikoiden kanssa tulkitsema Pierrot Lunaire, avantgarden helmi vailla vertaa. Vuonna 1911 sävelletystä teoksesta kuulee joskus turhan kaunisteltuja esityksiä, mutta ei tällä kertaa: ironiaa ja kipeää kauneutta kabareemaisesti yhdistelemällä Manning vangitsi resitoimalla osuutensa ulkoa ja sai ensiluokkaista tukea Sakari Oramon ja kumppaneiden kamarimusiikista.

Konserttikauden aluksi kuultiin pätevä mutta hiukan tavanomainen tulkinta Johannes Brahmsin neljännestä sinfoniasta. Kyllä tässäkin musiikissa saisi hartsi välillä pöllytä! Ensimmäinen ja toinen osa kärsivät hienoisesta kiireestä, mutta oli erityinen ilo taas kerran kuulla Christoffer Sundqvistin pienimmällekin äänelle merkityksen löytävää klarinettitaidetta.